Alkuperäinen nimi: Soylent Green
Ohjaaja: Richard Fleischer
Käsikirjoitus: Stanley R. Greenberg( Harry Harrisonin kirjan Make Room! Make Room! pohjalta)
Pääosissa: Charlton Heston, Edward G. Robinson, Leigh Taylor-Young, Chuck Connors, Brock Peters, Joseph Cotten, Mike Henry, Stephen Young, Lincoln Kilpatrick, Whitt Bissell, Dick Van Patten, Roy Jenson, Leonard Stone Paula Kelly
Nyt arvostelussa Hestonin ns ”scifi-trilogian” 3 ja viimeinen osa, joka esittelee nyrjähtäneen ja paikkaansa pitämättömän kuvauksen tästä vuodesta, jota on enää jäljellä kuukausi ja 5 päivää.
Oletetussa tässä vuodessa New York on kirjaimellisesti hell hole, sillä maailma on kuvattu vihreän filtterin läpi suodatettuna ja autoista ja muodista päättelen oletetussa tässä vuodessa ollaan jämähdetty 70-luvulle.
Oletetun tämän vuoden pahin ongelma on se, että ihmisiä on vain liikaa ja ihmiset joutuvat asumaan rappukäytävissä, kirkoissa ja Brasilia-tyylisissä hökkeleissä ja jokapäiväiset mellakat ovat arkea, koska elintarvikkeista on pulaa ja ainoa saatavilla oleva elintarvike on Soylent-firman valmistama Soylent Green, jonka saatavuutta säännöstellään kohtuuttomasti kuponkeja vastaan.
Päähenkilö Robert Thorne, etsivä NYPD:n 14. piiristä saa tutkittavakseen William R. Simonson-nimisen miljonäärin murhaa, jota muu laitos yleisesti ottaen pitää mönkään menneenä ryöstönä, mutta Thorne huomaa, että asiassa ei ole kaikki kohdillaan, sillä mitään ei ole viety, murtautumisesta ei näy jälkiä, hälyttimet eivät pelittäneet ja ja Simonsonin henkivartija Tab kertoo olleensa rikoksen tapahtuessa shoppailemassa Simonsonin ”jalkavaimon” Shirlin kanssa.
Vaikka Thorn onkin rehellinen ja työlleen omistautunut kyttä, hän päättää virka-asemansa turvin ottaa ilon irti Simonsonin kämpästä ja sen irtaimistosta ennen seuraavan asukkaan muuttamista, etenkin”jalkavaimosta”, joten luvassa on luvassa on kiusallisia kohtauksia, kun Setämies-Heston vehtaa puolta nuoremman nais(oletetun) kanssa ja näitä kohtauksia säestää epäilyttävän paljon kolmen X:n elokuvien soundtrackejä muistuttava musiikki, joten olisivat voineet jättää Hestonin setämies-seikkailut sikseen ja kirjoittaa enemmän Hestonin ydinosaamista, elikkä NRA:n ilosanoman levittämistä, jota tässä on yllättävän vähän, sillä Thorne levittää mielummin rystysvoileivän ilosanomaa, milloin kenellekin ja joskus ilman pätevää syytä.
Tutkimusten edetessä Thorn ja hänen kämppis Sol tulevat siihen päätökseen, että kyseessä oli salamurha, koska Simonson työskenteli Soylentille ja Thornin ottaessa asian puheeksi, pomo käskee jättämään keissin sikseen ja pian myös Thornin henki on uhattuna ja pian Thornille selviää synkkä salaisuus liittyen Soylent Greenin alkuperään liittyen.
Olipa erityisen hupaisaa nähdä tämä eilen Arkiston esittämänä ja huipaisaa oli nähdä tämä erityisesti juuri nimenomaan tänä vuonna ja Arkisto teki 3 vuotta sitten vastaavanlaisen tempauksen kun näyttivät BR:n alkuperäisen version Harrison Fordin kertojaäänellä ja erilaisella lopulla ja täytyy myöntää, että BR ja tämä eivät kumpikaan osuneet oikeaan vuosien 2019 ja tämän vuoden esittämisessä, joten saa sitten nähdä, että onnistuiko BR 2049 ennustamaan oikein sen kuvaaman vuoden tapahtumat ja maailman yleisilmeen.
Soylent Green taas vaihteeksi taattua 70-luvun scifiä, josta on lysti kaukana ja tämä on allekirjoittaneen kirjoissa Hestonin ns ”scifi-trilogian” 2. paras osa Omega Manin jälkeen.
Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti