Murhaaja(1987)

Alkuperäinen nimi: Rampage

Ohjaus: William Friedkin

Käsikirjoitus: William Friedkin  (William P Woodin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Michael Biehn, Alex McArthur, Grace Zabriskie, Art LaFleur, Nicholas Campbell, Deborah Van Valkenburgh, Billy Greenbush, Royce D. Applegate, John Harkins, Andy Romano


 Jo 80-luvulla ilmestyi muutama  sarjamurhaajaelokuva, ennen kuin genren yleistyi valtavirtaviihteksi 90-luvulla.  Genren pioneeriteoksiksi voidaan luokitella  William  Lustigin  Slasher-klassikko Maniac, Michael Mannin Punainen Lohikäärme-filmatisointi Manhunter(1986) samana vuonna valmistunut, mutta vasta  4 vuotta myöhemmin julkaistu  kaikken aikojen karuin jenkkielokuva Henry:Portrait of a serial killer sekä   ja niin ikään Friedkinin  ohjaama, Al Pacinon tähdittämä Yön kuningas (Cruising,1980)  Mutta nyt arvostelussa William Friedkinin kasarikauden päättänyt  aliarvostettu ja harvinainen sarjamurhaaja/oikeussalidraama Rampage.

Löyhästi 70-luvun loppupuolella  Kalifornian pääkaupunki Sacramentoa kauhistuttaneen ja 6  ihmistä murhanneen Richard  "Sacramenton vampyyri" Trenton Chasen  keissiin perutuva elokuva    alkaa Stocktonilaiseta lähiöstä, jossa  tavallisen oloinen, punaiseen tuulitakkiin ja mustiin aurinkolaseihin pukeutunut boy next door Charile Reece ( Alex McArthur)  soittaa ovikelloa ja oven avauduttua hän tunkee väkisin sisälle ja murhaa asukkaat off screeninä.


Piirisyyttäjä Anthony Fraser ( Michael Biehn) ottaa  keissin tutkittavaksi ja  pian tapahtuu Reecen tekem toinen yhtä kauhea off screen-murhaa ja tällä kertaa epeli jää kiinni, mutta pian karkaa ja murhaa taas ja niin edes päin.

 William Friedkin on yksi taitavimpia elokuvaohjaajia, mutta Rampage ei kuulu hänen mestariteoksiinsa. Elokuvan suttuinen tv-sarjamainen kuvaus häiritsi jonkin verran ja Michael Biehn ei ollut kovinkaan vakuuttava silmälasipäisen piirisyyttäjän roolissa. Nick Nolte, James Woods, Kevin Costner tai Harrison Ford olisi ollut paljon parempi tuossa roolissa. Sen sijaan murhaaja esittävä Alex McArthur onnistuu roolissaan hyvin ja onnistuu tekemään roolihahmostaan  paikoittain varsin pelottavan ilmestyksen.

Rampage on yksi sarjamurhaajagenren pioneerinteoksia ja erinomainen kuvaus rikoksesta ja rangaistuksesta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Silent Night, Deadly Night 2 (1987)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Lee Harry

Pääosissa: Eric Freeman, James Newman, Frank Novak, Elizabeth Kaitan, Jean Miller, Ken Weichert, Kenneth McCabe

1984 ilmestynyt Jouluyö murhayö oli ilmestyessään melkoisen suosittu elokuva, joten sille väänettiin 4 jatko-osaa

2.osa lähtee käyntiin pöpilästä, jossa 1.osassa riehuneen Billyn veli Ricky ( Eric Freeman) kertoo nuppinikkarille veljensä edesottamuksista eli elokuvan ensimmäiset 38min kerrataan ekan elokuvan tapahtumat  alkuperäistä filmiä käyttäen. VMP!!!  Sitten Ricky kerto oman tarinansa ja lopulta karkaa ja lähtee pukiksi pukeutuneena kostamaan Abedissalle.


Tämä oli melkoista  tuubaa ja kuten jo mainitsinkin oli erittäin raskasta katsoa elokuvan alkupuoliskoa    ekan osan kuvamatskunnkierätyksen takia, mutta onneksi sai tätä katsoessa nauraa, lähinä Eric Freemanin hupaiselle roolisuoritukselle ja nettimeemiksi muodostuneelle🗑🔫-kohtaukselle, jonka takia tämä kannattaa katsoa.


Ei jouluelokuvien parhaimasta päästä, mutta jos tätä ei katso tosissaan, voi tästä irrota parit naurutkin.

Arvosana🗑🔫🗑🔫

Jouluyö murhayö(1984)

Alkuperäinen nimi: Silent Night, Deadly Night

Ohjaus: Charles E Sellier Jr

Käsikirjoitus: Paul Caimi ja Michael Hickey

Pääosissa: Robert Brian Wilson, Linnea Quigley, Will Hare, Charles Dierkop

Joulu ei ole niin iloinen juhla kuin yleisesti luullaan. Vuonna 1984 nähtiin peräti 2  jouluelokuvaa. Ensimmäinen niistä oli tietenkin Joe Danten ohjaama Gremlins ja toinen taas puolestaan nyt arvostelussa oleva Silent Nigh, Deadly Night, joka sai ilmestyessään negatiivistä kritiikkiä  koulujen vanhempainyhdistyksiltä julkaisuajankohdan ja jouluteeman takia ja se vedettiin pois teattereista nopeasti, mutta ehti silti tuottamaan voittoa lippuluukuilla ja nykyään se onkin kulttiklassikko.

Päähenkilö Billyn  joulutrauma lähtee jo käyntiin lapsuudesta. Jouluaattona Billy perheineen vierailee   pöpilässä höperön ukin luonna ja ukki kertoo Billylle kauhutarinoita pukista. Kotimatkalla perhe törmää pukkiin, jonka auto on hajonnut tienposkeen. Ikävä kyllä pukki paljastuukin rosvoksi ja pian faija saa napin otsaan ja sitten pukki siirtyy mutsin kimppuun ala stiletti ja koska kyseessä on pukki repäistään  mutsilta paita pois päältä paljastaen tissit.

Billy veljineen joutuu orpokotiin, jossa  Bilyn traumat pahenevat Abbedissan remmirevyyn, aivaimenreiästä nähdyn aah-oih-session  ja pukin yllätysvierailun vuoksi.

10 vuotta myöhemmin  Billystä on kasvanutt melkoinen hunks (Robert Brian Willson) ja  hän saa töitä lelukaupasta, mutta lapsuuden traumat pukkaavat entistä voimakkaamin esiin ja Billy sekoaa ja lähtee murhakiertueelle pukiksi pukeutuneena.

Siinä missä 4 vuotta ilmestynyt Christmas Evil keskittyi päähenkilön hitaasta vajoamisesta mielisairauteen, Jouluyö murhayö eteenee nopeammin ja pääosassa ovatkin raflaavat tappot  ja tissit elikkä  elokuvan viihdearvot ovat taattu.


Jouluyö murhayö, joka sai liian monta jatko-osaa on  varsin viihdyttävä ja verinen joulutarina, joka toimii parhaiten jouluaattona  katsottuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Christmas Evil(1980)

Tunnetaan myös nimellä: You Better Watch Out


Ohjaus ja käsikirjoitus: Lewis Jackson

Pääosissa: Brandon Maggart, Jeffrey DeMunn, Raymond J. Barry




Slasher-genre oli kukoistuksessaan vuonna 1980. Silloin ilmestyivät sellaiset merkkiteokset, kuten Friday the 13th, Maniac, Prom night, Kauhun kistkot, Hän tietää, että,olet yksin, Don't go in the house, New year's evil ja Brian De Palman Dressed to kill.

Christmas Evil poikkeaa muista slasheröineistä keskittymällä  verikekkereiden sijaan enemmän päähenkilön hitaasta vajoamisesta mielisairauteen Scorsesen  mestariteoksen Taksikuskin tyyliin.


Yhtymäkohdat Taksikuskiin eivät ole kaukaa haettuja, sillä Christmas Evilin päähenkilö Harry (Brandon Maggart) poseeraa myöskin peilin edessä puhuen, toisin joulupukiksi pukeutuneena.

Joulu on jo ollut pakomielle vuosia Harrylle, kunntämä tajusi lapsena joulupukin olevan fiktiivinen henkilö. Lapsuuden trauman seurauksena Harry siis pukeutuu joulupukiksi, on koristellut kämppänsä jouluisesti ja Harry myöskin tarkkailee naapuruston lapsia ja merkitsee ylös tuhmat ja kiltit lapset.

Päivätyökseen Harry työskentelee lelutehtaalla ja muut työntekijät pitävät häntä locona.

Sitten Harryllä napsahtaa päässä ja hän lähtee  murhakiertueelle joulupukiksi pukeutuneena.

Tämähän ei siis ollut tyylipuhdas slasher, vaikka muutamia generen piirteitä tässä olikin ja tässä oli yllättävä alakuloinen ja surrealismiäkin on havaittavissa.

Yllättävää, että B-luokan elokvaksi tämä oli yllättävän hyvin toteutettu. Brandon Maggart, joka myös esiintyi samana vuonna pikkuroolissa Dressed to killissä, tekee hyvän roolin Harrynä.

Hieno, alakuloinen ja surrealistinen  ja ei niinkän traditionaalinen joulutarina, mutta  tätä voi suositella jos  tavalliset joulutarinat eivät enään kiinnosta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Musta joulu(1974)

Alkuperäinen nimi: Black Christmas

Ohjaus: Bob Clark

Käsikirjoitus: Roy Moore

Pääosissa: Olivia Hussey, Keir Dullea, Margot Kidder, John Saxon, Art Hindlr, Doug McGrath

Joulun kunniaksi Leffakulinaristi arvostelee tämän illan aikana 4 vähemmän tunnettua jouluklassikkoa, joista ensimmäinen on  Slasher-genren pioneeriteoksena tunnettu Bob Clarkin Black Christmas.


Elokuvan juoni on lyhyt ja ytimekäs:  Joukko opiskelijatyttöjä viettää joulua asuntolassa  mutta sitten he saavat rivon pilapuhelun ja  yksi heistä katoaa kesken juhlien ja pian käykin ilmi, että  mielipuolinen murhaaja on asettunut taloon pitääksen huolen siitä, että kukaan ei selviä hengissä  joulusta.

Kuten jo mainitsinkin, Black Christmas on yksi ensimmäisiä Slasher-genren elokuvia ja myöskin ensimmäisiä kauhuelokuvia, jotka sijoittuvat johokin juhlapyhään.


Muista Slashereistä poiketen tässä  bodycount pysyy sormilla laskettavissa olevalla luvulla eikä verellä läträtä hirveästi, mutta silti tapot ovat  tylyä katsottavaa ja vaikka elokuvassa nähdään hieman huumoriakin, silti elokuvan  yleisilme pysyy synkkänä  ja vakavana.

Elokuvan tunnelman lisäksi myöskin näyttelypuoli on kunnossa. Parhaiten vanhojen Teräsmies-elokuvien Lois Lanena tunnettu Margot Kidder vetää hyvää settiä rivona ja jatkuvasti maistissa maailmalla olevana  opiskelijatyttönä ja myöskin Kubrickin  2001 Space odysseyn astronautti Bowmania esittänyt Keir Dullea vetää hyvään roolin  neurootitisena pianistinä ja B-luokn italotuuban vakiokasvo John Saxon vetää melko hyvän roolin kiintiökyttänä.


Ei ihan  traditionaalinen jouluelokuva eikä tästä joulumieltä todellakaan joulumieltä irtoakkaan, mutta silti  loistava ja jännä elokuva, joka toimii parhaiten juuri jouluaattona katsottuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Lahjomattomat(1987)

Alkuperäinen nimi: The Untouchables

Ohjaus: Brian De Palma

Käsikirjoitus: David Mamet

Pääosissa: Kevin Costner, Robert De Niro, Sean Connery, Andy Garcia, Charles Martin Smith, Billy Drago, Patricia Clarkson

Brian De Palma on hieno ohjaaja ja Lahjomattomat kuuluu De Palman parhaimpien elokuvien top5:een.


Ja  koska mitä ilmeisemmin kieltolain aikainen Chicago, Al Caponen ja Eliot Nessin edesottamukset ovat tuttuja kaikille, enpä rupeakkaan tästäkään hirveästi referoimaan juonta sen kummein.

Al Capone  ( Robert De Niro) aiheuttaa yleistä pahennusta Chicagossa ja valtionvarainministeriön agentti Eliot Ness ( Kevin Costner) kokoaa kasaan Lahjomattomat-nimellä tunnetun iskuryhmän, johon kuuluvat veteraanikyttä Malone ( Connery) poliisikoulun paras ampuja George Stone (Garcia) ja kirjanpitäjä Oscar Wallace( Charles Martin Smith) ja  julistavat sodan Caponea vastaan.

Vaikka De Palman elokuva otti hieman vapauksia tositapahtumiin liittyen, kyseessä on silti tyylikäs, jännittävä ja viihdyttävä gangsterileffa ja   mukaan ahtui hienoja kohtauksi, mainittakoon legendaarinen ammuskelu juna-asemalla. Myös musiikkipuolikin oli kunnossa, tässä jälleen krediittiä Ennio Morriconelle.

Lahjomattomat on gangsterielokuvien aatelia ja  jälleen kerran taattua De Palmaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Phantom of the Paradise(1974)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Brian De Palma

Pääosissa: William Finley, Paul Williams, Jessica Harper, Gerrit Graham George Memmoli

Parhaiten tiivistunnelmaisista ja tyylikkäistä jännitysnäytelmistään tunnettu Brian De Palma kokeili uransa alkupuolella taitojaan musikaalin parissa. Ilmestyessään Phantom of the Paradise floppasi, mutta kohosi myöhemmin kulttielokuvaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen hyvinkin samanhenkisen musikaalihäröilyn  The Rocky Horror Picture Show'n kanssa.

De Palman elokuva päivitti Gaston  Lerouxin Oopperan kummituksen 70-luvun rocksceneen ja vieläpä sangen tyylikkästi ja hupaisasti ja osansa  modernista päivityksestä saavat myös Faust ja Doria Grayn muotokuva.

Koska  tarina lienee kaikille tuttu, en rupea referoimaan elokuvan juonta sen tarkemmin.

Säveltäjä Leach (William Finley) säveltää jännän sävelkyksen, jonka musiikkimoguli Swan ( Paul Williams) varastaa ja  huonommin ei voisi säveltäjäparalla menneä. Sävelkyksen lisäksi Swan varastaa  Leachin tyttöystävän Phoenix (Jessica Harper) ja junailee Leachin vankilaan.

Leach karkaa vankilasta kostakseen, mutta kostoreisulla, Leachin pää jää levyprässin välin ja niin Leach rupeaa Oopperan kummitukseksi ja häiriköi Swanin omistaman  musiikkimestan Paradisen arkea.


Hämmästyttävä, miten De Palma hallitsee myös komedian ja on ihme , ettei hän tehnyt tämän jälkeen yhtäään komediaa, paitsi  unohtuneen rikoskomedian Wise Guys(1986) ja Tom Wolfe-filmatisoinin Turhuuksien rovio(1990)


Näyttelypuoli ei ole De Palman parhaimpien elokuvien tasoa,mutta silti erinomaista ja  parhaiten pääosien lisäksi hahmogallerista jäi parhaiteen hämmästyttävän paljon Quentin Tarantinoa muistuttavan Gerrit Grahamin esittämä Glam rockmuusikko Beef, jonka edesottamuksille sai paljonkin nauraa.  Musiikipuolikin oli kunnossa ja  Swania esittävä Paul Williams  vastasi tämän musiikeista ja soundtrackistä suosikkikappaleekseni kohosi  Williamsin laulama The  Hell of It.

Phantom of the Paradise on epätyypillistä De Palmaa, mutta silti hyvin tunnistettavaa sellaista.

Tällä elokuvalla lienee ollut isokin vaikutus populaarikulttuuriin, sillä veikkaan, että George Lucas inspiroitui Phantomin särisevästä puheäänestä ja otti siitä mallia Darth Vaderin  SSSSSHOOHOH-efektiin.



Dario Argenton on todettunut, että hän kiinnitti Jessica Harperin Suspirian pääosaan vaikututtaan häneen roolisuorituksestaan tässä elokuvassa ja Daft Punk on mitä ilmeisemmin ottanut rooliasujensa kypäriin inspiraatiota Phantomin elokuvassa nähdystä kypärästä.


Musikaalien aatelia ja taattua De Palmaa jälleen kerran.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tappava tunnustus(1980)

Alkuperäinen nimi: Dressed to kill

Ohjaus ja käsikirjoitus: Brian De Palma

Pääosissa: Michael Caine, Angie Dickinson, Nancy Allen, Keith Gordon, Dennis Franz, David Marguiles

29. Huhtikuuta 1980 jännityksen mestarina tunnettu Hitchcock  kuolla kupsahti 80-vuotiaana. Samana päivänä jenkkilän leffateattereissa alettin esittämän toisen kuuluisan jännistyksen mestarin, Brian De Palman  Dressed to killin traileria ja itse elokuva sai ensi-iltansa 25. Heinäkuuta ja meillä taas seuraavana vuonna 23. Tammikuuta.  

Brian De Palman elokuvilla on pieni, mutta tiivis katsojakuntansa (mukaanlukien minä) Dressed to kill on saanut kehuja isoiltakin tahoilta, kuten Slant Magazine ja New York Times, joka valitsi elokuva maailman 1000 parhaan elokuvan joukkoon, mutta nyt itse asiaaan.


Elokuva alkaa, kun seksuaalisesti turhautunut kotirouva Kate Miller ( Angie Dickinson) menee puhumaan asiasta nuppinikkari Robert Elliottille  (Michael Caine) Nuppinikari kehottaa Katea seksihurjadtelemaan ja niinpä Kate suunistaa Metropolitan-museoon ja  iskee sieltä miehen mukaansa ja lähtee jatkoille tämän kämpille.

Seksihurjastelu saa ikävän käänteen, kun museosta isketty  mies paljastuu STD-potilaaksi ja   alushousut vihkisormuskin ovat hukassa.

Vielä ikävämpi kääne on luvassa, kun  mustiin pukeutunut tajuttoman iso blondi murhaa Katen hississä partaveitsellä. Murhan todistajaksi osuu ilotyttö  Liz ( Nancy Allen) ja Liz  alkaa tutkiman keissiä Katen pojan  Peterin (Keith Gordon) kanssa, ennenkuin Liz päätyy blondin viileltäväksi tai  Kisahalliin  etsivä Marinon ( Dennis Franz) toimesta.

Vaikka Dressed to kill kuulostaa ja näyttää 100% De Palman-elokuvalta Pino Donaggion musiikkia  ja visuaalisia tyylikikkailuja myöten, De Palma on lainailut elokuvaansa  tarinallisia elementtä Hitchcokin Psykosta ( mm päähenkilön  tappaminen elokuvan puolessa välissä ja uuden vaihto uuteen päähenkilöön) ja sekä elementtäjä italialaisesta Giallo-genrestä.

Tästä huolimatta De Palman ei sortu plagiointiin vaan  Dressed to kill rullaa varsin hyvin ja mahtuupa mukaan jälleen kerran visuaalisesti hienoja kohtauksia esim  9 minuutinen äänetön museokohtaus, jossa Angie Dickinson seuraa salaperäistä miestä museossa ja lopulta molemmat päätyvät  taksin takapenkille intohimoisesti suudellen on yksi parhaimpia elokuvakohtauksia koskaan.

Dressed to kill, kuten muissakin De Palman kultakauden elokuvissa musiikki on  isossa osassa ja Pino Donaggiolle jälleen kerran krediittiä hienoista musiikeista jälleen kerran. Krediitiä ansaitsee myöskin  kuvaaja Ralf D. Bode upeasta  kameratyöskentelystä, etenkin edllä mainitussa museokohtauksessa.


Dressed to kill on jännittävän tyylikäs eroottinen trilleri kuuluu De Palman parhaimpien elokuvien
Top 5-listalle ja  on muutenkin elokuvataidetta parhaimillaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Carrie (1976)

Ohjaus: Brian De Palma

Käsikirjoitus:  Lawrence D. Cohen ( Stephen Kingin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Sissy Spacek,  Piper Laurie, Nancy Allen, Amy Irving, William Katt, John Travolta, P.J.Soles, Betty Buckley, Priscilla Pointer, Michael Talbott

Koulussa ei ole kivaa, varsinkaan jos joutuu kiusatuksi.  Sissy Spacekin tulkitsema elokuvan nimikkohenkilö saa kokea tämän liikuntatunnin jälkeen, kun naistenvaivat iskevät kesken  Pino Donaggion romantisten sävellysten soidessa taustalla.

Kotonakaan Carriellä ei ole helppoa, varsinkaan, kun kiihkouskovainen äiti Margaret ( Piper Laurie) tykittää saarnoja oikein olan takaa  päivittäin.

Sitten Carrie huomaa omaavansa telepaatisia kykjyjä ja pistää haisemaan.

Carrie oli kauhumaestron  Stephen Kingin ensimmäinen kirja ja myöskin ensimmäinen  filmatisointi  Kingin kirjallisesta tuotannosta. Tämä oli myöskin Brian De Palman 10.kokoillan elokuva ja toimi myöskin De Palman läpimurtoelokuvana.

Carrien myötä alkoi  De Palman ja Nancy Allenin 5 vuotinen avioliitto vuodesta 1979 vuoteen 1984 ja Pino Donaggion  pitkään jatkunut yhteistyö, joka käsitti musiikit 7 muuhun De Palman elokuvaan.

Carrie on kuten arvatta saattaa 100% De Palmaa Pino Donaggion romanttisista sävelkyksistä visuaalisiin tyylikikkailuihin asti. Myöskin näyttelypuoli on jälleen kohdillan, varsinkin Sissy Spacekilla, joka vetää roolinsa niin sydäntäsärkevästi, että jopa minäkin liikutuin, vaikka olenkin bad ass (Pino Donaggion musiikillakin taisi olla osuutta asiaan)

Piper Laurie ja Nancy Allen tekevät myöskin hyvää jälkeä elokuvan konnagallerian puolella ja tekevät roolihahmoistaan niin inhoa herättäviä, että kotikatsomossakin puistattaa oikein olan takaa.


Carrie kuuluu De Palman parhaimpien elokuvien Top 5:en joukkoon Blow Outin, Tappavan Tunnustuksen(1980) Scarfacen(1983) ja Lahjomattomien(1987) kanssa sekä myöskin  parhaimpien Stephen King-filmatsiointien joukkoon.


Carrie on ajaton mestariteos ja aina ajankohtainen ja opettavainen tarina siitä, mihin koulukiusaaminen voi pahimassa tapauksessa johtaa. Tämä myöskin  ehdottamasti kuulua OAJ:iin opetussuunitelmaan, sillä tämähän toimisi vallan mainioisti opetusfilminä edellämainitusta aiheesta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pahan voima(1978)

Alkuperäinen nimi: The Fury

Ohjaus: Brian De Palma

Käsikirjoitus: John Farris (kirjoittamansa kirjan pohjalta)

Pääosissa: Kirk Douglas, Amy Irving, Andrew Stevens, John Cassavetes, Charles Durning, Carrie Snodgress, William Finey, Dennis Franz, Daryl Hannah, James Belushi

Päätinpä väsätä Kirk Douglasin 101-vuotissynttäreiden kunniaksi arvostelun suosikkiohjaajani Brian De Palman filmiografian vähemmän tunnetusta elokuvasta arvostelun.


Vuonna 1976 De Palman ohjaama Stephen King-filmatisointi Carrie polkaisi käyntiin sarjan  elokuvia, joissa telepaattisia voimia omaavat ihmiset aiheuttivat häslinkiä. De Palma jatkoi tätä teemaa 2 vuotta Myöhemmin Carrien ilmestymisen niin ikään kirjaan pohjautuvalla elokuvalla Pahan Voima. Toisaalta Pahan voima ei ole yhtä hieno teos kuin Carrie, mutta silti  erinomainen elokuva ja De Palman visuaalinen tyylikikkailu on hyvin näkyvillä myös tässäkin.

Elokuva siis kertoo Kirk Douglasin esittämästä ex CIA agentti Peter Sandzasta, joka on lomailemassa  Lähi-Idässä  poikansa Robinin (Andrew Stevens) kanssa.

 Isän ja pojan iloinen loma keskytyy poliittis-uskonnollisen järjestötoiminnan tuodessa väriä ja valoa uimarannalle.  Härdellin aikana Robin muilutetaan Peterin kollegan Ben Childressin (John Cassavetes) toimesta.

 Myöhemmin Chicagossa Peter saa selville, että CIA on Robinin muilutuksen takana käyttäkseen Robin telepaattisia voimia aseena.

Peter  hakee avukseen myöskin telepaattisia voimia omaavan Gillianin ( Amy Irving)  löytääkseen poikansa.


Kuten mainitsin aiemmin, tässäkin  elokuvassa De Palman visuuaalinen tyylikikkailu on vahvasti esillä, mutta tarina paikoittain hyvin sekava ja pientä tyhjäkäyntiäkin on havaittavissa. Kuitenkin visuaalinen tyylikkailu, paikoittain hyvä tunnelma ja John Williamsin maalaileva soundtrack pitävät elokuvaa hyvin kasassa.

Pahan voima ei ole Brian De Palman tunnetuimpia elokuvia, mutta se on silti erinomainen elokuva ja hyvin tunnistettavissa oleva De Palman elokuva. Toisin sekava tarina, joka yhdistelee vakoojatrilleriä, yliluonollista kauhua  ja hieman komediaakin syövät hieman elokuvan tehoja. Silti tämä on katsomisen arvoinen elokuva ja onpahan Tarantino  tykännyt tästä, kun  on napannut pari kohtausta tästä suoraan Reservoir Dogsiin ja Pulp Fictioniin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Jäätävä polte(1986)

Alkuperäinen nimi: Born American

Tunnetaan myös nimellä: Artic Heat

Ohjaus: Renny Harlin

Käsikirjoitus: Renny Harlin ja Markus Selin

Pääosissa: Mike Norris, Steve Durham David Coburn, Thalmus Rasulala, Albert Salmi, Vesa Vierikko,  Ismo Kallio, Marjo Vuollo


Itsenäisen Suomen 100-vuotistaipaleen kunniaksi arvostelussa Suomen elokuvahistoria yksi parhaimista ja mielenkiintoisimmista teoksista ja tähän välliin täytyy myöntää, että en ole Suomalaisten elokuvien suurin ystävä.


3 Amerikkalaista Savoy, Mitch ja K.C saapuvat lomailemaan Lappiin ja päättävät käydä kuokkavierailemassa itänaapurin puolella. Luvaton retki päättyy ikävästi ja trio joutuu vankilaan.

Aikanaan sensuurin kynsiin joutunut ja ulkopolittisista syistä esityskieltoon joutunut Jäätävä polte on erinomainen esimerkki siitä, miten Suomessa pitäisi elokuvia tehdä, mutta ikävä kyllä Suomalainen elokuva teollisuus on suoltanut ulos  98% shaiccea ja vain 17 oikeasti hyvää ja katsomisen arvoista elokuvaa Jäätävän polteen oheela, esim  Jalmari Helanderin Rare Exports ja Big Game, Mika Kaurismäen Amazonin, Täältä tullaan elämän, Aleksi Mäkelän Pahat Pojat  Häjyt, Romanovin Kivet, Esan ja Vesa2 ensimmäistä Varesta,  Pekka ja Pätkä N####reinä, Helmiä ja Sikoja, Bad Luck Love, Rööperin, Pussikaljaelokuvan ja hauskan ja realistisesti pissisten elämästä kertovana Sisko, tahtoisin jäädä(2010)  Kohta hyviä kotimaisia elokuvia saatta olla 18 jahka olen nähnyt syksyllä ensi-iltansa saanneen Rendelin.


Vaikka Jäätävä polte ei edustakkaan surkean elokuvateolisuuttame  kovin hohdokkaasti, on se silti oikeassa mielentilassa katsottuna erinomaista viihdettä ja onhan sentään kyseessä Suomen elokuvahistorian   merkkiteoksia


Ja loppuun onnittelut 100-vuotiaalle  kotimaallemme🍾

Arvosana🇫🇮🇫🇮🇫🇮🇫🇮🇫🇮

4 kärpästä harmaalla sametilla(1971)

Alkuperäinen nimi: 4 mosche di vellutto grigio

Tunnetaan myös nimellä: Four flies on grey velvet

Ohjaus ja käsikirjoitus: Dario Argento

Pääosissa: Michael Brandon, Mimsy Farmer, Bud Spencer

Nyt vuorossa Leffakulinaristin Argento-putken päätösarvostelu.

Rock-yhtyeen rumpali Roberto ( Michael Brandon) joutuu stalkkeroinin uhriksi  ja puukottaa stalkkerin. Roberto yrittää peitellä tapahtunutta, mutta kameran kanssa paikalle  satumalta osunut  naamioitunut hiippari alkaa kiristämään Robertoa ja pian myös alkaa  lisää tapahtumaan murhia.


4 kärpästä harmaalla sametilla on Argenton tuotannosta  hieman poikkeava,  sillä  päähenkilön  mestausunta lukuunottamatta elokuva oli veretön ja epätyypilliseti tässä oli myöskin huumoria mukana, joka näkyi koomisten sivuhahmojen, homon yksityisetsivän ja  hupaisan postinkantajan muodossa.

Vaikka 4 kärpästä harmaalla sametilla ei olekkaan räikeänpunaisen tekoveren ja rafflaavien murhien riemujuhlaa, silti se on hyvinkin jännittävä ja koukkuttava katsomiskokemus ja Argenton kädenjälki on hyvin vahvasti esillä tässäkin.

Maestro Ennio Morriconen  musiikki on jälleen kerran upeaa, vaikka sitää kuullaan elokuvassa yllättävän vähän. Erityisesti elokuvan tunnari  Come un mardigale,  tuo tipan linssiin ja jää soimmaan pitkäksi aikaan päähän elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Ja kun otin musiikin puheeksi, mainittakoon triviatietona, että Argenton olisi halunnut Deep Purplen tekemään elokuvan soundtrackin ja Argento oli myös ajatellut jotkuta Beatlesien jäsentä pääosaan.


Olisi kyllä ollut erittäin mielenkiintoistana nähdä edellä mainittu versio tästä, mutta kyllähän tämä  toimi hyvin Morriconen musiikilla ja normicastingillä.


4 kärpästä harmaalla sametilla on Argeton eläintrilogian paras osa ja Giallo-genren merkkiteoksia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hiipivä kauhu(1971)

Alkuperäinen nimi: IL Gatto a nove code

Tunnetaan myös nimellä:  The cat o nine tails

Ohjaus ja käsikirjoitus: Dario Argento

Pääosissa: Karl Malden, James Francicus, Catherine Spaak

Sokea mies Franco (Karl "perunanenä" Malden) on  iltakävelyllä ja sattuu kuulemaan pätkän epäilyttävästä keskustelusta ja sen jälkeen lähistöllä olevaan sairaalaan murtaudutaan.

Franco rupeaa huvin vuoksi selvittämään keissiä ja saa avukseen reporteri Carlon ( James Francicus)



Taattua Argentoa  jälleen kerran ja Morriconen musiikista plussaa, höhö.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kuoleman lintu(1970)

Alkuperäinen nimi: L' Uccello dalle piume di cristallo

Tunnetaan myös nimillä: The bird with the crystal plumage, Paratiisilinnun arvoitus

Ohjaus ja käsikirjoitus: Dario Argento

Pääosissa: Tony Musante, Suzy Kendall Enrico Maria Salerno, Eva Renzi,  Umberto Raho


Nyt arvostelussa oleva Kuoleman lintu oli Argenton debyyttiohjaus ja eläintrilogian 1.osa. Trilogian seuraavat osat ilmestyivät seuraavana vuonna ja ne olivat Hiipivä kauhu ja 4 kärpästä harmaalla sametilla.

Sam Dalmas (Tony Musante) on  Roomassa oleva amerikkalainen kirjailija joka todistaa taidegalleriassa tapahtuvaa puukkojunkkarointia. Puukotuksen uhri, gallerian omistajan vaimo (Eva Renzi) selviää hengissä välikohtauksesta, mutta pian alkaa tapahtua lisää murhia ja Sam tyttöystävineen ((Suzy Kendall) joutuvat murhaajan tähtäimeen.

Jo tässä debyyttiohjauksessa näkyivät Argenton tuotanolle  tavaramerkeiksi muodostuneet yksityiskohdat, tiivistunnelmainen tarina,  tyylikäs kuvaus, laadukas musiikki ja yllättävät loppuratkaisut.

Näyttelijäntyö on tässsä debyyttiohjauksessa kömpelöä, mutta tiivistunnelmainen tarina ja Ennio Morriconen erinomainen musiikki pelastavat paljon.

Giallo-genren merkkiteoksia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Inferno(1980)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Dario Argento

Pääosissa: Irene Miracle, Leigh McCloskey, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia


Nyt arvosteluvuorossa oleva Inferno on Argenton  kultakauden vähemmän tunnetuin teos ja Kolme Äitiä-trilogian kolmas osa.

Elokuva siis kertoo sekalaisesta joukosta, jotka päätyvät haahuilemaan ja kuolemaan New Yorkissa sijaitsevassa kummitustalossa.


Heti alkuun tätä on vaikea tunnistaa Argento ohjaukseksi,mutta Argentolle tyypilliset yksityiskohdat, kuten kameratyöskentely ja rikasvärimaailma olivat tässäkin  vahavasti esillä.

Emerson, Lake & Palmer -yhtyeen keulahahmo Keith Emerson vastasi Infernon musiikkipuolesta.

Erinomaisilta nekin kuulostavat, mutta eivät vedä vertoja Goblinin ja Morriconen sävellyksille.

Kertakaikkiaan nautittavaa psykedeelistä kummitustalokauhuilua.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tenebre(1982)

Tunnetaan myös nimillä: Tenebrae, Pelkoa ei voi paeta, Unsane, Under the eyes of assassin

Ohjaus ja käsikirjoitus: Dario Argento

Pääosissa: Anthony Franciosa, Daria Nicolodi, John Saxon, John Steiner, Giuliano Gemma

Nyt arvosteltavissa oleva Tenebre oli Argentoon näyttävä comeback giallon pariin 7 vuotta Deep Redin ilmestymisen jälkeen ja Tenbre onkin Argenton yksi neljästä parhaasta elokuvasta Suspiria, Phenomenan ja Deep Redin oheela.

Peter Neal (Anthony Franciosa) on amerikkalainen dekkarikirjailija, joka on  uuden kirjansa, Tenebren promootiokiertueela Roomassa. Pian kaupunkia ravistelee naisten murha-aalto  ja ensimmäisen uhrin suusta löydetään sivu edellämainitusta kirjasta, elikkä murhaaja on ottanut mallia Peterin kirjasta ja koska Peter kirjoittaa ihmismielen pimeästä puolesta, pyytää poliisi häneltä konsultaatioapua saadaksen selkoa murhaajan mielenliikkeistä ja motiiveista.

Tenbre on taattua Argentoa. Veri roiskuu jälleen kerran näyttävästi, etenkin parhaiten mieleen jäi elokuvan kädenkatkomiskohtaus, joka  teki niin suuren vaikutuksen Tarantiinoon, että hän otti sen suoraan Kill Bill vol 1:seen.

Splätteröinin lisäksi myöskin kuva ja äänimaailma on jälleen kohdillaan. Tenbre sisältää  eri hienon kamera-ajon, jossa murhaaja  väijyy talon ulkopuolelta kuvattuna ja Goblinin soundtrack rokkasi jälleen kerran kybällä.


Argenton parhaimistoa ja Gialon merkkiteoksia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Verenpunainen kauhu(1975)

Alkuperäinen nimi:  Profondo Rosso

Tunnetaan myös nimellä: Deep Red

Ohjaus: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento ja Bernardino Zapponi

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia



Elokuva lähtee käyntiin parapsykologian konferensista, jossa meedio aistii murhaajan ajatukset yleisön joukosta ja pian tämän jälkeen kyseinen meedio tapetaan.

Satumalta verilöylyä todistanut pianisti Marcus Daly ( David Hemmings) rupeaa tutkimaan tapausta Argentolle tyypillisesti kohtalokkain seurauksin.

Deep Red nosti Argenton vihdoinkin suuren yleisön tietoisuuteen ja tämä onkin miehen parhaimpia töitä yhdessä Suspirian, Phenomenan ja Tenebren kanssa.

Argento on  onnistunut jälleen kerran tiivistunnelmaista tarinankerrontaan, hienoa kameratyöskentelyä ja totta kai verisiä murhia, mutta mysteerin selvittäminen saa enemmän ruutuaikaa. Myöskin Goblinin musat rokkaavat jälleen kybällä.

Future Filmin 2008 julkaisema 2-levyn Ultimate Edition sisältää Director's cutin sekä  lyhemmän export-version, jota fanit pitävät parhaimpana leikkauksena elokuvasta, joten lienee lähipäivinä director's cutin re-watchin paikka sekä eka katsomisskerta export-versiolle.

Loppuun mainttakoon triviatietona, että yksi elokuvan murhakohtauksista on kopioitu suoraan John Carpenterin Halloweenin jatko-osaan (1981)

Arvosana

Director's cut⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Export-versio⭐️⭐️⭐️⭐️

Phenomena(1985)

Ohjaus: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento ja Franco Ferrini

Pääosissa:  Jennifer Connelly, Donald Pleasence, Daria Nicolodi


Ensikosketukseni Argenton tuotantoon tapahtui Heinäkuussa 2012, Nelosen kanavapaketin elokuvakanava (tuolloin  nimellä  KinoTv) esitti nyt  arvostelussa olevan Phenomenan ja  se iski tuolloin todella kovaa ja katsoin tulloin telkkarista parinkin otteeseen ja hommasin myöhemmin DVD:eenä ja katsoin uudestan.

Eli tämän arvostelun aloittaneesta  tarinasta ensikosketuksestani Argenton tuotantoon voi päätellä, että Phenomena on erittäin hyvä elokuva ja niinhän se onkin heti Suspirian jälkeen Argenton 2.paras elokuva ja se jopa jatkaa Susprian lanseraama Amerikkalainen teinityttö euroopalaisessa sisäoppilaitoksessa selvittämässä kadonneiden ikätoverien kohtaloa-teemaa ja  tämä oli Oscar-voittaja Jennifer Connellyn uran toinen elokuvarooli vuotta aiemmin ilmestyneen Sergio Leonen eeppisen mestariteoksen Once upon a time in American jälkeen.

Jennifer siis esittää Jenniferiä (heh) joka matkustaa sisäoppilaitokseen Sveitsiin. Jenniferillä sattuu olemaan myös taipumuksia telepatiaan hyönteisten kanssa ja unissaa kävellyyn, joka tapahtuukin heti ensimmäisenä unissakävelylle ja  sitä kautta  Jennifer päätyy selvittämään alueella riehuvaa murha-aaltoa, jonka uhreiksi on valikoitunut edellä mainitun sisäoppilaitoksen tyttöjä.



Murhamysteeriä selvittäessä   Jennifer tutustuu nurkilla asuvan vanhan professori John Mcgregorin (Donald Pleasence)  jonka  sakrofagikärpäsiin  (raatokärpäsiin) liittyvä tutkimus osoittauu
hyödylliseksi murhamysteerin selvittämisessä ja elokuvaa käsikirjottaessaan Argento oli lukenut sanomalehdestä keissistä, jossa Italian poliisi oli selvittänyt henkirikoksen uhrin kuolinajan raadossa pesineiden raatokärpästen perusteella.

Phenomena on taattua Argentoa alusta loppuun ja tällä kertaa Goblin lisäksi ääniraidalla raikaavat Iron Maiden Flash of the blade  ja Motorheadin Locomotive, jotka kyllä tuovat oman lisänsä Phenomenaan, mutta latistavat  melkoisesti tunnelmaa kohtauksissa, jossa ne soivat mutta Goblin soundtrack, joka ei petä tälläkään kertaa.  Erityismaininta vielä älyttömään tyyllikkäästä alkuperäisestä elokuvajulisteesta, jonka

 olisin kyllä mielummin toivonut  sen koristavan Future Filmin 2005 julkaiseman DVD:en  kantta  Future Filmin tympeän emo-henkisen halpiskansikuvituksen sijasta.

Phenomena on taattua Argentoa alusta loppuun ja menee Argenton 4 parhaiman elokuvan kärkeen Suspirian, Deep Redin(1975) ja Tenebren(1982) kanssa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Suspiria(1977)

Ohjaus: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento ja Daria Nicolodi

Pääosissa: Jessica Harper, Udo Kier

Parhaiten Giallo-elokuvistaan tunnetun Dario Argenton parhaimaksi elokuvaksti titleerattu Suspiria sai  40 vuotta ilmestymisensä jälkeen virallisen  restaroitunut 40-vuotisjuhlajulkaisuna Suomen ensi-iltansa kuluvan viikon Perjantaina  harvoissa ja valikoiduissa Finnkinon teattereissa, joten sen kunniaksi Leffakulinaristi tulee keskittyy koko Marraskuun ajan arvostelemaan vain Argenton tuotantoa.

Suspiria kertoo amerikkalaisesta Suzysta (Jessica Harper) joka saapuu Saksaan opiskelemaan tunnetussa balettiakatemiassa.

Suzyn päästyä perille alkaa tapahtumaan kummia ja pian selviääkin, että balettiakatemia on vain pelkä kulissi noitapiirin vehekeilyille.

Suspiria oli Argenton tuotanossa siirtymävaihe Giallo-murhamysteereistä yliluonnisen kauhun pariin ja Suspiria onkin ensimmäinen osa  3 äitiä-trilogialle, jonka muut osat ovat Inferno (1980) ja Mother of Tears (2007)  Hyöndynsipä Argento myöskin Suspiran Amerikkalainen teinityttö euroopalaisessa sisäoppilaitoksessa selvittämässä kadonneiden ikätovereiden kohtaloa -teemaa  8 vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassaan Phenomena (1985) joka oli ensikosketukseni Argenton elokuviin.

Mutta nyt takaisin Suspirian pariin:

Vaikka Suspiria ei olekkaan nykymittapuun mukaan kovinkaan pelottava, on se silti vaikuttava ja säväyttävä katsomiskokemus, jota tehostavat sinisen ja punaisen ( punaisen kohdalla räikeän tekoveren runsas käyttö) hallitsema värimaailma  ja Argenton hoviyhtyeen Goblinin vähintään mielenkiintoinen ja paikoittain aika häiriintyneen kuuloinen soundtrack.

Ja jos ei ole siis vielä nähnyt tätä kauhuelokuvan yhtä kiistatominta mestariteosta, siispä kipinkapin Finnkinoon, jos se sattuu pyörimmän kotipaikkakunnallasi tai sitten lähde divareihin metsästämään Future Filmin 2005 julkaisemaa DVD-painosta, joka sisältää elokuvan italiankielisen version.

Kuten jo totesinkin Suspiria on yksi kauhuelokuvan kiistattomia mestariteoksia, joka on hieman vanhenut 40 vuodessa, mutta on silti edelleen vaikuttava ja säväyttävä katsomiskokemus, jolle yksikään nykykauhuelokuva tule pärjäämään.

Remakeista puheen  ollen tästäkin on jo tekeillä remake, johon ihme kyllä ovat saanneet Jessica Harperin houkuteltua mukaan pikkuroolin. Toivotaan parasta, että tuo remake tulee floppaamaan, sillä alkuperäinen Suspiria on  uniikki mestariteos ja Argenton paras elokuva.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Blade Runner 2049(2017)

Ohjaus: Dennis Villeneuve

Käsikirjoitus:  Hampton Fancher ja Michael Green

Pääosissa: Ryan Gosling, Harrison Ford, Jared Leto, Ana De Armas, Sylvia Hoekes, Robin Wright, Mackenzie Davis,  Dave Bautista, Edward James Olmos, Sean Young, Krista Kosonen


Tänään siis tuli käytyä katsomassa tämä ja vieläpä keskellä työpäivää. Pidemmittä puheitta asiaan.

Blade Runner 2049 sijoittuu 30 vuotta alkuperäisen teräjuoksijan  tapahtumien jälkeiseen vielä dystopisempaan Los Angelesiin, jossa konkurssiin menneen alkuperäisestä teräjuoksijasta tutun Tyrell-firman duunaama Nexus-mallin replikantti, kutsumanimeltänsä K (Ryan Gosling) selvittää Rick Deckardin ja tämän kadonneen lapsen mysteeriä.

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja loppuu muuta skeidaa elokuvasta (ei sisällä juonipaljastuksia)


Vaikka elilen postaamassani blogitekstissä kritisoin nykyelokuvien CGI-pixelipullamössä,  oli tämäkin alkuperäisen  teräjuoksijan tapaan visuaalisesti näyttävä ja upean kuuloinen, lukuunottamatta Hans Zimmerin  tavaramerkiksi muodostunuttua WOOSH-ääniefektin täyttämää soundtrackiä, joka ei sitten toiminut lainkaan. Itse jäin kaipaamaan Vangeliksen sävellyksiä.


Joka tapauksessa Blade Runner 2049 on edeltäjänsä tapaan visuaalisesti häkäisevä scfi-leffa, joka on myös mielästäni ehdottamasti elokuvavuoden 2017 paras elokuva.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Blade Runner(1982)

Ohjaus: Ridley Scott

Käsikirjoitus: Hampton Fancher ja David Peoples ( Philip K Dickin kirjan Palkkionmetsästäjä pohjalta)

Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young, Edward James Olmos, M. Emmet Walsh, Brion James, Daryl Hannah, Joe Turkel, Joanna Cassidy, James Hong, William Sanderson, Morgan Paull

 Hiljattain ilmestyneen ja kauan odotettun scifi-klassikon jatkon-osan kunniaksi arvostelen alkuperäisen Blade Runnerin, joka on yksi scifin merkkiteoksia ja myös yksi suosikkielokuviani.


Elokuva sijoittuu vuoden 2019 dystopiseen Los Angelesiin, jossa Rick Deckard (Harrison Ford) eläkkeelle jäänyt  teräjuoksija joutuu palaaman takaisin töihin,  jahtaamaan luvattomasti maapallolla seikkailevia replikantteja

Blade Runner ei ilmestyessään kiinostanut kriitikkoja eikä yleisöä, mutta vuosien varrella Blade Runnerista on muodostunut kulttiklassiko ja nykyään se on rankattu merkkitävämpien scifi-elokuvien joukoon.


 Vaikka elokuva onkin 35 vuotta vanha, silti  elokuvan lavasteet  eivät ole vanhentuneet lainkaan Blade Runnerin  ainutlaatuinen visuaalinen ilme lyökin nykyiset CGI-pixelimössölavasteet 100-0.


Myös Vangeliksen musiiki luo elokuvaan oikenlaisen tunnelman. Näyttelypuolelta   Harrison Ford
vetää ihan ok  pääosan Deckardina, mutta sen sijaan Rutger Hauer  on loistava pääantagonisti Roy   Battyn roolissa ja  kuulemme myöskin Rutgerin suusta eräs elokuvahistoriaan kuuluisimman monologin.


Blade Runnrista on vuosien varrella julkaistu   ainakin 6 eri versiota, joista Suomessa on julkaistu Director's cut ja Final cut, joka on Ridley Scottin oma suosikki kaikista leikkauksista.


Blade Runner on yksi scifi-elokuvan merkkipaaluja ja yksi kaikken aikojen  visuualisesti näyttävimpiä ja parhaimpia elokuvia.

Huomenna olen menossa katsomaan teatteriin katsomaan jatko-osaa ja kyllä jänskättää tosi paljon. Joten luonnollisesti Blade Runner 2049 tulee olemaan seuraavan blogitekstini aihe.

Loppuun arvosanat alkuperäisen elokuvan kummastakin leikkauksesta.

Director's cut⭐️⭐️⭐️⭐️
Final cut⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Maniac-Nukkemurhaaja(1980)

Ohjaus: William Lustig

Käsikirjoitus: C.A.Rosenberg ja Joe Spinell

Pääosissa: Joe Spinell, Caroline Munro, Tom  Savini, William Lustig


1980-luvulle tultaessa oli Slasher-genre lyönyt itsensä läpi. Slasheröinti vetivät yleisöä teattereihin vuosikymmenen puoliväliin asti. Nyt arvostelussa on edellämainitun alagenren pahamaineisin teos Maniac, joka joutui sensuurin kohteksi useissa maissa, myös Suomessa ja  on yhä saksittu Englanissa.

Frank Zito( Joe Spinell) on edesmenneen äitinsä traumatisoima umpitärähtänyt aikamiespoika, joka murhaaa naisia ja pariskuntia ympäri New Yorkia. Zito skalpeera uhrinsa ja ompelee näiden hiuskuontalot kotonansa  olevien mannekiininukkejen päähän ja kuvittelee uhriensa olevan läsnä.


Frankin arki muuttuu, kun hän tapaa  muotivalokuvaaja Annan ( Caroline Munro) ja ystävystyy tämän kanssa. Mutta pitääkö,Frankin pokka vai päätykö uusi tuttavuus myöskin skalpeeratuksi?

Maniac poikkeaa muista slashereistä  harvinaisen tylyjen tappokohtausten, rosoisen ja nihkeän kuvauksen ja suurimmaksi osaksi tappajan näkökulmasta kerrotun tarinan kannalta. Elikkä mitään kevyttä ja viihdyttävää  nammiomies puukkohippailee idiootien  teinien kanssa-tyyppistä elokuva ei ole luvassa  vaan  kuvaus   sairaasta miehestä, joka yrittää hillitä murhanhimoisia ajatuksiaan.

Maniac on karu  ja kaunistelmaton valtavirrasta poikkeava slasheriä, jonka   keskeisiksi tekijöiksi nousevat  tunnelman ja kuvauksen lisäksi Joe Spinellin hikinen ja hurja roolisuoritus sekä yhtenä uhrina esiintyvän splätterguru Tom Savinin jälleen mesevät splätteröinti, joista  haulikkokohtaus on muodustut yhdeksi  kauhuelokuvahistorian kuuluisimmaksi kohtaukseksi.

Jatkokatseltavaksi Maniacin jälkeen voin suositella Lustigin muita teoksia, joista mainittakoon Death Wish-ripoff  Vigilante (1983)  ja   hieman erilainen kyttätarina Maniac Cop-Mielipuoli kyttä(1988)

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Perjantai 13(1980)

Alkuperäinen nimi: Friday the 13th

Ohjaus: Sean S Cunningham

Käsikirjoitus: Victor Miller ja Ron Kurz

Pääosissa:  Kevin Bacon, Adrienne King, Betsy Palmer

Slasher-elokuvien buumi räjähti käyntiin vuonna 1978 genren pioneeritoeksen Halloweenin ilmestyttä.  Pian sen jälkeen Slashereitä  tehtailtiin urakalla ja  Halloweenin oheela yksi tunnetuimpia Slashereitä on nyt arvostelussa oleva Friday the 13th , joka sai liudan jatko-osia, kelpo remaken (2009) ja ripoffin The Burning-Koston liekit (1981) sekä esitteli maailmalle Jason Vorheesin, joka tässä elokuvassa on sivuhenkilönä.

Vuonna 1958 Crystal Laken kesäleirillä pari ohjaajaa saa puukosta ja leiri suljetaan vuosiksi.

Vuosia myöhemmin leiriä ollaan avaamassa uusiksi ja joukko nuoria ( yhtenä heistä  Kevin Bacon  5. elokuvaroolissaan) joutuvat pian  murhatuiksi. Kirveestä tulee naamaan ja Kevin Bacon saa nuolesta kurkkuun. Vaikka elokuva sisältääkin melko karua settiä  The Burningin ja nykyisin kidutuspornoiluihin verrattuna kyseessä on melko  kesy leffa  ja Tom Savin maskeeraukset ovat edelleen säväyttäviä.

Lisäksi elokuva ansaitsee krediittiä hienosta ja jänittävästä tunnelmasta jota ääniraidan chi chi ah ah (oikeasti ki ki ma ma)  ääniefekti tukee mainiosti.

Friday the 13th on yksi Slasher-geneen merkkiteoksia,  ja kauhuelokuvaharrastajan tulisi nähdä se edes kerran. Itse olen katsonut tämä ainakin  4 kertaa eikä elokuva senkään jälkeen menettänyt vetovoimaansa.

Jatko-osiin ei kannata tuhlata aikaa, sillä  niiden kohokohdata elikkä Jasonin suorittamat tapot löytyvät Youtubesta 20 minuutin kollaasivideona.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Family Guy presents Stewie Griffin: The untold story(2005)

Ohjaus: Pete Michels ja Peter Shin

Käsikirjoitus: Seth Macfarlane, Alex Borstein, Gary Janetti, Chris Sheridan ja Steve Callaghan

Pääosissa: Seth Macfarlane, Alex Borstein, Mila  Kunis, Seth Green, Mike Henry, Adam West, Patrick Warburton,  Lori Alan, Drew Barrymore, Michael Clarke Duncan, Rene Auberjonois


Family Guy on suosikki tv-sarjani ja nyt arvostelussa  3  jaksosta väännetty  88 minuutin elokuva.


Stewie Griffin meinaa päästä hengestään  julkisella uima-altaalla ja  läheltä piti tilanteen jälkeen Stewie näkee aikuisen version itsestään telkkarissa   ja päättelee, että kyseessä olisikin hänen oikea isänsä. ja lähtee Brianin kanssa San Franciscoon etsimään häntä.

Paikanpäällä paljastuukin, että kyseessä ei olekkaan Stewien oikea isä, vaan hän onkin Stewie itse 30 vuoden päässä. Joten  vauva-Stewie lähtee tulevaisuuteen ja siellä sattuu ja tapahtuu.


Tämähän oli yhtä hyvä ja huutonaurettava kuten itse sarjakin joten laitetaan tällekin täydet 5 tähteä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Fight Club( 1999)

Ohjaus: David Fincher

Käsikirjoitus: Jim Uhls ( Chuck Palahniukin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Edward Norton, Brad Pitt, Helena Bonham Carter, Meat Loaf, Jared Leto


Vuonna 1996 ilmestyi  Chuck Palahniukin kynäilemä kirja Fight Club. Ilmestyessään se saavutti suuren suosion ja  piankos siitä väänettiikin elokuva, ohjaajanaan   sarjamurhaajatrillerin Se7enin (1995) ohjastellut David Fincher. Ilmestyessää Fight Club ei saanut arvostusta, mutta myöhemmin siitä on tullut kulttiklassikko ja  onpahan päässyt IMDB:een Top 250-listan 10.sijalle.

Fight Club kertoo nimettömästä kertojasta (Norton)  joka  työskentelee kurjassa työssä  ja kärsii unettomuudesta.  Lieventääkseen unettomuuttaan hän alkaa pyörimään kuolemansairaiden tukiryhmissä.

Eräällä työmatkallaan hän tapaa saippuakauppias Tyler Durdenin (Pitt) jonka luokse hän muuttaa asumaan oman kämppänsä räjähdettyä  hyvin epäilyttävässä räjähdyksessä.

Baari-illan päätteeksi Tyler pyytää  vastapalvelukseksi rystysvoileipää. Körmytyksen jälkeen  hemmot huomaavat, että körmytyksestä tulee parempi mieli kuin Atrian microeineksistä ja niin he perustavat baarin kellariin Fight Clubin.

Fincherin ohjaus on loistavaa ja  elokuva kuulostaa ja näyttää Se7enin tapaan yllättävän modernilta, vaikka  kummatkin ovat ysärin puolella tehtyjä. Lisäksi  Norton ja Pitt tekevät hyvää jälkeä päärooleissa.


Fight Club on monitulkintainen mestariteos täynnä yhteiskuntakritiikkiä, körmytystä ja huumoria.
Lisäksi elokuva on jättänyt lähteettömän vaikutuksen populaarikulttuuriin ainakin punaisten nahkatakkien kasvanen kysynnän ja  tosielämän körmytysklubien perustamisen myötä.


Vielä 2010-luvulla edelleen ajankohtainen ja ajaton mestariteos unettomuudesta ja kulutusyhteiskunnan rappiosta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Summer of Sam(1999)

Ohjaus: Spike Lee

Käsikirjoitus: Spike Lee,  Michael Imperioli ja Victor Coliccho

Pääosissa: John Leguizamo, Mira Sorvino, Adrien Brody, Anthony LaPaglia, Ben Gazzara, Mike Strarr, Michael Badalucco, Michael Rispoli,  Michael Imperioli, Peter Maloney, John Savage,  Jennifer Esposito,Spike Lee, John Turturro

Oli jo tarkoitus vääntäää tästä arvostelu jo viime kuussa, mutta tuli kaiken näköistä häslinkiä  jne, mutta tässä tämä sitten nyt on.


Vuosina 1976-77 New York eli kauhun vallassa, kun  Son of Sam tunnettu sarjamurhaaja ampui pariskuntia parkissa oleviin autoihin 44. kaliperisella Charter Arms Bulldog revolverilla.


Elokuva siis sijoittuu kesään 1977, jolloin Son of Sam ampui viimeiset uhrinsa ja jäi tuolloin myös kiinni. Elokuva ei suinkaan käsittele itse murhaajaa vaan murhien tapahtuma-alueella asuvien amerikanitaliaanojen  ihmissuhdesotkuja.Son of Sam on yksi lukemattomista sivuhenkilöistä omien ongelmiensa  kanssa.

Elokuva siis keskitty lähinä parturi Vinnyn (Leguizamo) ja hänen vaimonsa ( Sorvino) hyvinkin myrskyisään parisuhteeseen ja punkkari Richien (Brody) edesottamuksiin.


Yleensä afroamerikkalaisten elämästä ja ongelmista tarinoiva Spike Lee osaa näköjään hyvinkin kuvatta myös amerikaitaliaanoja  yllättävän  hyvin tyylikkäästi. Heittääpä Lee itsekin pienen roolin elokuvassa.

Summer of Sam on tyylikäs, jännittävä, viihdyttävä ja hyvinkin valtavirrasta poikkeava sarjamurhaajaelokuva, joka olisikin ollut ilman  Son of Sam-teemaa perus-Hollywoodhuttua.

Vaikkakin Spike Leen tuotanolle tyypillinen afroamerikkalaissus ei olekkaan niin paljon näkyvillä tässä, silti on Spiken kädenjälki hyvin  näkyvillä myös tässäkin.


Yksi 90-luvun aliarvostetuimpia ja parhaimpia elokuvia ja Spike Leen paras elokuva.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Armoton kaupunki(1984)

Alkuperäinen nimi: Fear City

Ohjaus: Abel Ferrara

Käsikirjoitus: Nicholas St John

Pääosissa: Tom Berenger, Billy Dee Williams, Melanie Griffith, Michael V Gazzo, Frank Sivero, Rae Dawn Chong, Maria Conchita Alonso, Jack Scalia


Ex-nyrkkeilijä Matt Rossi ( Tom Berenger) pyörittää veljensä kanssa strippareiden välityspalvelua New Yorkissa. Pian alkaakin tapahtumaan, kun epämääräinen karatea harrastava murhaaja alkaa murhaamaan Mattin toimiston listoilla olevia strippareita.

Murhanhimoisen Karate Kidin ohella  sankarillemme ongelmia aiheuttavat myös niskaan hengittävä vanha tuttu poliisi Al Wheeler ( Billy Dee Williams) ja  stripparina elantonsa tienaava ex-tyttöystävä Loretta (Melanie Griffith) Joten tämmöisessä tilanteessa on ainoana vaihtoehtona ottaa oikeus omiin käsiin, kuten arvata saattaa.

Elokuvahistorian aliarvostetuin ohjaaja  Abel Ferrara , joka itsekin on New Yorkin kasvatteja ja filmanuut muutkin elokuvansa ( Ms 45, King of New York ja Bad Lieutenant) kotikaupungissaan  on onnistunut kuvaamaan Ison Omenan hyvinkin tyyllikkäästi strippiklubeineen ja neonvaloineen.

 Kuvia  säestää myös asianmukaisesti hieno soundtrack, josta mainittakoon elokuvaan avaava New York Dollsin laulusolistina tunnetun David Johansein rääkäisemä New York Doll.

Kasarilla elokuvia tiuhaan tahtiin tehtailut Berengerin Tomppa ei ole kovinkaan mieleenjäävä ja karismaattinen sankari, mutta sen sijaan keskeisessä pääosassa  parhaiten Lando Calrissiania tunnettu Billy Dee Williams hoitaa homaan kotiin  kyttäroolillaan. Harvemmin on tullut elokuvissa vastaan noinkin kyynistä  kyttää kuin Williamsin tulkitsema Al Wheeler.

Fear City on  jännittävä ja viihdyttävä neo-noiri ja suositeltavaa katsottavaa kasarifiilistelyn ja New York-Sleezyn ystäville.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kuolema tulee kahdesti(1984)

Alkuperäinen nimi: Body Double

Ohjaus: Brian De Palma

Käsikirjoitus Brian De Palma ja Robert J Avrech

Pääosissa: Craig Wasson, Gregg Henry, Melanie Griffith, Deborah Shelton, Dennis Franz, Barbara Crampton, Rob Paulsen, Guy Boyd

Jake Scully (Craig Wasson) on vampyyrielokuvaa tähdittävä klaustrofobiasta kärsivä näyttelijä, joka joutuu etsimään itselleen uuden kämpän yllätettyään tyttöystävänsä sängystä vieraan miehen seurasta.

Uusi kämppä löytyykin yllättävän nopeasti, kun  Sam ( Gregg Henry)  tarvitsee jonkun vahtimaan taloaan reissunsa ajaksi.  Jaken illat  kuluvatkin rattoisasti  naapurissa asuvan Glorian ( Deborah Shelton)  jokailtaisen strippausesityksen myötä.

Jake kiinnostuu kauniista naapuristaan ja alkaa seuraamaan tätä ja huomaa epämääräisen intiaanin  olevan myöskin samoissa puuhissa. Myöhemmin edellämainittu intiaani murtautuu Glorian kämpille ja murhaa hänet tajuttoman isolla poralla.

Koska poliisi pitää tapausta vähäpätöisenä, alkaa Jake selvittämään asiaa itse ja jäljet johtavat pornoteolisuuden syövereihin.



Suosikkiohjaajani Brian De Palma osoittaa jälleen kykynsä luoda tiivstunnelmaista ja mukaansatempaavaa jännitysnäytelmä, vaikka tässä elokuvassa ei nähtykkään tarinallisena tehokeinona  De Palman tavaramerkiksi mudostunutta split screeniä, silti tarina pysyy  kohtuulisen hyvin  kasassa, vaikkakin etenee tolkuttoman hitaasti ja vasta tunnin kohdalla elokuvan  1 ja 50 minuutin pituudesta alkaa vasta tapahtumaan.

Lisäksi elokuvan toinen kompastuskivi verkkaisesti etenevän  tarinankerronan lisäksi  on  pökkelö     pääosan esittäjä Craig Wasson, joka ei ole järjin  värikäs päähenkilö. Olisin toivonnut, että Travolta olisi tehnyt vielä yhden elokuvan De Palman kanssa, nimittäin Travolta olisi ollut tässä elokuvassa elementissään ja veti kelpo roolisuorituksen De Palman mestariteoksessa Blow Outissa (1981)


Erityismaininta täytyy jälleen antaa peräti 7  De Palman elokuvaan, tähän  mukaan lukien musiikit säveltääneen Pino Donaggio jälleen kerran mahtavista ja ripaisevista sävellyksistä, jotka jälleen kerran luovat tunnelmaa kuviin.


Jälleen kerran yksi loistava ja tyylikäs jännitysnäytelmä Brian De Palmalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Jaakobin painajainen(1990)

Alkuperäinen nimi: Jacobs ladder

Ohjaus: Adrian Lyne

Käsikirjoitus: Bruce Joel Rubin

Pääosissa: Tim Robbins, Elizabeth Peña, Danny Aiello, Jason Alexander, Eriq La Salle, Ving Rhames, Pruitt Taylor Vince, Matt Craven, Patricia Kalember, Macaulay  Culkin

 Vietnamissa 1. Ratsuväkidivisoonassa sotinut Jacob Singer  (Tim Robbins) asustelee New Yorkissa ja jakaa postia, kunnes oudot, pelottavat ja häiriintyneet harhanäyt alkavat sekoitta Jacobin arkea.

Jacob  alkaa tutkimaan asiaa tarkemmin ja saa selville, että muutama armeijakaveri on myöskin  kokenut samanlaisia näkyjä.

Elikkä onko Jacob  sekoamassa, onko armeijalla osuttaa asiaan vai onko jokin yliluonollinen voima tunkeutumassa maailman?

Juonipaljastukset päättyvät tähän, koska en halua pilata teiltä elokuvaa, joka  on hyvinkin tiivistunnelmainen ja paikoittain aika häiriitynyttäkin settiä. Tim Robbins vetäisee hyvän suorituksen pääossa ja parhaiten ihmissuhdedraamoja, kuten Flashdance (1983) ja Vaarallinen suhde (1987) ennen Jacob's ladderia ohjastellut Adrian Lyne osoitti tällä elokuvlla osaavansa myös tehdä muunkinlaista elokuvaa.

Jacob's ladder on yksi 90-luvun parhaimpia elokuvia ja viimeisiä "oikeita" kauhuelokuvia, ennen kuin koko genre meni  pohjamutiin naurettavan teinikauhun, remakeiden ja kidutuspornon myötä. Toisaalta Jacob's ladder on vaikuttanut kauhukulttuuriin merkittävästi, hyvänä esimerkkinä Silent Hill-videopelit.

Suositeltavaa katsotavaa hyviä kauhuelokuvia arvostaville ja  suositeltavaksi jatkokatsottavaksi voikin suositella Alan Parkerin Angel heartia (1987) joka myöskin liikkuu hyvin samoissa säfääreissä Jacob's ladderin kanssa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pimeä puoli(1993)

Ohjaus: George A Romero

Alkuperäinen nimi: The dark half


Käsikirjoitus: George A Romero ( Stephen Kingin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Timothy Hutton, Michael Rooker, Amy Madigan, Robert Joy, Julie Harris, Ken Broadhurst

Kirjailija Thad Beaumont ( Timothy Hutton on kirjoittanut väkivaltaisempia kirjoja nimellä George Stark. Thad päättää järjestää "hautajaiset" alter-egolleen, mutta pian sen jäleen tapahtuu muutama murha, jotka ovat tehty samalla tavalla kuin George Starkin kirjoittamissa kirjoissa ja pian Thad onkin epäiltyjen listalla.

Tämä ei ollut parhaimpia Romeron elokuvia eikä myöskään King-filmatisointeja, mutta ihan katsottava tämä oli ja plussaa tulee Hellraiserin musiikeista vastanneen Christopher Youngin synkistä  ja jylhistä musiikeista, jotka luovat paikoittain kelpo tunnelman tähän teokseen.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Pimeä puoli(1990)

Alkuperäinen nimi: Tales from the Darkside: The Movie

Ohjaus: John Harrison

Käsikirjoitus: George A Romero, Stephen King ja Arthur Conan Doyle

Pääosissa: Steve Buscemi, Christian Slater, Julianne Moore, James Remar, Rae Dawn Chong, Deborah Harry, David Johansen,  Mark Margolis, Matthew Lawrence, William Hickey

Elokuva lähtee käyntiin kehyskeromuksella, jossa  vinksahtanut kotirouva Betty (Deborah Harry)
valmistelee ateriaa sieppaamastaan Timmystä (Matthew Lawrence) Timmy päättää hankkia itselleen lisää elinaikaa alkamalla kertoa Bettylle 3 kauhujuttua ja näin elokuva pääse virallisesti käyntiin.

Laattikko 249

Sherlock Holmesin luojan Arthur Conan Doylen kynästä lähtöisin olevasssa tarinassa ylioppilas Bellingham (Steve Buscemi) laitaa löytämänsä muumion hoitamaan muutaman likaisen työ puolestaan. Buscemin lisäksi tätä episodia tähdittävät myös Christian Slater ja Julianne Moore.

Paholaiskissa

Stephen King taas tarjoilee tarinan vanhasta miljonääri Droganista (William  Hickey), joka palkaa palkkamurhaaja Halstonin ( David Johansen) murhaaman  talossa asuvan kissan 100000 dollarista, epäilee Halston ukon olevan  hieman sekaisin. Mutta kyseessä ei ole tavallinen kissa, koska 3 ihmistä on kuollut kissan läheisyydessä.

Rakkauden vala

Wannabe-taiteilija Preston ( James Remar) todistaa ystävän surman siivekkään demonin toimesta. Demoni lupaa olla tapamatta Prestonia, jos hän vaikenee demonin olemassaolosta. Mutta onnistuuko Preston pitämään salaisuuden?


Varsin viihdyttävä kauhuanatologia Creepshown hengessä ja oma suosikkini oli kissaepisodi

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kaikki saastuneet tuhotaan(1973)

Ohjaus ja käsikirjoitus: George A Romero

Pääosissa: A.C. McDonald,  Harold Wayne Jones, Lane Carroll, Lloyd Hollar,, Lynn Lowry, Richard France, Richard Liberty, Will Macmillian

Peräkylä sekoaa, kun lentokoneesta veteen pudonneen  kemikaalitynnyrin sisältö alkaa vaikuttamaan väestöön negatiivisella tavalla. Pian onkin armeija paikan päällä niittaamassa saastuneita ja evakuoimassa kylää.

Jälleen kerran loistavaa 70-luvun kauhua, joka ei ole myöskään välttynyt remakelta. Toisin sekin on katsomisen arvoinen teos.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Asfalti palaa(1981)

Alkuperäinen nimi: Knightraiders

Ohjaus ja Käsikirjoitus: George A Romero

Pääosissa: Ed Harris, Ken Foree, John Amplas, Tom Savini, Stephen King

Ed Harris johtaa  hörhöporukkaa, joka viihdyttää white trashiä mopotempyila keskiaikaisesti pukeutuneena. Eli luvasssa  145 minuutin ajan mopoilua, keskiaikaista muotia, virkavallan kanssa rähinöintiä ja ei niin laadukasta draamaa. Siinä sivussa Tom Savini sonneilee ja Stephen King dissaa keskiaikaista muotia.

Koska olen väsynyt ja tämän blogitekstin jälkeen on luvassa 23-vuotissynttäribileet, en jaksa muuta kirjoitella tästä, että harvinaisen kökkö Romeron leffaksi, eikä Romero tosiaankan hallinnut draama yhtä hyvin kuin kauhugenreä ja  kaiken lisäksi 145 minuuttia on aivan liian pitkä kesto näinkin köykkäiselle tarinalle, josta olisi hyvinkin voinut leikata pois 20-30 minuuttia. Ja näinkin pohjalta alkoi Ed Harrisin tie kohti A-luokan tuotantoja.

Mopoilun ja Romeron Hardcore-faneille suotavaa katseltavaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Creepshow 2 (1987)

Ohjaus: Michael Gornick

Käsikirjoitus: George A Romero ja Stephen King

Pääosissa: George Kennedy, Lois Chiles, Tom Savini, Tom Wright, Stephen King

Vuonna 1982 ilmestynyt oli pienimuotoinen menestys, joten 5 vuotta myöhemmin sille väänettin jatkoa.  Tällä kertaa Romero hääräili ohjaajan sijasta käsikirjoittajana.

1. episodi kertoo nuorisojengistä, joka murhaa puotipuksun ja hänen vaimonsa. Pariskunnan omistaman kaupan edessä jöpöttänyt puinen intiaanipatsas herää henkiin ja lähtee kostoreissulle.

2. episodi kertoo kaveriporukasta  , joka lähtee järvelle ja pian jännä mönjä ahdistaa nuorisoparan järven keskellä olevalle lautalle.

3. episdissa syrjähypyn tehnyt rouvaihminen joutuu liftarin ahdistelemaksi öisellä maantiellä.

Tämä ei ollut niin hyvä kuin eka Creepahow, eikä tarinatkaan olleet niin erikoisia, mutta  semiviihdyttävä kasarikauhilu tämä oli.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Creepshow-Yöjuttu(1982)

Ohjaus: George A Romero

Käsikirjoitus: Stephen King

Pääosissa: Leslie Nielsen, Ted Danson, Ed Harris, Hal Holbrook, Tom Savini, Tom Atkins, Stephen King, E. G. Marshall, Adrienne Barbeau, Gaylen Ross, John Amplas

Nyt arvosteluvuorossa 2  kauhukulttuuriin ikonin luoma 5 episodin  episodielokuva, joks on tribuutti EC-kustantamon 50-luvun kauhusarjakuville.

Isänpäivä (Father's day)

Perhe valmistautuu  viettämään isänpäivää kartanollaan, mutta  isävainaa nousee haudastaan ja saapuu hakemaan kakkua. Tätä episodia tähdittää Ed Harris.

JordyVerrillin yksinäinen kuolema ( The lonesome death of Jordy  Verrill)

Eräönä yönnä maanviljelijäjuntin  Jordyn(Stephen King) farmille putoaa metoriitti. Tyhmyksissään Jordy menee näpelöimään sitä, mistä ei tietenkään seuraa hyvää..

Vuorovetten viemää ( Something to tide over you)

Mustasukkainen  rikas vanha pieru Richard ( Leslie Nielsen) päättää murhata  vaimonsa Beckyn (Gaylen Ross) ja tämän  salarakkaan Harryn ( Ted Danson) hautaamalla heidät kaulaa myöten rantahiekkasn juuri vuordoveden aikaan.

Laatikko ( The Crate)

Hienostokoulun talkkari löytää rappusten alta ikivanhan laatikon, jonka sisällä asustelee steroidiapina. Karvakasan murhattua talkkarin ja erään professorin päättää Professori Harry Northrup ( Hal Holbrook  hyödyntää karvakasaa päästäkseen eroon rasittavasta vaimostaan Wilmasta ( Adrienne Barbeau)

Ne ryömivät päälesi (  They're creeping on you

Hieman omalaatuinen rikas vanha pieru Upson Pratt ( E.G. Marshall kokee astetta rajumman torakkainvaasion.

Tarinoiden laatu vaihteli laidasta laitaan mutta suosikikseni valikoitui Leslie Nilsenin tähdittämä vuorovesijuttu, koska siinä Nielsen veti aika hyvän roolin. Sääli, ettei Nielsen urallaan tehnyt enempään tuon tyylisiä konnarooleja, sillä niin hyvin veti roolin tässä.

Toiseksi suosikkiepisodiksi valikoitui laatikkojuttu, löhinä veikeön ja hupaisasti toteutetun steroidiapinan vuoksi.

Jälleen yksi viihdyttävä ja loistava elokuva Romerolta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Vihan lähettiläs(1988)

Alkuperäinen nimi: Monkey Shines

Ohjaus: George A Romero

Käsikirjoitus: George A Romero ( Michael Stewartin samannimisen kirjan pohjalta)

Pääosissa: Jason Beghe, Janine Turner,  John Pankow,Kate McNeil, Stanley Tucci, Stephen Root, Joyce Van Patten, Christine Forrest

Allan (Jason Beghe) herää  aivan tuikki tavallisena aamuna ja lähtee lenkille. Aamulenkki päättyy ikävästi, kun kuorma-auto ajaa hänen päälensä. Päädyttään pyörätuoliin  Allanin ystävä Geoffrey (John Pankow) tuo hänelle Ella-nimisen apinan, josta tulee Allanin apulainen arjen askareissa.

Mutta kyyseessä onkin Geoffreyn tekemien kokeiden tuloksena syntynyt ihmeapina, joka on telepaattisessa yhteyydessä isäntäänsä ja pian Allain läheiset joutuvat kärsimään apinan kautta Allain pyörätuoliin joutumisesta johtuvan  vihan.

Jälleen kerran zombie-trilogiastaan tunnettu Romero osoitti ohjaajan kykynsä ohjaha myös draama ilman kauhuelementtejä. Näyttelijäntyöskentely ei ole mitään sen erikoisempaa, mutta tarina telepaattisesta apinasta on jännä  ja mielenkiintoinen.

Monkey Shines ei ole Romeron parhaimpia elokuvia, mutta silti erinomainen draama, siitä mihin eläinkokeet voivat johtaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Martin(1977)

Ohjaus ja käsikirjoitus: George A Romero

Pääosissa: John Amplas, Lincoln Maazel, Christine Forrest, Elyane Nadeau, Tom Savini, George A Romero

Parhaiten zombie-trilogiastaan tunnettu hiljattain edesmennyt George A Romero  teki kahden zombeilunsa välissä pienimuotoisen kauhudraaman toisesta epäkuolleesta epelistä, vampyyristä.

Elokuvan nimikkohenkilö Martin (John Amplas) lähtee junalla Pittsburghiin. Matkalla Martin  murhaa naisen ensiksi nukuttamalla ruiskeella, viiltämällä ranteen auki partaterällä ja ja lopulta juomalla veret ruumiista. Tästä päätellen Martin on vampyyri tai sitten sarjamurhaaja epämääräisineen rituaaleineen.

Perillä Pittsburghissa Martin majoittautuu serkkunsa luokse asunaan ja serkku on sisustanut talonsa krusifikseilla ja valkosipulilla, joilla ei ole mitään vaikutusta Martiniin ja aurinko välillä ”sattuu” Martinin silmiin ja silloin tällöin Romero heittää kuviin mustavalkoisia takaumia Martinin ns ”edellisestä” elämästä, eli katsojan harteille jää päätettäväksi, että mikä Martin on miehiään tai vampyyrejään.

Martin on kerrassaan  jännittävä ja tiivistunnelmainen kauhudraama. John Amplas tekee erinomaisen roolisuorituksen nimikkohenkilönä ja  Romero on onnistunt luomaan paikoittain tiivistä tunnelmaa nimikkohenkilön yölisiä hiiviskeljyä kuvatessaan.

Martin on yksi Romeron yksi aliarvostetuimpia teoksia ja suositeltavaa katsottavaa, nille jotka haluavat nähdän hiema erilaisen vampyyritarinan ilman mitään Twilightin, True Bloodin ja Vampyyripäiväkirjojen suoltama Vampyyrit on ihkui-skeidaa.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️

Kuolleiden valtakunta(2005)

Ohjaus ja käsikirjoitus: George A Romero

Pääosissa: Simon Baker, Dennis Hopper, Asia Argento, John Leguizamo

Zombiepidemia on riistäytynyt niin pahasti käsistä, että  sikariporras retostelee muurien ympäröimissä kaupungeissa ja  köyhälistö mättää zombeja henkensä uhalla.

Romeron zombie-trilogia olisi voinut hyvin päättyä Day of the deadiin, mutta näköjään piti vielä vääntään pari jatko-osaa rahan toivossa välittämättä katsojista lainkaan.

Elokuva onkin hyvkin tyypillistä zombiemättöä ja mielenkiintoa ylläpitivät lähinä KNB-porukan efektit ja Dennis Hopperin sivuosa.

Kliseinen, mutta silti mukiinmenevää zombeilua.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Day of the dead(1985)

Ohajus ja käsikirjoitus: George A Romero

Pääosissa Lori Cardille, Joseph Pilato, Terry Alexander, Richard Liberty, John Amplas, Gary Howard Klar, Gregory Nicotero, Howard Sherman, Taso N Stavrakis, Jarlath Conroy, Anthony Dileo Jr



Zombiepidemia jyllää edelleen ja joukko tiedemiehiä ja sotilaita pitävät majaa kaivoksessa. Kaivoksessa on tunnellma hyvkin kireä Kapteeni Rhodeksen (Joseph Pilato)  ottaessa paikan komentoonsa. Sillä välin  Tohtori Logan (Richard Liberty) on saanut tuloksia aikaan kokeilaaan,joilla olisi tarkoitus kesyttää zombiet.  Loganin koe-zombie Bub ( Howard Sherman)  opettelee käyttämään mm partahöylää ja pistoolia. Rhodesin seotessa vieläkin pahemmin  tilanne räjähtää käsiin ja zombiet pääsevät mättämään jälleen lihatiskin antimia.

Monet pitävät  Dawn of the deadiä Romeron parhaimpana elokuvana, mutta Romero itse piti  tätä omana suosikkinaan filmiografiastaan.

 Ei tämäkän hullumpi teos ole. Kaivos on jännä miljöö ja tunnelma pysyy tiiviinä koko elokuvan keston ajan. Oli myöskin Romerolta tyylikäs ratkaisu  esitelllä zombeja  elokuvan alussa ja lopussa ja keskittyä enemmän henkilöihin ja tunnelmaan. Toisinaan myöskin Tom Savini pääsee jälleen kerraan mälläämään efektipuolella oikein urakalla.

Myöskin näyttelypuoli on hyvin hoidossa. Joseph Pilato revittelee oikein urakalla Rhodesin roolissa ja Howard Sherman Bub-zombina tuo elokuvaan hieman huumoriakin.

Hieno päätös Romeron zombie-trilogialle, jota ei olisi tarvinnut pilata jatko-osilla.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Dawn of the dead(1978)

Ohjaus ja käsikirjoitus: George A Romero

Pääosissa: Ken Foree, David Emege, Scott Reiniger, Gaylen Ross, Tom Savini, Howard K Smith. David Crawford, David Early, Richard France


Zombie-epidemia jyllää ja maailma on sekaisin.  Tv-asemalla työskentevä pariskunta Francine (Gaylen Ross) ja  Stephen (David Emge) päättävät ottaa hatkat ja lähetvät helkopterilla lentelemään.

Mukaan lähtevät myös Philadelphian poliisin SWAT-tiimin jäsenet Peter (Ken Foree) ja Roger Scott Reiniger)  Tankkattuaan helikopteria nelikko laskeutuu ostoskeskuksen katolle ja pikaisen"siivousoperaation" jälkeen nelikko asettuu taloksi ja ottavat kaiken ilon irti ostoskeskusen tarjoamasta materiasta.


Romeron zombie-trilogian toinen osa pisti käynttin varsinaisen zombielokuvien buumin käyntiin. Pari jatko-osaa tuli lisää ja erinomainen remake (2004) Lisäksi myös Italiassa zombiet herättivät mielenkiintoa. Jouduttaan ongelmiin sensuurin kanssa jenkeissä, Romero lähti Italiaan tapaamaan Dario Argentoa, joka leikkaisi Dawn of the deadistä lyhyemmän version kotimaansa markkinoille.

Zombi tittelillä tunnettu lyhyempi versio on Romeron visiota huomattavasti verisempi ja soundtrackillä raikaa Argenton hovibändi Goblin.  Elokuvan mennestyksen myötä seuraavana vuonna ilmestyi Lucio Fulcin ohjaama vieläkin verisempi Zombie flesh eaters, joka Italiassa kulkee nimellä Zombi 2.



Mutta nyt takaisin Dawn of the deadin pariin.

Dawn of the on dead on edeltäjäänsä huomattavasti väkivaltaisempi ja Tom Savin( joka heittää elokuvassa pienen roolin) tehosteissa ei ole säästelty juuri mitään. Räikeänpunaista tekoverta ja lihatiskin antimia vyörytetään ruutuun tiuhaan tahtiin,  niin että heikompia hirvittää. Itselläni oli melkoisia vaikeuksia syödää pizzaa tätä katsoessa, joten en tosiaankaan suosittele syömistä tätä katsoessa.

Rajusta verenvuodatuksesta ja lihatiskin antimien  esittelyn lisäksi myöskin huumorin kukkanen kukkii tässä elokuvassa.  Yhteiskuntakritiikki näkyy voimakkaasti elokuvassa ja tapahtumapaikkana toimiva ostoskeskus edustaa päähenkilöille ironisesti  viihdykkeiden taivasta sekä vankilaa. Lisäksi
elokuvan zombiet ovat hulvaton ilmestys sinertäväharmaineen maskeerauksineen ja kalmoista jäikin parhaiten mieleen Hare Krishna-hemmo.  Nauroin kovaan äänen myös alussa nähtävälle päänräjähdykselle  ja helikopteriskalppaukselle.


Dawn of the dead on lyömätön yhdistelmä zombeilua ja yhteiskuntakritiikkiä tiivissä paketissa.
Romeron zombie-trilogian paras osa ja yksi Top-10 parhaita kauhuelokuvia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Elävien kuolleiden yö(1968)

Ohjaus: George A Romero

Käsikirjoitus: George A Romero ja John A Russo

Pääosissa: Duane Jones, Judith O Dea,  Karl Hardman, Marilyn Eastman, Keith Wayne, Judith Ridley, Kyra Schon, Russell Stereiner

Viime viikon sunnuntaina edesmennyt George A Romero jätti lähteettömän vaikutuksen kauhugenreen, sillä Ronero siirsi alunperin Voodoo-kulttuurista lähtöisin olleet zombiet orjista lihatiskin antimilla mättäviksi kalmoiksi, joina ne nykyäänkin tunnetaan. Romeron muistoa kunnioittaen tämän blogin  tulevat arvostelut keskittyvät katsomaani miehen tuotantoon.

Aloittakaame siis tribuutti Romeron kuuluisalla debyytillä, joka poiki muutaman jatko-osan, remaken ja jätti lähteettömän vaikutuksen kauhugenreen sekä populaarikulttuuriin.

Barbara (Judith O Dea) ja  veljensä Johnnyn ( Russell Stereiner) ovat hautausmaalla, kunnes zombiksi osoittautuva mies hyökkää Johnnyn kimppuun ja Barbara ottaa hatkat ja piiloutuu autiotaloon, jossa hän Benin ( Duane Jones) ja monia muita, jotka ovat paenneet zombeja. Pian alkaakin hurja selvitymistaistelu, kun lukemattomat zombiet piirittävät taloa.

49 vuotta sitten ilmestyeessään Elävien kuolleiden yö on ollut varmasti hurjaa katsottavaa 60-luvun yleisölle, mutta nykykatsojan simissä pihalla hiipivät zombiet aiheuttavat lähinä hilpeyttä.

Vaikka elokuva onkin menettänyt tehojaan, silti jännitystä riitti kohtalaisesti ja  aika jännää, että elokuva myös heijasteli 60-maailmankuvaa.(mm rasismi ja Vietnamin sota)

Elokuvahistoriaallisesti merkittävä elokuva ja yleissivistyksden kuuluva kauhuklassikko.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hellraiser(1987)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Clive Barker

Pääosissa: Andrew Robinson, Ashley Laurence, Clare Higgins, Doug Bradley, Sean Chapman, Oliver Smith

Olen suuri jenkkikauhun suurkuluttaja ja täytyy kyllä myöntää, että olen kyllä muutamia muunkinmaalaisia kauhuelokuvia, mm Dario Argenton ja Lucio Fulcin tuotantoa, mutta näköjään tiukasta elokuvasensuuristaan tunnettusta Isosta-Britanniasta voikin tulla ulos näinkin hurja ja hyvä kauhuelokuva,josta kiitos kuuluu kirjailija-ohjaaja Clive Barkerille, joka on kotoisin Liverpoolista.

Hellraiser siis kertoo mystisestä Lemarchandin laatikosta, tarjoaa avaajalleen  hurjat vibat helvetissä.. Elokuvaa strattaa käyntiin, kun  Frank-niminen heebo ( Sean Chapman) ostaa kyseisen taikalaatikon Marokon-reissullaan ja joutuu helvettiin hurjiin viboihin.

Vuosia myöhemmin Frankin veli  Larry ( Andrew Robinson)  muuttaa veljesten lapsuudenkotiiin tyttärensä (Ashley Laurence) ja uuden vaimonsa ( Clare Higgins) kanssa.

Pian Larryn vaimo Julia löytääkin ullakolta helvetistä palanneen Frankin, joka on hieman huonossa hapessa reissun jäljiltä ja tarvitsee  ihmisruumita palatakseen takaisin elävien kirjoihin. Julia, jolla oli lyhyt suhde Frankin kanssa ennen avioitumista Larryn kanssa, suostuu järjestämään muutaman ruumiin Frankille.

Tästä saa alkuunsa ehkä 80-luvun hurjimmat splätterkarkelot, joista ei puutu verta, lihakoukkuja ja omituisia otuksia.

Hellraiser on yksi 80-luvun parhaimpia kauhuelokuvia, josta löytyy splätteriä sekä tunnelmaa, ja Christopher Youngin sävellykset  vahistavat hyvin tunnelmaa, jota ei muista vuosikymmen splätteröineistä ei löydy.  Mitenköhän  Hellraiserin tunnelman laita olisi ollut, jos syntikkabändi Coil olisi vastannut  Hellraiserin musiikeista?  Youngin ja Coilin sävellyksiä voitte vertaila Youtubessa.

Lukemattomia jatko-osia, oheistuotteita  saanut ja nahkaisia fetissivälineitä inspiroinut Hellraiser on yksi 80-luvun parhaimpia kauhuelokuvia ja  pakkokatseltavaa genren ystäville

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hyökkäys tukikohtaan(1977)

Alkuperäinen nimi: Twilight' s Last Gleaming

Ohjaus: Robert Aldrich

Käsikirjoitus: Ronald M. Cohen, Edward Huebsch ja Walter Wager

Pääosissa: Burt Lancaster, Charles Durning, Burt Young, Paul Winfield, Richard Widmark, William Smith,, William Marshall,  William Hootkins, Roscoe Lee Browne,Richard Jaeckel, Melvyn Douglas, Joseph Cotten, Morgan Paull

Elokuvan ilmestymisajankohtana lähitulevaisuuten eli vuoteen  1981 sijoittuva elokuva starttaa, kun murhasta ja hallituksen junailemana vankilaan joutunut kenraali Lawrence Dell  (Burt Lancaster) karkaa vankilasta 3 rosvon kanssa ja sen jälkeen valloittaa ydinohjustukikohdan ja rupeaa kiristämään presidenttiä (Charles Durning)  tuomaan julkisuuteen raportin, jossa kerrotaan totuus Vietnamin sodasta.

Vielä Vietnamin  sodan päättymisen jälkeen aihe oli arka Yhdysvalloissa ja sitä käsitelkiin elokuvissa yllättävän vähän, mutta 70-luvun loppupuolle ilmestyneet Kauriinmetsästäjä (1978) ja Ilmestyskirja nyt (1979) keräsivät Oscareita, niin Vietnamin sodasta tulikin yllättäen suosittu elokuvien aihe.

Twilight's Last Gleaming  lähestyy kuitenkin asiaa eri kantilta ja elokuvan keskeisiksi teemoiksi muodostuvatkin Vietnam-traumat ja Yhdysvaltojen hallituksen  nykyäänkin jatkuva  surullisenkuuluisa ulkopoliittinen vehkeily.

Burt Lancaster tekee pätevän roolisuorituksen  vinksahtaneena ex-kenraalina.  Burt Young ja Paul Winfield kompaavat  myöskin ihan hyvin rikoskumppaneiden roolissa. Durningin tulkitsema presidentti jää hieman edellämainitun trion varjoon, mutta ihan jepan  roolin hänkin veti.

Lisäksi elokuva ansaitsee kehuja myöskin tekniseltä toteutukseltaan, sillä elokuvassa käytetty mm useista Brian De Palman elokuvista tuttu split screen-kuvaus tiivistä paikotellen hyvin tunnelmaa Jerry Goldsmithin soudtrackin ohella.

Ennen perinteistä loppulista yhteenvetoa elokuvasta hieman triviatietoa tähän väliin:

- Elokuvaa sijoittuu vuoteen 1981 ja  elokuvassa  sotilaat ja molemat Burtit pukeutuvat oliviinvihreisiin M65 kenttätakkeihin. Todellisuudessa vuonna 1981 Yhdysvaltojen armeija otti käyttöön Woodland-mastokuvion univormuissa  ja kuviota käytettiin vuoten 2005 asti.

-Elokuva alkuperäinen nimi on peräisin Yhdysvaltojen kansalkislaulun 1. säkeistöstä, jossa tästä esimerkki: 

”Oh say can you see, by the dawn's early light, What so proudly we hailef at the Twilight’s Last Gleaming.”.

Ja nyt yhteenveto elokuvasta:

Kerrassaan loistava ja  jännittävä 70-luvun aliarvostetuimpiin kuuluva trilleri, joka teemoiltansa  on vieläkin yhä ajankohtainen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Wolfen(1981)

Ohjaus: Michael Wadleigh

Käsikirjoitus: Michael Wadleigh, David Eyre ja Eric Roth (Whitley Striberin samannimisen kirjan pohjalta)


Pääosissa: Albert Finney, Gregory Hines, Diane Venora, Edward James Olmos, Tom Noonan, Reginald VelJohnson, James Tolkan, Anne Pohtamo, Tom Waits

Nyt arvostelussa Verenjanon kynäileen Whitley Striberin  moderni ihmissusitarina.


New Yorkissa   tapahtuu rikkaan pariskunnan ja heidän  autonkuljettajansa. raaka murha. Tapausta  ryhtyy tutkimaan poliisi Dewey Wilson ( Albert Finney)  ja pian tapauksen alkaessa selvitä käykin ilmi, että kyseessä ei ole tavallinen mielipuoli ja jäljet johtavat  Brooklynin sillalla seikkailevaan heijannannaaporukkaan.

Siinä välissä nähdään mm Gregory Hines näyttämässä hanuria autiotalon ikkunasta, Castillon heilumassa Aatamin asussa rannalla  ja mitä ilmeisemmin Predatorin lämpökatsetta inspiroinut  Canis Lupus Lupuksien  näkökulmasta kuvatut POV-otokset öisessä New Yorkissa.

Elokuvavuosi 1981 oli myöskin Canis Lupus Lupuksen  vuosi, sillä vuonna 1981 ilmestyi peräti 3 ihmissusielokuva elikkä John Landisin Ihmissusi Lontoossa ja Joe Danten Ulvonta. Wolfen on tästä
triosta tyylikkäin ja tarinaltaan mielenkiintoisin, vaikka edellämainitut teokset ovat myöskin erinomaisia.


Albert Finney vetää kelpo roolin pääosassa, johin Dustin Hoffman halusi niin kovasti, mutta minkäköhänlainen lopputulos olisi silloin ollut?  Gregory Hines on myöskin pätevä  kiintiöafroameriikalaisen sidekickin roolissa.

 Myöskin Gerry Fisherin kameratyöskentely on hienoa katseltavaa. Syksyinen New York on kuvattu hienosti ja edellämainitut   hukkien  näkökulmasta kuvatut POV-otokset loivat hyvin jännistystä elokuvaan.

Ja olihan Suomikin tässä hyvin edustettuna elokuvan alussa, jossa nähdään  1975 Miss Universum vetämässä kokkelia limusiini takapenkillä.

Ihmissusielokuvien aatelia ja  vuoden 1981 yksi parhaimpia elokuvia.

Arvosana🐺🐺🐺🐺🐺

Verenjano(1983)

Alkuperäinen nimi: The Hunger

Ohjaus: Tony Scott

Käsikirjoitus: James Costigan, Ivan Davis ja Michael Thomas (Whitley Strieberin samannimisen kirjan pohjalta)

Pääosissa: David Bowie, Catherine Deneuve, Susan Sarandon, Cliff De Young Dan Hedaya, Willem Dafoe, John Pankow

Nyt arvostelussa 5 vuotta sitten sillata alas hypännen Sir Ridley Scottin pikkuveljen tyylikäs ja aliarvostettu debyyttiohjaus.

Leffa starttaa tyyllikkäästi Bauhaus-yhteen  Bela Lugosi's dead biisin  siivittämänä yökerhosta, josta siirytään seuraamaan David Bowien ja Catherine Deneuven järjestämiä orgioita jotka päättyvät verisesti, koska Bowie ja Deneuve ovatkin vampyyrejä, yllätys, yllätys.

The Hunger siis kertoo New Yorkissa majailevasta  vampyyripariskunnasta, joista Bowien esittämä John alkaa salaperäisesti vanhenemaan ja katoaa sen jälkeen salaperäisesti koko leffasta.

Deneuven esittämä Miriam puolestaan etsii itselleen uutta rakastajaa  ja semmoiseksi valokoituu Susan Sarandonin esittämä lääkäri.

Vuonna 1983 MGM: n oli tarkoitus filmata Verenjanon sijasta Anne Ricen kirjaan pohjautuva Veren Vangit, mutta päätyivätkin sitten filmaaman tämän, joten Tony Scottin oli laitettava Veren Vankeja varten suunittelemansa ideat Verenjanoon ja lopputuloksena olikin aiemmin arvostelemani Michael Mannin The Keepin oheela yksi  leffavuoden 1983 tyylikkäimpiä tuotoksia.

Toisin kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja  kritisoivat erityisesti Scottin ylikoristeelista ja mainosten vaikuttamaa visuuaalista tyyliä. Murkskakrittikin vuoksi Tony Scott  piti taukoa 3 vuotta ennen kuin ohjasi  homoelokuvan modernin klassikon Top Gunin(1986)

Nykyään The Hunger onkin kulttileffa, lähinä homopiireissä ja lähinä Deneuven ja Sarandonin seksikohtauksen vuoksi.  Pienenä triviana myöskin manittakoon, että Willem Dafoe ja John Pankow,
jotka esiintyivät pari vuotta myöhemmin modernin rikoselokuvan rajussa mestariteoksessa Elää ja kuolla L.A:ssa tekevät The Hungerissa yhden repliikin roolit puhelinkopeilla roikkuvina hiippareina.

The Hunger on tiivstunnelmainen ja viisuaalisesti tyylikäs kauhudraama ja Michael Mannin The Keepin oheela leffavuoden 1983 tyyllikäimpiä tuotoksia ja Tony Scottin 2.paras leffa True  romancen jälkeen.

Seuraavaksi tässä blogissa arvosteluvuorssa pari vuotta aiemmin ilmestynyt saman kirjailijan elikkä Whitley Striberin kynäilemä modernin ihmissusitarina Wolfen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Guardians of the galaxy Vol. 2( 2017)

Ohjaus ja käsikirjoitus: James Gunn

Pääosissa: Chris Pratt, Bradley Cooper, Vin Diesel, Dave Bautista, Zoe Saldana, Michael Rooker, Kurt Russell, Sylvester Stallone, David Hasselhoff, Stan Lee, Ving Rhames, Seth Green

Tämän blogin ensimmäin arvostelu tänä vuonna ilmestyneestä ja leffateatterissa katsotusta elokuvasta.

Tähtilordi porukoineen rellestää jällen kerran avaruudessa entistäkin paremman soundtrackin siivittämänä ja  Tähtilordi tapaa vihdoinkin kauan kadoksissa olleen isänsä Egon ( Kurt Russell)

Tämä oli mielestäni jopa edellistää osaa parempi ja hauskempi. Toimintapuoli oli edellistä osaa näyttävämpää  ja vitsejäkin oli entistä enemmän ja varsinkin Drax Tuhoajan (David Bautista) pariinkin otteeseen elokuvan aika murjaisema vitsi Hanurilax-akuista repeilytti niin pahasti, että slushiet meinasivat purskahtaa suusta. Myöskin musiikkipuoli oli erityisen onnistunut tässäkin, mainittakoon esimerkiksi suuresti arvostamani Country-laulaja Glen Campbellin Southern Nights.

Oli myöskiin mukava nähdä vanhojen konkareiden Kurtin, Syltyn ja Hässelhösselin kuvissa. Varskin Hässelhösselin pieni rooli repeilytti myöskin paljon. Myös Stan Leen cameo-rooli oli hupaisa.

Tämän vuoden uutuselokuvien kirkainta kärkeä ja lopuksi mainattakoon, että Tähtilordi kumppaineen esintyy lähitulevisuudessa peräti kahdessa elokuvassa, joista toinen tulee olemaan 3. Avenges-seikkailu ja toinen puolestaan taas suunniteila oleva jatko-osa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Guardians of the galaxy(2014)

Ohjaus ja käsikirjoitus: James Gunn

Pääosissa: Chris Pratt, Bradley Cooper, Vin Diesel, Dave Bautista, Zoe Saldana, Lee Pace, Michael Rooker, Josh Brolin, Glenn Close, John C Reilly, Benicio Del Toro

Tämän blogin ensimmäinen Marvel-arvostelu.


Tähtilordi (Chris Pratt) riehuu porukoineen hyvön soundtrackin siivittämänä avaruudessa. Porukkaan kuuluvat mm puhuva ja asehullu pesukarhu Rocket ( Bradley Cooper) ja puhuva puu Groot (Vin Diesel) jonka vakiohokema on " Olen Groot"


Yllättävän  rohkea veto oli Marvelilta tehdä elokuva vähemmän tunnetuista hahmoista. Erittäin hyvä elokuva tämä oli. Vauhtia, toimintaa ja huumoria oli paljon ja edellä mainittu soundtrack oli myöskin hyvä.


Muistakaa katsoa lopputekstit loppuun asti, niin voitte bongata myös erään toisen vähemmän tunnetun Marvel-hahmon.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Veriveljet(1989)

Alkuperäinen nimi: Next of Kin

Ohjaus:  John Irvin

Käsikirjoitus: Michael Jenning

Pääosissa: Patrick Swayze, Liam Neeson, Adam Baldwin, Ben Stiller, Bill Paxton, Ted Levine, Andreas Katsulas, Michael J Pollard, Helen Hunt

80-luku oli toimintaelokuvien kulta-aikaa, jolloin ilmestyivät semmoiset klassikot, esim Rambo-trilogia, Commando ja Die Hrd, mutta vuosikymmennen jälkimmäisen puoliskon aikana ilmestyneet  toimintatykitykset ovat Die Hardia lukuunottamatta jäänneet hyvin vähälle huomiolle.

 Hyvä esimerkki 80-luvun jälkipuoliskon toimintatykityksistä on mm Arska-mätön  Raaka keikka (1986) ja Vietnam-kuvauksen Hamburger Hill (1987)  John Irvinin  ohjastelema Next of Kin.


Windy Cityssä kyttäilevä kyttä Truman Gates ( Patrick Swayze) joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun  velipoika Gerald (Bill Paxton) saa nappia otsaan mafioso Joeyn ( Adam Baldwin) toimesta.

Ilonpidollisesti  rajoitteisten juhlien jälkeen Trumanin skeidaisessa takissa heiluva  junttiveli Briar (Liam Neeson) saapuu Windy Cityyn ja alkaa häriköimään mafiosojen bisneksiä.


Tämän kaiken ohella näemme mm harvinaisen urpoja mafiosoja, joilla  on vaikeuksia pärjätä junttipossea vastaan, junttipossen käärmebusseineen ja samoissa käsiraudoissa olevien Swayzen ja Neesonin eepinen tappelu baarissa

Next of Kin on kasarin jälkipuoliskon viihdyttävimpiä ja aliarvostetuimpia toimintatykityksiä, joka osoitti jo 19 vuotta ennen Takeniä ( 2008)  Liam Neesonin  kyvyt toimintasankaroinista  ja  joka kuulu Swayzen filmiografian parhaimpiin teoksiin Red Dawnin (1984), Road Housen (1989)  ja Point Breakin (1991) kanssa.

Oli myöskin piristävää nähdä Ben Stiller muunkin genren elokuvassa kuin  miehen yleensä tavavaramerkiksi muodostuneissa  kakkafarsseissa.

80-luvun toimintatykitysten aatelia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Combat Shock(1986)

Tunnetaan myös nimellä: American Nightmares

Ohjaus ja käsikirjoitus: Buddy Giovinazzo

Pääosissa: Ricky Giovinazzo, Veronica Strok, Mitch Maglio

Uberhauskoista ja päättömistä roskaelokuvista  mm Toxic Avenger ja Class of Nuke em high tunnettu Troma-yhtiö  filmiografiasta löytyykin näinkin synkkä ja rankka pläjäys nimeltään Combat Shock.

Combat Shock siis kertooohjaajan veljen tulkitsemasta Vietnam-veteraani Frankistä, jolla on sotatraumojen lisäksi vaikeuksia vaikka muille jakaa: Vaimo nalkuttaa,  Agent Orange-myrkyn muntantoima vauva pitää ruokkia, jääkaappi on tyhjä, vuokria on rästissä, velkoojat ahdistelvat ja paras kaveri on narkkari. Varsin kurja päivä siis on tiedossa Frankille.

Vaikka Combat Shock onkin Troma-produktioksi yllättävän synkkä ja rankka, on silti  Troman jälki havaittavissa mm kuvauksen ja amatöörimäisen näyttelytyön osalta.


Combat Shock on varsin rankka elokuva Vietnam-traumoista Scorsesen Taksikuskin hengessä ja suositeltaava katsottavaa niille jotka haluavat nähdä  vakavan Troma-produktion.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Valkoinen Koira(1982)

Alkuperäinen nimi: White Dog

Ohjaus: Samuel Fuller

Käsikirjoitus: Samuel Fuller ja Curtis Hanson  (Romain Garyn novellin pohjalta)

Pääosissa:Kristy Mcnichol, Paul Winfield, Burl Ives, Jameson Parker, Bob Minor, Dick Miller Samuel Fuller.

Hollywoodin ja suuren yleisön vieroksuma Samuel Fuller teki vuonna  1982 yhden hienoimmista elokuvistaan, joka ilmestyessään tulkittiin väärin rasismia ihannoivaksi ja tämän seurauksena White Dog sai ensi-iltansa jenkeissä vasta noin 10 vuotta myöhemmin ja elokuvansa saaman nihkeän vastaanoton takia Fuller teki viimeiset elokuvansa Euroopassa.

Nimensä mukaisesti elokuva kertoo ns "Valkoisesta Koirasta"  eli tarkemmin sanottuna rasistikoirasta, joka jää näyttelijätär Julien (Kristy Mcnichol)  Mustangin alle ja Julie ottaa koiran hoittoonsa. Koiran poliittinen suuntautuminen tulee Julie selväksi, kun koira hyökkää Julien afroamerikkalaisen ystävän kimppuun. Tapahtuman jälkeen rasistikoira päätyy eläintenkouluttaja Keysin(  Komissario Ed Traxleria Terminatorissa näytellyt Paul Winfield)  hoiviin tarkoituksena kitkeä rasismi koirasta pois lopullisesti.

Vaikka tarina rasistikoirasta kuulostaa absurdilta, on  kyseessä väkevä ja tunteikas laatudraama, jota  Ennio Morricone musiikit tukevat hienosti.



Ja Terminatorista puheen olleen, Paul Winfieldin lisäksi elokuvasta voi bongata pikkuroolista Dick Millerin, joka näytteli Arskan ampumaksi  joutunutta asekaupan omistajaa. Lisäksi White Dogissa nähdään myös Fuller itse pienessä roolissa managerina.

White Dog on aliarvostettu ja unohdettu mestariteos, joka menee parhaimpien rasismin vastaisten elokuvien  kuten Norman Jewsonin In the heat of the nightin ja Alan Parkerin Mississippi burningin joukkoon.

Hyvin kantaaottava ja ajankohtainen elokuva tänäkin päivänä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Shokkikäytävä(1963)

Alkuperäinen nimi: Shock Corridor

Ohjaus ja käsikirjoitus: Samuel Fuller

Pääosissa:  Peter Breck, Constance Towers, James Best, Hari Rhodes, Gene Evans, Larry Tucker, Paul Dubov, Phillip Ahn

Perus-Hollywood-produktioista poikkeavsta ja rankkojakin aiheita elokuvissaan käsittellyt Samuel Fuller ohjasi vuonna 1963 Shokkiköytävän, joka vetää jopa vertoja 12 vuotta myöhemmin ilmestyneele mielisairaalaelokuvien ykköselle Yksi lensi yli käenpesälle ja osoitti jo varhain 60-luvulla  sangen mielenkiintoisen tarinan toimittajasta tekeytyneenä hulluksi mielisairaalaan, jota ei olisi nähty missään ison budjetin Hollywood-produktiossa.

Shokkikäyttävä siis kertoo toimittaja Johnny Barrettista (Peter Breck)  joka Pulitzerin toivossa lähtee mielisairaalaan hulluksi tekeytyneenä saadaksen tehtyä jutun sairaalassa tapahtuneesta murhasta, jonka todistajina olivat 3 muuta potilasta sairaalassa.

Yksi kerrallaan Johnny haastattelee edellämainittuja potilaita, jotka ovat sekaisin mitä erikoisimmalla tavoilla. Trioon kuuluvat Korean sodan veteraani, joka luulee olevansa Kenraali Stuart Sisällissodasta,  Ku Klux Klania kannattava afroamerikkalainen mies ja tiedemies, joka on taantunut 6-vuotiaksi kuultuaan atomipommin aiheuttamista tuhoista.

Shokkikäytävä on varsin  poikkeuksellinen  Haysin koodin aikaan  ilmestyneele elokuvalle. Harvassa  Haysin koodin aikaan ilmestyneissä elokuvissa ei nähty mm  mielisairaaloita ja naisia
työskentelemässä strippareina, jota Shokkikäytävässä edustaa Johnnyn tyttöystävä Cathy ( Constance
Towers)

Shokkikäytävä ansaitsee aikaudelleen hyvin poikkeavan tarinansa lisäksi krediittiä myös  muuten mustavalkoisessa elokuvassa olevista  värikkäistä unijaksoista, jotka Fuller oli filmannut 10 vuotta aiemmin  20th Century Foxin kanssa tekeillä olleeseen  elokuvaansa Tigrero, joka ei kuitenkaan koska valmistunut budjettisyistä.

Shokkikäyttä on 60-luvun alkupuolen elokuvaksi varsin hurja ja intensiivinen katsomiskokenus, joka
jättä taatusti katsomisen jälkeen katsojan mietittäväksi missä liikku normaalin ja hullun raja ja kannattaako todellakin uhrata elämänsä ja mielenterveytensä yliarvostetun palkinnon takia?

 Ajankohtainen ja ajatuksia herättävä elokuva vielä 54 vuoden jälkeenkin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pelastakaa sotamies Ryan (1998)

Ohjaus: Steven Spielberg

Käsikirjoitus: Robert Rodat

Pääosissa: Tom Hanks, Matt Damon, Tom Sizemore, Dennis Farina, Vin Diesel, Barry Pepper, Ted Danson, Paul Giamatti, Edward Burns, Giovanni Ribisi, Nathan Fillion, Ted Danson, Bryan Cranston

 Koska huomenna onNormandian maihinnousun 73. vuosipäivä, ajattelin vääntään arvostelun National Film Registryyn päätyneestä sotaelokuvasta.

On siis 6. Kesäkuuta 1944. Liittouneet nousevat maihin Normandian rannikolla Ranskassa ja valtaavat sen takaisin  natseilta. Taistelun tuoksinnassa sotamies Ryan ( Matt Damon jää vihollislinjojen taakse ja kapteeni John H Miller ( Tom Hanks) lähtee komppaniansa kanssa eeppiselle pelastusretkelle.

Aika tyypillistä jenkkipropagandaa tämä on, mutta Spielberg on onnistunut ohjaamaan eeppisen, jännitttävän ja tunteikkaan sotaelokuvan, jossa myös sodan raadollinen puoli tulee hyvin esille, varsinkin alun maihinnousukohtauksessa.

Kaikinpuolin  tyylikäs, jännittävä ja dramaattinen katsomisen arvoinen sotaelokuva, vaikka muiden jermuleffojen tapaan tässäkin haiskahtaa pienimuotoinen jenkkipropaganda.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Manaaja 2- Luopio (1977)

Ohjaus: John Boorman

Käsikirjoitus: William Goodhart

Pääosissa: Linda Blair, Richard Burton, Louise Fletcher, Kitty Winn, Max Von Sydow, James Earl Jones, Ned Beatty

Kauhuklassiko Manaaja menestyi hyvin  ja sai 4 vuotta myöhemmin jatko-osan, joka on paljon haukuttu elokuvaharrastajien keskuudessa. Ohjauksesta vastasi erämaaseikkaillu Deliverancen eli Syvä joki-elokuvan ohjannut John Boorman.

4 vuotta myöhemmin rankan riivauksen jälijiltä toipuva Regan käy myssytohtorilla ja elää ihan muuten normaalia elämää, kunnes tapahtuu taas kummia ja Vatikaani lähettää Richard Burtonin esittämän Isä Lamontin selvittämään asiaa. Sitten Reganin päähän pistetään joku ihme lamppuviritelmä, jonka avulla päästäänkin tutkimaan  Reganin pään sisälle.

Vaikka Boorman ei ole ohjaajana Friedkinin veroinen, on tämä silti hyvä elokuva ja on tässä hyviäkin puolia mm Linda Blair on tässä huomattavasti viehättävämpi ja itse Ennio Morricone vastaa musiikeista.

Vaikka Manaaja 2-Luopio onkin titleerattu kaikkien aikojen huonoimpien elokuvien joukkoon, voi silti siitä saada  hauskan  katsomiselämyksen, jos asennoituu katsomaan oikeassa mielentilassa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Manaaja (1973)

Ohjaus:.William Friedkin

Käsikirjoitus: Willliam Peter Blatty ( itse kirjoittamansa kirjan pohjalta)

Pääosissa: Linda Blair, Ellen Burstyn, Max Von Sydow, Jason Miller, Lee J Cobb, Jack MacGowran, Kitty Winn

Yksi maailman kuuluisimmista kauhuelokuvista ei hirveästi esittelyjä kaipaa, joten asiaan:


Lähi-Idässä arkeologisilla kaivauksilla työskentelevä Isä Merrin ( Max Von Sydow) löytää muinaista demoni Pazuzua esittävän patsaan, jonka seurauksena demoni riivaa Washingtonin Georgetownissa asuvan pikkutyttö  Reganin ( Linda Blair)  joka alkaa mm kiroilemaan rankasti ja oksentamaan hernekeittoa. Huolestunut äiti (Ellen Burstyn) pyytää ongelmissa rypevää Isä Karrasia ( Jason Miller) manaamaan demonin pois tyttärestään. Myös edellämainittu Isä Merrin ottaaa osaa rituaaliin.

Maailman pelottavimmaksi kauhuelokuvaksikin titleerattu Manaaja ei onnistunut minua pelottamaan, paitsi silloin tällöin ruutuun lävähtävä demonin naama puistatti hieman, muuten elokuva nauratti, varsinkin kiroilukohtaukset.

Vaikka Manaaja onkin jo hieman vanhentunut 44 vuodessa, on silti hyin ohjattu, näytelty ja paikoittain viihdyttävä  kauhuklassikko, joka kuuluu yleissivistykseen.

Suosittelen katsomaan myös paljon haukutun jatko-osan, jos huvittaa. Ainakin itse pidin siitä.

Lievästi yliarvostettu kauhuklasikko, joka on yleissivistyksen tähden katsomisen arvoinen
Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Roller Boogie (1979)

Tunnetaan myös nimellä: Roller Fever

Ohjaus: Mark L Lester

Käsikirjoitus: Irwin Yablans ja Barry Schneider

Pääosissa: Linda Blair, Jim Bray, James Van Patten, Beverly Garland, Roger Perry

Enpä hirveästi keksi tästä kirjoitettavaa: Rikkaan perheen tytär (Linda Blair) rullaluistelee ja sekantuu isäukon hämäräbisneksiin.

Siinä välissä nähdään erittäin ala-arvoista näyttelyä, rullaluistelua Earth Wind and Firen Boogie Wonderlandin säestämnä ja Hare Krishna-häröilyä Elikkä taattua jälkeä tahattoman hilpeistä toimtapläjäyksistään  Class of 1984, Commando ja Showdown in Little Tokyo tunnetun Mark L Lesterin ohjaamana.

Ja Linda Blair on niin mielettömän söpö tässäkin elokuvassa😍

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pelon kesä (1978)

Alkuperäinen nimi: Summer of fear

Tunnetaan myös nimellä: Stranger in Our House

Ohjaus: Wes Craven

Käsikirjoitus: Glenn M Benest ja Max A Keller (Lois Duncanin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Linda Blair, Lee Purcell, Jeremy Slate, Jeff, East, Jeff McCracken, Carol Lawrence,  Fran Drescher, James  Jarnigan, Macdonald Carey


Bryantin perhe saa vieraksen sukulaisensa  Julian ( Lee Purcell) Pisn alkaa tapahtumaan outoja ja perheen tytär Rachel ( Linda Blair) epäilee noituudesta olevan kyse.

Toissavuonna edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin kolmas ohjaus on paikoittain aika kökkö TV-tuotanto, eikä menne miehen mestariteosten esim Painajainen Elm Streetillä ja Käärme ja Sateenkaaren tasolle. Lähinä katsoin tämän Linda Blairin takia, joka on vietävän söpö tässä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️