Hurjapäät(1953)

 Alkuperäinen  nimi: The Wild One

Ohjaaja: Lazlo Benedek

Käsikirjoitus: John Paxton & Ben Maddow(Frank Rooneyn tarinan pohjalta)

Pääosissa: Marlon Brando, Lee Marvin, Mary Murphy, Robert Keith, Jay C. Flippen

Nyt arvostelussa tasan 70 vuotta sitten ensi-iltansa saanut  Biker-elokuvien pioneeriteos, joka pisti Marlon Brandon  ja Schott Perfecto 618:n kartalle ja  jonka suomenkielisen tittelin 00-luvun mukanokkelat kääntäjät nappasivat ensi vuonna 11.osansa saavan  kumpinpolttosaagan  nimeksi, vaikka ”Nopea ja Hurja”  olisi ollut oikeaoppisempi suomennos.

Meillä  ja Briteissä  tämä oli kiellettyjen elokuvien listalla 13 vuotta sen takia, etä kukkahatut pelkäsivät nuorison hankkivan mopokortin ja pistävän jengin pystyyn, vaikka  50-60-luvulla meillä harvalla oli varaa korttiin ja mopoon/skootteriin ja  jengipitoista aktiviteettiä oli jo tuohon aikaan nuorison keskuudessa, joten taas vaihteeksi aikakaudelle tyypillinen ja turha moraalipaniikki, mutta nyt itse asiaan:

Moottoripyörä- aficionado Johnny Strabler saapuu jenginsä kanssa  Wrightsville-nimiseen kaupunkiin, jossa Johnny joutuu heti ongelmiin  iskettyään  silmänsä  Kathie Bleekeriin, jonka isä on kaupungin poliisipäälikkö.

Johnny ja Kathie alkavat kuitnkin tapailemaan isän vastalauseista  huolimatta eskaloituvat entisestään, kun kilpaileva  moottoripyörä-aficionadojen porukka, johtajanaan Johnny vanha tuttu Chino saapuu paikalle.

Brando ja Marvin vetivät hyvät roolisuoritukset, vaikka olivat jo tuohon aikaan 39-vuotiaita ja  mitä ilmeisemmin heidän roolihahmonsa oli kirjoitettu  nuoremmiksi,  mutta  se ei menoa haitannut lieneekö joku Beatles-yhtyeestä tämän nähnyt, sillä Chinon johtama jengi on nimeltään ”Beetles”

Naurettavalla suomenkielisellä tittelillä siunattu The Wild One on klassikon maineensa ansainnut ja ilman tätä  Easy Rideria ja jengipitoisist aktiviteeteistä kertovia elokuvia ei olisi olemassa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Peitenimi: Soldier(1982)

 Alkuperäinen nimi: The Soldier

Tunnetaan  myös nimellä: Codename: The Soldier

Ohjaus & Käsikirjoitus: James Glickenhaus

Pääosissa: Ken Wahl, Klaus Kinski,  Alberta Watson, Steve James Joaquim De Almeida, William Prince, Jeremiah Sullivan

Nyt arvostelussa legendaarisella The Exterminatorilla(1980) kasariäksönin faneja traumatisoineen Glickenhausin  vähemmän tunnettu ja ”perinteisempi” kasarin toimintarymistely.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Leffa starttaa vauhdikkaasti, kun joukko KGB:n agentteja yrittää vanhalla lastenvaunut auton alle-tempulla pilata Ruotsalaisen diplomaatti/kuninkaallisen vierailun Philadelphiassa, kunnes sankarimme, joka tunnetaan vain nimellä ”Sotilas” johtama CIA:n Black Ops-tiimi estää  iskun ja tämän jälkeen ruumiit  roudataan pois helikopterilla ja veret pestään pois asvaltilta, mikä sinänsä on outoa, koska Philadelphia on  USA:n  6.suurin kaupunki ja kaiken lisäksi  välikohtaus tapahtui päivällä, joten mitä ilmeisemmin moinen on arkea Philadelphiassa tai sitten 5,3-6miljoonan dollarin budjetilla ei ilmeisesti saatu tarpeeksi statisteja kyseiseen kohtaukseen.

Sitten KGB:n agentit kaappaavat plutoniumia armeijalta ja vievät sen S-Arabian öljykentille ja uhkaavat tuhota 50% maailman öljyistä, jos heidän vaatimuksiin ei suostuta.

Sillä välin USA:n presidentti harkitsee vakavasti sotatoimia Lähi-Idän liittolaisia vastaan, mutta CIA päättää pistää ”Sotilaan” asialle ja niin ”Sotilas” ja hänen tiiminsä sekä Mossad saavat 93 tuntia aikaa pelastaa öljyt.

Siinä missä The Exterminator oli yllättävän  häijy ja ei niin viihdyttävä  kasarin toimintaelokuvaksi, niin The Soldier korjaa tämän puutteen ja tällä kertaa kasarin toiminnan faneja hemmotellaan hyvin tyypillisellä Kylmän sodan aikaisella vakooja/kiristys-tarinalla ja siinä missä Jaska Böndellä oli aseeksi naamioitu suksisauva niin ”Sotilas” pistää laskettelu/taka-ajo arsenaalin Böndeä paremmaksi ja vetäisee takin alta Mac-10:n. 

Ken Wahl veti ihan jees pääosan, mutta Exterminatorista tuttu Robert Ginty olisi saattanut olla paljon parempi vaihtoehto pääosaan ja sivuosissa piipahtivat Jeffrey Jones, Al Israel ja Ned Eisenberg

Ja koska budjetti oli kasvanut Exterminatorin vaivaisesta  2 miljoonasta 5,3-6 miljoonan, niin täytyi moisella budjetilla pröystäillä ja saada kunnon soundtrack ja siitä vastaa kukapa  muu kuin itse Tangerine Dream, joka ei tällä kerta petä.

The Soldier on erinomainen ja viihdyttävä kasariäksön aikakaudelle hyvin tyypillisellä vakooja/kiristys-tarinalla sekä TD:n  huikean musiikin säestämänä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Vonkka(2023)

 Alkuperäinen nimi: Wonka

Ohjaaja: Paul King 

Käsikirjoitus: Paul King & Simon Farnaby( Roald Dahlin luomien hahmojen pohjalta)

Pääosissa: Timothee Chalamet, Calah Lane, Keegan-Michael Key,  Patterson Joseph, Matt Lucas, Matthew Baynton, Sally Hawkins, Rowan Atkinson, Jim Carter, Tom Davis, Olivia Colman,  High Grant, Natasha Rothwell,  Rich Fulcher,  Rakhee Thakrar 

Nyt arvostelussa etko-osa kuuluisan suklaamaakarin   nuoruudesta ja noususta suklaa-alan huipulle.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

VV saapuu  anonyymiin kaupunkiin, joka tunnetaan suklaastaan, mutta nousu suklaa-alan huipulle ei käy helposti, sillä  VV joutuu velkavankeuteen majataloon ja kaiken lisäksi kaupungin suklaa-alaa  hallitsee  Kieroyrtin  johtama suklaa-alan kartelli, joka ei katso hyvällä  kilpailevaa yrittäjää reviirillään ja poliisista ei ole apua, koska  kartelli on lahjonut poliisit pitämään kilpailijat pois kaupungista.

Mutta onneksi VV ei ole yksin, sillä muut velkavankeuteen jääneet majatalon asukkaat auttavat VV:tä saamaan suklaabisneksen tulille.

Chalamet veti mainion rooliin VV:n osassa, vaikkei vetänyt vertoja Gene Wilderille ja Johnny Deppille  ja olisi kyllä ollut mielenkiintoista nähdä VV:n roolissa  Ryan Gosling, Tom Holland, Ezra Miller tai Donald Glover, joita alunperin kaavailtiin jolloin leffa olisi ollut taatusti hauskempi.

Krediittiä myös visuaaliselle puolelle, joka tekee värien osalta kunniaa edellisille filmatisoinneille ja siitä, että vuoden 1971 versiosta tuttu ikivihreä hitti ” Pure Imagination” pääsi leffan soundtrackille mukaan.

Vonkka on erinomainen, viihdyttävä, värikäs ja lämminhenkinen musikaali maailman tunnetuimman suklaamaakarin nuoruudesta ja noususta suklaa-alan huipulle.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Violent Night(2022)

 Ohjaaja: Tommy Wirkola

Käsikirjoitus: Pat Casey & Josh Miller

Pääosissa: David  Harbour, John Leguizamo, Beverly D’’Angelo, Alex Hassell, Alexis Louder, Alexander Elliott, Edi Patterson, Cam Gigandet, Leah Brady, Andre Eriksen, Brndan Fletcher, Mike Dopud

Nyt arvostelussa 3 vuoden takaisen Mel Gibson-leffa Fatmanin  jalanjäljissä etenevä toimintakomedia vähän erilaisesta joulupukista.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eripurainen  Lightstonen perhe kokoontuu joulunviettoon, mutta juhlallisuudet keskeytyvät, kun joukko palkkasotilaita saapuvat taloon ja ottavat perheen panttivangeiksi, voidakseen ryöstää talossa olevat 300 miljoonaa, mutta lahjoja jakamaan taloon saapunut joulupukki päättää piestä rosvot ja pelastaa perheen.

Kuulostaako tutulta? No totta kai, sillä tarina on periaatteessa Die Hard, mutta pilvenpiirtäjä on vaihtunut kartanoon ja John McClane Joulupukkiin ja DH-viittauksissa on menty jopa niinkin pitkälle, että kakkososassa sivuosassa nähty Leguizamo on tässä pääpahiksena ja  tässäkin  yksi kätyri listitään jääpuikolla ja saapahan toinenkin rakastettu jouluklassikko, Yksin kotona myöskin osansa viittausten osalta, mutta siitä huolimatta VN kulkee omia polkujaan sortumatta liikaan plagiointiin tai ideoiden kierrätykseen.

Harbour tekee mainion roolin Pukkina ja kun Pukki pääsee leffassa vauhtiin, niin siinä verta pistetään pakkiin aikuisten oikeesti ja niin luistimet kuin karkkikeppikin muuttuvat Pukin käsissä aseiksi.

VN on eri viihdyttävä ja verinen joulutarina vähän erilaisesta Joulupukista ja tälle on kuulemma jatko-osa tekeillä, joten odotan mielenkiinnolla Pukin seuraavaa mättöretkeä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Merry Christmas, Mr. Lawrence(1983)

 Ohjaaja: Nagisa Õshima

Käsikirjoitus: Nagisa Õshima & Paul Mayersberg( Laurens van der Postin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Tom Conti, David Bowie, Takashi Kitano, Ryuchi Sakamoto

Nyt arvostelussa vähän erilainen joulutarina 40 vuoden takaa, ohjaajana pahamaineisella Aistien valtakunnalla(1976)  mainetta kerännyt Nagisa Õshima.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään vuotta 1942 Japanin miehittämässä Javalla, jossa brittiläiset sotavangit,  Everstiluutnantti  Lawrence ja  Majuri Celliers yrittävät selviytyä vankileirin epäinhimillisistä olosuhteista ja kelaavat mielessään  ikäviä flasbackejä menneisyydestä.

Vaikka kyseessä onkin joulutarina, niin mitään söpöstelyä ja hassuttelua ei ole luvassa, vaan kyseessä on harvinainen tekotaiteelinen joulutarina, joka sattuu  sijoittumaan 2.maailmansodan aikaiseen  vankileiriin.

Krediittiä myös jo legendaariseksi muodostuneesta ja elokuvan ulkopuolella  valtavan suosion ja kulttistatuksen saavuttaneesta   Sakamoton soundtrackistä, jota ei olisi uskonut kuulevan 2. maailmansotaan sijoittuvassa leffassa ja kuten 3 vuotta myöhemmin  ilmestyneen Ken Russellin Gothic-elokuvan Thomas Dolbyn syntikkapimputtelut loivat erikoisen atomspheren 1800-luvulle sijoittuvaan tarinaan, niin tässä  tapauksessa Sakamoto to oli jo edelläkävijä  ja yllättävän hyvin syntikkapimputtelut istuivat myös 2.maailmansodan melskeisiin.

Merry Christmas, Mr. Lawrence on vaihteeksi vähän erilainen   joulutarina taide-elokuvaa parhaimillaan  ison T-kirjaimen edestä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tropiikin sudet(1980)

 Alkuperäinen nimi: When Time Ran Out

Ohjaaja: James Goldstone

Käsikirjoitus:  Gordon, Thomas, Max Morgan-Witts,  Carl Foreman, Stirling  Silliphant

Pääosissa: Paul Newman, William Holden, Jaqueline Bisset, Ernest Borgnine, Burgess Meredith, Red Buttons, James Franciscus, Barbara Carrera, Edward Albert, Alex Karras, Pat Morita

Nyt arvostelussa legendaarisen  Irwin Allenin tuottama hyvin tyypillinen katastrofielokuva, jonka myötä genre katosi Hollywoodista vuosikymmeneksi ja koki uuden nousun 18 vuotta myöhemmin Armageddonin ja Deep Impactin  myötä ja vaikka tämä onkin tehty vuonna 1980, niin siitä huolimatta tässä ollaan vielä tunnelman ja käppäisten efektien  myötä vielä edellisen  vuosikymmen fiiliksissä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Jossain päin Havaijilla tulivuori purkautuu, josta seuraa tsunami ja maanjäristys ja genrelle tyypillisesti aikansa All Star-casting huutaa ja riehuu parin tunnin ajan.

Kuten alussa totesin, niin eipä tämäkään ole kestänyt aikaa efektien osalta genren muiden teosten tavoin  ja erityisesti tulivuoren purkautuminen, tsunami, virtaava laava, räjähdykset ja kohtaukset, joissa joku putoaa näyttivät nykykantilta katsottuna huvittavilta, erityisesti putoamiset, jotka näyttivät siltä, että putoaja olisi liimattu kuvan päälle.

Positiivista tässä sentään oli Newman ja Holden pääosissa ja tämä oli toinen genren elokuva, jossa herrat näyttelivät yhdessä, 6 vuotta aiemmin  ilmestyneessä ja niin ikään Allenin tuottamassa Liekehtivässä tornissa.

Krediittiä myös soundtrackistä, josta vastasi kukapa muukaan kuin itse legendaarinen Lalo Schrifin.

Vaikka Tropiikin sudet ei yllä Allenin aiempien tuotantojen tasolle, mutta onnistuu silti olemaan hyvä ja näyttävä päätös  Allenin uralle sekä rakastetulle genrelle ennen jäämistä tauolle melkein 20 vuodeksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Holy Mountain(1973)

Alkuperäinen nimi: La Montana Sagrada 

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky

Pääosissa: Alejandro Jodorowsky,  Horacio Salinas, Zamira Saunders

Nyt arvostelussa outoilun mestarina tunnetun Jodorowskyn tunnetuin teos, jonka allekirjoittanut näki jo Toukokuussa Eerikinkadulla, mutta arvostelu tule vasta nyt, koska leffan ensi-illasta on kulunut tänään tasan 50 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi( Jos sellaista tässä edes on olemassa)

Jeesuksen näköinen tyyppi lähtee mystiselle matkalle, jossa tapahtuu kaikkea eri outoa  ja matkaa huipentuu tittelissä mainitulle pyhälle vuorelle, jossa 4. seinä rikotaan kenties 1.kerran elävän kuvan historiassa.

Elikkä noihin sanoihin voi leffan ”juonen” tiivistää, sillä leffaa on vaikea uskoa todeksi, ellei katso sitä itse alusta loppuun asti ja 2 huonon leffan jälkeen olin tuomitsemassa Jodon hämäräksi tekotaiteen tekijäksi, mutta Holy Mountain onnistui paikoittain naurattamaan ääneen.

Eri oudosta ja paikoittain hyvin hämmentävästä menosta ja kuvastosta huolimatta, Holy Mountain onnistu olemaan paikoittain hauska ja melkoinen trippi, vaikka katsoisi tätä selvinpäin, sillä sen verran tämän leffan kontekstista menee pöllyyn.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Blackberry(2023)

 Ohjaaja: Matt Johnson

Käsikirjoitus: Matt Johnson & Matthew Miller(kirjan Losing The Signal pohjalta)

Pääosissa: Jay Baruchel, Glenn Howerton,  Matt Johnson, Rich Sommer, Michael Ironside,  Cary Elwes, Saul Rubinek

Nyt arvostelussa niin ikään viime viikolla NV-festivaaleilla  nähty tositapahtumiin  perustuva  leffa  älyluurien pioneerin,  Blackberryn  noususta ja tuhosta, kerrottuna samaan omaperäiseen tyyliin, elikkä yhdistelen todellisten tapahtumien  sekaan myös komediaa, kuten 10-luvun hitit Wolf of Wall Street(2013) War Dogs ja Masterminds(2016) I, Tonya(2017) ja  Vice(2019)

Blackberry-luurien historia  alkaa vuodesta 1996 Kanadan Waterloosta, jossa vaikuttavan RIM(Research In Motion) lafkan  pomot   Mike Lazardis ja Doug  Frakin saavat vieraakseen  NHL-joukkueen omistajuudesta haaveilevan Jim Balsillen, jolle Mike ja Doug aikovat esitellä Blackberryn prototyypiin, ”PocketLinkin ” jonka Jim haukkuu alkuun lyttyyn, mutta siitä huolimatta päättää ruveta yhteistyöhön ja näin olleen Blackberry sai alkunsa.

Sitten tarinassa siirrytään vuosiin 2003-07, jolloin   Blackberry on jo iso hitti, Mike ja Doug miljonäärejä ja Jim haaveilee  yhä NHL-joukkueen omistamista ja sitten kuvioihin änkeää mukaan  Carl Yankowski,  Palm Inc:n perustaja/toimitusjohtaja, jonka vihamielisen yrityskaappauksen  myötä Blackberryn myynti romahti, viranomaiset aikoivat tutkia Blackberryn toimintaa, Jim ei pääsyt NHL-joukkueen  omistajaksi ja lopulta eräs kuuluisa omenan kuvalla varustetut älyluurit ja tabletit syrjäyttivät Blackberryn  ja muut kämmentietokoneet.

Kuten alussa totesin, niin Blackberry ei tosiaankaan ole tylsä   ja jaaritteleva  historiikki, vaan homma vedetään alusta loppuun asti täysin överiksi ja erityisesti pidin siitä, miten tähän oli ujutettu  mukaan paljon pop-kulttuuriin liittyviä viittauksia, elokuva-aiheisista julisteista t-paitoihin ja näkyi  tässä klippi myös Puusepän klassikosta Pahan  kehä(1988) ja  ennen tätä leffaa en huomannut Rody Piperin esittämän Nadan ja Duke Nukem-franchisen päähenkilön  yhdennäköisyyksiä, kuten  eräs sivuhenkilö tässä elokuvassa totesi.

Blackberry on keskivertoa parempi ja hauskempi tositapahtumiin perustuva dramedia älyluurien historiasta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Suitable Flesh(2023)

 Ohjaaja: Joe Lynch

Käsikirjoitus: Dennis Paoli( H.P. Lovecraftin novellin The Thing  on the Doorstep pohjalta)

Pääosissa: Heather Graham, Barbara Crampton, Bruce Davison,  Judah Lewis, Jonathon Schaech

Nyt arvostelussa tuore H.P. Lovercraft-filmatisointi, joka tuli nähtyä osana NV-festivaaleja ja samalla jo 4. Lovecraft-filmatisointi, jota tähdittää Barbara Crampton.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tapahtumapaikkana on taas vaihteeksi  Re-Animatorista tuttu Miskatonicin yliopisto Arkhamin kaupungissa, jossa tällä kertaa ollaan taas vaihteeksi outoilun ja lätistelyn parissa, kun potilaansa murhasta syytetty ex-myssytohtori Elizabeth Derby kertoo takautumien kautta ystävälleen ja kollegalleen, tohtori  Daniella Uptonille, kuinka päätyi murhaamaan potilaansa, Asa Waiten.

Tällä kertaa outoilun aiheena on kehostapoistumiskokemukset ja koska kyseessä on Lovecraft-tarina, niin eipä tässäkään  ole unohdettu lätistelyä ja mustaa huumoria ja  old school-lätistelyn ystävien iloksi efektit on tehty perinteitä kunnioittaen  käsin.

Olipa yllättävää nähdä Heather Graham tämän tyylisessä  B-luokan tuotannossa, mutta siitä huolimatta veti kelpo roolin ja olipa yllättävää myös nähdä pitkästä aikaan legendaarinen Bruce Davison pitkästä aikaan valkokankaalla.

Suitable Flesh on taas vaihteeksi yksi verinen ja viihdyttävä  Lovecraft-filmatisointi, josta ei lätistelyä ja mustaa huumoria puutu.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Unissakävelijät(1992)

 Alkuperäinen nimi: Sleepwalkers

Ohjaaja: Mick Garris

Käsikirjoitus: Stephen King

Pääosissa: Mädchen Amick, Brian Krause,  Alice Krige,  Lyman Ward, Cindy Pickett, Ron Perlman, Jim Haynie, Dan Martin Glenn Shadix 

Nyt arvostelussa  taas vaihteeksi Stephen King-filmatisointi, joka tuli nähtyä 35MM-filmiltä, osana NV-festareita.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Indianassa sattuu ja tapahtuu, kun  kaupunkiin muuttaneet poika ja äiti, Charles ja  Mary paljastuvat ns ”unissakävelijöiksi” , eräänlaisiksi vampyyreja muistuttaviksi olennoiksi, jotka klassisten vampyyrien sijaan imevät veren sijasta elinvoimaa, erityisesti neitsyiden ja klassisista vampyyreistä poiketen heidän peilikuvansa näkyvät, paljastaen toisin todellisen ulkomuodon, joka muistuttaa  karvatonta ihmisen ja kissan  välistä sekasikiötä  ja liikkuessaan ihmisten ilmoilla, he naamioituvat  ihmisiksi  ja muita ”unissakävelijöiden” kykyjä on mm muuttaa itsensä ja esineitä näkymättömäksi ja ainoa heikkoutena ovat kissat ja niiden raapaisut

Tarinan keskiössä Charles ja Mary ovat juuri paenneet Hitchcockin Linnuista tutusta Bodega Bayn kaupungista jättäen jälkeensä useita kuolleita kissoja ja yhden ihmisen ja muuttaneet Indianaan, jossa Charles saa tehtäväkseen vietellä elokuvateatterissa työskentelevän  ja samalla luokalla olevan   Tanya Robetsonin ( Viittaus Bond-tyttö Tanya Robertsiin?)viedäkseen häneltä elinvoimat  ja siirtää ne itselleen ja äidilleen.

Eräänä päivänä Charles ja Tanya lähtevät hautausmaalle hinkkamaan( hautakiviä siis), jossa Charles paljastaa  todellisen luonteessa, josta  Tanya selviää nipin napin ehjin nahoin ja sitten luvassa on verta, ruumita ja  muuta jännää.

Vaikka Stephen King tuskin kirjoitti tätä komediaksi, niin siitä huolimatta allekirjoittaneella ja muulla yleisöllä oli eri hauskaa ja nauru raikasi useaan otteeseen leffan aikana, etenkin edellä mainitussa hautausmaa-osiossa, jossa päähenkilöiden hyvin vihjaileva keskustelu ” hinkkaamisesta”  nauratti, kuten myös V-sanan runsas käyttö dialogissa ja legendaarinen maissintähkällä selkäänpuukotus  kirvoittivat   myöskin  nauruja.

Ja kun kyseessä on Stephen King-filmatisointi, niin oli tässä taas mukana maininta Castle Rockista, useista muista Kingin tarinoista tutusta paikkakunnasta  ja Kingin ”cameo-roolin ”ohella sivuosissa piipahtivat  John Landis, Joe Dante, Tobe Hooper, Clive Barker ja Mark Hamill.

Unissakävelijät on Hopealuodin(1985) ja Maximum Overdriven(1986) ohella sarjassamme hauskimpia Stephen King-filmatisointeja ja sarjassamme niitä elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeasti hyviä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Last Voyage of the Demeter(2023)

 Tunnetaan myös nimellä: Dracula: Voyage of  the Demeter

Ohjaaja:Andre Øverdal

Käsikirjoitus: Braci Schut Jr &  Zak Olkewicz( Bram Stokerin novellin Dracula 7. luvun pohjalta)

Pääosissa: Corey Hawkins, Liam Cunningham, David Dastmalchian, Javier Botet, Aisling Franciosi

Nyt arvostelussa tämä vuoden 2 Dracula-filmatisointi, joka meillä syystä tai toisesta ei saanut virallista  ensi-iltaa, mutta onneksi nyt parhaillaan käynnissä olevat NV-festarit tekivät vuoden urotyön ja ottivat tämän esitettäväksi.

Juoni lyhyesti ja ytimekkästi:

Kuten tittelistä voi päätellä, leffa ei kerro taas vaihteeksi  koko tarinaa, vaan tarinan keskiössä on  tarinan 7.luku ” The Captain’s Log”, joka kertoo Demeter-laivasta, jonka kyydissä Kreivi saapui Englantiin aiheuttamaan yleistä pahennusta.

Elokuva alkaa siitä, kuinka Demeter löydetään autiona ja karille ajaneena  rannikolta ja siitä sitten edetään takautumien ja kapteeni  Elliotin voice overin säestämänä  siitä, miten laiva pääsi autioitumaan ja ajamaan karille.

Ja koska tämä on Dracula-elokuva, niin oletetusti hän on leffan varsinainen tähti, vaikka katsojana olikin koko ajan miehistön puolella, mutta voi veljet miten brutaali Kreivi oli tällä kertaa ja aiempiin filmatisointeihin nähden Kreivi pääsi mättäämään tällä kertaa oikein urakalla ja myös aiempiin filmatisointeihin verrattuna veren määrässä ei tällä kertaa säästelty ja varoituksen sanana eläinrakkaille, että kannattaa jättää leffa väliin, sillä Demterin lastina oleva karja  ei säästy Kreivin verenhimolta, mutta onneksi karjaan kohdistuvat hyökkäykset nähdään off-screeninä.

Itse myös pidin paljon siitä, että Kreivistä ei ollut tässä tehty aiempien filmatisointien mustaan pukuun ja viittaan pukeutunutta keikaria, vaan kunnon kammotus, jossa yhdistyivät  klassinen ” Orlok-look” ja steroideja popsinut lepakko ja muutenkin Javier Botet teki mainion suorituksen Kreivinä.

Lisäksi myös pidin leffan lopusta, joka jätettiin sopivasti auki mahdollista jatkoa varten.

The Last Voyage of the Demeter on paras Dracula-filmatisointi sitten Coppolan Draculan ja yksi tämän vuoden parhaimpia elokuvia,  vaikka virallinen ensi-ilta jäikin meiltä näkemättä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alice, Sweet Alice(1976)

 Tunnetaan myös nimellä: Communion

Ohjaaja: Alfred Sole

Käsikirjoitus: Alfred Sole & Rosemary Ritvo

Pääosissa:  Linda Miller, Mildred Clinton Paula Sheppard, Niles McMaster, Brooke Shields

Nyt arvostelussa vähemmän tunnettu 70-luvun Slasher-elokuva, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 47 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään vuotta 1961 New Jerseyn puolella, jossa  yh-äiti  Catherine vie tyttärensä Alicen ja Karenin(Brooke Shields debyyttiroolissaan) kirkkoon, jossa Karen  ensimmäiselle ehtoolliselle, joka päättyy  ikävästi, kun naamariin ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut hiippari kuristaa Karenin kirkon poikkilaivassa.

Pian sadetakkiin pukeutunut  hiippari jatkaa tihutöitä talossa, jossa Catherine ja Alice asuvat ja  tappaja löytyykin yllättävän läheltä, kuin kukaan osasi arvata.

Alice, Sweet Alice on keskivertoa parempi  ja paikoittain jännä varhais-slasher, jossa elementtejä mm Hitchcockin tuotannosta ja aiemmin arvostelemastani Kauhukierteestä, sillä tässäkin sadetakki on keskeisessä osassa leffan puvustusta. 

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Entity-Tuntematon voima(1982)

 Ohjaaja: Sidney J. Furie

Käsikirjoitus: Frank De Felitta

Pääosissa: Barbara Hershey, Ron Silver, Alex Rocco, David  Labiosa, George Coe, Margaret Blye,  Jaqueline Brookes, Michael Allridge, Allan Rich

Nyt arvostelussa vuoden 1982 toinen  vähemmän tunnettu ja pelottavampi Poltergeist-elokuva, joka perustuu oletettavasti tositapahtumiin vuodelta 1974 ja joka Martin Scorsesen mielestä on yksi pelottavimpia kauhuelokuvia, joita on tehty.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

L. A.ssa asuva 3 lapsen yh-äiti Carla Moran joutuu kotonaan jatkuvasti setämiespoltergeistin  uhriksi ja  sama meno jatkuu myös Carlan ajaessa autoa ja vierailessaan ystävättären luonna, joten Carla hakeutuu psykologi tri Sneidermanin puheille, joka pitää Carlaa mieltään hervottomana ja vain siksi, että Carlalla on ollut rankka  menneisyys, sisältäen mm leskeksi jäämisen.

”Entitynä” tunnetu setämiespoltergeist jatkaa Carlan piinaamista ja tällä kertaa paranormaalille aktiivisuudelle löytyy silminnäkijöitäkin, joten kirjakaupassa sattumalta tapaamiensa paranormaalien ilmöiden opiskelijoiden avulla Carla päättää saada näkymättömän setämiehen loppullisesti nalkkiin.

Arvostelun alussa mainittu  Scorsesesen statementti pitää paikkaansa, sillä The Entity on paikoittain kuumottavaa katsottavaa, sillä ajatus näkymättömästä setämiehestä piinaamassa yh-äitiä on jo paperille kirjoitettuna kuumottava, joten ei ihme, että Jane Fonda, Jill Clayburgh, Bette Midler ja Sally Field kieltäytyivät pääosasta.

 The Entityn  tunnelmaa ei edes kevennä Painajainen Elm Streetillä-säveltäjän Charles Bersteinin luoma epäilyttävän paljon epävireisen  sähkökitaran ja metallisten roskapönttöjen hakkamisen risteytykseltä kuullostava soundtrack, joka soi kaikissa kohtauksissa, jossa Entity hyökkää Carlan kimppuun ja  60-luvun Batman-sarjasta tutut vinot kuvakulmat loivat myöskin kuumottavan fiiliksen  tähän.

The Entity on taas  vaihteeksi yksi loistava ja paikoittain  aikuisten oikeasti kuumottava  ja unohdettu helmi 80-luvun kauhuelokuvien joukossa ja mitä ilmeisemmin Poltergeist olisi näyttänyt tältä, jos Tobe Hooper olisi saanut julkaistan oman versionsa siitä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Void(2016)

Ohjaus & Käsikirjoitus: Steven Kotanski &  Jeremy  Gillespie

Pääosissa: Aaron Poole, Art Hindle, Kenneth Welsh,  Daniel Fathers, Kathleen Munroe, Ellen Wong

Nyt arvostelussa yksi viime vuosikymmenen tyylikkäimpiä ja omaperäisiä  kauhuelokuvia, joka on tyylikäs ja joukkorahoituksella kasaan kootun  vaatimattoman 82,510$ budjettiin nähden varsin ammattimaisesti toteutettu  hatunnosto  H.P. Lovercraftille  ja kasarin kauhulle.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Sekalainen joukko ihmisiä jää loukkuun sairaalaan, kun  epäilyttävän paljon Kolmen K:n kerhoa muistuttava mystinen lakanajengi, joiden huppua koristaa musta kolmio ja samalla sairaalasta paljastuu karmiva salaisuus, joka ei ole tästä ulottuvuudesta peräisin ja luvassa on lonkero-olioita, lätistelyä ja muuta mukavaa.

Leffan synopsiksen perusteella leffa  kuulostaa  kunnon  Lovecraft-meiningiltä, vaikka ei perustu mihinkään H.P:n tekstiin ja vaikutteita on myös otettu sellaisista kasarin kauhun klassikoista, kuten The The Thing , Helllraiser ja The Beyond.

Kuten  saman vuoden  kohuttu  The Neon Demon, niin tämäkään ei ollut tarinaltaan helposti avautuvimmasta päästä, mutta visuaalisen puolen,  kasaria henkivän syntikkasoundtrackin ja vaatimattoman 82,510$  budjettiin  nähden hulppeasti käsin  tehdyt hirviöt ja verimössöt pitivät mielenkiintoa yllä lyhyen ja napakan 84minuutin keston ajan, joten tässäkin  tapauksessa  tekijöille suotakoon anteeksi tarinan kryptisyys.

The Void on eri tyylikäs ja jännä hatunnosto Lovecraftille ja kasarin kauhulle ja taas vaihteeksi hyvä esimerkki siitä, että pienelläkin budjetilla voi saada taattua laatua aikaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Performance(1970)

Tunnetaan myös nimellä: Notting Hill Klo 11:17

Ohjaus: Donald Cammel & Nicolas Roeg

Käsikirjoitus: Donald Cammell

Pääosissa: James Fox, Mick Jagger, Anita Pallenberg,  Michéle Breton 

Nyt arvostelussa legendaarisen Roegin1.ohjaustyö, jonka hän ohjasi osittain myös niin ikään legendaarisen Donald Cammellin kanssa, jonka kynästä leffan käsikirjoitus myös on.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Lontoolainen gangsteri Chas töpeksii erään velanperintäkeikan ja joutuu pakenemaan ja  päätyy kuuluisan muusikon ja kahden hippi nais(oletetun) luo asumaan ja siellä meno menee lopulta niin huuruiseksi, ettei vanha Erkkikään ota asiasta selkoa.

Vaikka Performance julkaistiin vuonna  1970, itse asiassa  leffa valmistui 2 vuotta aiemmin mm Ken Russellin Polttavan hurmion ja Lisztomanian tuottaneen Goodtimes Entrprises-lafkan toimesta, mutta WB, joka elokuvan levityksestä vastasi päätti päästä leffan ulos vasta 2 vuotta myöhemmin, koska johtoporrasta ei miellyttänyt  leffan huuruinen kuvasto eikä leffa ilmestyessään saanut hyvää vastaanottoa yleisöltä ja kriitikoilta taika tuonut ka-zingiä WB:n  lompsaan, mutta nykyään leffa  on kulttiklassikko, oletettavasti sen takia, että tämä oli  Jaggerin 2.rooli kuukautta aiemmin ensi-iltansa saaneen ja Australiassa kuvatun Ned Kelly-leffan jälkeen.

Mitä puolestaan tulee leffan huuruiseen tarinaan, niin sitä se nimitäin aikuisten oikeesti on, sillä  kuvauksissa  oltiin oikeasti aineissa, tarkemmin ottaen  DMT:n vaikutuksen alaisena  Roegin tavaramerkiksi muodustunet visuaaliset kikkailut ja leikkaukset olivat oletettavasti niin sekavia, että peräti 4 leikkaajaa joutui editoimaan Roegin kuvaamaa materiaalia ja  James Fox piti tämän jälkeen  10 vuoden näyttelemisestä, koska kuvaukset ja pössyttely kävivät liian rankaksi.

Huuruisesta meiningistä huolimatta Performance on  erinomainen ja astetta erikoisempi  taide-elokuva  ja ihan katsomisen arvoinen, jos sattuu tykkäämään   Roegin  visuaalisesta kikkailusta ja huuruisesta menosta, josta ei ota selkoa edes vanha Erkkikään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Walkabout-Erämaan vangit(1971)

 Alkuperäinen nimi: Walkabout

Ohjaaja: Nicolas Roeg

Käsikirjoitus: Edward Bond( James Vance Marshallin novellin pohjalta)

Pääosissa: Jenny Agutter,  Luc  Roeg, David Gulpilil,  John Meillon

Taas vaihteeksi arvostelussa Roegia.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Australialaiset anonyymit sisko ja veli lähtevät  anonyymin isänsä kanssa erämaahan, jossa sitten isä sekoaa, alkaa ammuskelemaan ja lopulta ampuu isänsä.

Orvoksi jääneet sisko ja veli kohtaavat anonyymin  Aboriginaalin , joka  niin ikään vaeltaa erämaassa, mutta ihan toisesta syystä, joka puolestaan liittyy aikuistumisriittiin.

Kommunikatiovaikeuksien ja ennakkoluulojen jälkeen sisko ja veli ystävystyvät Aboriginaalin kanssa, joka lupaa viedä heidät  sivistyksen pariin.

Kuten laitoitte merkille, niin kaikki päähenkilöt  omat  nimettömiä, joten lieneekö  Walter  Hill  nähnyt tämän, sillä niin ikään 7 vuotta myöhemmin ilmestyneen The Driverin päähenkilöt ovat myös nimettömiä.

Kuten muutkin Roegin elokuvat, tarina ei välttämättä avaudu  helposti 1.katsomisen jälkeen, mutta muuten leffa on visuaalisesti hieno ja  11 Jaska Böndeä säveltäneen John Barryn  musiikki luo taas vaihteeksi kuviin tunnelmaa.

Hieno leffa kertakaikkiaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kauhunkierre(1973)

 Alkuperäinen nimi: Don’t  Look Now

Ohjaaja: Nicolas Roeg

Käsikirjoitus: Allan Scott & Chris Bryant(Daphne du Maurierin novellin pohjalta)

Pääosissa: Donald Sutherland, Julie Christie, Hilary Mason

Nyt arvostelussa legendaarisen Roegin  3.kokoillan  elokuva ja yksi vuoden 1973 3 tunnetun kauhuklassikotrion tyylikkäin ja taiteilisin elokuva:

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Pariskunta John  ja Laura Baxter menettävät tyttärensä Christinen onnettomuudessa ja sen jälkeen he matkustavat  Venetsiaan, jossa suremisen ohella John kunnostaa työkseen paikallista kirkkoa.

Venetsiassa alkaa sattumaan ja tapahtumaan kummia, kun  punaisen sadetakkiin pukeutunut hiippari ilmestyy maisemiin ja jutun tekee jännäksi se seikka, että heidän tyttärellään oli samanlainen takki yllään onnettomuuden  tapahtuessa ja paikallinen ennustaja aisti myöskin samaisen hahmon läsnäolon.

Roeg osoitti jo 3.kokoillan elokuvassaan handlaavansa visuaalisen kikkailun jalon taidon, etenkin kohtauksessa, jossa Baxterit vaakamaboilevat ja kohtauksen sekaan leikataan pätkiä heistä pukeutumassa juhlia varten ja urbaanin legendan mukaan kohtaus ei ollut simuloitu, sillä pääosapari seukkasi IRL kuvausten aikoihin, joten nykyvinkkelistä katsottuna joku saattaisi pahoittaa tästäkin mielensä, kun kerran edelleen elämme mielenpahoituksen ja Cancel-kulttuurin kulta-aikaa, valitettavasti.

Roegille tyypillisen visuaalisen kikkailun ohella myös punainen värin  käyttö keskeisenä teemana ja tarinan kannalta tärkeänä pointtina pääse hyvin esille   ja musiikkipuoli ansaitsee myös krediittiä, sillä leffan tunnelmallisesta scoresta vastasi  kukapa mukaan kuin  myöhemmin Brian De Palman hovisäveltäjänä myöhemmin mainetta kerännyt Pino Donaggio, jonka  1.sävellystyö oli tämän leffan soundtrack.

Vuoden 1973 3 keskeisestä kauhuklassikosta tämä nousee 1.sijalle uniikin tarinan  ja tunnelman osalta ja siitä, että leffan loppuratkaisuun viitataan Alan Mooren Rämeen Olento-saagan 1.osassa ja nähdyistä Roegin elokuvista tämä menee 2 sijalle The Man Who Fell to Earth:in jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Manitou-Paholaisloitsu(1978)

 Alkuperäinen nimi: The Manitou

Ohjaaja: William Girdler

Käsikirjoitus William Girdler, Jon Cedar, Thomas Pope(Graham Mstersonin novellin pohjalta)

Pääosissa: Susan Strasberg, Tony Curtis, Michael Ansara, Stella Stevens, Burgess Meredith Jon Cedar, Paul Mantee,  Ann  Sothern

Nyt arvostelussa Girdlerin viimeiseksi jäänyt elokuva.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

San Franciscossa sattuu ja tapahtuu taas vaihteeksi, kun nais(oletettu) nimeltään  Karen Tandy hakeutuu lähimpään sairaalaan kärsittyään jonkin aikaa kasvaimesta kaulassa.

Röntgenkuvat paljastavat, että kasvaimen sijasta kyseessä onkin sikiö, joten lääkäri neuvoo Karenia menemään ennustajana toimivan kollegansa  Harry Erskinen vastaanotolle. 

Karenin kivut pahenevat ja edessä on sairaalakeikka ja leikkauksen paikka, joka ei mene hyvin, kun  kirurgi leikkelee kasvaimen sijasta vasemman kätensä.

Huolestuneena Karenin tilasta  ja tultuaan johtopäätökseen, että keissiin liittyisi  mustaa magia Harry päätyy poppamies(oletettu) John Laulavan Kiven luo, joka puolestaan toteaa, että Karenin kaulassa asuu Manitou, Algonkin-heimon tarinoissa esiintyvä pahantahtoinen henkiolento.

Lopulta Manitou ilmestyy maisemiin ja sitä seuraa aikaansa nähden visuaalisesti hieno kosminen ilotulitus, jossa sairaalahuone  muuttuu ulkoavaruudeksi ja lasersäteet kaikissa sateenkaaren väreissä täyttävät kuvan.

Manitou  on erinomainen päätös legendaarisen  Girdlerin  uralle jo pelkästään älyvapaan tarinan kaulassa olevassa kasvaimessa asuvasta  pahantahtoisesta henkiolennosta  ja lopun huikean  audiovisuaalisen tykityksen takia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Petojen päivä(1977)

 Alkuperäinen nimi: Day of the Animals

Tunnetaan myös nimellä: Something is Out There

Ohjaaja: William Girdler

Käsikirjoitus: Edward L. Montoro, William W. Norton & Eleanor E. Norton

Pääosissa: Christopher George, Richard Jaeckel, Leslie Nielsen, Michael Ansara, Andrew Stevens,  Jon Cedar, Paul Mantee, Susan Backlinie, Lynda Day George

Nyt arvostelussa legendaarisen Girdlerin toinen murhanhimoisista metsäneläimistä kertova leffa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Otsonikerroksessa ilmenee häiriöitä, joka saa eläimet sekaisin ja paikalla oleva  joukko patikoija joutuvat eläinten tassuttelun kohteeksi ja leffan kohokohdassa Leslie Nielsen  hunkseilee ja ottaa painiottelun karhun kanssa.

Kuten eilen arvostelemani Grizzly todisti, niin aina 6 numeroinen budjetti ei takaa laadukasta leffa, vaan myös huomattavasti pienemmällä budjetilla saa usein laadukasta leffaa tehtyä, joka ei tunnu menevän jakeluun maamme elokuvateolisuudelle, joka on suoltanut vain muutaman hyvä leffan.

1, 2 miljoonan $ budjetti näkyy ja kuuluu tässä hyvin, kun mukaan on saatiin Leslie Nielsen, jonka viimeisiä ns ”vakavia rooleja” tämä oli ennen siirtymistä hassuttelun pariin ja Nielsen vetääkin leffan parhaimman roolin öykkäröivänä Paul Jensonin roolissa ja edellä mainittu painiottelu karhun kanssa on leffan kohokohta.

Myös äänimaailma on hyvin rakennettu, erityisesti musiikkien  osalta, josta vastasi ei niin vähäpätöinen henkilö kuin itse legendaarinen Lalo Schirifin.

Jos haluat nähdä Frank Drebinin hunkseilemassa ja  ottamassa painiottelun karhun kanssa, niin tämä leffa on sinua varten arvon lukija(t) ja Grizzlyyn verrattuna tämä on muutenkin paremmin ohjattu, kirjoitettu ja näytelty teos ja samalla esimerkki siitä, että pienelläkin budjetilla voi saada hyvän leffan tehtyä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Grizzly(1976)

 Tunnetaan myös nimillä- Killer Grizzly, Grizzly-Ihmissyöjä

Ohjaaja: William Girdler

Käsikirjoitus: Harvey Flaxman & David Sheldon

Pääosissa: Christopher George, Richard Jaeckel, Andrew Prine, Joan McCall, Teddy

Nyt arvostelussa Tappajahain menestyksen vanavedessä seurannut  ja ehkä tunnetuin Spielbergin klassikkoa rip-offanut teos, joka oli vuoden 1976 suurin taloudellinen menestys ympäri  maailmaa ja tuott 750,000$ budjetin takaisin 50 kertaisesti, jota on hyvin vaikea uskoa, kun kyseessä on räikeä rahastus Spielbergin klassikkoa kohtaan.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Jossain päin Amerikan metsissä riehuu murhanhimoinen mesikämmen, joka surmaa 4 ihmistä ja koska moinen ei käy laatuun, joten  sekalainen joukko lähtee metsästämään kontiota, josta tehdään lopulta selvää jälkeä singolla. Huisia.

Jos haluat nähdä elokuvan, jossa karhu hautaa yhden uhrinsa maahan ennen surmaamista ja jossa karhusta tehdään selvää jälkeä singolla, tämä  elokuva juuri sinua varten, arvon lukija(t)

On tässä sentään muutama mainitsemisen arvoinen seikka, kuten se, että lopun sinko-overkill on napattu tästä Murskaajaan ja Väkivallan vihollinen 3:sen ja juliste/DVD:n kansikuva on legendaarisen Batman-piirtäjä Neal Adamsin käsialaa ja saipahan tämä jatko-osan, nimeltään Grizzly II: Revenge  40 vuotta sitten, joka julkaistiin vasta 3 vuotta sitten ja sen pääosissa esiintyvät Charlie Sheen, George Clooney, Laura Dern, Timothy Spall, Louise Fletcher ja John Rhys-Davies, elikkä yllättävän kova casting B-luokan elokuvaksi.

Karhu-aiheisten kauhuelokuvien pioneeriteoksena Grizzly on  jo itsestään katsomisen arvoinen teos, mutta eniten tästä kai saavat irti huonojen elokuvien ystävät ja kaikkessa käppäisyydessään tämä on mainio pätkä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Merten saalistajat(1979)

 Alkuperäinen nimi: Beyond the Poseidon Adventure

Ohjaaja: Irwin Allen

Käsikirjoitus:  Nelson Gidding(Paul Gallicon novellien pohjalta)

Pääosissa: Michael Caine, Karl Malden, Sally Field, Telly Savalas, Peter Boyle, Slim Pickens, Jack Warden, Mark Harmon, Angela Cartwright,  Shirley Knight,, Shirley Jones, Veronica Hamel

Nyt arvostelussa  SS Poseidonin seikkailun(1972) vähemmän tunnettu jatko-osa, joka tuli eilen nöhtyä Arkiston esittämänä 35MM-filmiltä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

SS Poseidonin hylylle saapuu 2 seuruetta: Ensiksi mainittua johtaa kapteeni: Mike Turner, joka on saapunut paikalle ryöväämään laillisesti laivan arvoesineet.

Toista seuruetta johtaa tohtori Stefan Svevo, joka on saapunut paikalle  pelastamaan mahdolliset eloonjääneet matkustajat.

Kumpikin seurue onnistuu tavoitteissaan: Turner löytää rahaa ja timantteja, Svevo  8 eloonjäänyttä , 5 matkustajaa ja 3 miehistön jäsentä.

Tarinan edetessä käy ilmi, että Svevo onkin valelääkäri ja todellisuudessa merirosvo, joka on saapunut laivalle noutamaan ase ja plutoniumlastia, joten Turner ja loput  10 sivuhenkilöstä käyvät taistoon valelääkärin koplaa vastaan laivan upotessa samaan aikaan.

Siinä missä SS Poseidonin seikkailu oli vuosikymmenelle tyypillinen ison budjetin katastrofielokuva, on puolestaan Meren saalistajat enemmän Alistair Maclean-tyylinen seikkailu/toimintaelokuva, joita tehtiin  myöskin paljon samoihin aikoihin.

Ainakin leffan myötä opin uuden sanan, ”Poliittisesti impotentti pomminheittäjä” ,jonka Svevo sanoo, kun Turner ja loput 10 sivuhenkilöä luulevat hänen olevaan poliittis-uskonnollisen järjestötoiminnan edustaja ja jonka Svevo samalla kiistää olevansa motiivina aseiden  ja plutoniumin  luvattomalle käyttöönotolle.

Merten saalistajat on lievästi aliarvostettu ja eri viihdyttävä ja vauhdikas jatko-osa SS Poseidonin seikkailulle. 

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Ruby-Riivaajan rakastettu(1977)

 Alkuperäinen nimi: Ruby

Ohjaaja: Curtis Harrington

Käsikirjoitus: Steve Krantz, Barry Schneider, George  Edwards

Pääosissa: Piper Laurie, Stuart Whitman, Roger Davis, Janit Baldwin, Sal Vecchio

Nyt arvostelussa Arkiston esittämänä ja 35MM-filmiltä tänään nähty Manaajan menestyksen vanavedessä seurannut erinomainen 70-luvun kauhuleffa, joka yhdistele tarinaansa  mielenkiintoisesti myös gangsteimeininkiä ja  vuotta aiemmin ilmestyneen Carrien tyylistä telekinesiaan.

 Yhtäläisyydet edellä mainittuun eivät lopu siihen, sillä Ruby lukeutuu Stephen Kingin suosikkeihin  kauhu saralla ja  Carrien mieleltään hervottomana äitinä  loistanut ja viime viikolla edesmennyt Piper Laurie esiintyi tässä myöskin ja Carrien seikkailuja saimme odottaa  VET:in kukkahattujen takia vuoteen 1991 asti, mutta jostain kumman syystä tämä pääsi  tuoreltaan meillä esitettäväksi ja vielä ilmeisesti leikkaamattomana, joten kyllä kukkahatujen kaksinaismoralismi mittarin on taas heilahdellut ihan miten sattuu.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Leffa starttaa  vuodesta 1935, jossa päähenkilö Ruby viettää iltaa gangsterirakkaansa Nickyn kanssa rämeellä, kunnes Nickyn jengi saapuu paikalle ja tekee hänestä reikäjuustoa.

Sitten tarinassa siirrytään 16 vuotta eteenpäin, jossa Ruby pyörittää drive in-teatteria, jossa anarkronisesti pyörii Attack of the 50ft Woman, joka ilmesty vasta 7 vuotta myöhemmin ja projektorinkäyttäjä hirttäydyttyä hämärästi filmikeloihin alkaa tapahtumaan lisää outoja kuolemia teatterin ympäristössä ja kaikki uhrit olivat osallisina 16 vuotta aiemmin tapahtuneessa verilöylyssä ja pisteenä I:n päälle Rubyn ja Nickyn  mykkä  tytär Leslie alkaa puhumaan edesmenneen isänsä äännellä, joten teatterin lipunmyyjänä työskentelevä ja niin ikään ex-gangsteri  Vince ottaa yhteyttä ystäväänsä  tohtori Paul Kelleriin, jonka erikoisalaa on  henkimaailman säädöt.

Piper Laurie veti mainion roolin pääosassa ja leffan eri genrejä yhdistelevä tarina oli mielenkiintoinen.

Krediittiä myöskin leffan soundtrackistä, josta vastasi legendaarinen jazz-muusikko Don Ellis( Kovaotteiset miehet) ja erityisesti leffan lopputekstien taustalla soiva Don Dunnin laulama Jack Jones-tyylinen ”Ruby” jäi parhaiten mieleen, koska harvemmin kauhuelokuvan  musiikkina kuullaan  imelää iskelmää.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Killers of the Flower Moon(2023)

 Ohjaaja: Martin Scorsese

Käsikirjoitus: Martin Scorsese & Eric Roth( David Grannin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Leonard DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Jesse Plemons, John Lithgow, Brendan Fraser, Sturgill Simpson, Jack White, Barry Corbin

Nyt arvostelussa Scorsesen  26. kokoillan elokuva, joka samalla on  9. Scorsesen ja De Niron yhteistyö ja Scorsesen ja DiCaprion  6.yhteistyö ja 3.leffa, missä DiCaprio ja De Niro esiintyvät yhdessä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: 

Tositapahtumiin  perustuva KotFM  kertoo siitä, miten joukko Osage-heimoon kuuluvia Amerikan alkuperäisväestön edustajia löysivät mailtaan sattumalta öljyä  ja siitä, miten USA:n taipumus varastaa öljyä vähemmistöiltä sai alkuunsa.

Tarinan päähenkilö Ernest Burkhart, 1.maailmansodan veteraani saapuu Osage Countyyn  asumaan ja enonsa William King  Halen  luokse ja saa töitä taksikuskina(Scorseselta ideat loppu?)

Pian kaupunkia koettelee joukko hämäriä kuolemia, joiden uhreiksi ovat joutuneet edellä mainitut öljyllä rikastuneet Osage-heimon jäsenet ja kaikki  kuolemat on  lavastettu näyttämään joko  itsemurhalta tai onnettomuudelta.

Koska paikallinen sheriffi vaivaudu tutkimaan kuolemia  ja eikä heimon palkkaamista yksityisetsivistä ei ole apua, päättää Ernestin alkuperäisväestöä edustava vaimo  Mollie ottaa yhteyttä presidenttiin ja näin ollen paikalle saapuvat BOI:n( FBI:n edeltäjä) tutkimaan kuolemia  ja pidättämään syyllisiä.

Vaikka leffalla olikin pituutta 206min(3h26min) niin eipä tuntunut pitkävetiseltä ja Scorsesen edellinen  leffa The Irishman  on puolestaan 3 minuuttia pidempi kuin tämä, joten hieman ihmetyttää leffan saama kritiikki 206 minuutin pituudesta , sillä on olemassa  paljon pidempiäkin elokuvia, kuten De Niron tähdittämä 5 tuntinen eepos 1900(1976)

Caprio ja Niro vetivät hyvä pääosat ja hienosti oli lavastettu 100 vuoden takainen meininki ja Scorsese piipahti loppupuolella  pienessä roolissa sitten  Silencen(2016)

KotFM on jälleen kerran taattua laatua ala Scorsese sekä yksi tämän vuoden parhaimpia elokuvia ja  kritiikistä huolimatta  ei ole niin ylipitkä kun on väitetty.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tuhoparvi(1978)

Alkuperäinen nimi: The Swarm

Ohjaaja: Irwin Allen

Käsikirjoitus: Stirling Silliphant( Arthur Herzogin novellin pohjalta)

Pääosissa: Michael Caine, Katherine Ross, Richard Widmark, Richard Chamberlain, Henry Fonda, Bradford Dillman Olivia de Havilland,  Fred McMurray, Ben Johnson, Slim Pickens,  Jose Ferrer, Patty Duke, Lee Grant, Morgan Paull

Nyt arvostelussa ”Katastrofin mestarina” tunnetun Irwin Allenin tuottama sekä ohjaama hyvin tyypillinen 70-luvun katastrofielokuva aikansa isoimmilla tähdillä miehitettynä ja vaikka tämä onkin äänestetty huonoimpien koskaan tehtyjen  elokuvien joukkoon, on kyseessä silti mainettaan parempi leffa ja tämä tuli nähtyä tänään asianmukaisessa formaatissa, elikkä Arkiston esittämänä 35MM-filmiltä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Leffa alkaa päräyttävästi  kun joukko hazmat-pukuihin ja liekinheittimillä ja M16 rynkyillä aseistautuneet sotilaat saapuvat autiolta vaikuttavaan ohjustukikohtaan Jerry Goldsmithin huikean ja melodramaattisen musiikin säestäessä tapahtumia.

Sotilaat saapuvat tukikohdan pohjakerroksessa sijaitsevaan tutkahuoneeseen, jossa lojuu ruumiitta vailla merkkejä ulkoisesta väkivallasta  ja paikassa  ei näy muutenkaan  merkkejä  hyökkäyksestä.

Sitten paikalle saapuu tohtori Brad Crane, hyönteisiin erikoistunut tutkija, joka selittää jermuille, että asialla olivat mehiläiset, eivätkä mitkä tahansa mehiläiset, vain oikein Afrikkalaiset tappajamehiläiset. Huikeaa.

Mehiläiset aloittavat tihutyönsä pudottamalla 2 ilmavoimien Huey-helikopteria, pilaamalla erään perheen piknikin tekemällä perheen poika(oletetusta) orvon, hyökkäämällä erääseen pikkukaupunkiin ja pisteenä  I:n päälle  suistavat junan raiteiltaan ja räjäyttävät kaupungin tuhoamalla ydinvoimalan, joten tämä on vuotta myöhemmin ilmestyneen Kiina-ilmiön kanssa ennustanut Three Mile Islandin onnettomuuden. Spookyä.

Lopulta mehiläiset uhkaavat Hustonia, joten ilmavoimat puuttuvat peliin, vaikka Crane onkin asiasta eri mieltä ja toisekseen hänellä on parempi ja toimivampi plani mehiläisongelman ratkaisemiseen.

Kuten aiemmin totesin, että ei tämä nyt niin huono ole ja kyllä tämä on mainettaan parempi, mainittakoon ed mainittu  leffan ensimmäinen kohtaus, joka loi oikeanlaisen tunnelman kuvauksen ja musiikin osalta ja on  varmaan samalla toiminut inspiraationa  lukemattomille  myöhemmille elokuville, mutta allekirjoittaneelle kuvat autioituneesta  ohjustukikohdasta  toivat puoli vuotta aiemmin ilmestyneen Hyökkäys tukikohtaan( Twilight’s Last Gleaming) eikä sattumalta, sillä Goldsmith vastaisi sen musiikeista myös.

Lisäksi loppupuolella nähtävä autioitunut  Huston oli hienosti toteutettu ja viihdearvoja leffaan lisäsivät pienoismallien räjäyttely ja vekkuli sivujuoni, jossa mehiläisten pistämät henkilöt näkevät sivuoireina  hallusinaatioita jättimehiläisistä.

Tuhoparvi on taas vaihteeksi sarjassamme  hyvin tyypillinen  aikakautensa katastrofielokuva, mutta absurdi tarina Afrikkalaisista  tappajamehiläisistä, joiden pistot aiheuttavat  hallusinaatioita ja pienoismallien räjäyttely  tekevät tästä mainettaan paremman  leffan genressään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Viimeinen yhteys(1983)

 Alkuperäinen nimi: The Dead Zone

Ohjaaja: David Cronenberg

Käsikirjoitus: Jeffrey Boam( Stephen Kingin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Christopher Walken, Martin Sheen, Brooke Adams, Tom Skerritt, Herbert Lom, Anthony Zerbe, Nicholas Campbell, Colleen Dewhurst,  Leslie Carlson

Nyt arvostelussa  Stephen King-filmatisointi, jonka ensi-illasta on kulunut tänään tasan 40 vuotta ja allekirjoittaneelle tämä on merkittävä leffa, sillä tämä toimi uudenvuodenaattona 2010 tapahtuneen tv-esityksen myötä allekirjoittaneelle  ensikosketuksena  Kingin ja Cronenbergin tuotantoon.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Opettaja Johnny Smith on treffeillä kollegansa Sarahin kanssa huvipuistossa, kunnes päänsärky iskee ja sen sijaan, että jäisi yöksi Sarahin luokse, Johnny päättää ajaa kotiin ja joutuu onnettomuuteen ja vaipuu koomaan  5 vuodeksi.

Johnnyn herättyä  koomasta Castle Rockin kaupungissa on tapahtunut vaikka mitä, esim Sarah on mennyt naimisiin ja perustanut perheen, sarjamurhaaja on piinannut kaupunkia ja muuan Greg Stillson  pyrkii presidentiksi.

Johnny huomaa saaneensa  selvännäkijän kyvyt koomana ja koskettelemalla ihmisiä, Johnny kykenee näkemään menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Selvännäkijän kykyjen avulla Johnny mm auttaa sheriffi Bannermania sarjamurhaajan jäljittämisessä,  onnistuu pelastamaan erään kotiopetuksessa olevan oppilaansa hengen näkemällä näyn junnujääkiekkojoukkueesta hukkumassa heikkojen  jäiden takia ja lopulta Johnnyn ja ja Gregin polut kohtaavat ja käteltyään Gregiä vaalitapahtumassa, Johnny näkee näyn, jossa vaalit voittanut Greg aikoo aloittaa 3.maailmansodan, joten Johnny päättää liittyä John Wilkes Boothin perustamaan yksinäisten asemies(oletettujen) kerhoon.

Ilmeisesti Cronenberg joutui tekemään tämän, jotta saisi rahoitusta Videodromen tekemistä varten, sillä TDZ ei yhtään kuulosta  ja näytä Cronbergin  elokuvalta , sillä Body Horror-kliseet ja Howard Shore soundtrackiltä loistavat poissaolollaan,  mutta muuten elokuva onnistuu olemaan jännä ja tarinaltaan kiinnostava ja Michael Kamen onnistui hyvin soundtrackillä luomaan tunnelmaa kohottavat musiikit imitoimatta  Shoren sävellyksiä ja alunperin Michael Cimino ja John Badham olivat ehdolla ohjaamaan ja voisin kuvitella, että tämä olisi ollut hyvä elokuva Ciminon ohjaamana, sillä hänellä ja Walkenilka  oli jo kokemusta yhdessä työskentelystä  2 elokuvan parissa ja  12  vuotta myöhemmin  Walken työskenteli Badhamin kanssa  mainiossa jännärissä  Viime hetkellä(Nick of Time)

Christopher Walken veti myöskin jälleen eri hyvän roolisuorituksen ja saadakseen Walkenin näyttämään pelokkaalta, Cronenberg ammuskeli paukkupatruunoilla kuvauksissa, elikkä sama kikka, jota William Friedkin käytti 10 vuotta aiemmin Manaajan kuvauksissa ja josta myöhemmin häntä myös kritisointiin, toisin kuin Cronenbergiä.

Triviana mainittakoon, että Cronenberg olisi halunnut   pääosaan Bill Murrayn pääosaan ja hyvä, että Walken sai rooliin, sillä Billin tähdittämänä tämä olisi muuttunut komediaksi ja myöskin Nicholas Campbellia harkittiin myöskin, kunnes saikin rooliin apulaissheriffi Frank Doddina.

Cronenberg olisi myös halunnut Hal Holbrookin sheriffi Bannermanin rooliin, mutta tuottaja Dino De Laurentiis ei häntä tiennyt, joten aika jännää jos ei elokuvatuottajana tiedä näyttelijöistä yhtään mitään.

TDZ on Stephen King-filmatisointien aatelia ja hyvä leffa aloittaa Cronenbergin tuotantoon tutustuminen, jota osaa varautua siihen, millaista myllytystä on luvassa muissa Cronenbergin elokuvissa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Sheba, Baby(1975)

 Ohjaaja:William Girdler

Käsikirjoitus: William Girdler & David Sheldon

Pääosissa: Pam Grier, Austin Stoker,  D’Urville Martin, Rudy Challenger, Dick Merrifield

Bläkkäriä pukkaa  taas vaihteeksi Kulinaristin saitille.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Yksityisetsivä  Sheba Shayne palaa Chicagon-matkalta kotikaupunkiinsa Kentuckyn Louisvilleen, jossa hänen isänsä Andy pyörittää vakuutusyhtiötä.

Joka tapauksessa Andy on helisemässä paikallisten gangstojen kanssa jotka haluavat firman(tai rakennuksen) syystä tai toisesta haltuunsa ja kun nyrkkien puhuminen ei saa Andyä luopumaan firmastaan, marssivat gangstat sisään haulikoilla ja M16 rynkyt  kourissa ja ”sisustavat” paikan uuteen  uskoon ja tulevat vahingossa tappaneensa Andyn, joten Sheba ottaa asian  henkilökohtaisesti ja lähtee kostoretkelle ”Shark” nimellä tunnettua alamaailman kihoa vastaan  Andyn kollegan Brickin ja poliisin yrittäessä estää  Sheban missiota.

Siis  tyypillistä bläkkäriä taas vaihteeksi,  elikkä nykykantilta katsottuna  poliittisesti epäkorrektia menoa stereotyyppisiä hahmoja,  toiminta ja eri räikeää muotia svengaavan soundtrackin siivittämänä, unohtamatta tietenkään aina yhtä coolin ja karismaattisen  Pam Grierin  huikeaa pääosaa taas vaihteeksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Piirtäjän sopimus(1982)

 Alkuperäinen nimi:  The Draughtsman’s Contract

Ohjaus & Käsikirjoitus: Peter Greenawayn 

Pääosissa: Anthony Higgins, Janet Suzman, Anne-Louis Lambert

Nyt arvostelussa legendaarisen Peter Greenawayn leffa, jonka näin tänään Arkiston esittämänä ja tämä oli allekirjoittaneen ensikosketus Greenawayn tuotantoon.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:Eletään 1600-lukua Englannissa ja rikas rouva   Virginia Herbert palkkaa taiteilija  R. Nevillen piirtämään 12 piirrosta kartanosta ja puutarhasta

Sitten luihu kynäniekka alkaa vaatimaan lisää liksaa luonnossa, mutta kuvioita sotkevat herra Herbertin löytyminen kuolleena  kartanon vallihaudasta ja se, että  kartanon väki vehkeilee häntä vastaan ja kuten aina tämän tyyppisissä tarinoissa, ahneella on  aina skeidainen loppu.

Visuaalisesti leffa oli hieno ja tyylikäs ja tarinaltaan omaperäinen ja itsekin  taiteilijana oli kiinnostavaa  nähdä, miten  1600-luvulla piirrettiin piirroksia.

Mielelläni saatan jatkossakin palata Greenawayn tuotannon pariin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Aivoryöstö(1974)

 Alkuperäinen nimi: The Terminal Man

Ohjaaja: Mike Hodges

Käsikirjoitus: Mike Hodges( Michael Crichtonin kirjan pohjalta)

Pääosissa: George Segal, Joan Hackett, Jill Clayburgh, Donald Moffat, Richard A. Dysart, Matt Clark, Norman Burton

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi klassista 70-luvun scifiä, tällä kertaa Jurassic Park-kirjailijan tekstiin pohjautuen.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Epilepsiasta kärsivä ja ajoittain sen seurauksena muistikatkoksia saava  huippuälykäs  Atk-asiantuntija   Harry Benson on murhannut vaimonsa ja vankilan sijasta Harry päätyy hämärään laitokseen, jossa joukko tutkijoita menee  sörkkimään hänen aivojaan ja muistia.

Sitten Harry ottaa hatkat ja saa peräänsä poliisin.

Segal veti ihan hyvän  rooliin, mutta joku karismaattisempi ukko, esim Redford, Newman, Caan, McQueen, Devane, Dern, tai Heston olisi ollut ehkä parempi tässä roolissa.

Eri kiinnostava tarina tässä kuitenkin oli ja mitä ilmeisemmin 9 vuotta myöhemmin julkaistu Walken-leffa Aivomyrsky on Aivo-tittelin ohella ottanut tarinasta selkää inspiraatiota ja olipa kivaa tietää, että Dysart ja Moffat esiintyivät samassa leffassa 8 vuota ennen  puusepän mestariteosta, The Thingiä.

The Terminal Man on taas vaihteeksi taattua 70-luvun  scifi-hifistelyä, elikkä maan pinnalla tapahtuvaa realistisempaa scifi-hifistelyä ilman avaruusolioita ja muita genren kliseitä sekä harvinaisen tylyllä loppuhuipennuksella varustettuna, jollaista ei nykyään tehtäisi herkkähipäisen  ja kaikesta mielensä pahoittavan nyky-yleisön, joka vaati onnellisia loppuja, CGI-huttua ja oheiskrääsää, mihin pistää miljoonia euroja palamaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Let The Sleeping Corpses Lie(1974)

 Alkuperäinen nimi: No profanar el suéno do los muertos

Tunnetaan myös nimillä:  Non si deve profane il sonno dei morti, Living Dead at Manchester Morgue

Ohjaaja: Jorge Grau

Käsikirjoitus: Juan Gobos, Sandro Continenza, Marcello Coscia, Miguel Rubio

Pääosissa: Ray  Lovelock, Cristina Calbó, Arthur Kennedy

Nyt arvostelussa harvinaisempi briteissä filmattu italialais-espanjalainen  Zombeilu, joka tunnetaan peräti  15 t vaihtoehtoisella nimellä mm Zombi 3, vaikka tämä ilmestyi ennen Dawn of The Deadiä ja Zombie Flesh Eatersiä ja Burial Groundia ja virallinen Zombi 3 sai ensi-iltansa vasta 1988 ja allekirjoittaneen suosikki vaihtoehtoisista nimistä on yllä mainittu  Living Dead at Manchester Morgue.

Juoni lyhyesti ja ytimekkästi:

Lontoolainen antiikkikauppias  ja hippi George lähtee viikonlopun viettoon ja matkan varrella poimii kyytinsä Ednan, joka on matkalla maaseudulle tapaamaan siskoaan.

Paikan päällä sisaren aviomies saa surmansa, kun  epämääräinen hoiperteleva hiippari hautausmaalla(kuulostaako tutulta?)  käy päälle ja puree.

Päällekarkausta saapuu tutkimaan äärikonservatiivinen anonyymi etsivä, jonka mielestä  George on syyllinen ja sen takia, koska hänellä on parta ja pitkä tukka.

Sitten sitten tapahtuu lisää murhia, joista George joutuu epäillyksi ulkonäkönsä perusteella, mutta oikeat syylliset ovat Zombit, jotka ovat tällä kertaa liikekannalla  nurkilla testattavana olevan tuholaisten torjumisessa käytettävän   ultraääntä  tuottavan  härvelin  takia.

Taas vaihteeksi tunnelmaltaan ja tekniseltä toteutukseltaan aivan uniikki Euro-Zombeilu, joka voitta nykyisen tusinakauhun(muutamaa teosta lukuunottamatta) 100-0.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Gangsterikuningas(1953)

 Alkuperäinen nimi: The Big Heat

Ohjaaja: Fritz Lang

Käsikirjoitus: Sydney Boehm( William P. McGivernin tarinan pohjalta)

Pääosissa: Glenn Ford, Gloria Grahame, Lee Marvin, Jocelyn Brando

Nyt arvostelussa legendaarisen Fritz Langin Film Noir klassikko, jonka ensi-illasta  on tänään kulunut tasan 70 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Murharyhmän etsivä Dave Bannion  tutkii kollegansa Tom Duncanin itsemurhaa ja juttu muuttuu odotettua isommaksi, kun  ”yläkerran pamppujen” painostamana  komisario vaatii Davea lopettamaan ja lopulta juttu muuttuu henkilökohtaiseksi, kun  Daven vaimo Katie saa surmansa autopommi-iskussa, joka oli tarkoitettu Davea vastaan.

Lopulta jäljet johtavat alamaailman  huipulle asti  ja avukseen alamaailman  päihittämisessä   Dave saa avukseen Debyn, pahamaineisen gangsteri Vince Stonen heilan.

Ford ja Grahame vetivät kelpo roolit, mutta leffan parhaimman roolin veti legendaarinen Lee Marvin Vince Stonen roolissa ja vaikka The Big Heat onkin valmistunut Haysin koodin aikana, niin siitä huolimatta tämä on muihin klassisiin Film Noir-klassikoihin verrattuna yllättävän väkivaltainen ja mitä ilmeisemmin legendaarisen ”kahvipannukohtauksen” ansiosta leffa oli meillä  kiellettynä peräti 13 vuotta.

The Big Heat on 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen vaikuttava, viihdyttävä ja jännittävä Film Noir-klassikko.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Lemmy Caution- Piru mieheksi(1965)

 Alkuperäinen nimi: Alphaville-Une Étrange Aventure  De Lemmy Caution

Ohjaus & Käsikirjoitus: Jean-Luc Goddard

Pääosissa: Eddie Constantine, Anna Karina, Akim Tamiroff, Howard Vernon

Nyt vaihteeksi  blogini heittäytyy vaihteeksi korkeakulttuuriseksi ja  samalla lunastaa nimensä nimensä, sillä nyt arvostelussa legendaarisen JLG:n dystopista scifiä ja film noiria yhdistelevä Alphaville, joka tuli eilen nähtyä 35MM-filmiltä Arkiston Goddard-esityssarjassa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Määrittelemättömässä tulevaisuudessa yksityisetsivä  Lemmy Caution matkustaa ”Ulko-Maailmoista” Alphaville-nimiseen kaupunkiin eliminoimaan hämärää tiedemies(oletettua) nimeltään   Von Braun  ja siinä sivussa rakastuu Von Braunin tyttäreen Natchaan ja yrittää professorin ohella päihittää Avaruusseikkailu 2001:n Hal 9000:n esi-isän, Alpha 60-tietokoneen, jonka myötä Alphaville  on diktatuurin  ikeessä, jonka myötä  esim itkemisestä seuraa kuolemanrangaistus.

58 vuotta vanhaksi elokuvaksi  Alphaville näyttää edelleen visuaalisesti hienolta, mistä kiitos kuuluu Pariisin keskustalle, jonka tuolloin  aikaansa edellä olleet lasi ja betonirakennukset  loivat aikaansa edellä ollutta futuristista tunnelmaa ilman sen kummempaa scifi-hifistelyä.

Mitä ilmeisemmin Blade Runneria(visuaaliselta ilmeeltä) inspiroinut ja  mitä ilmeisemmin nimen eräälle saksalaiselle syntikkapop-yhtyeelle nimensä inspiroinut Alphaville on taide-elokuva isolla T:llä ja yksi 60-80-lukujen scifi-hifistelyn aatelia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Gorkin Puisto(1983)

 Alkuperäinen nimi: Gorky Park

Ohjaaja: Michael Apted

Käsikirjoitus: Dennis Potter(Martin Cruz Smithin kirjan pohjalta)

Pääosissa: William Hurt, Lee Marvin, Brian Dennehy, Joanna Pacula, Ian Bannen, Ian McDiarmid, Michael Elphick

Nyt arvostelussa aivan mahtava ja lievästi aliarvostettu jännäriklassiko  40 vuoden takaa jossa  Pääkaupunkimme on hyvin näkyvästi esillä ja Tukholmassakin piipahdetaan.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

 Gorkin puistoksi naamioidussa Kaisaniemen puistossa sattuu ja tapahtuu, kun lumihangesta löydetään 2 mies(oletetun) ja 1 nais(oletetun) ruumiit.

Miliisin päätutkija Arkady Renko saa jutun tutkittavakseen, mutta juttu paljastuu odotettua isommaksi, miltä alunperin vaikutti, sillä KGB ja syyttäjä  eivät halua tutkia juttua, Arkdyn, kollega Pasha saa surmansa vierailulla ilmiantajan kotona, Arkady rakastuu jutun avaintodistajaan, elokuva-alalla työskentelevään Irinaan ja USA:sta saapuu 2 vierasta: turkisalan miljonääri  Jack Osborne, jolla saattaa olla osuttaa kolmoismurhaan ja William Kirwill, NYPD:n etsivä, joka on saapunut etsimään  James-veljeään, joka paljastuu yhdeksi kolmoismurhan uhreista.

Kuten tiedämme, niin  ennen Gorkin Puistoa Pääkaupungissamme oli kuvattu monia elokuvia, joissa Hollywood yritti naamioida Pääkaupunkimme  muistuttamaan  rautaesiripun takaisten naapureiden Pääkaupunkia, kuten Warren Beattyn 2 vuotta aiemmin ilmestyneessä historiallisessa spektaakkelissa Punaiset(Reds) niin  Apted pisti paremmaksi, sillä  Gorkin Puisto on kuvattu lähes kokonaan Pääkaupungissamme  ja Tukholmakin saa osansa sightseeing-kierroksesta leffan loppupuolella, mutta erityisesti allekirjoittanut nautti erityisen suuresti kotikaupunkinsa tuttujen maisemien bongailusta ja siitä, miten upeasti oli rautaesiripun takainen meininki ja miljöö lavastettu.

Hurt, Marvin ja Dennehy vetivät  mainiot roolit ja koska Suomessa tämä filmattiin, niin tottakai  sivuosissa piipahtaa paikallisia kuuluisuuksia, esim Bad Sign-yhtye 50-luvun rokkia luukuttavana bändinä eräässä puistoon sijoittuvassa kohtauksessa.

Ja musiikista puheenollen, leffan soundtrack ansaitsee krediittiä, etenkin sillä sen sävelsi legendaarinen  ja allekirjoittaneen suosikkeihin lukeutuva James Horner, joka loi(joskin kierrätetyllä)  sävelillä  taas vaihteeksi kuviin tunnelma ja allekirjoittaneen suosikeiksi soundtrackiltä muodostuivat ”Main title” joka jännästi seilaa eri tyylilajeista jännärimusiikista klassiseen, siitä sitten saman vuoden Krull-leffan  säveliin  ja lopulta taas jännän äärelle ja toinen suosikkini ” Following Kirwill”  taas puolestaan kohotti tunnelmaan kattoon, vaikka onkin teräsrumpuineen kierrätetty vuotta aiemmin ilmestyneen 48 tuntia soundtrackiltä ja siitä sitten Commandon ja Toiset 48 tuntia soundtrackeille.

Kuten alussa totesin, niin Gorkin puisto on aivan mahtava ja lievästi aliarvostettu jännäriklassikko, joka tarjoaa eri jännän  ja mielenkiintoisen tarinan ohella Sightseeing-kierroksen Pääkaupungissamme rautaesiripun  takaisten  naapurien pääkaupungiksi  naamioituna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Friday Foster(1975)

 Ohjaaja: Arthur Marks

Käsikirjoitus: Arthur Marks & Orville Hampton(Jim Lawrencen & Jorgé Longarón sarjakuvan pohjalta)

Pääosissa: Pam Grier, Yaphet Kotto, Julius Harris, Carl Weathers, Eartha Kitt, Thalmus Rasulala,  Ted Lange, Scatman Crothers, Jason Bernard, Godfrey Cambridge,  Edmund Cambridge,  Paul Benjamin, Rosalind Miles, Tierre Turner, Jim Backus

Nyt Leffakulinaristi heittäytyy  vaihteeksi svengaampan suuntaan, sillä arvostelussa blogin 1. Blaxploitaatio-genren elokuva, jonka pääosassa rymistelee legendaarinen Pam Grier  ja joka yllättäen   perustuu meillä julkaisemattomaan sanomalehtisarjakuvaan.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Toimittaja Friday Foster lähtee tekemään juttua Blake Tarr-nimisestä Afro-oletetusta kansanedustajasta, joka joutuu poliiseiksi  pukeutuneiden ja Ukko-Mausereilla aseitautuneiden vähemmän svengaavien funk-veljien salamurhan yrityksen kohteeksi ja FF sattuu kuinka ollakaan  todistamassa juttua.

Sitten FF:n bestis Cloris  saa veitsen selkäänsä kesken muotinäytöksen ja poliisi väittää hänen sekaantuneen  huimausainekuvioihin, joten FF ja yksityisetsivä Colt Hawkins päättävät puhdistaa  Clorisin maineen ja jäljet johtavat sylttytehtaan sijasta  DC:n isokenkäisten luokse.

Siinä välissä FF syyllistyy  2 autovarkauteen, lyö ”veljeä” maitopullolla päähän ja juoksee kotitalonsa rappukäytävässä pelkkään pyyhkeeseen pukeutuneena stiletin kanssa heiluvaa Apollo Creediä karkuun.

Elikkä tyypillistä ”bläkkäriä” alusta loppuun asti ja paljon sai nauraa, vaikkei ole genren muiden leffojen tapaan nykystandardien mukaista ”poliittisesti korrektia” viihdettä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Dominion: Prequel to the Exorcist(2005)

 Ohjaaja: Paul Schrader

Käsikirjoitus:  Caleb Carr & William Wisher Jr 

Pääosissa: Stellan Skarsgård,  Clara Bellar, Gabriel Mann, Billy Crawford,  Julian Wadham, Ralph Brown, Israel Aduramo

Nyt arvostelussa Manaajan  etko-osan ns ”alkuperäinen” versio, joka ei kelvannut  WB:n johtoportaalle, koska kaipasivat lisää verta ja jännitystä kuviin, joten Schrader sai kenkää kesken projektin, joten Renny palkattiin pistämään koko leffa uusiksi, mutta onneksi Schraderin versiosta oli jo saatu sen verran materiaali kasaan, että siitä oli mahdollista tehdä kokoillan elokuva, joten  vajaa 8 kuukautta myöhemmin Rennyn version jälkeen WB pukkasi Schraderin vision ulos kotiteatterilevitykseen.

Koska alkuperäinen Manaaja täyttää joulukuussa 50 vuotta ja huomenna saa ensi-iltansa David Gordon Greenin  ohjaama  Manaaja: Uskon merkki, joka Greenin viime vuonna päättyneen Halloween-trilogian tavoin aloittaa uuden luvun saagassa ja pyyhki  maan rakoon haukutun, mutta allekirjoittaneen fanittaman ns ”2.osan”(1977) pois aikajanalta ja  ed mainittujen merkkipäivien kunniaksi Arkisto esitti Dominionin   ilmeisesti ensimmäistä kertaa Suomessa.

Tarina on periaattessa sama kuin Rennyn versiossa, elikkä Isä Merrin on traumatisoitunut kokemuksistaan 2.maailmansodassa ja lähtenyt  E-Afrikkaan arkeologisille kaivauksille, josta löytyy  muinaisen kirkon rauniot ja näin ollen Merrin kohtaa Pazuzun ensimmäistä  kertaa.

Siinä missä Rennyn versio keskittyi goreiluun vailla kunnon tarinaa, niin Schrader puolestaan keskittyy tuttuun tyyliinsä  pelastukseen ja muuhun kirkkosälään, joka ilmeisesti oli WB:n johtoportaan mielestä ”liian tylsää”.

 Tarinankerronan lisäksi  Schrader on mestari tunnelmanluomisessa, etenkin   Merrinin painajaiskohtauksessa, joka nojaa pitkälti levottomaan  äänimaisemaan ja ”mieltäylentävän” kuvaston lyömättömään yhdistelmään.

Krediittiä myöskin  legendaarisen KNB-lafkan maskeerauksista ja Angelo Badalamentin tunnelmaa kohottavasta soundtrackistä.

Dominion on paljon tyylikkäämpi ja paikoittain oikeasti jännä kuin Rennyn gorepitoinen näkemys samasta tarinasta ja  2.paras Manaaja 3.osan jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Petos mielessä(1993)

 Alkuperäinen nimi: Malice

Ohjaaja: Harold Becker

Käsikirjoitus: Aaron Sorkin & Scott Frank (Jonas McCordin tarinan pohjalta)

Pääosissa: Nicole Kidman, Bill Pullman, Alec Baldwin, Peter Gallagher, George C. Scott, Anne Bancroft, Bebe Neuwirth, Josef Sommer

Nyt arvostelussa Basic Instinctin mennestyksen  ja Jerry Goldsmithin soundtackiä myöten innoittamana ilmetynyt eroottinen trilleri, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 30 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Uunituore aviopari Andy ja Tracy muuttavat juuri ostamansa ja remontoimaansa taloon ja ottavat alivuokralaiseksi Andyn vanhan kaverin lääkäriopistosta, Jed Hillin.

Sitten alkaa sattumaan ja tapahtumaan, kun collegessa , jonka rehtorina Andy toimii, on jo 2 oppilasta  joutunut namilootan luvattoman käyttöön oton uhriksi kotonaan  ja kun uusin uhri löydetään murhattuna, joutuu Andy poliisin mielenkiinnon kohteeksi.

Sillä välin Tracy joutuu sairaalaan outojen vastakipujen takia ja Tri. Hillin mokattua leikkauksessa käy  ilmi, että Tracy olikin raskaana ja Andy huomaa,että hänen vaimonsa ei ole siltä miltä näyttää ja  kuka lopulta viilaa linssiin ja ketä?

Ollaakseen Basic Instinctin veroinen mestariteos Malice olisi kaivannut ehkä enemmän rivoa meininkiä ja jännitystä, mutta edellämainittu Goldsmithin soundtrack ja Kummisetä-trilogian taltioineen legendaarisen Gordon Willisin kuvaus onnistuivat pitämään mielenkiintoa yllä Kidmanin eri hyvän roolisuoriuksen ohella.

Sivuosissa piipahtivat Tobin Bell, Gwyneth Paltrow ja Brenda Strong.

Malice on kokonaisuudessaan kelpo Neo-Noir 30 vuoden takaa, mutta olisi kaivannut enemmän ”potkua” ollakseen  klassikko.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

You’re Next(2011)

 Ohjaaja: Adam Wingard

Käsikirjoitus: Simon Barrett

Pääosissa: Barbara Crampton, Rob Moran,  Ti West,  Amy Seimetz, Sarah Myers, A. J. Bowen, Nicholas Tucci,  Joe Swanberg,  Wendy Glenn, Simon Barrett, L. C. Holt,  Lance Hughes

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi yllättävän hyvä  ja jännä 10 -luvun kauhuilu.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Davison-niminen perhe kokoontuu yhteisen ruokapöydän ääreen pitkästä, muttei järin iloisissa merkeissä ja tunelmaa ei kohota sekään, että eläin-naamareihin( Viittaus  Batmanin vihollisiin Terrible Trio?) pukeutueet hiipparit ovat päättäneet ottaa perheen kohtelseen, mutta perhe päättää pistää hanttiin ja hiippareiden tunkeutumisessa ei ole kaikki siltä, miltä alunperin näytti ja lopussa katsoojaa viilatan linssiin urakalla.

You’re Next tarjoaa vaihteeksi erilaisen kotiin tunketumis-leffan  ja yllättävän jännän tunnelman ja omaperäisen käsikirjoituksen osilta You’re Next lukeutuu 10-luvun kauhun parhaimmistoon.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Beyond the Gates(2016)

Ohjaaja:  Jackson Stewart

Käsikirjoitus: Jackson Stewart & Stephen Scarlata

Pääosissa: Graham Skipper, Chase Williamson, Brea Grant, Barbara Crampton

Jumanji kohtaa kasarin verimössöilyn eri viihdyttävässä 10-luvun kauhuelokuvassa, jonka ohjaaja/kirjoittaja Jackson Stewart työskenteli aikoinaan legendaarisen Stuart Gordonin assistenttina ja yhtymäkohdat Re-Animatoriin eivät siihen, lopu sillä BTG:ssä nähdään  keskeisessä  roolissa Gordonin Re-Animatorista ja muista Gordonin leffoista  tuttu  Barbara Crampton.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Isänsä hämärän katoamisen jälkeen  Gordon ja John  Hardesty  tapaavat toisensa pitkästä aikaan ja saavat hoidettavakseen vanhan lapsuudenkotinsa sekä VHS-elokuvien ja videopelien vuokraamiseen erikoistuneen liikkeen, jota heidän isänsä aikoinaan pyöritti.

Siivotessa paikkaa veljekset  löytävät  isänsä toimiston avaimen ja toimistosta löytyy pieni telkkari ja VHS-nuhuri, johon on jäännyt kasetti nimeltään  Beyond the Gates, jossa rankasti meikattu ja tuimasti tuijottava Evelyn-niminen blondi(Crampton) joka ilmoittaa veljeksille, että on aika pelata.

Veljekset nappaavat kasetin mukaansa, joka paljastuu interaktiiviseksi lautapeliksi, mutta peli osoittautuu yllättävän  pelottavaksi, kun Johnin hämärä ystävä Hank  ja veljesten poliisiksi ryhtynyt lapsuudenystävä Derek saavat surmansa sitä mukaan, miten peli etenee ja lopulta  veljekset ja Gordonin kaupunkiin vierailulle saapunut tyttöystävä  Margot päätyvät leffan tittelin mukaisesti   ”portin toiselle puolelle” selvittämään, mitä isälle tapahtui.

Käsin tehtyjen verimössöilyn ja Cramptonin keskeisen roolin ohella kasarin estetiikka on vahvasti läsnä myös paikoittain hienon värien käytön ja   Wojciech Golczewskin paikoittain Puusepän sävellysten mieleen tuovan sykkivän synttikkascoren osalta.

Beyond the Gates on eri viihdyttävä, jännä sekä tarinaltaan ja visuaaliselta toteukseltaan  valtavirrasta piristävästi poikkeava nykykauhuelokuva, jollaisia soisi ilmestyvän entistä enemmän.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Suuri kusetus(2023)

 Alkuperäinen nimi: Strays

Ohjaaja: Josh Greenbaum

Käsikirjoitus: Dan Perrault

Pääosissa: Will Ferrell, Will Forte, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Rob Riggle,  Josh Gad, Sofia Vergara, Dennis Quaid

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi komedia puhuvista koirista.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Borderterrieri Reggie joutuu kulkukoiraksi, kun hänen jatkuvasti pilvessä oleva ja  ”maailman hienointa peliä” jatkuvasti räpläävä scumbäggi-isäntä Doug  saa tarpeekseen koirasta.

Sitten Reggie tapaa Bugin, Bostoninterrierin, joka on ollut kulkukoirana jo pidemmän aikaan ja myöhemmin laumaan liittyvät myös Tanskandoggi Hunter, joka toimii terapeuttina sekä naaras(oletettu) Australianpaimenkoira Maggie, jolla on ilmiömäinen  hajuaisti.

Nelikko lähtee vaeltamaan kohti Reggien kotinurkkia tarkoituksena kastroida ja matkan aikana koirat sekoilevat ja  tekevät koirajuttuja sekä oppivat samalla tärkeitä asioita mm ystävyydestä.

 Vaikka 2000-luvulla 98% ulkomaalaisista   elokuvista  ovat päässeet meillä alkuperäisellä tittelillä levitykseen, niin siitä huolimatta joku 1900-luvulle jämähtänyt  englantia taitamaton ”kääntäjä” on lätkäissyt tälle harhaanjohtavan ja alkuperäisen kaukaa kiertävän  suomenkielisen tittelin, joka johtaa harhaan 3 tavalla, koska (A) leffan alkuperäinen nimi viittaa kulkukoiriin (B) Koirat eivät kuseta ketään leffan aikana (C) Suuri kastraatio olisi ollut  kusetuksen sijasta paljon osuvampi ja hauskempi suomenkielinen titteli, sillä leffan pääpointti liittyy siihen.

Vaikka leffa kertookin puhuvista koirista, niin mistään koko perheen söpöilystä ei ole kyse, sillä leffan koirat kiroilevat,  antavat kyytiä sohville ja puutarhatontuille,  tekevät sopimattomia juttuja ykkösen ja kakkosen tavaralla sekä leffan hauskimmassa kohtauksessa koirat vetävät sieniä metsässä ja lahtaavat kaneja tripin aikana, joten kyllä tässä jää Family Guyn Brian kakkossijalle hävyttömyydessä.

Mukana myös Dennis Quaid hauskassa Cameo-roolissa ja lopputekstien välissä nähdään vielä yksi lyhyt kohtaus.

Suuri kusetus on Cocaine Bearin ohella vuoden 2.hauskin komedia ja mikäli Family Guy olisi animaation sijasta Live Action-sarja, niin Brian olisi todennäköisesti samankaltainen kuin tämän leffan koirat.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Naapurissa kummittelee 4(1992)

 Alkuperäinen nimi: House 4

Ohjaaja: Lewis Abernathy

Käsikirjoitus: Geoff Miller,  Deidre Higgins, Jim Wyronski, R. J Robertson

Pääosissa: Terri Treas, Melissa Clayton, Scott Burkholder, Denny Dillon, Ned Bellamy, Ned Romero, Dabbs Greer, William Katt

Nyt arvostelussa Naapurissa kummittelee saagan viimeinen osa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Ekasta osasta tuttu kirjailija Roger Cobb on taas vaihteeksi päähenkilönä ja uuden vaimonsa Kellyn ja tyttärensä Laurelin  kera he muuttavat uuteen taloon, mutta Roger saa surmansa hämärässä auto-onnettomuudessa ja pian  äiti ja tytär ovat pulassa, kun joukko gangstereita havittelee syystä tai toisesta taloa itselleen, mutta onneksi Roger palaa  haudan takaa kummituksena laittamaan kapuloita gangsterien rattaiisiin.

Vaikka päähenkilöitä onkin jo tapettu vuodesta 1960 lähtien jo elokuvien alkupuolella, niin siitä huolimatta Roger Cobbin joutuminen hämärään auto-onnettomuuteen tuli allekirjoittaneelle täysin puskista, sillä olisi olettanut, että Roger olisi taas leffan päähenkilönä, sillä äiti-tytär-duo oli sen verran laiskasti kirjotettuja, että  käsikirjoittajat olisivat kirjoittaa jommankumnan pois Rogerin sijasta jo heti leffan alkumetreillä.

Mutta onneksi Naapurissa kummittelee 4 ei ole ihan huono, sillä mukaan mahtuu tälläkin kertaa mukaan mielikuvituksellisia juttuja, kuten  kirjamellinen pizzanaama ja gangsterit, jotka ampuvat toisensa muuttuessaan fobioidensa kohteiksi.

Naapurissa kumittelee 4 on  viihdyttävä ja mainio päätös saagalle, vaikka käsikirjoituksessa olisikin ollut hiomisen varaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Naapurissa kummittelee 3(1989)

 Alkuperäinen nimi:  House 3: The Horror Show

Tunnetaan myös nimillä: House 3, The Hortor Show

Ohjaaja: James Isaac

Käsikirjoitus:  Allyn Warner & Leslie Bohem

Pääosissa: Lance Henriksen, Brion James, Matt Clark, Lawrence Tierney, Lewis Arquette,  Terry Alexander, Rita Taggart, Dedee Pfeiffer, Aron Eisenberg

Nyt arvostelussa Naapurissa kummittelee-saagan 3.osa, joka ei varsinaisesti kuuluu sarjaan, sillä kummitteleva talo ei ole tarinan keskiössä ja leffa on aiempiin osiin  verrattuna tämä,on  kunnon kauhuelokuva, jossa e vähäinenkin huumori on mustaa ja tämä kuuluu sarjassamme 80-luvun lopun kauhuelokuviin, jossa tuolissa kärähtänyt  tappaja  palaa haudan takaa jatkamaan puuhiaan mainittakoon mm samana vuonna julkaistu Wes Cravenin  lievästi aliarvostettu Shocker.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Etsivä Lucas McCarthy saa vihdoin ja viimein napattua sarjamurhaajaMax ”Lihakrves”Jenken, jota odottaa tuoli, mutta juuri ennen käristymistä Max uhoaa Lucasille palaavansa kostamaan haudan takaa.

Lance veti mainion pääroolin, mutta show’n varasti kuitenkin Brion James, jonka teenäinen ja sangen erikoinen ”pahisnauru” nosti leffan viihdearvoja  ja veti vertoja jopa Vic Morrow’n legendaariselle pahisnaurulle Castellarin klassikossa Bronxin asfalttisoturit(1982)

Naapurissa kummittelee 3 ei vedä vertoja  kahdelle aiemmalle osalle eikä myöskää  Shockerille tai Rennyn vuotta aiemmin julkaistulle Prisonille , mutta tarjoa muuten keskivertoa paremman ja viihdyttävän kasarin kauhuilun Brion Jamesin maanisella roolisuorituksella ja KNB-lafkan laadukkailla tehosteilla varustettuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Naapurissa kummittelee 2(1987)

 Alkuperäinen nimi: House 2: The Sencond Story

Ohjaus & Käsikirjoitus: Ethan Wiley

Pääosissa: Arye Gross, Jonathan Stark,  Royal Dsno, Bill Maher John Ratzenberg, Lar Park-Lincoln, Amy Yasbeck, Gregory Walcott, Kane  Hodder, Frsnk Welker

Nyt arvostelussa Naapurissa kummittelee saagan hupaisin ja mielikuvituksellisin osa:

Juippi nimeltään Jesse on perinyt edesmenneeltä sukulaiseltaan vanhan talon, jonne hän  muuttaa asumaan heilansa  Katen kanssa  ja pian seuraan liittyvät Jessen ystävä Charlie  heilansa Lanan kanssa.

Tutkiessaan talon jäämistöä Jesse löytää vanhan valokuvan, jossa  hänen isoisoisänsä poseeraa Astekkitemppelin edessä ja pian isoisoisä palaa kuoleista zombina ja tämän myötä alkaa mielikuvituksellinen seikkailu, jonka myötä talo täyttyy Lentoliskoista, luolamiesoleteuista ja vekkuleista toukan ja  koiran välisistä hybreideistä. 

Pistenä  iin päälle  tarinan keskeisenä  elementtinä nähdään myös kristallikallo, 21 vuotta  ennen 4.Indiana Jonesina, joten lieeneekö tämäkin ollut  4 vuotta aiemmin ilmestyneen Atlantiksen kostajien ohella inspiraationa Spielbergille ja Lucasille?

Joka tapauksessa Naapurissa kumittelee 2 pistää kaiken isommaksi ja hauskemmaksi kuin edeltäjänsä ja samalla kuuluu sarjassamme harvoihin hyviin jatko-osiin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Naapurissa kummittelee(1986)

 Alkuperäinen nimi: House

Ohjaaja: Steve Miner

Käsikirjoitus: Fred Dekker & Ethan Wiley

Pääosissa: William Katt, Richard Moll, Mary Stavin, George Wendt, Kay Lenz, Michael Ensign, Steven Williams

Nyt arvostelussa  legendaarisen Sean S. Cunninghamin tuottama  3 jatko-osaa poikinut kummitustalosta kertova kasarin kauhukomedia, joka oli Alligaattori(1980)  ohella allekirjoittaneen ensimmäisiä ostamiani DVD:itä aloittaessani elokuvien  keräilyharrastusta 2011.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Kirjailija Roger Cobbilla ei pyyhi hyvin, sillä avioero, pojan katoaminen ja tädin löhteminen omankäden kautta ovat osuneet päällekkäin tyhjän paperin kammon kanssa.

Sitten Roger saa  perinnöksi edesmenneen tätinsä talon, jonne hän päättää muuttaa ja alkaa työstämään kirjaa kokemuksistaan Vietnamissa.

Sitten Roger alkaa näkemään painajaisia Vietnamissa kaatuneesta komentajastaan  Big Benistä ja talossa alkaa muutenkin tapahtumaan kaikkea outoa.

Alunperin vakavaksi kauhuelokuvaksi  kirjoitettu Naapurissa kumittelee olisi myöskin saattanut toimia hyvin, mutta huumori toi oman lisänsä  niin puhkikulutettuun kummitustalotarinaan.

William Katt veti ihan ok päärooliin, mutta leffan parhaimman rooliin veti  tv-sarjoista Night Court ja Batman: TAS tuttu Richard Moll Big Benin roolissa.

Naapurissa kummittelee on eri onnistunut, hauska ja viihdyttävä kasarin kauhukomedia, jollaisia ei osata nykyään kirjoittaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Seikkailu syvyydessä(1973)

 Alkuperäinen nimi: The Neptune Factor

Tunnetaan myös nimellä: The Neptune Disaster 

Ohjaaja: Daniel Petrie

Käsikirjoitus: Jack DeWitt

Pääosissa: Ben Gazzara, Ernest  Borgnine, Leslie Carlson,  Walter Pidgeon, Yvette Mimieux

Nyt arvostelussa James Cameronin  klassikkoa Abyss(1989) inspiroinut ja sattumalta Kanadassa filmattu 50 vuotta vanha vedenalainen  Scifi-hifistely, jonka on ohjannut  Beverly Hills Kytän käsikirjoittajan faija ja joka ilmestyessään leuhki pienoismalleja ja autenttista vedenalaista elämää yhdistelevillä ”uraauurtavilla” tehosteilla.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Merenalainen laboratorio vajoaa pohjaan  joten   Kanadan laivasto(ai niillä on laivasto?) lähettää tiimin  narraamaan labraa pohjasta.

Mitä ilmeisemmin leffan tuottanut ja levittänyt  20th Century Fox yritti tavoitella 7 vuotta aiemman tuotantonsa Fantastisen matkan  menestystä kierrättämällä tuttua konseptia, mutta näin jälkikäteen voi todeta, että  leffan  2,5 miljoonan budjetin olisi voinut käyttää ehkä hieman paremmin, sillä ”uraauurtavat”  pienoismalleja ja  autenttista vedenalaista elämää yhdistelevät ”tehosteet”  on mitä ilmeisemmin kuvattu  tyyliin  sukellusvenettä esittävä pienoismalli lillumassa tuottaja Sanford Howard:in akvaariossa ja sukellusveneen sisältä kuvatut otokset kuvattu ilmiselvästi lavasteissa.

Harhaanjohtavasta julistetaiteesta ja käppäisistä ”tehosteista” huolimatta ihan jepa scifi-hifistely, joka  hyvin omalaatuisella visuaalisella puolellaan voitta nykyiset  miljoonabudjetin CGI-scifi-hifistelyt 100-0 ja vanhat konkarit Gazzara ja Borgnine  pääosissa  sekä Lalo Schrifinin soundtrack estivät tätä vajoamasta pohja(tirsk) mutiin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Kateissa(1982)

 Alkuperäinen nimi: Missing 

Ohjaaja: Costa-Gavras

Käsikirjoitus:Thomas, Hauser, Costa-Gavras, Donald E. Stewart

Pääosissa: Jack Lemmon, Sissy Spacek, John Shea, David Clennon, Janice Rule, Melanie Mayron, Charles Cioffi

Nyt arvostelussa USA:n lähihistoriaa sivuava  ja tositapahtumiin perustuva 41 vuotta vanha leffa 50 vuoden takaisista tapahtumista, elikkä Chilen sotilasvallankaappauksesta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: Amerikkalainen animaattori ja  toimittaja  Charlie Horman katoaa hämärissä olosuhteissa Chilessä vallankaappauksen melskeissä, joten vaimo Beth ja paikan päälle matkustanut isä Edmund  alkavat itse etsimään häntä, sillä suurlähetystöstä ja paikallisilta viranomaisilta  ei heru minkään sortin apua.

Lemmon ja Spacek vetivät hyvät pääroolit ja legendaarisen   Vangeliksen soundtrack loi ihan uniikin tunnelmansa tähän.

Hieno, tyly ja liikuttava   kasarin  draama USA:n lähihistoriasta joka samalla sivuaa lähimmäisen tuskaa läheisen henkilön kadotessa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kuka estää sateen?(1978)

 Alkuperäinen nimi: Who’ll Stop the Rain

Ohjaaja: Karel Reisz

Käsikirjoitus: Judith Rascoe( Robert Stonen kirja Dog Soldiers pohjalta)

Pääosissa: Nick Nolte, Michael Moriarty Tuesday Weld, Anthony Zerbe, Charles Haid, Richard Masur

Nyt arvostelussa CCR:n kappaleesta tittelinsä napannut erinomainen  ja lievästi aliarvostettu 70-luvun rikosleffa, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 45 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Juuri Vietnamista  kotiutunut  Ray Hicks saa kaveriltaan John Converseltä tehtäväksi tuoda ”tuliaisena”  useita  kiloa  100% puhdasta hepoa San Franciscoon, tarkoituksena pistää aineet kiertoon, mutta Ray, John ja  hänen vaimonsa Marge  joutuvat kauppoja tehdessä väijytykseen, josta he nipin napin selviävät hengissä, joten trio suuntaa Meksikoon perässään korruptoitunut DEA-agentti ja osingoille heposta haluavat gangsterit.

Nolte, Moriarty ja Weld  tekevät mainiot roolit pääosissa ja myös Anthony Zerbe veti mainion roolin korruptoituneen DEA-agentin roolissa.

Alunperin leffa julkaistiin nimellä Dog Soldiers, mutta CCR: n tuotannon runsaan käytön  takia  elokuvan soundtrackillä, leffa pistettiin myöhemmin levitykseen nimellä Who’ll Stop the Rain, mutta siitä huolimatta  jossain DVD-painoksissa leffan tittelinä mainitaan DS, vaikka  etu ja takakannessa lukisikin Who’ll  Stop the Rain ja leffan vanha Suomi-julkaisu ilmoittaa takakannessa alkuperäisnimeksi Who’ll Stop the Rain  ja lieneekö Neil Marshall tykännyt tästä, kun antoi 1. kokoillan elokuvalleen nimeksi Dog Soldiers?

Joka tapauksessa Kuka estää sateen? tarjoa keskivertoa paremman ja viihdyttävän ja jännittävä old school rikosleffan, jollaisia soisi myös nykyäänkin tehtävän  jatkuvasti ilmestyvien ison budjetin rahat pois CGI-kikkailujen sijaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Villi planeetta(1973)

 Alkuperäinen nimi: La planéte sauvage

Tunnetaan myös nimillä: Fantastic Planet, Levoton planeetta

Ohjaaja: René Laloux & Roland Topor

Käsikirjoitus: René Laloux & Steve Hayes( Stefan Wulin kirjan Oms en Série pohjalta)

Pääosissa: Jennifer Drake, Sylvie Lenoir, Jean Topart, Jean Valmont

Nyt arvostelussa yksi parhaimpia 70-luvun scifi-leffoja ja Heavy Metalin(1981) ohella yksi parhaita aikuisille suunnattuja animaatioita.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään jossain  tulevaisuudessa Ygam-nimisellä planeetalla, jota asuttavat  Draag ja  Omi-nimiset heimot.

Draagit ovat 12-metrisiä sinihipiäisiä ja punasilmäisiä humanoideja, jotka hallitsevat planeettaa ja ovat orjuuttaneet  ihmisiä muistuttavat Omilaiset  vuosikymmeniä sitten.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa nais(oletettu) Omi pakenee vauvansa kanssa sinihipiäistä alkuperäisväestöä ja saa surmansa takaa-ajon loppuhuipennuksena.

Sitten Tiwo-niminen Draagi adoptoi vauvan ja antaa sille nimeksi Terr.

Vuosia myöhemmin Terr pakenee ja saa selville, että Draagit ovat alistaneet  Omi-kansaa meditaation ja eräänlaisen  kuulokkeita muistuttavan härvelin avulla, joten paetessaan Terr onnistuu nappaaman ed mainitun härvelin ja päättä opettaa luolassa asuvien Omi-kansa pistämään hanttiin sinihipiäisillle alistajille.

Draagit eivät tästä pidä ja sitten alkaa heimojen välinen konflikti.

Tämä on taas sarjassamme niitä elokuvia, joista ei ota vanha Erkkikään selvää ilman pöllyissä olemista, joten leffan voi katsoa joko trippailun merkeissä tai sitten  allegoriana luokkataistelusta tai sitten vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksestä,  mitä ilmeisesti leffan tekijät ovat tässä yrittäneet kertoa, mutta muuten tämä on yksi allekirjoittaneen parhaimpia näkemiäni scifi ja animaatioelokuvia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Blood and Lace(1971)

 Ohjaaja: Philip Gilbert

Käsikirjoitus: Gil Lasky

Pääosissa: Melody Patterson, Gloria Grahame, Vic Tayback, Milton Selzer, Len Lesser, 

Nyt arvostelussa klassista 70-luvun kauhua, jota pidetään  samana vuonna ilmestyneen A Bay of Bloodin ohella Slasher-genren pioneeriteoksista, vaikka genren virallisina pioneeriteoksina pidetäänkin 11 vuotta  aiemmin ilmestyneitä Psykoa  ja Peeping Tomia, ja genren  kliseitä on jo havaittavissa niinkin  vanhassa elokuvassa kuin House of Frankenstein(1944), mutta virallisesti genren katsotaan saaneen 1974 alkunsa klassikoiden Musta Joulu ja TCM:n myötä ja virallisesti genren vakiinnutti itsensä Halloweenin myötä 1978 ja koki suuriman suosionsa 1980-puoliväliin asti, kunnes 1996 Screamin myötä genren nuosi uudelleen pinnalle ja nyky-yleisön ja elokuvantekijöiden tietoisuuteen.

Juoni lyhyesti  ja ytimekkäästi:

Leffa starttaa  tuttuun tyyliin elikkä kokonaan murhaajan näkökulmasta nähtyyn pitkään kamera-ajoon, jossa mystinen nahkahanskoihin pukeutunut murhaajaa saapuu taloon, kaivaa keittiön lipastosta vasaran, hiipii yläkertaa ja vasaroi kökösti  editoidussa ja räikeänpunaisen tekoveren saattelemana nukuvan pariskunnan ja peitelläkseen rikoksen jäljet mystinen nahkahanskojen käyttäjä tuikkaa talon tuleen.

Sitten tarinassa siirrytään joitain vuosia eteenpäin, jossa  tarkennetaan alussa nähdyn  kökön vasaramurhien uhrien henkilöllisyys, ja tämän  myötä tarinan päähenkilö Ellie päättyy orvoksi, sillä toinen uhreista oli  hänen äiti, joka oli ammatiltaan yön nais(oletettu)

Ellie päätyy orpokotiin, jonka johtaja ja talonmies paljastuvat murhaajiksi ja tilanne menee huonompaan suuntaan, kun mystinen vasaran väärinkäyttäjä ilmestyy myöskin hoodeille riehumaan.

Legendaarinen Gloria Grahame veti mainion rooliin orpokodin johtajana ja Slasher-genren pioneeriteokseksi olisin kyllä toivoinut enemmän jännitystä ja verta tähän, mutta Grahamen mainio roolisuoritus ja kieroutunut lopputwisti, joka vetää vertoja A Bay of Bloodin  ja Sleepaway Campin twisteille olivat tämän leffan kohokohdat, mutta jos Slasher-genre kolahtaa  kovaa, niin siinä tapauksessa tämä on   arvoinen teos.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Julmat, Vahvat ja Röyhkeät(1973)

 Alkuperäinen nimi: Emperor of the North Pole

Tunnetaan myös nimellä: Emperor of the North

Ohjaaja: Robert Aldrich

Käsikirjoitus: Christopher Knopf

Pääosissa: Lee Marvin, Ernest Borgnine, Keith Carradine, Charles Tyner, Matt Clark,  Liam Dunn, Simon Oakland, Elisha Cook Jr, Sid Haig

Nyt arvostelussa legendaarisen Robert Aldrichin( Hyökkäys tukikohtaan) ohjaama alkuperäiseltä titteliltään harhaanjohtava 50 vuoden takainen elokuva 90 vuoden takaisesta elämästä Oregonin takamailla  ja tämä tuli nähtyä oikein 35MM-filmiltä viime vuonna Arkiston esittämänä ja hiljattain  löysin tämän DVD:nä  kirpputorilta, joten päätänpä arvostella tämän ennen uusintakatselua.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: 

Eletään vuotta 1933, jolloin USA kouristeli vielä laman kynsissä ja tämän seurauksena kulkurit matkustavat pummilla junissa etsien töitä, mutta heille ei hyvä heilu, jos he hyppäävät junaan, jossa päivystää pahamaineinen junavahti Shack, joka antaa vapaakyytiläisille vasarasta.

Mutta onneksi sentään joku uskaltaa pistää hantiin byrokratian rattaille ja tämä ”joku” on kulkuri  ja salamatkustajien kruunaamaton kuningas ”A No.1” ( jännä taiteilijanimi muuten) sattuu hyppämään  uuden ystävänsä Cigaretin(on siinäkin taas nimi!) Shackin vartioimaan junaan ja tämä seurauksena kulkuripiireissä alkaa   vedonlyönti siitä, että kumpi voittaa vuosikymmenen tappelun,

Mitä puolestaan tule leffaan harhaanjohtavaan titteliin, sillä leffa ei sijoitu pohjoisnavalle ja leffan tuottanut ja levittänyt 20th Century Fox  laitoi leffan  vuosia myöhemmin levitykseen  uudella ja loogisemmalla nimellä Emperor of the North.

Eipä myöskään suomenkielinen titteli pidä myöskään paikkaansa sillä suomentaja on mitä ilmeisemmin yrittänyt rahastaa kaikkien aikojen 3.länkkärin nimellä ja epäselväksi jäi, että kuka on leffa tittelissä mainittu ”Röyhkeä”, sillä Carradinen roolihahmosta on röyhkeys kaukana, ellei sitten lasketa  suunsoittoa Lee Marvinille leffan alkupuolella.

Krediittiä  hienoista toiminta ja stunt-kohtauksista ja Marty Robbinsin tunnarille ” A Man and A Train” joka alunperin piti olla Bill Medleyn laulama, mutta tuntemattomasta syystä johtuen Robbins palkattiin laulamaan biisi.

Triviana loppuun mainittakoon, että Lance Henriksen tekee pienen kreditoimattoman sivurooliin tässä rautatietyöntekijänä.

JVR on taas vaihteeksi taattua laatua ala Aldrich ja 70-luvun äksönin aatelia

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Murha, Murha, Päästäkää etsivät irti!(1976)

 Alkuperäinen nimi: Murder by Death

Ohjaaja: Robert Moore

Käsikirjoitus: Neil Simon

Pääosissa: Truman Capote, Peter Falk, Peter Sellers, David Niven, Alec Guinness,  James Coco, James Cromwell, Richard Narita,  Maggie Smith, Eileen Brennan, Elsa Lanchester, Estelle Winwood, Nancy Walker

Nyt arvostelussa kesän toinen  70-luvun Whodunnit-leffa, joka niin ikään tuli nähtyä Arkistonesittämän ja 35MM-filmiltä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Hämärä miljonääri Lionel Twain( Capote ainoassa roolissaan) on päättynyt kutsua 5 maailman parasta etsivää kartanolle  ja tarjoaa yhdelle heistä miljoonan, joka onnistuu selvittämään murhan yhden yön aikana.

Etsivät Sam Diamond, Sidney Wang,  Milo Perrier,  Jessica Marbles ja Dick  Charleston saapuvat kartanolle  mukanaan  sihteerit, adoptoidut pojat, saföörit, hoidokit ja vaimot ja koirat ja kellon lyödessä keskiyötä sekä illan isäntä ja hovimestari ovat vainaa, piika kadonnut ja ja etsivät seurueineen lukittuna kartanoon aamuun asti, joten kuka ompi syyllinen ja kuka saakaan miljoonan puhtaana käteen?

Elikkä hyvinkin tyypillistä ja klassista  murhamysteeriä taas vaihteeksi, mutta tällä kertaa  humoristisissa puitteissa, sillä etsivät ovat parodioita oikeista dekkarikirjallisuudeen etsivistä ja meno on muutenkin paikoittain äänen naurettavan dialogin takia, joka on  legendaarisen Neil Simonin kynästä lähtöisin

Hahmoista jäivät parhaiten jäivät mieleen Sam Spadea parodioiva Falkin esittämä Sam Diamond ja Cocon esittämä Hercule Poirot:ia parodioiva Milo Perrier ja etsivien seurueesta jäi parhaiten mieleen Milon safööri,  Marcel, jota legendaarinen James Cromwell uransa 1.elokuvassaan tulkitsi.

Murder by Death tarjoaa keskivertoa paremman klassisen ja tyypillisen Whodunnit-tarinan kovalla castingillä ja paikoittain ääneen naurettavalla dialogilla varustettuna ja eipä tämmöistä(kään) saisi enää nykyään tehdä, kun Peter Sellers esiintyi tässä kiinalaisena ja suurin osa Falkin vitseistä saattaa kirvoittaa negatiivista palautetta   6 kirjaimen ja +-merkin yhteisöltä, mutta onneksi on  fyysiset tallenteet, striimaus ja  yhden salin teatterit, joissa voi nauttia  1900-luvun  ja tämän vuosituhannen alkupuolen ”pahamaineisesta” huumorista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️