Vaihe IV(1974)

 Alkuperäinen nimi: Phase IV

Ohjaaja: Saul Bass

Käsikirjoitus: Mayo Simon

Pääosissa: Nigel Davenport, Michael Murphy, Lynne Frederick

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi klassista  70-luvun scifiä, ohjaajanaan paremmin mm Hitchcockin klassikoiden alkuteksteistä vastannut Saul Bass, jonka ainoaksi ohjaustyöksi tämä jäi. Sitten asiaan:

Mystinen  astronominen ilmiö iskee Arizonaan, jonka seurauksena sinne ilmestyy Avaruusseikkailu 2001:stä  tuttuja monoliittejä, joita saapuvat tutkimaan kryptologi Ernest ja biologi James, jotka ensitöikseen räjäyttävät monoliitit pois rumentamasta maisemia, mikä saa monoliitit rakentaneet huippuälykkäät muurahaiset raivostumaan ja tuhoamaan läheisen maatilan, jonka asukkaista jää ainoastaan henkiin  Kendra, joka asui maatilalla isovanhempiensa kanssa.

Ernest ja James päättävät ottaa Kendran luokseen asumaan laboratorioon ja pian huippuälykkäät muurahaiset piirittävät laboratorion ja  taistelussa muurahaisia vastaan  käytetään  kaikkea mahdollista  kemiallisen ja biologisen sodankäynnin välillä.

Elokuva etenee päiväkirjan tyyliin jaettuihin vaiheisiin ja elokuvan tittelin mukainen ”Vaihe 4” huipentuu joko hyvin tai huonosti, mitä en tässä arvostelussa paljasta , mutta sen mainittakoon, että eilen näkemäni 35MM-filmikopion kylkiäisenä Arkisto esitti  sinireiskalta elokuvan alkuperäisen lopetuksen, jonka elokuvan tuottaja Paramount leikkasi pois, joko pitääkseen elokuvan kompaktin 84 minuutin pituisena tai sitten, että  4 minuutin  alkuperäinen lopetus,, jossa Saul Bassin kädenjälki näkyy hyvin vahvasti  ja jonka kuvasto toi paikoittain vahvasti mieleen Ken Russellin tuotannon olisi kuvannut   tarkemmin  huippuälykkäiden muurahaisten hallitsemaa maailmaa, oli mahdollisesti liikaa herkkähipiäiselle 70-luvun yleisölle, mene ja tiedä.

Itse kyllä pidin enemmän tuosta alkuperäisestä lopusta, sillä valmiiseen elokuvaan päättynyt loppuhuipennus oli liian laimea ja jätti tarinan pahasti auki ja tuo leikkaamon lattialle päättynyt  alkuperäinen lopetus oli yksi mieleenpainuvimpia poistettuja kohtauksia, joita  olen vähään aikaan nähnyt.

Vaihe IV tarjoaa jälleen  kerran mielenkiintoisen ja paikoittain trippailevaa kuvastoa tarjoileva  70-luvun scifi-klassikon.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Noita(1972)

 Alkuperäinen nimi: Hungry Wives

Tunnetaan myös nimillä: Jack’s Wive, Season of the Witch

Ohjaus & Käsikirjoitus: George A. Romero

Pääosissa: Jan White, Ann Muffly, Raymond Laine,  Bill Thunhurst, Joedda McClain

Nyt arvostelussa legendaarisen Romeron 3.kokoillan elokuva, joka ikävästi jäännyt herran Zombie-trilogian ja muiden töiden varjoon, sillä kyseessä on näppärä ja tarinaltaan paikoittain mielenkiintoinen psykologinen kauhutarina noitapiiristä 70-luvun omakotitalolähiössä vaikuttavien kotirouvien keskuudessa.

Kotirouva Joan Mitchell näkee toistuvia painajaisia kotiinsa tunkeutuvasta naamioituneesta hiippareista ja kun myssytohtori ei löydä pätevää selitystä painajaisille päättää Joan laittaa elämän risaiseksi ja ottaa osaa kotirouvien  okkultismi-iltaan.

Aviomiehen  ollessa poissa pitkällä työmatkalla ja tyttären karattua kotoa, Joan perehtyy noituuteen tarkemmin ja aloittaa Rouva Robinson-henkisen  suhteen tyttärensä poikaystävän kanssa.

Romero osaa jälleen luoda kuviin tunnelmaa pienillä jutuilla, kuten vinksahtaneilla syntikkamusiikeilla ja runsailla heiluvilla POV-otoksilla Romero onnistuu luomaan paikoittain epämukavan ja painostavan fiiliksen leffaan.

Jan White  veti mainion roolin pääosassa ja parhaiten Elävien kuolleiden yön hautausmaan zombiena tunnetuksi tullut Bill Hinzman vilahti melko keskeisessä roolissa päähenkilön painajaisissa ensiintyvänä naamioituna hiipparina.

Noita on  lievästi  aliarvostettu ja  teos Romeron filmiografiassa, sillä kyseessä on näppä pienimutoinen psykologinen kauhutarina, jossa paikoittain mielenkiintoinen tarina ja tunnelmaa kohottavaa tunnelmaa  useiden heiluvien  POV-otosten ja vinksahtaneen syntikkamusiikin  voimin.

Jos aletaan speukloimaan tarkemmin tämän elokuvan ansioita kauhuelokuvien  historiassa, niin tämä toi noituuden nykyaikaan 5 vuotta ennen Suspiriaa ja musiikkipiireille tämä puolestaan esitteli Donovanin hitin, joka sattuu myös olemaan yksi tämän elokuvan vaihtoehtoisista titteleistä ja eilen näkemäni Arkiston esittämä 35MM-kopio kulki juuri tuolla nimellä.

Jälkeenpäin  voi  myös todeta, että olisi kyllä ollut erittäin mielenkiintoista, jos Romero olisi uransa aika tehnyt muista klassisista hirviöistä (Ihmissudet, Aaveet ja Muumiot)omat modernit näkemyksensä, kun kerran upgreidasi Zombit, Vampyyrit ja tässä tapauksessa Noidat nyky-yleisölle tutuiksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Avatar: The Way of Water(2022)

 Ohjaaja: James Cameron

Käsikirjoitus: James Cameron, Rick Jaffa, Amanda Silver, , Josh Friedman, Shane Salerno

Pääosissa: Sam Worthington, Stephen Lang, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Kate Winslet, Cliff Curtis, Edie Falco, C.C.H Pounder, Giovanni Ribisi, Jemaine Clement , Jack Champion

Na’vit, nuo Kissan , Apinan   ja  X-Menin Mystikon väliseltä risteytykseltä näyttävät Smurffien steroideja popsineet sukulaiset palasivat eilen 13 vuoden tauon jälkeen valkokankaille 10 vuotta tuottoisimman  elokuvan titteliä  hallinneen scifi-spektaakkelin kauan odotetussa jatko-osassa.

Varoituksen sanana etukäteen, että arvostelu sisältää spoileria  edelliseen osaan liittyen.

Vuonna 2154 merijalkaväen sotilas Jake Sully saapui Pandora-nimiselle planeetalle riistämään luonnonvaroja ja sortamaan alkuperäisväestöä, mutta huomasi planeetan sen asukkaat hyviksi tyypiksi ja näin ollen liittyi Na’vien puolelle taistelemaan kolonialismiä vastaan.

Vuosikymmen myöhemmin  Jake on perustanut perheen ja elämä pyyhki hyvin, kunnes ekan osan pääpahis, Eversti Quadrich, joka kuoli ekassa osassa on  hommannut itselleen ja joukoilleen Avatar-kehot ja näin ollen Pandora kokee taas kolonialismin riemujuhlaa ja Na’vit joutuvat pakenemaan merelle, jossa asuvat  na’vien alalaji,  Metkayinat, jotka erottaa merensinisestä värityksestä, sinisistä silmistä, afrokampauksista ja neljästä sormesta.

Saman heimon  alalajit eivät tule  tietenkään tule toimeen alkuun keskenään, mutta Quatrichin ilmestyessä maisemiin, molemmat heimot joutuvat yhdistämään voimansa.

Siinä missä ensimmäinen  Avatar toimi uranuurtajana 2000-luvun 3D-elokuville, pistää puolestaan jatko-osan kaikilla osa-alueilla suuremmin , paremmin, näyttävämmin ja eeppisemmin   3 tunnin ja 12 minuutin pituudellaan ja 250 000 000$ budjetin turvin, joten vanhalla Jaskalla on tällä kertaa ollut, millä mällätä ja se näkyy ja kuuluu erityisesti hienoissa vedenalaisissa kohtauksissa, joiden rinnalla 4 vuoden takaisen Aquamanin vedenalaiset hetket kalpenevat kevyesti ja siksi onkin erityisen tärkeää kokea Avatar: The Way of Water valkokaankaalta, sillä  leffa pääsee kaikilla osa-alueilla oikeuksiinsa.

Avatar: The Way of Water on eri onnistunut jatko-osa ensimmäiselle osalle ja kirkkaasti tämän vuoden parhaimpia ja näyttävimpiä elokuvia, jotka tulee ehdottomasti kokea valkokankaalta, myöskin sen takia, sillä jos lipputuloja ei kerry tarpeeksi, vanha Jaska saattaa joutua sossun luukulle, mutta siitä huolimatta tälle on tulossa peräti 3 jatko-osaa, joiden ensi-illat on suunniteltu  vuosille 2024,26 ja 28, joten kiirettä vanhalla Jaskalla pukkaa, vaikka tämä floppaisi lippuluukuilla.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Night of the Blind Terror(1972)

 Alkuperäinen nimi: La Noche  del terror ciego

Tunnetaan myös nimellä: Tombs of the Blind Dead

Ohjaus & Käsikirjoitus Amando de Ossorio

Pääosissa: César Burner, José Thelman,  Lone Fleming, María Elena Aprón, Rufino Inglés, Helen Harp

Nyt arvostelussa vaihteeksi harvinaisempaa Espanjais-Portugalilaista kauhua kultaiselta 70-luvulta, aiheenaan temppeliritari-zombiet, mikä kuulostaa paperille kirjoitettuna moneen kertaan nähdyltä tusinakauhulta, mutta kyseessä onkin tusinakauhua jännittävämpää ja creepympää matskua.

Leffa starttaa vauhdikkaasti, kun creepyn munkkiluostarimuusikin säestämänä ja epäilyttävän paljon Kolmen K:n kaapuja muistuttaviin vetimiin ja logonaan keltaista  Ankh-ristiä punaisella taustalla käyttävät temppeliritarit uhraavat neitsyen, mistä sitten siirrytään nykyhetkeen, jossa oudosti nimetyt espanjalaiset(tai portugalilaiset)   Betty, Virginia ja Roger päättävät lähteä retkelle, mutta nähtyään  flashbackin hänen ja Bettyn välisestä ” kokeilusta” yhdistettynä Bettyn ja Rogerin välisestä jatkuvasta flirttailusta saavat Virginian hyppäämään junasta kesken matkan ja jatkamaan määränpäähän apostolinkyydillä.

Virginian päätyy muinaisen  linnan raunioille ja päättää leiriytyä yöksi sinne, mutta luvaton leiriytyminen päättyy ikävästi, kun  sokeiksi zombieksi muuttuneet temppeliritarit nousevat haudoistaan.

Pian Betty ja Roger saavat kuulla poliisilta Virginian  karusta kohtalosta, mutta he suhtautuvat hyvin skeptisesti poliisin teoriaan villieläimen hyökkäyksestä, joten, Betty ja Roger alkavat tutkia asiaa tarkemmin ja sillä välin Virginia palaa elävien kirjoihin zombiena ja surmaa epäilyttävän paljon nuorta Martin Scorsesea muistuttavan patologin.

Betty ja Roger tapaavat  köyhän mies(oletetun)  Professori Tuhatkaunon, joka epäilee, että hänen salakuljettajana elantonsa tienaava poika, Pedro olisi sekaantunut asiaan.

Betty ja Roger perehtyvät  tarkemmin   Temppeliritarien edesottamuksiin , joihin kuului neitsyiden uhraaminen ja näiden veren juominen ikuisen elämän saamiseksi, mutta lopulta Temppeliritarit jäivät lopulta kiinni teoistaan ja  pelkkä naurun jatkoksi  joutuminen ei riittänyt, vaan vielä varmuuden  vuoksi Korppien  annettiin kääntää heiltä silmät, jotta heidän sielunsa eivät näkisi vaeltaa pitkin maita ja mantuja.

Betty ja Roger tapaavat Pedron, joka vannoo syyttömyyttään Virginian kuolemaan, joten Betty, Roger, Pedro ja Pedron tyttöystävä Maria lähtevät raunioille ja kohtaavat luisevan hyvävelikerhon ennalta-arvattavissa olevin juonenkääntein.

Kuten alussa totesin, niin mistään mukapelottavasta tusinakauhusta ei ole kyse, vaan tämä  onnistuu  paikoittain oikeasti pelottamaan, mistä kiitos kuuluu Temppiliritareille, jotka muistuttavat olemukseltaan klassisia zombeja, verenhimoa, hevosilla ratsastamista ja luodinkestävyyttä  lukuunottamatta  ja klassista zombieista poiketen  nämä veikot paikantavat uhrinsa kuuloaistin avulla, joten pelkkä paikallaan  oleminen ei pelasta, sillä jo sydämenlyönnit johtavat luisevan hyvävelikerhon  uhriensa jäljille.

50 vuotta vanhaksi elokuvaksi tämä oli yllättävän gore ja jännä ja nytpä selvisi tämän leffan myötä, että mistä lukuisista Hollywood-kauhuista tuttu klisee ”vaikeasti avautuvat oven salvat” on lähtöisin.

3 jatko-osaa poikinut ja mitä ilmeisemmin Fulcin zombeja ja LOTR:in Nazguleja(ulkonäön osalta) inspiroinut Night of the Blind Terror tarjoaa  erittäin onnistuneen ja paikoittain oikeasti creepyn eurokauhuilun kultaiselta 70-luvulta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Polttava hurmio(1974)

 Alkuperäinen nimi: Mahler

Ohjaus & Käsikirjoitus: Ken Russell

Pääosissa: Robert Powell, Georgiana Hale, Lee Montague

Nyt arvostelussa legendaarisen Ken Russellin klassisen musiikin säveltäjiä käsittelevän ”trilogia” 2.osa, käsittelyssä tällä kertaa Gustav Mahler, jota näyttelee tätä seuranneessa Tommyssa päähenkilön isää näytellyt Robert Powell.

Russell kertoo Mahlerin tarinan omaan persoonalliseen  tyylinsä, kun leffa alkaa kohtauksella, jossa Mahlerin mökki järvenrannalla roihahtaa liekkeihin, joku nais(oletettu) kuoriutuu kotelosta kuin hyönteinen konsanaan ja  Mahlerin kasvot  ilmestyvät salaperäisesti kallioon ja  pisteenä I:n päälle  Russellin tuotannolle tyypillinen hyvän ja huonon maun rajamailla poukkoileva kuvasto rinnastaa Mahlerin  Natseihin, mikä on varmaan suututtanut Mahlerin peri ja fanikuntaa, mutta muuten aika omaperäinen  ja ankronisminen  neronleimaus  Russellilta sillä Mahler vaihtoi jo hiippakuntaa 1911.

Robert Powell veti mainion rooliin pääosissa ja Russellin tyylin leffa oli hyvin ohjattu ja visuaalisesti hieno  vaikka kitsch ja camp-kuvastoa käytettiin  hillitymmin, niin tästä huolimatta lukuisat hienot otokset metsistä ja järvistä olivat upeaa katsottavaa.

Erinomainen ja joskin hieman rauhallisempi ja ja hillitympi  elokuva Russelilta, mutta siitä huolimatta katsomisen arvoinen lukuisten henkeäsalpaavien maisemaotosten takia. 

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Lisztomania(1975)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Ken Russell

Pääosissa: Roger Daltrey, Paul Nicholas, Ringo Starr, Fiona Lewis, Rick Wakeman

Nyt arvostelussa 9 kuukautta sitten arvostelemani Tommyn kanssa samana vuonna ilmestynyt toinen Ken Russellin ja Roger Daltreyn ylikuumentuneen mielikuvituksen sopukoista peräisin oleva  musikaali, jonka tekemiseen oletettavasti kului enemmän huimausaineita kuin Tommyn tekemiseen, sillä tässä mennään jopa sitäkin  psykedeelisimpiin ja räikeämpiin sfääreihin, ettei, moista ole voitu kirjoittaa selvin päin. 

Joka tapauksessa leffan juoni(hyvin hatara ja pöllyissä väännetty) kertoo väritetyn  kertomuksen 1800-luvulla vaikuttaneesta   unkarilaisesta säveltäjästä nimeltään Franz Liszt, jonka tekemiset elokuvassa  keskittyvät musisoinnin ohella naisseikkailuihin ja monenlaisiin psykedeelisiin kommelluksiin, johon sisältyy kaikea vänkää  konekiväärin ja kitaran yhdistelmällä aseistautuneesta Natsi- Frankenstein hirviöstä ufoon, joka ampuu lasersäteitä  kaikissa  sateenkaaren väreissä.

Musisoinnin ohella Daltrey  osoittaa  jälleen kerran olevansa myös taidokas  näyttelijä ja Russell  läväyttää verkkokalvoille taas sellaista kuvastoa, jonka myötä katsojatkin menevät taas vaihteeksi kontekstista pöllyyn ja parhaiten Yes-yhteen  kosketinsoittajana tunnetuksi  ja elokuvassa pienen roolin heittävä Rick Wakeman on  vääntänyt mainiot uudet sovitukset Lisztin sävellyksistä, jotka tuskin Lisztin peri ja fanikuntaa tuskin miellytti, mutta ainakin suureena syntikkamuusikin ystävänä itse pidin leffan musiikeista, erityisesti kappaleista Orpheus song ja Funerailles, jossa Daltrey pääsee ääneen.

Lisztomania on jälleen kerran taattua Russellia, elikkä pöllyissä väännettyä tarinantynkää, josta ei ota selkoa vanha Erkkikään sekä  hyvän ja huonon maun rajamailla poukkoilevaa   symbolikkaa  vilisevää kuvastoa  ja tämä oli jopa Tommyä parempi teos ja nähdyistä Russellin elokuvista tämä menneen 2.sijalle Muutostilojen keikkuessa edelleen ykkösenä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Paholaiset(1971)

 Alkuperäinen nimi: The Devils

Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Ken Russell( Aldous Huxleyn kirjan  The Devils of Loudun ja John Whitingin näytelmän The Devils Pohjalta)

Pääosissa: Vanessa Redgrave, Oliver Reed, Dudley Sutton,  Max Adrian, Gemma Jones

Nyt arvostelussa ylikuumentuneesta mielikuvituksestaan  ja  visuaalisesta räikeästä tyylistään tunnetun legendaarisen Russellin kohuttu ja kiistanalaisin mestariteos, joka ilmestyessään aiheutti suuremman kohun kuin samana vuonna julkaistut Kellopeliappellsini(jota muuten Russellille tarjottiin alunperin ohjattavaksi) Olkikoirat ja Likainen Harry.

Meillä puolestaan elokuva joutui esityskieltoon 2  kertaa esityskieltoon ilmestyessään ja toistamisen 1985 ”mielenterveydelle vahingollisena” teoksena.

 Useat maat, joissa katolisuus on valtauskonto, seurasivat meidän esimerkkiä kieltämällä elokuvan kokonaan ja Britit, Jenkit ja Ranskalaiset puolestaan  saksivat elokuvaa ja Ranska meni kaksinaismoraalissa  niinkin pitkälle, että  elokuvan saksimisesta  ja korkeimman  mahdollisimman ikärajan asettamisesta huolimatta useat teatterit pistivät auloihin  kylttejä varoittamaan elokuvan ”häiritsevästä ” sisällöstä ja suivaantuneena mestariteoksensa kohdistuvasta kritiikistä johtuen Russell löi elokuvakriitikko Alexander Walkeria päähän Walkerin kirjoitamalla arvostelusta Paholaisista BBC:n Tonight-keskusteluohjelman suorassa lähetyksessä.

Onko Paholaiset aiheuttamansa kohun veroinen ja niin häiritsevä elokuva, että monet ovat sanoneet sen olevan mahdoton  katsoa loppuun asti, vaikka pituutta elokuvalla onkin  reilut 111min? No ei tod ole.

Paholaiset siis perustuu löyhästi tositapahtumiin ranskalaisen ruton runteleman Lounduin kaupungin nunnaluostarissa tapahtuneesta riivaustapauksesta, jossa väitetysti vanha Vihtahousu  olisi junaillut nunnat käymään ylikierroksilla ja tämän seurauksena paikallinen pappi Urbain Grandier päätyi roviolle.

Tarina siis keskittyy nunnien ylikierroksilla käymisen ohella Sisar Jeannen  epätoivoiseen ajatuksen tasolla pyörivään  rakkauteen Urbainia kohtaan.

Voin kyllä hyvin ymmärtää,  51 vuotta että tämä on jakanut mielipiteitä, mikä on silti outoa, sillä Jesus Franco teki samoihin aikoihin  läjäpäin, vieläkin graafisempia ja vailla taiteellisia  arvoja  tekeleitä samaan aiheeseen liittyen mutta  51 vuotta myöhemmin tämä ei hetkauta katsojia samaan tyyliin, sillä kirkkoon suhtautuminen ja instituutioiden kritisoiminen taiteen,  huumorin ja sarkasmin keinoin   on muuttunut radikaalisti 2000-luvulla, sillä stand up-koomikot, tv/elokuvakäsikirjoittajat ja jopa tavalliset kansalaiset somessa heittävät rankkaa tekstiä milloin minkäkin tapetilla olevan  ajankohtaiseen aiheeseen liittyen.

Vaikka  elokuvan genreksi onkin mainittu kauhu, niin siitä huolimatta ylikierroksella käyvät nunnat  eivät aiheuttaneet allekirjoittaneessa pelkoa, vaan itse luokittelisin tämän  vinksahtaneeksi draamaksi Jodorowskyn ja Lynchin elokuvien tyyliin

Russellin tyyliin elokuva oli hyvin ohjattu ja visuaalisesti hieno ja Redgrave ja Reed vetivät erinomaiset roolit pääosissa.

Vaikka Paholaiset ei ole pahamaineisuutensa ja kiistanalaisen maineensa veroinen teos, onnistuu se silti  olemaan  katsomisen arvoinen  kulttiklassikko  ja  kapuamaan 70-luvun parhaimman 10 elokuvan joukkoon ja vaikka monet tätä pitävät Russellin mestariteoksena, allekirjoittaneen kirjoissa Russellin   mestariteos on edelleen Muutostiloja, mutta  allekirjoittaneen kirjoissa Paholaiset sijoittuu Russellin teosten  sijalle 4, Tommyn jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Let’s Scare Jessica to Death(1971)

 Ohjaaja: John D. Hancock

Käsikirjoitus: John D. Hancock, Lee Kalcheim, Sheridan Le Fanu

Pääosissa: Zohra Lampert, Barton Heyman,  Kevin O’ Connor, Mariclare Costello, Gretchen Corbett, Alan Manson

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi yksi kultaisen 70-luvun kauhuklassikoita, jotka ilmestyessään kiellettiin meillä ”mielenterveydelle vahingollisina”, vaikka isomman  budjetin väkivaltamättöt pääsivät meillä usein leikkaamattomina esitettäväksi, kun puolestaan tämmöiset  hienovaraiset, lähes verettömät ja tunnelmointiin  keskittyvät  kauhuelokuvat kiellettiin, joten näin jälkikäteen katsottuna maamme elokuvasensuuri 50 vuotta sitten oli kaksinaismoralismin huipentuma, mutta onneksi tämä klassikko sai vihdoin ja viimein  virallisen Suomen ensi-iltansa Arkiston aloittaessa talvikautensa tänään.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Ruumisautolla cruisaileva  New Yorkilainen hippitrio, Jessica,   Duncan ja Woody  ovat ostaneet vanhan puutalon  Connecticutista ja asettuessaan uuteen kotiinsa he törmäävät entiseen ”asukkaaseen”, Emilyyn, joka on majailut talossa pidemmän aikaan, mutta Emilyn ei tarvitse etsiä uutta, kotia, sillä Jessica ja Duncan päättävät antaa hänen jäädä asumaan heidän kanssaan.

Idyllinen maaseudun taika kokee kovan kolauksen, sillä juuri lataamosta ehdonalaiseen päässyt Jessica alkaa kuulemaan   ääniä päänsä sisältä ja maisemiin ilmestyy myös mystinen mykkä blondi, joka ilmestyy tuijottamaan Jessicaa, kaikkialle, missä hän liikkuukin ja tunnelmaa eivät myöskään kevennä uuden kotikylän kuumottavat  setämiehet, paikallisen antiikkikauppiaan  murha sekä talon synkkä menneisyys.

Let’s Scare Jessica to Death on piristävää  vaihtelua  yhtä huutoa ja goreilua olevaan nykykauhuun, sillä pienillä  visuaalisilla kikkailuilla, äänillä ja musiikilla  on saatu luotua yllättävän   painostava ja kuumottava tunnelmaa ja tämä onkin harvoja ja valittuja  kauhuelokuvia, jotka ovat puistattaneet allekirjoittanutta aikuisten oikeesti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tapaus Wilson(1966)

 Alkuperäinen nimi: Seconds

Ohjaaja: John Frankenheimer

Käsikirjoitus: Lewis John Carlino(David Elyn novellin pohjalta)

Pääosissa: John Randolph, Rock Hudson, Murray Hamilton, Jeff Corey, Karl Swenson, Will Geer, Richard Anderson, Salome  Jens

Nyt arvostelussa 60-luvun MF-elokuvien tyylikkäin, creepyin ja hämärin teos, joka on creepympi kuin lievästi yliarvostettu Helvetilliset(Carnival of Soul, 1962) ja hämärämpi kuin Avaruusseikkailu.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

New Yorkilaisella Pankkiiri Arthur  Hamiltonilla pyyhkii hyvin, kunnes joku häirikkö soittelee hänelle keskellä yötä ja selittää olevansa edesmennyt koulutoveri.

Häiriköllä on tarjous, josta voisi kieltäytyä, mutta Arthur kuitenkin  päättää tarttua siihen ja erinäisten hämärien vihjeiden ja johtolankojen myötä Arthur päätyy jännälle klinikalle, jossa tarjous valkenee: Tiettyä rahasummaa vastaan Arthur saa toisen tilaisuuden aloitta elämänsä uudelleen uudella nimellä ja naamalla.

Kirurgisen toimenpiteen jälkeen Arthur on Tony Wilson (Tästä leffan nimi siis  tulee)  Rock Hudsonin näköinen taidemaalari Kaliforniasta, mutta pian iskeekin ostajan jälkikatumus, kun uusi nimi, naama, elämä ja ura eivät vastaakaan pankkiirimme ennakko-odotuksia.

Kuten alussa totesin, tämä on paljon creepympi kuin 4 vuotta aikasemmin ilmestynyt lievästi yliarvostettu Helvetilliset, sillä Seconds on myös niin ikään kuvattu mustavalkoisena ja painajaismaista ja kaaosmaista tunnelmaa kohottavat jatkuvasti heiluva kamera ja lähes kokonaan päähenkilön näkökulmasta etenevä tarina, joka Maniacin remaken(2012) tavoin pakottaa katsojan mukaan päähenkilön koettelemukseen ja tunnelmaa säestää legendaarisen  Jerry Goldsmithin  melankolinen musiikki, joka luo viimeisen silauksen kuviin.

Tapaus Wilson edustaa MF-elokuvien aatelia ja lukeutuu klassisen scifin 1951-89) parhaimmistoon, mutta mistään kevyestä avaruushömpästä ole kyse, vaan elokuvaa edustaa niin sanottua ”Arthouse scifiä”, johon lukeutuvat mm Avaruusseikkailun ohella allekirjoittaneen  kirjoissa 10 parhaan Scifi-elokuvan joukossa olevat Mies Toisesta maailmasta(1976) ja Muutostiloja(1980)

Loppuun mainittakoon triviana, että eräs toinen Wilson, Beach Boysin  Brian Wilson eksyi pöllyissä ja stressiin vaivaamana teatteriin näkemään tämän ja järkyttyi niin pahasti, että  epäili leffan olevan Phil Spectorin junailema hyökkäys hänen henkistä hyvinvointiaan  vastaan ja  seuraavan kerran Wilson uskaltautui  menemään  elokuviin 16 vuotta myöhemmin katsomaan E.T:n

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Maailma vuonna 2022(1973)

 Alkuperäinen nimi: Soylent Green

Ohjaaja: Richard Fleischer

Käsikirjoitus: Stanley R. Greenberg( Harry Harrisonin kirjan Make Room! Make Room! pohjalta)

Pääosissa: Charlton Heston, Edward G. Robinson, Leigh Taylor-Young, Chuck Connors, Brock Peters, Joseph Cotten, Mike Henry, Stephen Young, Lincoln Kilpatrick,  Whitt Bissell,  Dick Van Patten, Roy Jenson, Leonard Stone  Paula Kelly

Nyt arvostelussa Hestonin ns ”scifi-trilogian” 3 ja viimeinen osa, joka esittelee nyrjähtäneen ja paikkaansa pitämättömän kuvauksen  tästä vuodesta, jota on enää jäljellä kuukausi  ja 5 päivää.

Oletetussa tässä vuodessa New York on kirjaimellisesti hell hole, sillä maailma on kuvattu vihreän filtterin läpi suodatettuna ja autoista ja muodista päättelen oletetussa tässä vuodessa   ollaan  jämähdetty 70-luvulle.

Oletetun  tämän vuoden  pahin ongelma on se, että ihmisiä on vain liikaa ja ihmiset joutuvat asumaan rappukäytävissä, kirkoissa ja Brasilia-tyylisissä hökkeleissä ja jokapäiväiset mellakat ovat arkea, koska elintarvikkeista on pulaa ja ainoa saatavilla oleva elintarvike on Soylent-firman valmistama Soylent Green, jonka saatavuutta säännöstellään  kohtuuttomasti kuponkeja vastaan.

Päähenkilö Robert Thorne, etsivä NYPD:n 14. piiristä saa tutkittavakseen  William R. Simonson-nimisen miljonäärin murhaa, jota  muu laitos yleisesti ottaen pitää mönkään menneenä ryöstönä, mutta Thorne huomaa, että asiassa ei ole kaikki kohdillaan, sillä mitään ei ole viety, murtautumisesta ei näy jälkiä, hälyttimet  eivät pelittäneet  ja  ja Simonsonin henkivartija Tab kertoo olleensa rikoksen tapahtuessa shoppailemassa Simonsonin ”jalkavaimon” Shirlin kanssa.

Vaikka Thorn onkin rehellinen ja työlleen omistautunut  kyttä, hän päättää virka-asemansa turvin ottaa ilon irti Simonsonin kämpästä ja sen irtaimistosta  ennen seuraavan asukkaan muuttamista, etenkin”jalkavaimosta”, joten luvassa on  luvassa on kiusallisia kohtauksia, kun Setämies-Heston vehtaa puolta nuoremman nais(oletetun)  kanssa ja näitä kohtauksia säestää epäilyttävän paljon kolmen  X:n elokuvien soundtrackejä muistuttava musiikki, joten  olisivat voineet jättää Hestonin setämies-seikkailut sikseen ja kirjoittaa enemmän Hestonin ydinosaamista, elikkä NRA:n ilosanoman levittämistä, jota tässä on yllättävän vähän, sillä Thorne levittää mielummin rystysvoileivän  ilosanomaa, milloin kenellekin  ja joskus ilman pätevää syytä.

 Tutkimusten  edetessä Thorn ja hänen kämppis Sol tulevat siihen päätökseen, että kyseessä oli salamurha, koska Simonson työskenteli Soylentille ja Thornin ottaessa asian  puheeksi, pomo käskee jättämään keissin sikseen ja pian myös Thornin henki on uhattuna ja pian Thornille selviää synkkä salaisuus liittyen Soylent Greenin alkuperään liittyen.

Olipa erityisen hupaisaa nähdä tämä eilen Arkiston esittämänä ja huipaisaa oli nähdä tämä erityisesti juuri nimenomaan   tänä vuonna ja Arkisto teki 3 vuotta sitten vastaavanlaisen tempauksen kun näyttivät  BR:n alkuperäisen version Harrison Fordin kertojaäänellä ja erilaisella lopulla ja täytyy myöntää, että  BR ja tämä eivät kumpikaan osuneet oikeaan vuosien 2019 ja tämän vuoden esittämisessä, joten saa  sitten nähdä, että onnistuiko BR 2049 ennustamaan oikein  sen kuvaaman vuoden tapahtumat ja maailman yleisilmeen.

Soylent Green taas vaihteeksi taattua 70-luvun  scifiä, josta on lysti kaukana ja  tämä on allekirjoittaneen kirjoissa Hestonin ns ”scifi-trilogian” 2. paras osa Omega Manin jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kirottujen kaupunki(1995)

 Alkuperäinen nimi: Village of the Damned

Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus:  Stirling Silliphant,  Larry Sulkis, (David Himmelstein,  Wolf Rilla, Ronald Kinnoch, Steven Siebert  (John Wynhamin kirjan The Midwich Cuckoos pohjalta ) 

Pääosissa: Christopher Reeve, Kirstie Alley, Linda Kozlowski, Mark Hamill,  Michel Paré, Peter Jason, Meredith Salenger, Pippa Pearthree

Nyt arvostelussa puusepän keskiverto Hollywood-filmatisointi 60-luvun brittikauhun klassikosta(jota en ole nähnyt) joka on inspiroinut myöhempiä ilkeä muksu-genren klassikoita kuten Espanjalaista Island of Damend(1976 ja tietenkin Stephen Kingin tekstiin pohjautuvaa Children of the Cornia(1984), mutta nyt   menkäämme suoraan asiaan:

Midwich-nimisessä pikkukaupungissa sattuu ja tapahtuu, kun hämärä ”voima” iskee asukkaat tainnoksiin ja herättyään osa nais(oletetuista) huomaa tulleensa raskaaksi ja pian maailmaan  putkahtaa epäilyttävän paljon Leslie Nielsenin näköisiä muksuja, jotka ovat tavallista viisaampia ja varttuvat epäilyttävän nopeasti.

Pian muksut varttuvat asetta rajumpaan  uhma-ikään,  lääkärit Alan Chaffee ja Susan Verner himmailevat, miten saada uhma-ikäiset muksut kuriin.

Leslie Nielsenin opetuslapsista ei juuri kauhua tai  tahatonta huumoria irtoa lainkaan ja muutenkin elokuva olisi ollut huomattavasti selkeämpi ja jännittävämpi, jos puuseppä olisi saanut kirjoittaa käsikirjoituksen itse, sillä 6 käsikirjoittajan kynäilemästä sekamelskasta ei ota selkoa vanha Erkkikään.

Ei tod ollut puusepän parhaimpia leffoja, mutta ihan jees kuitenkin, lähinnä sen takia, että oli jännää nähdä Teräsmies ja Luke Skywalker/Jokeri samassa leffassa ja tämä jäi Reeven viimeksi elokuvaksi ennen surullisenkuuluisaa hevostelu-onnetomuutta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Kolme tietä kauhuun(1993)

 Alkuperäinen nimi: Body Bags

Ohjaus: John Carpenter & Tobe Hooper

Käsikirjoitus: Billy Brown & Dan Angel

Pääosissa: John Carpenter, Alex Datcher, Robert Carradine, Sam Raimi,  Peter Jason, David Naughton, Wes Craven,  George Buck Flower, Stacy Keach, Sheena Easton, David Warner, Deborah Harry Gregory Nicotero, Mark Hamill, Twiggy, John Agar, Roger Corman, Charles Napier, Tom Arnold Tobe Hooper

Nyt arvostelussa 2 kauhugenren legendan ohjaama Showtime-kanavalle tehty kauhuantologia Creepshow’n ja tv-sarja Kauha Kryptasta(1989-96) hengessä ja puusepällä on isoin osuus tässä, sillä hän ohjannut 2 ekaa episodia, säveltänyt, tuottanut ja vielä rooli tarinankertojana.

” Bensa-asema”

Opiskielijamuidu Anne ottaa yövuoron bensa-asemalta, jossa käy kaikenlaista hiipparia, joista yksi on murhaaja, mutta kuka?

”Hiukset”

Kaljuuntumisesta ahdistunut setämies Richard päättää kokeilla telkkarissa mainostettua hiustököttiä , jolla on yllättäviä sivuvaikutuksia

”Silmä”

Baseball-tähti Brent Matthews menettää oikean silmänsä auto-onnetyomuudessa, mutta saa yllättävän nopeasti uuden tilalle, mutta uusi silmä on peräisin teloitetulta sarjamurhaajalta  ja tämän seurauksena Brent näkee saman, mitä silmä edesmennyt omistaja näki eläessään ja Brent sekoaa totaalisesti.

2 puusepän ohjaamaa episodia ovat aika perushuttua, mutta Hooperin ohjaama viimeinen episodi oli trion paras ja enpä olisi uskonut, Hamill vetäisi noinkin hurja roolisuorituksen, jonka rinnalla  Batman TAS:in Jokerikin jää kakkoseksi.

Joka tapauksessa keskivertoa  parempi  ja viihdyttävämpi kauhuantologia, jonka sivuosissa vilahti monta legendaa Cormanista Craveniin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Yövieraat(1986)

 Alkuperäinen nimi: Gothic

Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Stephen Volk( Lordi Byronin ja Percy Bysshe Shelleyn tarinan pohjalta)

Pääosissa: Gabriel Byrne, Julian Sands, Natasha Richardson, Timothy Spall, Myriam Cyr 

Nyt arvostelussa legendaarisen Ken Russellin hieman  väritetty näkemys Mary Shelleyn vierailusta Lordi Byronin huvilalla Genevenjärven rannalla kesällä 1816.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Mary Shelly ja hänen aviomiehensä Percy ovat siis matkustaneet Genevenjärven rannalle Lordi Byronin huvilalle kirjoittamaan tarinaa, mutta inspiraation ollessa hukassa seurue, johon lukeutuvat myös Maryn sisarpuoli Claire Clairmont ja tohtori  John William Polidori alkavat inspiraation ollessa hakusessa  irstailemaan kunnes huvilalla alkaa tapahtumaan outoja, jänniä ja pelottavia asioita.

Elikkä hyvin tyypillistä Russellia taas vaihteeksi, elikkä luvassa on, elikkä  irstailua, kettuillua instituutiolle(kirkolle) visuaalista kikkailua, viittauksia klassiseen taiteeseen ja käärmeitä.

Myös Russellin tuotannolle tyypillinen   ja paikoittain hyvin järjetön tarinankerronta on vahvasti läsnä tässäkin, mutta visuaalisen  toteutuksen osalta tämä pääsi paikoittain loistamaan, etenkin mieleenpainuvilla kohtauksilla, kuten 5 ovea sisältävästä huoneesta, joista  ovi yksi johti  ulos sekä mystisesti maitokonttoreihin ilmestyvästä silmäparista ja huvilla loi mainiot  puitteet elokuvan tapahtumille.

Näyttelijäntyö tässä on nimekkäistä  nimistä huolimatta  aikamoista haahuilua, mikä johtunee Russellin ”värikkäistä” työskentelymetodeista ja leffan  käsikirjoituksesta, mutta siitä huolimatta parhaimman roolin veti Julian Sands Percyn roolissa, sillä  yllättävän hyvin osasi eläytyä hysteerisen kirjailijan osaan.

Pienissä sivuosissa piipahtivat Bond ja Die Hard-pahiksina  tunnettu Andreas Wisniewski ja  elämänkertaelokuvista  tunnettu ohjaaja Dexter Fletcher( Eddie The Eagle, Bohemian Rhapsody, Rocketman)

Yövieraat  tarjoaa  villin  ja värikkään näkemyksen 2 kauhukirjallisuuden klassikon synnystä(Frankenstein ja Polidorin Vampyyri) ja näkemistäni Russellin elokuvista tämä menee 4.sijalle Miljardin dollarin aivojen jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️ 

See How They Run(2022)

Ohjaaja: Tom George 

 

Käsikirjoitus: Mark Chappell

 Pääosissa: Sam Rockwell, Adrien Brody, Saoirse Ronan

 Nyt arvostelussa syksyn toinen murhamysteerikomedia Amsterdamin(jota en ole vielä nähnyt) ohella. 

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: 

 Vuoden 1953 Lontoossa ollaan valmistautumassa Agatha Christien novelliin perustuvan Hiireloukun näytelmän ensi-iltaan ja samalla siitä ollaan tekemässä elokuvaa, mutta elokuva jää tekemättä, kun varteenotettava ohjaajakandidaati Leo Kopernick murhataan. 

 Tapausta alkavat tutkimaan jatkuvasti maistissa maailmalla oleva komisario Stoppard ja konstaapeli

Stalker(on siinäkin taas sukunimi!) ja murhaajan iskiessä yhä uudelleen, käy ilmi, että joku haluaa estää elokuvan tekemisen.

 Sam Rockwell veti mainion roolin jatkuvasti maistissa olevana komisariona ja Brody puolestaan elokuvaohjaajana. Krediittiä anstaisee myös hieno lavastuksen ja puvustuksen ohella Brian De Palma-henkinen Split Screen-tekniikan käyttö tarinallisena tehokeinona. 

 See How They Run tarjoaa keskivertoa paremman ja viihdyttävämmän murhamysteerikomedian 3 vuoden takaisen Knives Outin hengessä ja en malta odottaa, että pääsen näkemään Amsterdamin. 

Arvosana⭐⭐⭐⭐

Tuhannen tilanteen mies(1997)

 Alkuperäinen nimi  Metro 

 Ohjaaja: Thomas Carter

Käsikirjoitus: Randy Feldman

Pääosissa: Eddie Murphy, Michael Rapaport, Michael Wincott, Carmen Ejogo, Denis Arndt, Art Evans, Paul Ben-Victor, Kim Miyori, Donal Logue

Nyt arvostelussa Disneyn ”aikuisviihde” lafka Touchstonen(1984-2018) tuottama lievästi aliarvostettu toimintarymistely, joka on jäänyt niin ikään  Touchstonen tuottamien saman vuoden hittien Con Airin ja  Face/Off:in ja seuraavana vuonna saman aihepiirin(panttivankineuvottelu) klassikon, Neuvottelijan varjoon.

Scott Roper on San Franciscon paras(no ainakin paras kaaoksen luomisessa) vedonlyöntiin addiktoitunut  panttivankineuvottelija, joka pelastaa 17 ihmistä pankista ampumalla Earl-nimistä narkkaria olkapäähän ja lähtee viettämään ansaittua vapaa-iltaa kollegansa kanssa Warriorsien peliin.

Matkalla peliin Sam, Scottin kollega piipahtaa kuulustelemassa Korda-nimistä varasta tämän osuudesta koruliikkeen ryöstöön, mutta saa surmansa  Basic Instinct-tyyliin hississä Kordan toimesta Scottin ollessa ulkona soittamassa vedonvälittäjälleen.

Kyttäelokuvien käsikirjan mukaan pomo ei anna Scottille kollegansa juttua tutkittavaksi, sillä eturistiriidan lisäksi juttu ei muutenkaan kuuluisi neuvottelijan tutkittavaksi.

Uudeksi pariksi Scott saa Kevin McCallin, laitoksen SWAT:in parhaan tarkka-ampujan, josta pitäisi kouluttaa X-sukupolven neuvottelija.

Scott ja Kevin joutuvat tositoimiin, kun Korda valtaa koruliikkeen ja pitää läsnäolijoita panttivankeina.

Yhtä irtileikattua  korvaa, vahingossa ammuttua panttivankia ja lättyyn leivottua mummoa myöhemmin seuraa vauhdikas takaa-ajo, jossa spora huitelee vailla kuskia pitkin San Franciscoa, jonka jälkeen Korda jää nalkkiin, mutta aiheuttaa harmia telkien takaa Hannibal-tyyliin ottamalla seuraavaksi kohteeksi Scottin on/off-tyttöystävän, Veronican.

Vaikka Eddie lystikkäänä veikkona tunnetaan, niin siitä huolimatta Tuhannen tilanteen mies(oletetussa) ei huulta heitettä kuin pari kertaa ja ns ”Murphy-nauru” raikaa vain 4 kertaa, joten ehkä olisi ollut parempi, jos jompikumpi alkuperäisistä vaihtoehdoista, elikkä Snipes tai Ford olisi puuhastellut pääosassa, sillä Eddie ei ollut kovinkaan vakuuttava ”katu-uskottavana” äksönsankarina, mutta kuulemma otti roolin vastaan, kun halusi tehdä vaihteeksi jotain ”dramaattisempaa” tai sitten, koska ei päässyt puuhastelemaan 4 vuotta aiemmin Matkustaja 57:n pääosassa.

 Eddie ei ollut tässä parhaimmassa vedossa, sen sijaan Michael-duo, Rapaport ja Wincott vetivät mainiot roolit ja luulenpa, että Rapaport roolitettiin Mike Wegmaniksi Simpsoneihin tämä leffan perusteella, ja ainakin allekirjoittaneen silmissä McCallissa ja Wegmanissa on jotain samaa näyttelijän lisäksi.

Myös aiemmin mainittu takaa-ajo on näkemisen arvoinen ja taisi muuten olla viimeisiä vanhan koulukunnan tyyliin toteuteuja, ennen kuin nekin sitten häpäistiin CGI:n voimin.

Suomenkielisen tittelin ohella leffa johtaa muillakin tavoilla harhaan. Ensinnäkin etu ja takakannessa virnuileva Eddie antaa väärän käsityksen siitä, että tämä olisi semmoinen höhö-toimintakohellus kuten 48 tuntia ja Beverly Hills Kyttä ja synopsis väittää Kevinin olevan liipasinherkkä, vaikka itse asiassa Scott on sankareista se, joka  riehuu lähes koko ajan ja Kevin puolestaan  ampuu vain kerran ja senkin loppurähinän tuoksinnassa.

Eipä tämä anna myöskään kovinkaan realistista kuvaa neuvottelijoista, sillä tyhmempikin, tietää, ettei neuvottelija  ei koskaan pidä älämölöä tai hoida tilannetta ampumalla tai laittamalla tarkka-ampujaa asialle, mutta perinteisenä  Buddy  Cop-leffana tämä on erinomainen ja realistisen neuvottelua etsivän kannattaa suunnata katseensa  kohti vuotta myöhemmin julkaistua Neuvottelijaa tai Bruce Willis-rymistely Panttivankia(2005)

Tuhannen  tilanteen mies(oletettu) tarjoaa  keskivertoa paremman ja viihdyttävän ysärin toimintarymistelyn, josta ei puutu  äksöniä, jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita(ei kuitenkaan tuhatta, vaikka leffan nimi niin väittää) ja vitosen tälle olisi voinut paukauttaa hiomalla käsikirjoitusta vähemmän kliseisempään suuntaan ja tekemällä tästä perinteisemmän  höhö-toimintakohelluksen  48 tuntia ja Beverly Hills Kyttä-tyyliin ja tämän jälkeen tulivat Eddien  perheystävälliset hassuttelut sekä X-sukupolvet Afro-oletetut koomikot, Kevin Hart ja Tracy Morgan ja mielensäpahoitusbuumi, jonka mukaan vähemmistöille ei saa nauraa, vaikka olisivat ammatiltaan viihdyttäjiä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Trauma(1993)

 Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento, Franco Ferrini, Gianni Romoli 

Pääosissa: Asia Argento, Christopher Rydell, Brad Dourif, Frederick Forrest, James Russo, Piper Laurie

Nyt arvostelussa Argenton harvinaisempaa jenkkituotantoa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Aura-nimisen tyttö(oletetun) vanhemmat pitävät spiritismi-istunnon, joka päättyy ikävästi, ”Headhunterina” tunnettu, uhreilta  päät vievä sarjamurhaaja ilmestyy paikalle surmaten Auran vanhemmat

Huostaanotto ja laitoshoitoon joutuminen uhkaavat, joten Aura ottaa hatkat ja päätyy niin ikään toisen kovia kokeneen ikätoverin, Davidin katon alle asumaan.

Sillä välin Headhunter jatkaa päiden keräämistä, joten Aura ja David päättävät selvittää Caput- afocionadon  henkilöllisyyden ja motiivit murhille.

Elikkä perus Gialloa sotkettuna Hollywood-kauhun ja ikävä kyllä Holkywoodmaisuus paistaa vahvasti läpi, sillä Argenton elokuvaksi goreilua yllättävän vähän ja muutenkin leffa on liian ”siisti” Argenton elokuvaksi, mistä saamme kiittää elokuvan amerikkalaisia tuottajia, joille ilmeisesti Argenton alkuperäinen visio oli ”liian grosteski”, joten yhtä murhaa lukuunottamatta jatkuva  päiden keräily motorisoidulla  garottella  alkaa pidemmän päälle tympimään, vaikka tehosteet ovat legendaarisen Tom Savinin käsialaa.

Musiikeista vastaa tällä kertaa Brian De Palman hovisäveltäjänä tunnettu Pino Donaggio, joka kovasta maineestaan huolimatta ei pääse ”asian ytimeen” tällä kertaa ja olisi ollut hienoa kuula Goblinin soundtrack, jota tähän alunperin ajateltiin, mutta eivätpä elokuvan tuottajat  tainneet siitäkään pitää goreilun ohella.

Trauma edustaa Argentoa köyhimmästä päästä, mistä kiitos kuuluu elokuvan tuottajille, mutta muuten paikoittain ihan viihdyttävän ja päättömän(heh) murhamysteerin ja lähinnä tämän katsoo edellämainittujen Tom Savinin tehosteiden takia ja mahtuipa mukaan nokkela viittaus Argenton aiempaan mestariteokseen, Verenpunaiseen kauhuun.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Sleepless(2001)

Alkuperäinen nimi: No Ho Sonno

Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento & Franco Ferrini

Pääosissa: Max Von Sydow, Gabriele Lavia, Stefano Dionisi

Nyt arvostelussa Argenton paljon haukutun uudemman tuotannon harvoja valonpilkahduksia.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

1983 Torinossa satusetäilevä vertikalisesti rajoittunut henkilö suorittaa joukon murhia ja eräs poika todistaa äitinsä murhan, joten  tapausta tutkiva etsivä  Moretti lupaa pojalle napata verenhimoisen satusedän henkilökohtaisesti, mutta keissi kokee takaiskun, kun joesta löytyy hukkunut vainaja, jonka tuntomerkit täsmäävät Morettin etsimään tyyppiin.

Sitten vuonna 2000 kaupungissa alkaa uusi urha-aalto, jonka Modus Openrandi vastaa vuoden 1983 murhia, joten Moretti kutsutaan takaisin eläkkeeltä tositoimiin ja onko uusien murhien takana matkija vai alkuperäinen tekijä , joka  mahdollisesti lavasti kuolemansa ja katosi kartalta melkein 20 vuodeksi?

Vaikka olen  vältellyt pitkään Argenton vuoden 1987 jälkeen ilmestynyttä tuotantoa, niin Sleepless onnistui oleman yllättävän hyvä ja jännä ja jännästä puheen ollen,  leffan tunnelma kärsii  ajoittain Goblinin soundtrackin myötä , joka kuulostaa  instrumenttaaliselta Suomi-heviltä, jonka takia tekee mieli kasvattaa hippiletti ja häippästä Tuska-festivaaleille.

Soundtrackin ollessa bändin uran huonoin sen sijaan tarina on ihan kohtalaisen koukuttavan jännä, vaikkakin väkivallalla mässäiltiin ehkä hieman likaa Argenton kulta-ajan elokuviin verrattuna.

Sleepless on kohtalaisen jännä ja keskivertoa parempi Giallo Argenton uudemmasta tuotannosta, jonka katselee mielellään kertaalleen  läpi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Dark Glasses-Mustat lasit(2022)

 Alkuperäinen nimi: Occhiali neri

Ohjaaja: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento, Carlo  Lucarelli, Franco Ferrini

Pääosissa: Ilenia Pastorelli, Asia Argento, Andrea Gherpelli

Nyt arvostelussa kauhun suurimman maestron Puusepän ohella 19. kokoillan elokuva 10 vuotta sitten ilmestyneen maan rakoon haukutun Dracula 3D:n jälkeen a allekirjoittaneella  oli mahdolisuus päästä näkemään tämä ennakkoon Orionissa ennen virallista ensi-iltaa Perjantaina.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Roomassa tapahtuu auringonpimennys, jonka jälkeen valkoisella pakulla liikkuva, mustiin nahkahanskoihin ja  Garottella aseistautunut murhaaja vaati 3.uhrinsa, kun hotellista lähtevä yön nais(oletettu) kieltäytyy taksikyydistä ja päättää kävellä kotiin.

Pian niin ikään toinen maailman vanhimman ammatin harjoittaja, päähenkilömme Diana joutuu murhaajan tähtäimeen, mutta onnistuu pakenemaan paikalta, mutta joutuu kolariin ja herää seuraavana päivänä sairaalasta ja saa kuula olevan näköesteisesti rajoittunut.

Hankittuaan kepin opaskoiran, Diana saa avukseen 7-vuotiaan kiinalaisen pojan nimeltään Chin, josta on tullut  orpo edellä mainitun kolarin seurauksena, joten pojan osa-aikaisena huoltajana toimimisen ohella Diana ja Chin päättävät saada murhaajan nalkkiin.

Elikkä tyypillistä Argentoa on luvassa, mutta toisin kuin ohjaan muussa tuotannossa vuoden  1987 jälkeen Mustat lasit keskittyy lätistelyn sijasta enemmän mysteerin selvittämisen, mutta toki lätistelyn ystäville elokuva tarjoaa muutaman näyttävän goretuokion.

Vaikka Daft Punk oli alunperin palkattu säveltäjäksi, joka ikävä kyllä jäi välistä duon vetäydyttyä musiikiskenestä, mutta onneksi saimme kunnon soundtrackin tähän, josta vastaa niin ikään ranskalainen  Aranaud Rebotini, jonka niin ikään kasariviboja henkivä konemusiiki luo kuviin tunnelmaa ja onnistui hyvin imitoimaan Argenton entisen hoviyhtyeen, Goblinin sävellyksiä. 

Lisäksi elokuva sisältää nokkela viittauksen Argenton mestariteokseen, Suspiriaan ja leffan juliste puolestaan on nokkela kunnianosoitus  Puusepän klassikolle Pahan Kehä

Pitkästä aikaan oikein tyylikäs ja jännittävä  5 tähden teos Argentolta ja toivottavasti  82- vuotias maestro kerkeää vielä muutaman leffan ohjaamaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Halloween Ends(2022)

 Ohjaus: David Gordon Green

Käsikirjoitus: David Gordon Green, Danny McBride, Chris Bernier, Paul Brad Logan

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Andi Matichack, James Jude Courtney, Will Patton, Kyle Richards, Rohan Campbell

Nyt arvostelussa 4 vuotta sitten alkaneen ja ns”jatko-osat”  vuosilta 1981-2002  aikajanalta pyyhkineen  Slasher-saagan 4 ja toivottavasti  viimeinen osa tällä kertaa.

Seuraava kappale sisältää  jonkin verran spoilereita trilogian edelliseen osaa  liittyen, joten jos et ole sitä nähnyt, niin skippaa tämä kappale:

4 vuotta sitten  Haddonfieldin asukkaat päättivät vihdoin ja viimein näyttää kaapin paikan Michael Myersille, mutta useampi heistä sai surmansa, mukaan lukien Laurie Stroden tyttären, Karenin ja katosi salaperäisesti.

4 vuotta myöhemmin Laurien elämä alkaa palailemaan raiteilleen ja hän aikoo julkaista kirja kokemuksistaan, kunnes kuvioihin ilmestyy Corey Cunningham, niin ikään epäonninen lapsenvahti, josta on Laurien tavoin tullut sosiaalinen hylkiö ikävästi päättyneen lastenvahtikeikan takia, joten Laurie päättää auttaa Coreya laittamaan oman elämänsä raiteilleen, mutta Coreyllä ei ole puhtaat jauhot pussissa ja eikä aikaakaan, kun Myers ilmestyy kuvioihin ja Haddonfieldiläiset kokevat taas yhden vähemmän lystikkään Halloweenin.

Vaikka alussa toivoin, että tämä olisi viimeinen osa Halloween-saagasta, niin todellakaan tarkoittanut, sitä, että  en olisi tykännyt tästä, vaan sitä, että 44 vuotta olemme saaneet seurata tätä saagaa, joten siksi olisi jo korkea aika saada se päätöksen, ettei franchise ala toistamaan itseään, kuten Myersin lätkämaskiin pukeutuvan  kollegaan  12.osaa sisältävässä saagassa.

Lisäksi silmään pisti uuden hahmon, Corey Cunninghamin  tuominen trilogian päätösosaan mukaan, mutta siitä huolimatta Corey osoittautui kiinnostavaksi  hahmoksi ja elokuvan ensimmäiset minuutit, joissa kerrottiin Coreyn synkkä taustatarina, ansaitsee hatunnoston jo pelkästään tyylikkään kuvauksen ansiosta ja katsojien ovelan  hämäämisen ansiosta, sillä odotin koko prologin ajan, että Myers ilmestyisi paikalle riehumaan, joten hyvin onnistuttiin pitämään jännitystä yllä sekä deletoimaan yksi ennalta-arvattavissa olevaa klisee ja   Campbell suoriutui roolistaan mainiosti, joten toivottavasti näemme hänet jatkossakin samantyyppisissä rooleissa. 

Ja tästä päästääkin toiseen asiaan, elikkä  Batman v Superman-tyyliseen harhaanjohtava mainontaan, sillä tätä on kovasti markkinoitu Myersin ja Laurien ”eeppisenä” viimeisenä kohtaamisena, mutta ikävä kyllä saamme odottaa viimeisille minuuteille tätä ja jääpähän ”eeppinen” viimeinen kohtaaminen Batman v Superman-tyyliin harmillisen lyhyeksi ja muutenkin Myersin yllättävän lyhyt ruutuaika valkokankaalla jäi Dracula A.D 1972-tyyliin harmillisen lyhyeksi.

Lisäksi tarkkasilmäiset fanit-voivat bongata 4 viittausta saagan ensimmäisen osaan ja olipa jännää nähdä eräässä  kohtaa pätkää John Woon Hard Targetista.

Joka tapauksessa Halloween Ends on pienistä vioistaan  ja harhaanjohtavasti mainostetusta ”eeppisestä” viimeisestä kohtaamisesta huolimatta tyylikäs, jännittävä ja kuten jo totesin aiemmin, toivottavasti tämäkin franchise jo kuopataan vihdoin ja viimein lopullisesti.

Arvosana🎃🎃🎃🎃🎃

Crimes of the Future(2022)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: David Cronenberg

Pääosissa: Viggo Mortensen, Lea Seydoux, Kristen Stewart,  Scott Speedman, Don McKellar

Nyt arvostelussa legendaarisen Cronenbergin  uusin elokuva, joka on ottanut nimensä Cronenbergin lyhytelokuvasta vuodelta 1970, muttei ole kokoillan versio siitä ja jonka Cannesin ensi-illassa yleisö lähti kesken esityksen ja joka meillä keräsi viime viikonlopun ensi-iltoina vaivaiset 505 katsojaa, joten ovatko katsojat muuttuneet herkiksi edelleen  maailmalla rehottavan mielenpahoitus ja Cancel-kulttuurin takia, vaikka pahempaakin  myllytystä  on tänä vuonna kankailla nähty  vai onko Cronenberg menettänyt parhaimman teränsä 8 vuoden tauon aikana?

Anyway, nyt kuitenkin leffan juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa elinsiirrot ovat nousseet trendiksi ja korvanneet vaakatasoisen  mamboilun  intohimon välineenä ja  vakavasti sairashuippukirurgi Saul Tesner  ja hänen apurinsa  Caprice, joiden erikoisalaa ovat tavallisen kirurgian sijasta ns ”Taidekirurgia” jonka tarkoituksena on operoida uutta härpäkettä ja hilavitkutinta ihmisiin.

Sitten  Saul ja. Caprice saavat tarjouksen toiselta kirurgiduolta, jotka pyytävät heitä suorittamaan erittäin arveluttavan autotopsian äitinsä murhaamaksi joutuneelle pojalle.

Varmaankin tarina kirurgiasta taiteen toteuttamisen välineenä ja perhesurman uhrin autopsia olivat ne 2 seikkaa, miksi yleisö otti Cannesissa hatkat ja miksi tähän mennessä vain 505 suomalaista  on nähnyt tämän, mutta Cronenberg hoitaa  kontroversaalien aiheiden käsittelemisen tyylikkäästi ilman turhaa mässäilyä graafisilla yksityiskohdilla  tai gloriforoimalla asiaa, joten olkaamme kiitollisia siitä, Cronenberg teki tämän, sillä jonkun Eurooppalaisen tai Aasialaisen ohjaajan käsissä  tämä tarina olisi mennyt  graafisempaan ja ”mieltäylentävään” suuntaan, sillä  siellä on tapana tehdä  Hollywoodia rajumpaa ja graafisempaa  elävää kuvaa, kuten kesän lätistelyhitit Titane ja The Sadness osoittivat.

Viggo, jolle tämä on 4.elokuva Cronenbergin kanssa on jälleen mainiossa vedossa pääosassa ja krediittiä myöskin hienoista  lavasteista, tehosteista ja Cronenbergin hovisäveltäjä Howard Shoren tällä kertaa  kasariviboja sykkivästä soundtrackistä.

COTF on komea comeback  Cronenbergiltä Body Horror-genren pariin ja toivottavasti hän ei ole jäämässä eläkkeelle  lähivuosina, vaan  tekisi vielä pari tai  kolme leffaa ja leffan aiheuttamaa kohua ja alhaisia  katsojamääriä on vaikea ymmärtää, sillä Cronenbergin  tai Body Horror-genren elokuvaksi kovin  graafinen  ja erityisesti ihmettelen  Cannes-yleisön reaktiota, sillä jos menee katsomaan Cronenbergin elokuvaa, niin silloin pitäisi olla tietoinen, että mitä on luvassa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Censor(2021)

 Ohjaaja: Prano Bailey-Bond

Käsikirjoitus: Prano Bailey-Bond & Anthony Fletcher

Pääosissa: Niamh Algar, Nicholas Burns, Michael Smiley

Nyt arvostelussa harvinaisempaa elävää kuvaa viime vuodelta, sillä tänään arkiston esittämänä nähtiin meillä vailla teatteri, tallenne  ja striimauslevitystä vailla jäänyt Censor. 

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään kultaista 80-lukua tai tässä tapauksessa vähemmän kultaista, sillä meillä ja Briteissä vallitsi naurettava  tiettyjen elokuvien sensurointi tai kokonaan kieltäminen perheen pienimpien hyvinvointiin vedoten, mutta aikuiset tästä sen sijaan kärsivät eniten, kun kaikki parhaat kohdat jäivät näkemättä ja valtio tarkoituksella esti tiettyjen elokuvien näkemisen leikkaamattomana tai pahimmassa tapauksessa(täyskielto) missään formaatissa.

Päähenkilö Edith tekee ammatikseen edellämainittua elokuvien pätkintää  tai kokonaan kieltämistä, mutta sitten Edith joutuu skandaalin keskelle, kun eräs isä surmaa perheensä ja media syyttää tragediasta  kauhuelokuvaa , joka oli päässyt sensuurin läpi  Edithin  mokan takia.

Yllättävää kyllä, Edith saa pitää työnsä  ja Frederick North, pahamaineinen kauhuelokuvien tekijä saapuu paikalle ja vaatii, että Edith tarkistaa häneen uusimman teoksensa henkilökohtaisesti.

Elokuvaa katsoessa Edith laittaa merkille, että elokuvan tapahtumat muistuttavat epäilyttävän paljon tragediaa lapsuudesta, jolloin hänen siskonsa katosi heidän leikkiessä metsässä.

Edith rupeaa selvittämään asiaa ja pian fakta ja ja fiktio alkavat sekoittumaan kohtalokkaalla tavalla.

Hienosti tässä oli yhdistetty Polanskin Inhon(1965) vainoharhainen tunnelmaa Argentomaisiin väreihin ja musiikkeihin ja nykykauhuksi tämä oli piristävän jännä ja tarinakeskeinen, toisin 98%nykykauhusta, jotka ovat joko klassikoiden turhia remakeja tai rebootauksia, täyttä lätistelyä tai täyttä huutamista, joten tässä tapauksessa Censor poikkesi mukavasti valtavirran kauhusta ja tämmöisiä old school-tyylisiä tarinakeskeisiä kauhuelokuvia ilman tarpeetonta goreilua ja huutamista soisi olevan enemmänkin luvassa lähitulevaisuudessa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Valuva kauhu(1977)

Alkuperäinen nimi: The Incredible Melting Man

 Tunnetaan myös nimellä: Kahdet kasvot

Ohjaus & Käsikirjoitus: William Sachs

Pääosissa: Alex Rebar,  Burr DeBenning, Myron Healey

Nyt arvostelussa legendaarisen AIP-lafkan ( American International Pictures) nimensä ja tarinansa puolesta 50-luvun B-luokan scifiltä kuulostava, joka onkin tehty 70-luvulla. Kosmista, sanon minä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Astronautti Steve  on kiertämässä Saturnusta, kunnes altistuu lennon aikana säteilylle ja alkaa hiljalleen sulamaan kirjaimellisesti, joten Steve  ottaa  hatkat sairaalasta ja lähtee läheiseen metsään väijymään siellä patikoivia  eräjormailijoita( yhtenä heistä Jonathan Demme) sillä retkeilijöiden murhaaminen auttaa Steven ihoa pysymään kasassa.

Pian viranomaiset saavat vihiä Steven puskajusseilusta ja lähettää Steven kaverin Tedin metsään  varusteena ainoastaan käppäinen Geigermittari!

Kuten aiemmin totesin, että nimensä ja tarinansa puolesta tämä voisi hyvinkin olla 50-luvulta, mutta onkin tehty 70-luvulla, jota on hyvin vaikea käsittää, sillä tuolloin B-luokan elokuvien taso oli sentään jonkin verran noussut, joten lieneekö ohjaaja/kirjoittaja Sachs katsellut liikaa 50-luvun B-luokan scifiä, mene ja tiedä.

Käppäisestä menosta huolimatta tästä jäi parhaiten mieleen päähenkilön sulava naama, joka on aikaansa nähden yllättävän hyvin toteutettu, mistä kiitos kuuluu legendaariselle Rick Bakerille( Ulvonta, Videodrome jne) ja peräti toinen legendaarinen tehostemaakari Rob Bottin sai tästä inspiraatiota 10 vuotta myöhemmin  tehdessään RoboCopin tehosteita.

Hämmstyttävä Valuva Mies(oletettu) tarjoaa keskivertoa paremman ja käppäisemmän B-luokan scifistelyn Bakerin hienoilla maskeerauksilla varustettuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️ 

  

Aivomyrsky(1983)

 Alkuperäinen nimi: Brainstrom

Ohjaaja: Douglas Trumbull 

Käsikirjoitus: Bruce Joel Rubin, Phillip Frank Messina, Robert Stizel

Pääosissa: Christopher Walken, Natalie Wood, Louise Fletcher, Cliff Robertson

Nyt arvostelussa taas yksi lievästi aliarvostettu kasarin scifistely, joka lanseerasi unissa seikkailun ja näin ollen tämä onkin toiminut inspiraationa Dreamscapesta Inceptoniin ja tämän ohjasi  useiden   scifi-klassikoiden tehosteista vastannut ja  Kesäkuussa arvostelemani Hiljaisen paon ohjannut Douglas Trumbull.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tutkijatrio( Walken, Wood & Fletcher) tekevät vuosisadan keksinnön: Nauhurin, jolla voi tallentaa ihmisaivojen impulsseja ja tarvittaessa kelata niitä edestakaisin.

Eipä aikaankaan, kun valtio kiinnostuu nauhurista, mutta tutkijatrio ei halua antaa keksintöään sotateollisuudeen käyttöön.

Sitten luvassa on jonkinsortin  äksöniä, pakollinen romanssi, aikaansa edellä olleita efektejä ja legendaarisen James Hornerin eeppistä soundtrackiä.

Walken vetää mainion roolin pääroolissa ja samaten Wood, jonka viimeiseksi rooliksi tämä jäi, sillä kuvaukset ajoittuivat samaan aikaan vielä nykyäänkin  auki olevan  kolmen W:n venemysteerin kanssa, mutta synkästä tragediasta kulisseissa huolimatta elokuvan yleisilme pysyy kevyenä scifi-huttuna.

Samana vuonna julkaistun toisen Walken-leffan(Dead Zone)  varjoon jäänyt Aivomyrsky tarjoaa keskivertoa paremman ja viihdyttävän kasarin scifistelyn.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Salainen siirto(1984)

 Alkuperäinen nimi: Dreamscape

Ohjaus: Joseph Ruben 

Käsikirjoitus: Joseph Ruben, Chuck Russell, David Loughery

Pääosissa: Dennis Quaid, Kate Capshaw, Max Von Sydow, Christopher Plummer, Eddie Albert, David Patrick Kelly, Chris Mulkey, Peter Jason

38 vuotta sitten seikkailltiin  unissa  urakalla, sillä tuolloin julkaistiin peräti 2 aiheeseen liittyvää leffaa, Slasher-klassikko Painajainen Elm Streetillä sekä vähemmän tunnettu, nyt arvostelussa oleva Dreamscape, joka ilmestyi 3 kuukautta  ennen Elm Streetiä, joten lieneekö Wes Craven ottanut mallia myös tästä ja 2010-luvun parhaimpiin elokuviin lukeutuva Inception  sekä Don Rosan Roope-tarina Unelmoiden läpi elämän ovat myös ottaneet Dreamscapesta, kuten toissavuonna tuli asiaa pohdittua Tenet-arvostelun yhteydessä, mutta nyt kuitenkin asiaan:

Alex-niminen nuori juippi omaa telepaattisia kykyjä ja eipä aikaankaan, kun valtio värvää hänet ottamaan osaan huippusalaiseen projektiin, jossa seikkailaan ihmisten unissa, tarkoituksena hävittää painajaiset  lopullisesti.

Ja eipä aikaankaan taas vaihteeksi, kun Alex päätyy presidentin uniin, joissa kuvasto on  häiritsevän paljon sienipilviin keskittyvää , mutta  kyse onkin lähitulevaisuudesta ja eipä aikaankaan (taas) kun Alex on pulassa, tappajat kintereillään ja kuvioihin väkisin vedetty pakollinen Nais(oletettu) mukanaan.

Mielenkiintoisesta tarinasta huolimatta  tämä ei yllä Elm Streetin ja Inceptonin tasolla, mutta onnistuu silti tarjoamaan viihdyttävän ja keskivertoa paremman  kasarin scifistelyn täynnä lystikkäitä ajan puremia tehosteita ja tätä katsoessa tuli pohdittua, että onko Joe Dante myöskin nähnyt tämän ja roolittanut Quaidin tämän perusteella Innerspaceen, joka ilmestyi 3 vuotta tämän jälkeen ja samalla voisi päätellä, että tämä on toiminut Quaidille kenraaliharjoituksena  Innerspacen pääosaa varten tai sitten Innerspace on henkinen seuraaja Dreamscapelle, mene ja tiedä, mutta tämmöisen johtopäätöksen allekirjoittanut on vetänyt.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Flux Gourmet(2022)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Peter Strickland

Pääosissa: Asa Butterfield, Ariane Labed, Fatma Mohamed, Richard Bremmer, Leo Bill, Gwendoline Christie Makis Papadimitriou

Nyt arvostelussa Peter Stricklandin  5. kokoillan elokuva. Sitten asiaan:

Jälleen kerran olla 70-lukua muistuttavassa määrittelemättömässä ajassa, jossa sekalainen seurue on kokoontunut  maaseudulla sijaitsevaan  kartanoon ”äänikokkaamaan” elikkä tekemään äänillä ruoalla, kuten Stricklandin  elokuvassa Berberian Sound Studiossa(2012)  puukotettiin kaalia ääniefektejä varten, niin tässä puolestaan homma on vedetty paljon pidemmälle.

Lopulta äänikokkailu riistäytyy käsistä ryhmän sisäisten ristiriitojen ja  kasvissyöjien muodostaman aktivistiryhmän jatkuvien mielenilmausten takia.

FG on jälleen kerran tyylikästä ja äärimmäisen outoa taide-elokuvaa ala Peter Strickland ja yksi tämän vuoden parhaimpia elokuvia ja komea kattauksen(tirsk) kruunaa lopputekstien taustalla soiva Gene Pitneyn klassikko Backstage, joka on nokkela viittaus leffaan, sillä Backstage- kyltti vilahtaa useaan otteeseen leffan aikana.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Fitzcarraldo(1982)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Werner Herzog

Pääosissa: Klaus Kinski, Claudia Cardinale, José Lewgoy 

Nyt arvostelussa järjestyksessä 4. Herzog/Kinski-leffa perustuen hyvin löyhästi kumiparoni(tirsk) Carlos Fitzcarraldin tarinaan. Sitten asiaan:

Joskus 1900-luvun alkupuolella Perussa Irlantilainen oopperafani   Brian Sweeny Fitzgerald, joka paikallisten keskuudessa tunnetaan Fitzcarraldona vaikeaselkoisen sukunimensä takia, kerkeää juuri ja juuri 2 päivää kestäneen venematkan jälkeen  näkemään loppuhuipennuksen Caruson oopperasta ja koska oopperaa ei ole lähempänä, päättää Fitzgerald rakentaa sellaisen keskelle viidakkoa, joka puolestaan vaati höyrylaivan hinaamista vuoren yli.

Tarinan ja pituutensa osalta tämä oli eeppisin Herzog/Kinski-leffa ja myös haastavin Herzogille, sillä kiivasluontoisen Klausin sekoilujen ohella, laivan hinaaminen osoittautui yllättävän haastavaksi, alunperin pääosassa piti olla Jason Robards, joka kuitenkin sairastui kesken kuvausten ja kuvausten päätyttyä, paikallinen Machiguenga-heimon päälikkö, jonka kylän asukkaat olivat olleet avustamassa leffan teossa kysyivät Herzogilta, että haluaisiko  hän kyläläisten päästävän Klausin päiviltä, johon onneksi Herzog  vastasi kielteisesti.

Klaus veti jälleen kovaa settiä pääosassa ja hyvin vaikeaa olisi ollut kuvitella Robardsia tähän, vaikka legendaarinen näyttelijä hänkin oli ja niin ikään Huuliharppukostajassa esiintynyt Claudia vetää myöskin hyvän sivuosan Fitzgeraldin Molly-vaimona, vaikka rooli jäikin harmittavan pieneksi leffan keskittyessä enemmän laivan hinaamiseen, joka vielä 40 vuotta myöhemmin leffan ilmestymisen jälkeen näyttää upealta ja nykyään vastaava tempaus toteutettaisiin CGI:n voimin, sillä joku herkkähipäinen pikkumielinen sielu saattaisi pahoittaa mielensä, jos nykyään laivaa hinattaisiin leffassa ihmisvoimin. 

Koska leffa sijoittuu viidakkoon, niin luvassa paljon kauniita maisemaotoksia, joita kelpaisi ripusta seinille ja Herzogin hoviyhtye( Woyzeckiä lukuun ottamatta) Popol Vuhin soundtrack luo jälleen kerran kuvin tunnelmaa.

Nosferatun jälkeen 2. paras Herzog/Kinski-leffa, joka tulee ehdottomasti kokea isolta kankaalta, kuten allekirjoittanut teki niin eilen Orionissa, jossa tunnelmaa latistivat ikävä kyllä naureskelevat hipsterit, jotka eivät näköjään ymmärtäneet mitään taide-elokuvan päälle, kun luulivat tätä ilmeisesti komediaksi.

Nyt kun olen nähnyt kaikki 5 Herzog/Kinski-leffa, joten nyt on aika rankata ne paremmuusjärjestykseen:

1. Nosferatu

2. Fitzcarraldo

3. Aguirre

4. Cobra Verde

5. Woyzeck

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Dust Devil(1992)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Richard Stanley

Pääosissa: Robert John Burke, Chelsea Field, Zakes Mokae, Wiliam Hootkins, Rufus Swart, John Matshikza 

Nyt arvostelussa Stanleyn, 2. kokoillan elokuvan ja tämän jälkeen Stanley  ei tehnyt elokuvia, lyhärit ja dokumentit poislukien  27 vuoteen, sillä surullisenkuuluisa Tohtori Moreaun saari-filmatisointi(1996)  jäi häneen osaltaan lyhyeksi New Line Cineman annettua kenkää kesken projektin ja vaihdettua Stanley John Frankenheimeriin, mutta nyt DD:n pariin:

Namibiassa sattuu ja tapahtuu, kun mystinen, yliluonnollisia voimia omaava sarjamurhaaja Dust Devil on jättänyt  jälkeensä 2 ruumista ja poliisii on päässyyt jälijille, joten DD päätyy liftaamaan ja päätty väkivaltaista aviomiestä pakenevan Wendyn kyytiin.

DD on taattuaa Stanleytä, elikkä  huippuunsa asti hiouttua visuaalisuuttua ja Simon Boswellin tunnelmallista soundtrackiä myöten ja mielenkiintoisesti on  Stanley yhdistellyt kauhu ja länkkärikuvastoa keskenään, etenkin,kun DD:en. fitti  tuo vahvasti mieleen Huuliharppukostajasta tutun Cheyennen ja hänen jengissä vastaavan pukukoodin.

Yhden kerran  RoboCop-yrittäjä RJB vetää mainiosti roolinsa DD:eenä, vaikkakin olisi voinnut hyvinkin kuvitella Rutger Hauerin Dust Deviliksi, sillä  allekirjoittaneen silmiin Liftarin(1986) John Ryderissä ja Dust  Devilin nimikkohahmossa on samanlaista karua  olemusta, joten en ihmettele yhtään, ettei Stanley olisi Liftaria katsonut etsiessään  inspiraation lähteitä Dust Deviliä kirjoittaessa.

Arvostelu kirjoitettu 108 minuutin pituisen Final Cut-version pohjalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Mark 13-Tarkoitettu tappamaan(1990)

 Alkuperäinen nimi: Hardware

Ohjaaja: Richard Stanley

Käsikirjoitus: Richard Stanley( Kevin Ó Neillin ja Steve McManusin sarjakuvan SHOK! pohjalta)

Pääosissa: Dylan McDermott, Stacey Travis, William Hootkins, Iggy Pop, Lemmy Kilmister, John Lynch.

Nyt arvostelussa legendaarisen Richard Stanleyn debyyttiohjaus. Sitten asiaan:

Jossain epämääräisessä tulevaisuudessa, jossa maa ja taivas ovat punaisia(siis väriltään, ei poliittiselta kannaltaan)  ex-sotilas   Moses ”Hard Mo” Baxter saa haltuunsa  aavikolta löytyneen robotin pään, jonka Moses päättää antaa joululahjaksi  tyttöystävälleen Jillille, joka  harrastaa taideteosten väsäämistä romusta, erityisesti metallista.

Mutta robotin  pää ei olekaan  peräisin tavallisesta robotista, vaan M.A.R.K 13:sta,  armeijan kehittelemä taistelurobottista  ja koska vihollista on puutetta, niin M. A. R. K 13 päättää ottaa kohteekseen Jillin ja muut talon asukkaat.

Hardware iski jo heti ensimmäisten minuuttien aikana   allekirjoittaneen tärykalvoille, sillä alussa nähtävä punainen wasteland, jossa maa on taivasta myöten punainen teki säväyksen allekirjoittaneeseen, kuten myöskin nuhjuinen kaupunki ja kerrostalo, jonne   loput leffasta sijoittuvat ja Simon Boswellin soundtrack loi kuviin tunnelmaa, mistä myöskin krediittiä.

Yllättävää kyllä, leffan parhaimman roolisuorituksen vetää leffan nimikkorobotti, joka  Stop Motion-tekniikalla toteutettuna on lystikäs ilmestys ja McDermott ei ollut kovinkaan vakuuttava pääosassa ja hänen tilallaan olisin mielelläni nähnyt esim Michael Biehnin,  Stephen Langin tai Ron Perlamanin, sillä noista tyypeistä löytyy enemmän karskia karismaa Cyberpunk-sankariksi, toisin kuin McDermottista, joka sentään veti pätevään roolin 3 vuotta myöhemmin Clintin sidekickinä Tulilinjalla-leffassa.

Hardware on visuaalisesti  tyylikäs ja jännittävä Cyberpunk-mättö ja ikävää, että Stanley ohjaajan ura katkesi 3 elokuvan jälkeen ikävän skandaalin merkeissä, sillä olisin mielelläni nähnyt häneltä lisää elokuvia ja nykyohjaajista vain Refn ja Villeneuve yltävät Stanleyn  tasolle visuaalisuden ja musiikin käytön   osalta. 

Arvosana🤖🤖🤖🤖🤖  

Titane(2021)

 Ohjaaja: Julia Ducournau

Käsikirjoitus: Julia Ducournau, Jaques Akchoti,  Simonetta Greggio

Pääosissa: Agathe Rousselle, Vincent Lindon, Garance Marillier, Lais Salameh

Nyt arvostelussa viime vuonna Cannesin festareiden pääpalkinnon, Kultaisen Palmun voittanut ja meillä jo viime vuoden NV-festareilla ensi-illassa ollut ja  nyt laajemman  teatterikierroksen viime Perjantaina saanut Titane, jonka on ohjannut ja osittain kirjoittanut 6 vuotta sitten yleisöä järkyttäneen Raw-elokuvan mastermind, Julia Ducournau. Sitten asiaan:

Päähenkilö   Alexia joutuu lapsena auto-onnettomuuteen  ja  onnettomuudessa Alexian murtunut kupoli paikataan massiivisella  titaanilevyllä, mistä elokuvan nimi on peräisin ja  josta jää muistoksi niin ikään massiivinen arpi oikean korvan yläpuolelle.

Vuosi myöhemmin Alexia tienaa elantonsa tanssimalla autonäyttelyissä autojen vieressä. Sitten erään työpäivän jälkeen yli-innokas fani seuraa Alexiaa tämän autolle nimmarin toivossa, mutta nimmarin lisäksi fani saa metallisen hiuspiikin korvasta läpi vietyään  fanituksen liian överiksi suutelemalla väkisin idoliaan.

Koska Alexia on saanut lapsuudessa tällin kupoliin , hän  on liittynyt  siihen surullisen kuuluisaan kerhoon, sillä tunnetusti moni kuuluisa sarjamurhaajaa on saanut lapsuudessaan tällin kupoliin, seikka, jolla  rikollisten ajatusmaailmaa tutkivat  asiantuntijat  ovat selittäneet ihmisen taipumuksen henkirikosten toteuttamiseen.

 Tökittyyään lisää korvia  hiuspiikillä sekä yhden  tuolilla suoritetun lävistyksen(luitte aivan oikein, tuolilla!)  jälkeen Alexian kasvot päätyvät etsintäkuulutuksin ympäri kaupunkia , Alexia tekee itselleen erittäin kivuliaan metamorfoosin, jossa  lavuaarin reunalla on osuutta asiaan, Alexia tekeytyy pojaksi ja päätyy ikääntyneen palohenkilön(ei saa sanoa enää palomies) Vincentin luokse asumaan, sillä Vincent kuvittelee, että Alexia on hänen vuosia aiemmin kadonnut poika ja samalla Alexia liittyy palokuntaan ja samalla hän odottaa lasta, jonka isästä ei ole mitään tietoa.

Melko kipeistä lähtökohdista tämäkin on väännetty, mutta onneksi kipeydessä ei mennä kesän toisen  ”mielenylentäjän ” elikkä The Sadnessin tai  Ducournaun edellisen leffan, Raw(jota allekirjoittanut ei todellakaan aio koskaan katsoa, koska en halua menettää ruokahalua/yöunia)vaan Titane on selvästi ottanut vaikutteita Cronenbergiltä, erityisesti Crashistä(1996)  jossa myöskin  autot ja teltan pystyttävä kuvasto ovat vahvasti läsnä ja Alexian kivulias  metamorfoosi ja raskaus taas tuovat mieleen Kärpäsen(1986)

Titane on kipeästä tarinasta huolimatta tyylikäs, jännittävä  ja dramaattinen Body Horroria ja psykologista draamaa yhdistelevä teos, joka lukeutuu tämän vuosikymmen parhaimpiin teoksiin ja Ducournau osoittaa  jälleen kerran, että  nais(oletetut) osaavat myöskin tehdä  elävää kuvaa ja vielä todella tyylikästä ja omaperäistä sellaista ja varauksella( toivottavasti luvassa ei liian kipeää meininkiä) odotan, mitä Ducornau seuraa loihtii valkokankaalle,

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Nope(2022)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Michael Wincott, Keith David,  Steven Yeun,  Brandon Perea, Donna  Mills, Barbie Ferreria, Terry Notary

Nyt arvostelussa 5 vuodessa ja vasta 3 kokoillan elokuvalla  nykyohjaajien kärkikastiin nousseen Peelen uusin elokuva, Nope. Sitten asiaan:

Agua Dulcen laaksossa, Kaliforniassa sattuu ja tapahtuu kummia, kun sähkö katkeilevat ja ihmisiä on kadonnut hämärissä olosuhteissa, joten orvoiksi jääneet ja hevosia elokuviin ja televisioon kouluttavat sisarukset OJ(Otis Junior) ja Emerald rupeavat tutkimaan tapausta ja saavat apua elektronikkakauppiaalta Angelilta ja omalaatuiselta elokuvakuvaajalta Antlers Holstilta ja pian käykin ilmi, että ”Farkkutakiksi” kutsuttu muukalainen on sähkökatkojen ja katoamisten takana.

Peelee osuu jälleen kerran ytimeen ja Nope onkin mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa yhdistyvät scifi, kauhu, draama ja paikoittain   Peelen taustan koomikkona huomioon ottaen  myös komedia nokkelien ja tilannetajuisten hupaisten sitaattien  muodossa ja enpä olisi uskonut, että leffan parhaimman roolin vetäneen  Wincottin suusta kuultaisiin leffan hauskimmat sitaatit  ja myöskin Kaluuya ja Palmer vetivät myöskin hyvät roolit ja läpät.

Vaikka Peelen leffoista Us(2019) on vielä näkemättä, niin allekirjoittaneen kirjoissa tämä on toistaiseksi  Peelen paras leffa ja jo tässä vaiheessa uraansa  kokoillan elokuvan parissa allekirjoittaneen kirjoissa on Peele on jo nousut nykyohjaajien kärkikastiin Refnin, Nolanin, Snyderin ja Eggersin ohella ja odotan mielenkiinnolla mitä Peelee seuraavaksi tuo valkokankaille.

Ja valkokankaasta  puheen ollen, Nope on sarjassamme niitä elokuvia, jotka pitää ehdottomasti  kokea valkokankaalta, sillä    tämä on kokonaan kuvattu IMAX-kameralla ja jälki on sen mukaista, kun AD:n  hienot ja karut maisemat pääsevät oikeuksiinsa ja tämä onkin muuten 1.kauhuelokuva, joka on kuvattu IMAX-formaaatissa, joten on se ihme ja kumma ,jos  Nope ei  pääse ensi vuoden Oscar-gaalaan ehdokkaaksi parhaasta kuvauksesta  tai jopa vuoden parhaasta elokuvasta, sillä sitä  se nimittäin on.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Viimeinen Horisontti(1997)

 Alkuperäinen nimi: Event Horizon

Ohjaaja: Paul W. S. Anderson

Käsikirjoitus: Philip  Eisner

Pääosissa: Laurence Fishburne, Sam Neill, Kathleen Quinlan, Joely Richardson, Jason Isaacs, Sean Pertwee, Richard T. Jones, Jack Noseworthy 

Nyt arvostelussa lievästi aliarvostettu ysärin  scifi/kauhuklassikko, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 25 vuotta. Sitten asiaan:

Ei niin kaukaisessa lähitulevaisuudessa(2047) Kapteeni Millerin( FIshburne) johtama erikoisjoukko lähtee etsimään 7  vuotta aiemmin kadonnutta Event Horizon-alusta.

Alus löytyy, mutta miehistö on tehnyt Seppäset ja näyttää siltä, että alus on käynyt jossain todella kaukaisessa ja pelottavassa paikassa ja paikan päällä on ei ole kaikki kohdillaan.

EH on  sinänsä jännä leffa, että se alkaa perinteisenä scifi-seikkailuna, mutta mitä pidemälle päästää, niin aletaan olla lähempänä Hellraiser-viboja, joka muuten on toiminut tälle inspiraationa Alienin(1979) ja Hohdon(1980) ohella , mutta onneksi räikeään plagiarismiin ei sorruta ja tarina rullaa mallikkaasti pitkin omia polkujaan.

Tähän väliin tärkeänä nippelitietona mainittakoon, että alunperin tämän piti olla 40 minuuttia pidempi, mutta levitykseen päätyi saksittu versio, sillä testiyleisö ja leffan tuottaneen Paramountin isokenkäiset pitivät alkuperäistä versiota ”liian brutaalina”, joten ikävä kyllä ohjaajan versiota ei tästä  koskaan tulla  julkaisemaan kadonneiden 40 minuutin   sijainnin ja lopullisen kohtalon ollessa yhä hämärän peitossa, mutta sentään  näistä ”liian brutaaleina” pidetyistä 40 puuttuvasta minuutista voi nähdä välähdyksinä tässä lopullisessa versiossa ja aikansa  ja Hollywood-väkivallan mittapuuhun ja ennen vuosituhannen alkua, jolloin kauhugenre  muuttui pelkäksi vastenmieliseksi mättämiseksi vailla kunnon käsikirjoitusta, on EH ollut jo 25 vuotta sitten aikaa hurjaa settiä aikalaisyleisölle, mutta nykyään tämä ei  ole niin säväyttävä, johtuen nimenomaan kauhugenren muodonmuutoksesta vuosituhannen vaihteessa.

Sen sijaan leffan visuaalinen puoli säväyttää edelleen 25 vuotta myöhemmin ja  scifi-kuvastoa ja goottilaista arkkitehtuuria  yhdistelevä  avaruusaluksen sisustus säväyttää edelleen ja Michael Kamenin(Tappava Ase, Die Hard) ja Prodigal-yhtyeen kasariviboja henkivä konemusiikki luo kuviin tunnelmaa.

EH on lievästi aliarvostettu,  jännittävä ja Hollywood-elokuvaksi  yllättävän gore, huolimatta puuttuvasta  kadonneesta 40 minuutista huolimatta ja edustaa ysärin scifiä parhaimmillaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

1492: Paratiisin valloitus(1992)

 Alkuperäinen nimi: 1492: Conquest of Paradise

Ohjaaja: Ridley Scott

Käsikirjoitus: Roselyne Bosch

Pääosissa: Gérard Depardieu, Armand Assante,  Arnold Vosloo, Sigourney Weaver, Michael Wincott, Mark Margolis Frank Langella, Fernando Rey,  Kevin Dunn

Nyt arvostelussa  Kolumbuksen   1. löytöretken 530-vuotispäivän kunnaksi Ridley Scottin näkemys aiheesta, sillä 30 vuotta sitten julkaistiin myös 2 muutkin Kolumbus-leffa, jotka ovat jääneet tämän leffan varjoon.

Leffa siis kertoo  2 tunnissa ja 34 minuutissa Kolumbuksen seikkailuista ” uuden maailman” löytämisestä aina yhteenottoon Adrián De  Moxican ja Espanjan hovin kanssa.

Depardieu ei ollut tässä parhaimmillaan, joten ihmettelen suuresti, ettei ketään muita harkittu pääosaan, sillä esim Liam Neeson olisi ollut pätevämpi valinta tähän rooliin ja Neeson työskenteli Scottin kanssa 13 vuotta myöhemmin toisessa historiallisessa spektaakkelissa, Kingdom of Heavenissä.

Näyttelijöistä parhaiten onnistui Wincott, jonka tulkinta Moxicsta ei vältämättä ole historiallisesti tarka, mutta ainakin mieleenpainuva  kuitenkin, vaikka peruukkiosaston  mokan takia Moxica näyttää enemmän alkuperäisamerikkalaiselta kuin espanjalaiselta.

Mutta muuten puvutus ja lavastus ovat kohdillaan ja komean paketin kruunaa Toukokuussa hiippakuntaa vaihtaneen Vangeliksen soundtrack, josta erityisesti ns ”main theme” Conquest of Paradise jää soimman pitkäksi aikaan pähään soimaan leffan päätyttä.

Historiallisesta tarkkudesta allekirjoittaneella ei ole harmainta aavistustakaan ja Depardieun pliisua tulkintaa Kolumbuksesta huolimatta 1492 on näyttävä ja eeppinen spektakkeeli, joka on Ridley Scotin parhaimistoa Blade Runnerin(1982)  ja Black Rainin(1989) ohella, mutta ihan liian aliarvostettu teos Scottin filmiografiassa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Ei liian nuori kuolemaan(1986)

 Alkuperäinen nimi: Never Too Young to Die

Ohjaaja: Gil Bettman

Käsikirjoitus: Steve Paul

Pääosissa: John Stamos, Gene Simmons, Vanity, George  Lazenby, Robert Englund, John Anderson

Jos samassa elokuvassa esiintyvät Kiss:in keulahahmo, yhden kerran Bond-yrittäjä ja Freddy Kruger ja tarinan keskiössä on Drag Queen, joka aikoo terästää  kaupungin juomavedet ydinjätteellä, niin silloin voidaan jo puhua erittäin ”tasokkaasta” leffasta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Salainen agentti Drew Stargrove(on siinäkin taas nimi!) on saanut vihiä ilkeän Drag Queenin, yhtä omaperäisesti nimetyn Velvet Von Ragnarin harvinaisen kliseisestä juonenpoikasesta terästää kaupungin juomavedet ydinjätteellä, mutta Drew saa surmansa ja juomavesien pelastaminen jää Drew’n pojan, Lancen harteille ja onpahan mukaan ängetty se pakollinen (oletettu)Daami, myöskin nokkelasti nimetty,  Danja Deering,  Drew’n kollega jonka roolissa nähdään niin ikään 6 vuotta sitten hiippakuntaa vaihtanut, Princen  heilana tunnetuksi tullut Vanity.

Juoni ei päättä huimaa, kuten ei myöskään Stamos ns”äksönsankarin” roolissaan, mutta Simmonsin hillitön ja ja överiksi  vedetty roolisuoritus  Velvet  Von Ragnarina takasivat hyvät naurut ja onpahan tässä myös legendaarinen, lievästi aliarvostettu, jenkkien Persianlahden sodan käytössä ollut  6 värin DBDU(Desert Battle Dress Uniform) aavikko-univormu kovassa käytössä Lance Stargroven päällä loppurähinöiden aikana ja Never Too Young to Die on sarjassamme niitä elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeasti hyviä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Femme Fatale(2002)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Brian De Palma

Pääosissa: Antonio Banderas, Rebecca Romijn, Peter Coyote, Gregg Henry

Nyt arvostelussa allekirjoittaneen suosikkiohjaajan viimeinen  aikuisten  oikeesti hyvä leffa Black Dahlian(2006)  ohella. Sitten asiaan:

Joukko kriminaaleja tekee näyttävä ryöstön keskellä Cannesin elokuvafestivaaleja, mutta homma  menee mönkään, kun yksi koplasta, Laure viilaa muita linssiin ja ottaa hatkat timanttien kanssa.

7 vuotta myöhemmin  Laure, nykyään  nimeltään  Lily on mennyt naimisiin USA:n suurlähettilään  kanssa, kunnes niin ikään 7 vuotta työttömänä ollut paparazzi Nicolas Bardo ottaa kuvan Lilystä ja niin Lily viettelee Nicolasin mukaan rikollisiin kuvioihinsa mukaan samalla kun ex-rikostoverit hengittävät niskassa.

6 vuoden ja 3 kaupallisen elokuvan jälkeen Palma palasi ”asiaan ytimeen” elikkä tyylikkään ja jännittävän, monimutkaisen juonen, runsasta visuaalista kikkailua ja puskista tulevan loppuhuipennuksen sisältävän trillerin pariin, joka 35miljoonan dollarin budjetista huolimatta kuvattiin Ranskassa, De Palman töihin suuresti vaikuttaneen Jean- Luc Godardin hoodeilla ja kuten aina, ns ”kriitikot” eivät tällekään elokuvalle lämmenneet  ja  jenkeissä tämä floppasi, mutta onneksi legendaarisen  Roger Ebertin 4 tähden arvostelu takasi tällekin Palman elokuvalle nykyisen kulttistatuksen,  joten  hyvä, että tämäkin elokuva on jonkin verran tunnettu.

Femme Fatale on taattua De Palmaa alusta loppuun asti, elikkä paljon visuaalista  kikkailu jaetusta ruudusta hämmentäviin kuvakulmiin ja puskista tulevaan loppuhuipennukseen asti ja toivottavasti De Palman 2 tulevaa leffa palauttavat hänet takaisin kartalle.

Arvosna⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Dracula(1979)

 Ohjaaja: John Badham

Käsikirjoitus: W.D. Ritcher, John L. Balderston, Hamilton Deane(Bram Stokerin romaanin ja hahmojen pohjalta)

Pääosissa: Frank Langella, Laurence Olivier, Donald Pleasence, Kate Nelligan

Nyt arvostelussa taas yksi filminnös maailman tunnetuimman Kreivin edesottamuksista ja 1979 oli otollista aikaa Kreivin ja hänen lajitovereidensa edesottamuksille, sillä  tuona vuonna Kreivi esiintyi 5 elokuvassa, parhaimpana esimerkkinä mainittakoon 4 vuotta sitten arvostelemani ubertyylikäs ja synkkä Herzogin Nosferstu-remakessa ja muiden verenimijöiden edeottamuksia puolestan nähtiin Stephen Kingin  romaanin Painajainen TV-sovituksessa Salem’s Lot. Mutta nyt kuitenkin Kreivin tämän kertaisen seikkailun pariin:

Tällä kertaa Stokerin romaaniin verrattuna onottetu paljon vapauksia ja tarina sijoittuu vuoden 1897 sijasta vuoteen 1913 ja tapahtumalocaatio on vaihtunut Lontoosta Whitbyn rannikkokylään, jonne Kreivi saapuu tavaramerkiksi muodostuneeksi omaperäisellä tyylillään, elikkä salamatkustajana laivassa  kotimaansa maaperää sisältävissä arkuissa surmaamansa miehistön kera.

Tällä kertaa laiva haaksirikkotuu satamaan saapumisen sijasta ja Kreivi päätyy laataamoa johtavan Tri Jack Sewardin vieraaksi, kunnes pääsee takaisin jaloileen.

Kuten tapansa mukaan Kreivi iskee hampaansa paikallisiin nais(oletettuihin), erityisesti Minaan, joka jostain käsittämätyömästä syystä on tässä filmatisoinnissa Van Helsingin tyttäreksi kirjoitettu.

Joka tapauksessa mystisten aneemistapausten(jota koko elokuvan aikan kertyy vain vaivaiset 2!) vaivatessa Whitbyä Van Helsing, Jonathan Harker ja Tri. Seward lähtevät metsästämään Kreiviä, joka aikoo ottaa hatkat Minan kera.

Olisin mielummin nähnyt tämän jonkun muun kuin Badhamin ohjaamana, sillä Badhamillä näyttää jääneen Disco-vaihde päälle, sillä Langellan tulkinta Kreivistä toi vahvasti meleen Travoltan(ainakin hiustyylin osalta)  SNF:stä kuin verenimijöiden numero Unon.

Pöljästä hiustyylistä huolimatta Langella veti tulkintansa Kreivistä mainiosti ja pääsee allekirjoittaneen Kreivin tulkitsijoiden listalle sijalle 4 Kinskin, Oldmanin ja Leen ohella ja krediittiä myöskin erittäin tyylikkäistä lavasteista ja John Williamsin maalaileva soundtrack loi kuviin paikoittain tunelmaa.

Jälkikäteen ihmettelen elokuvan K18-ikärajaa, sillä verellä ei läträtty juuri lainkaan ja pelottava tämä ei ollut, joten K16  tai peräti jopa K12 olisi paljon passelimpi ikäraja tälle ja itse tälle tuli lähinnä hihiteltyä, sillä leffan särmä on kadonnut 43 vuoden aikana.

Loppuun mainittakoon triviana, että  Ken Russell suunnitteli samoihin aikoihin omaa Dracula-filmatisointia, jota ei lopulta tehtykkään ja sen olisi kyllä mielelläni halunnut nähdä, koska Russellin räikeä visuaalinen tyyli ja symboliikkaa vilisevä kuvasto  olisi tuonnut uuden näkökulman Kreivin edesottamuksiin ja IMDB:n triviassa mainittiin, että Russelin versiossa olisi ollut kova kattaus aikansa tähtiä ja Laurence Oliver olisi ollut Russelin versiossa itse Kreivi, joten  olisi ollut sinäänsä mielenkiintoista nähdä, mitten hän olisi sen roolin vetänyt , sillä Olivier ei ollut tässä Badhamin versiossa parhaimassa terässä Van Helsingin osassa.

3. Dracula-filmatisointi vuodelta 1979 tarjoaa ihan hyvin onnistuneen, jännittävän, viihdyttävän ja uuden näkökulman Kreivin saagaan, vaikka  mielelläni olisin halunut nähdä tuon Russellin  toteuttamatta jääneen filmatisoinnin.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️

Elvis(2022)

 Ohjaaja: Baz Lurhmann 

Käsikirjoitus:  Baz Lurhmann, Jeremy Doner, Craig Pearce, Sam Bromell

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Oliva DeJonge, Richard Roxburgh, Helen Thomson

Nyt arvostelussa Kultahatun hirveällä filmatisoinnilla(2013) pilanneen Luhrmannin uusin leffa Elviksestä. Sitten asiaan:

Tarina alkaa vuodesta 1997, jolloin Elviksen managerina toiminutta Eversti Tom Parkeria ollaan viemässä sairaalaan ja viimeisiä vedellessään ”Eversti” alkaa muistelemaan, sitä, kuinka löysi Elviksen, teki hänestä legendan ja vedätti häneltä törkeästi ka-zingiä miljoonien edestä.

Tarina  käsittää Elvarin elämän ja uran maaseudun kantriesityksistä aina Las Vegasiin asti.

Vaikka Baz pilasi Kultahatun hirveällä filmatisoinnilla, onnistuu hän tässä kunnioittamaan Elavarin elämää ja tekoja vääristelmättä  faktoja, mutta Luhrmannille tyypillisen värikkään ja visuaalisen kikkailun vähentämisellä ja räpin pois jättämisellä soundtrackiltä olisi tälle voinut heittää 5 tähteä, mutta, muuten  tämä oli näyttävä ja viihdyttävä muusikkoelämänkertaleffa, joita onkin viimeisen 4 vuoden aikana tullut muutama ja lisää on ilmeisesti tulossa.

Austin Butler veti mainion roolin pääosassa ja oli hyvin onnistunut sisäistämän Elvarin puhetyylin ja yleistä pahennusta  aiheuttaneet lavamoovit ja Tom Hanks, josta pidän vain komedioissa, veti yllättäen myöskin mainion rooli ”Everstin” roolissa.

Elvis on näyttävä ja viihdyttävä muusikkoelämänkerta leffa, joka kannattaa vilkaista, vaikkei sattuisi  olemaan suuri Elvis-fani,  mutta visuaalisen puolen ja Butlerin ja Hanksin roolisuoritusten takia tämä kannattaa myöskin vilkaista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Sadness(2021)

 Alkuperäinen nimi: Ku Bei

Ohjaus & Käsikirjoitus: Rob Jabbaz

Pääosissa: Berant Zhu, Regina Lei, Tzu -Chiang Wang, Ying-Tu Chen

Nyt arvostelussa keväällä NV-festareilla debytoinnut ja tänään laajemman ensi-illan saanut ajankohtainen ja verisin elokuva sitten Braindeadin(1992) Sitten asiaan:

Taiwanilainen. pariskunta Jim ja Kat heräävät tuikki tavallisena aamuna ja lähtevät omille teilleen noteeraamatta YT-videota jossa lääketieteen asiantuntija ja ”asiantuntija” puivat Alviniksi nimettyä virusta, jota asiantuntija pitää uhkana ja ”asiantuntija” vedätyksenä, joka sattui  juuri sopivasti ilmaantumaan  vaalivuonna ja  Jimin naapuri, joka on sairaana ei noteeraa Jimin kehotusta mennä lääkärin vastaanotolle ja toteaa saaneensa  vain  ”flunssan”

Kuulostaako tutulta? Kyllä, sillä The Sadness tai pikemminkin The Madness, sillä villiä ja veristä menoa on luvassa,  iskee ajankohtaiseen aiheeseen  ja ottaa siitä kaiken irti ja niin ottaa myöskin elokuvassa esiintyvä Alvin-virus, joka tekee kantajistaan mielipuolisia sadisteja, jotka listivät ja ”lemmiskelevät” jokaisen vastaantulijan pois maailmankartalta. 

Kaiken kaaoksen keskellä Jim ja Kat yrittävät löytää toisensa ja selvitä hengissä murhan ja lemmenhimoisten  sadistien  kynsistä.

Kuten alussa totesin, niin tämä on aikuisten oikeesti verisin elokuva sitten Peter Jacksonin hilpeän Zombi-revittelyn, mutta  lystikästä lätistelyä The Sadness ei tarjoa, vaan  aidosti puistattavaa, josta on lysti kaukana ja klassisten Zombbareiden sijasta tämän elokuvan lätistelijät  ovat tietoisia, mitä hommailevat eivätkä laahusta, ölise, eivätkä havittele lihatiskin antimia, vaan  listivät jok’ikisen vastaantulija  keinolla millä hyvänsä ja leffan inhorealismia  ja lätistelyn kamaluutta lisää juuri se seikka, että Alvin-virukseen saaneet ovat tietoisia aiheuttamastaan  hävityksestä.

Esikuvana  näille veijareille ovat toimineet Romeron  lievästi aliarvostettu  Kaikki saastuneet tuhotaan(1973) Danny Boylen moderni  klassikko 28 päivää myöhemmin(2002) ja sen jatko-osa(2007) sekä yllättäen Garth Ennisin sarjakuva Crossed(2008-10) ja kun tarinaan on lisätty myös   Alvin-viruksen saaneiden taipumus ”lemmiskellä” on myös Cronenbergin 1.kokoillan elokuva Kylmät väreet(1975) saanut kreditin yhtenä inspiraation lähteenä.

Ja kun  Alvin-viruksen saaneet pääsevät vauhtiin, tekoveren määrässä ei aikuisten oikeesti todellakaan säästellä ja aikuisten oikeesti K18-lätkä on tällä kertaa paikallaan ja old school-lätistelyn ystäville efektit on toteutettu käsin alusta loppuun asti ja   TZECHAR-nimellä tunnettu henkilön /yhtyeen taustalla alati sykkivä   syntikkaraita luo kuviin vahvoja kasariviboja   käsin tehtyjen efektien lisäksi.

Ja kuten alussa myös totesin, niin tekoverellä läträämisen ja  inhorealismia huokuvan  lätistelyn ohella sekaan on heitetty ajankohtaista satiiria koronasta  ja sen aiheuttamista lieveilmiöistä,  parhaimpana esimerkkinä alussa nähty asiantuntijan ja ”asiantuntijan” väittely, Jimin naapurin vähättely Alvin-virukseen  liittyen sekä Tv:n tiedotustilaisuudet.

Nokkelasta satiirista saa myös osansa #MeToo-liike, kun metrossa matkustava bisnes(oletettu)mies toteaa, että nykyään ei voi nais(oletetuille) puhua, ilman että sataa syytöksiä niskaan ja pian edellämainittu bisnes(oletettu)mies  onkin liittynyt Alvin-klubiin  ja on jahtaamassa Katia ja toista metrossa matkustanutta nais(oletettua),kunnes jää loukkuun joksi aikaan asemalle poliisin käskettyä sulkea kaikki kaupungin julkisen liikenteen solmukohdat.

Vaikka odotinkin Braindead-tyylistä hilpeää lätistelyä ja tämä ei tod sellaista ollut, niin siitä huolimatta tämä osoittautui eri kovaksi elokuvaksi ja jos et ole herkkähipäinen tai helposti lätistelystä tai ajankohtaisista aiheista helposti ahdistuvaa sorttia, niin tämä on juuri suositeltava elokuva tämän kesä tarjonnasta tähän mennessä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alligaattori(1980)

 Alkuperäinen nimi: Alligator 

Ohjaaja: Lewis Teague

Käsikirjoitus: John Sayles & Frank Ray Perilli

Pääosissa: Robert Forster, Robin Riker, Michael V. Gazzo, Henry Silva, Dean Jagger, Sydney Lassick

Nyt arvostelussa urbaanin legendan inspiroima ja  Tappajahain menestyksen vanavedessä seurannut B-luokan kasarihöttö, joka sattui olemaan allekirjoittaneen ensimmäisiä  DVD-elokuvia, joita tuli ostettua  elokuvaharrastukseni alkuaikoina 11 vuotta sitten. Nyt kuitenkin asian ytimeen: 

Vuona 1968  Kendall-niminen perhe on lomalla Floridassa ja tytär Marisa haluaa Alligaattorinpoikasta lemmikiksi , jonka hän myös lopulta saa, mutta lopulta isä alkaa katumaan päätöstään ja vetäise elikon pöntöstä alas.

12 vuotta myöhemmin Chicagon viemäreistä alkaa löytymään pahoin raadeltuja ruumita ja tapausta tutkiva rikosetsivä David Madison päättelee, että sarjamurhaaja väijyy viemärissä mutta tutkimusten edetessä käy ilmi, että asialla on se samainen Alligaattori, joka pöntöstä alas päädyttyään on elänyt viemärissä   syöden sinne dumpattuja  koirien ruumita,  joilla  oli testattu kasvuhormoneja ja  Alligaattori on kasvanut melkoiseksi vonkaleeksi ja koska hurtat eivät enää 12 viemärissä vietetyn vuoden jälkeen maistu, Alligaattori päättää lähteä    ihmisten ilmoille  ja päivittää ruokavalionsa  ihmisiin.

Sillä välin Madisonin maine kokee kovan kolauksen, kun viemäreitä tutkiessaan Alligaattori nappaa yhden konstaapelin mukanaan ja Madisonia aletaan pitämän syyllisenä konstaapelin kuolemaan ja päälikkö käskee unohtamaan teorian Alligaattorista ja lähettää Madisonin hermolomalle.

Onneksi kuviin ilmaantuu matelijatutkija Marisa( introssa nähty tyttö) joka sentään uskoo Madison teorian Alligaattorista viemärissä, joten David  ja Marisa tekevät kaikkensa pysäyttääkseen Alligaattorin ja elikon jäljillä on myös kaupunkiin saapunut  metsästäjä Eversti Block, joka värvää Afro-Oletetut teinit oppaiksi, koska ei ole ennen metsästänyt kaupungissa. 

 Joe Danten mestariteokset  Piraijan(1978) ja Ulvonnan(1981) kynäillyt Sayles on  ottanut klassisen urbaanin legendan tarinan pohjaksi ja tuonut siihen oman lystikkään näkemyksenä tehden samalla kunniaa 50-luvun  B-luokan jättielukka-filmeille.

Robert Forster veti mainion pääosan tässä, mutta parhaimman  roolit veti  Henry Silva Eversti Blockin roolissa ja Kummisetä 2:sta tuttu Michael V. Gazzo oli myöskin hauska kliseisen poliisipäälikön roolissa ja hahmon repliikki ”H***etti, Ei se ole pusikossa piilossa!” tarjosi leffan parhaimmat naurut kämmäisesti toteutetun leffan nimikko-otuksen kanssa ja triviana mainittakoon, että oikeaa Alligaattoria ei leffassa käytetty, vaan roolista vastasi muuan Kane Hodder , joka parhaiten tunnetaan Jason Voorhesin roolista Perjantai 13(1980) 7 jatko-osasta.

 

Pienissä sivuosissa piipahtivat Perry Lang ( Jacob’s Ladder,1990) Konstaapeli Jim Kellynä, jonka Alligaattori nappaa mukaansa viemäriin  ja Mike Mazurki (Hyvästi, Kaunokaiseni, 1944)  portsarina kartanolla, jonne Alligaattori tulee aiheuttamaan yleistä pahennusta.

Alligaattori tarjoaa lystikästä ja viihdyttävää kasarin B-höttöä  ja vakavasti otettava eläinkauhua etsiville  suosittele niin ikään Teaguen 3 vuotta myöhemmin ohjastelemaa  Stephen King-filmatisointia, Cujoa.

Arvosana🐊🐊🐊🐊🐊

The Black Phone(2021)

 Ohjaaja: Scott Derrickson

Käsikirjoitus: Scott Derrickson & C. Robert Cargill(Joe Hillin novellin pohjalta)

Pääosissa: Ethan Hawke, Mason Thames, Madeleine McGraw,  Jeremy Davies, James Ransone

Nyt arvostelussa nykykauhun harvoihin ja pelottavimpiin teoksiin lukeutuvan Sinisterin(2012)  ohjastelleen ja kynäilleen Derricksonin uusin leffa Stephen Kingin pojan Joen novellin perustuen.  Sitten asiaan:

Eletään vuotta 1978 Denverissä, jossa kaikki ei kohdillaan, sillä ”Nappaajana” tunnettu hiippari on  vienyt ja surmannut 5 Esi-Veetiä ja leffan päähenkilöstä, kotona ja koulussa kiusattu  Finney Blake, joutuu ”Nappaajan” seuraavaksi uhriksi ja miettiessään pakoa äänieristetystä kellarista, Finney löytää  tarinalle tittelinsä antaneen afro-oletetun luurin, jolla Finney saa yhteyden edellisiin uhreihin.

Sillä välin Finney sisko Gwen näkee yllättävän todentuntuisia unia, joiden myötä Gwen pääsee veljensä jäljille.

Vaikka tämä ei ollutkaan yhtä pelottava kuin Sinister, niin silti tämä onnistui paikoittain olemaan aikuisten oikeesti  jännä  ja hyvä nykykauhuilu sitten 6 vuoden takaisten Neon Demonin ja Don’t Breathen.

Myös Sinisterissä pääosassa ollut Hawke veti pitkästä aikaan kunnon roolisuorituksen ja triviana mainittakoon, että Hawken elokuvassa käyttämät naamarit on suunnitellut itse legendaarinen splättterguru Tom Savini, joten kiva tietää, että Savini tekee vieläkin efektejä ja ylipäätänsä, että käsitehdyille efekteille löytyy vielä tarvetta nykyäänkin.

”Afro-oletettu luuri edustaa nykykauhua parhaimillaan ja olisi  jännää, jos Hill kirjoittaisi tälle jatkoa tai peräti etkoa, sillä  olisi mielenkiintoista tietää Hawken hahmon  taustoista enemmän, sillä tässä ei annettu kunnon motiiveja ”Nappaajan” teoille.

Arvosana🎩🎩🎩🎩🎩