Mishima-Elämän neljä lukua(1985)

 Ohjaaja: Paul Schrader

Käsikirjoitus: Paul & Leonard Schrader

Pääosissa: Ken Ogata, Masayuki Shinoya,  Junkichi Orimoto, Roy Scheider

Koska sain joululahjaksi Stan Sakain Usagi Yojimbon 1. kirjan ja käytyäni tänään juhlistamassa uutta vuotta japanilaisessa ravintolassa, ajattelin sen kunniaksi päättä tämän kaoottisen vuoden arvostelemalla aiheeseen liittyvän klassikon, jonka kertomasta tapahtumista  tuli tänä vuonna kuluneeksi 50 vuotta.

Elokuva kertoo siis Yukio Mishimasta (1925-70)  kuuluisasta japanilaisesta kirjailijasta, diggasi Samurai-jutuista ja niiden inspiroimana päätti tehdä vallankaappauksen, tarkoituksena palauttaa Japani takaisin keskiajalle, mutta lopulta homma päättyi Yukion kannalta sotkuisesti ja leffa siis kertoo tittelin mukaisesti neljään osaan jaettuna Yukion elämästä ja teoista.

Koska elokuva on amerikkalais-japanilainen yhteisproductio, eivätkä jenkit diggaa tekstityksiä ja dubattuna leffa olisi muuttunut komediaksi vakavasti otettavan taide-elokuvaan sijaan, niin leffa on molempien mantereiden katsojien iloksi puhuttu japaniksi ja selostettu englanniksi, josta vastasi itse legendaarinen Roy Scheider.

Myös leffan tuotanto ja musiikkipuolella on kovia tekijöitä, nimittäin George Lucas ja hiljattain maassamme vierailut Francis Ford Coppola, jotka tuottivat aiemmin Kurosawan vähemmän tunnetun teoksen Kagemusha-varjokenraalin(1980) ja musiikeista vastaa ei niinkään vähäpätöisempi henkilö kuin kaikken aikojen parhaimman dokkarin Koyaanisqatsin(1982)  säveltänyt   Phillip Glass.

Vaikka Yukio Mishiman elämä ja teot eivät olisi entuudestaan tuttuja, niin siitä huolimatta tämä on lievästi aliarvostettu ja katsomisen arvoinen kasariklassikko taide-elokuvista ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille

Leffakulinaristi toivottavaa kaikille lukijoilleen hyvää ja (toivottavasti parempaa) uutta vuotta 2021, niin arjen kuin elokuvien kannalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

VFW(2019)

 Ohjaaja: Joe Begos

Käsikirjoitus: Max  Brallier & Matthew McArdler

Pääosissa: Stephen Lang, Fred Williamson, William Sadler, Martin Kove, David Patrick Kelly, George Wendt, Tom Williamson, Sierra McCormick,  Dora Madison,  Travis Hammer

Nyt arvostelussa uberviihdyttävä ja verinen, kasarille kunniaa tekevä  toiminta/kauhurymistely viime vuodelta, joka jäi meillä vailla teatterikierrosta , mutta onneksi julkaistiin sentään DVD:eenä & ja sinireiskana.

Joukko Korean, Vietnamin ja yksi Lähi-Idän sotien veteraani viettävät iltaa veteraanien baarissa nimeltään VFW ( lyhenne sanoista Veterans of Foreign Wars)   Veteraaneilla on suunnitelmissa juhlistaa baarin kyypparin /päähenkilön Fredin(Stephen Lang) synttäreitä vetämällä lärvit ja lähtemällä jatkoille strippiklubille, mutta juhlaohjelmaan tulee muutos, kun kaupungin lähiöt valloittaneiden narkkareiden kanssa pyörivä   Lizard(McCormick)  juoksee baariin mukanaan repullinen ”Tohtori Zivágoa” mukanaan, joten pian narkkarit piirittävät baarin ja  veteraanit  linnoittautuvat baarin ja   joutuvat vielä yhden kerran taistelemaan.

Kuten alussa totesin, VFW on täyttä kasaria  alusta loppuun syntikkapopituksineen, käsintehtyjen gore-efektien  ja värimaailmaa myöten ja oli eeppistä nähdä legendaarinen Fred Williamson pitkästä aikaan näyttelemässä, sillä minä kuvittelin, että Williamson olisi jo jäännyt eläkkeelle Starsky & Hutch-filmatisoinin(2004) jälkeen.

Leffa olisi voinnut olla vieläkin kasarimpi, jos Michael Biehn olisi saatu tähän mukaan, mutta kyllä Lang, Williamson & muut yrmyilivät oikein mallikkaasti.

VFM on uberviihdyttävä ja verinen tribuutti  kasarileffoille.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Miljardin dollarin aivot(1967)

 Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: John McGarth( Len Dreightonin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Michael Caine, Karl Malden, Francoise Dorléac, Ed Begley, Oscar Homolka, Guy Doleman, Vladek Sheybal, Donald Sutherland

Nyt arvostelussa  toisen legendaarisen brittivakoojan seikkailu, joka on sinänsä värikäs tapaus, koska se kuvattiin suurimmaksi osaksi Suomessa, ohjauksesta vastasi legendaarinen Ken Russell ja  tuottajana hääri 9. Jaska Böndeä tuottanut Harry Salzman, joten ainekset laattuleffaan on taattu.

Harry Palmer on jäännyt  työnsä MI5:en palveluksessa ja tienaa elantonsa yksityisetsivänä, kunnes  eversti Ross( Doleman) ilmestyy Harryn toimistolle, joten Harry päätyy talviseen pääkaupunkiimme löytääkseen professori Kaarnan, joka löytyykin vainajana  ja  sitten Harry tapaa vanhan ystävänsä Leon (Malden)  ja salaperäisen blondin Anjan( Dorléac), joiden kanssa Harry päätyy Turun linnaan, jossa elokuvan tittelissä mainitut aivot eli tosi iso, hyvin retrohtava tietokone( äänenä Donald Sutherland) jonka avulla  Texasilaisen öljymiljonääri Midwinterin ( on siinäkin taas omituinen sukunimi!)  johtama yksityisarmeija aikoo pistää Neuvostoliiton matalax.

Kuten alussa totesin, on se eeppistä, kun Suomi on ollut jo hyvin edustettuna valkokankaalla jo 60-luvulla ja  täytyy kyllä myöntää, että  pääkaupunkimme näkeminen talvisena oli aika huikea  ja tavallaan nostalginen kokemus, varsinkin, koska viime talvi oli köyhä ja tulevakin talvi näyttää uhkaavalta lumitilanteen kannalta, joten  näyttää siltä että kunnon talvet ovat   historiaa ainakin pääkaupunkiseudulla, joten Miljardin dollarin aivot   voikin luetella suurten talvispektaakkelien kuten   Ase ja Laki(1959) Vampyyrintappajat (1967)  Suuri hiljaisuus(1968) McCabe & Mrs. Miller(1971) Hohto(1980) The Thing(1982) & The Hateful Eight(2015)joukkoon.

Pääkaupunkimme  lisäksi myös Turun linna ja Porvoo, joka syystä tai toisesta esittää Latviaa pääsevät myöskin hyvin esille.

Miljardin dollarin aivot on  tyylikäs ja paikoittain psykedeelistä menoa tarjoava  vakoojatarina, joka on taiteellisesti ja viihteelisesti  Jaska Böndejä  tasokkaampi teos.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Berberian Sound Studio(2012)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Peter Stricklandt

Pääosissa: Toby Jones, Suzy Kendall, Susanna Cappellaro,  Tonia Sotiropoulu,  Cosimo Fusco, Antonio Mancino

BSS kertoo englantilaisesta ääniefektimies Gilderoysta(Toby Jones), joka matkustaa Italiaan työmatkalle tekemään äänitehosteita  paikallisen ohjaajan Santinin( Antonio Mancino)  elokuvaan, joka Gilderoyn järkytykseksi ei olekaan hevosia käsittelevä dokumentti, vaan Giallo-elokuva noidista.

Kaiken lisäksi Gilderoyn työkeikka saa vielä omituisia ja yli hilseen meneviä piirteitä.

Vaikka elokuva olikin visuaalisesti hieno ja tarinaltaan mielenkiintoinen, niin sitä huolimatta tämä ei auennut minulle, mutta pidin kyllä elokuvan 70-lukulaisesta yleisilmeestä ja Giallo-viittausten ( Suzy Kendall pienessä sivuroolissa)  havaitsin yhtymäkohtia Coppolan Keskusteluun(1974) ja suosikkeihin kuuluvaan Blow Outiin(1981) jotka niin ikään käsittelevät ääntä & äänittämiseen  liittyvää hifistelyä.

BBS on eilen arvostelemani In Fabricin lisäksi yksi viime vuosikymmenen erikoisimpia & tyylikkäimpiä kauhuleffoja, jotka saattavat olla tylsiä & sekavia, niille jotka ovat tottuneet näkemään splätteriä &  jump scare-kohtauksia,mutta parhaiten tästä saavat irti taide-elokuvista pitävät katsojat.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

In Fabric(2018)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Peter Strickland

Pääosissa: Marianne Jean -Baptiste, Gwendoline Christie, Leo Bill, Hayley Squires

Nyt arvostelussa yksi viime vuosikymmen tyylikkäimpiä ja erikoisimpia kauhuleffoja, joka samalla on myös hieman erilainen joululeffa.

Juoni lyhyesti & ytimekkäästi: Hiljattain eronnut pankkineiti Sheila (Baptiste) löytää alennusmyynnistä punaisen mekon, joka onkin kirottu, sillä sen edellinen omistaja käytti sitä kuollessaan liikenneonnettomuudessa ja mekolla on myös tapana elää omaa elämää, hajottaa pesukoneita ja korjata itsensä Christine Tappaja-Auto-tyyliin.

Sheila palauttaa mekon ja mekko kiertää henkilöltä toiselle aiheuttaen kaaosta & kuolemaa ympärillään.

Tähän mennessä 4 elokuvaa, yhden episodin anatologiaelokuvaan, Björkin konserttitaltioinin ja 2 lyhäriä ohjanneen Stricklandin In Fabric  on erikoinen, visuaalisti hieno & tyylikäs tribuutti 70-luvun kauhulle ja sanalla myös ajankohtainen kritiikki pikamuotia ja alennusmyyntien aiheuttamaa hysteriaa kohtaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Maximum Overdrive(1986)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Stephen King

Pääosissa: Emilio Estevez, Pat Hingle, Laura Harrington, Frankie Faison,  Yeardley Smith, Giancarlo Esposito, Stephen King

Nyt arvostelussa kauhukirjallisuuden kuninkaan ainoaksi ohjaustyöksi jäännyt elokuva, joka oli aikoinaan ehdokkaana  2 Golden Raspberry palkinnon saajaksi huonoimman ohjaajan ja miespääosan, häviten kuitenkin Princen ohjaamalle ja tähdittämälle Under the Cherry Moonille.

Komeetta ohittaa maapallon, jonka seurauksena koneet limuautomaateista rekkoihin sekoavat ja alkavat hyökkäämään ihmisten kimppuun.

Sekalainen joukko ihmisiä linnoittautuu  bensa-asemalle selviytyäkseen  murhanhimoisten koneiden invaasiolta.

Vaikka tätä onkin paljon herjattu, niin siitä huolimatta tämä on oikeasti hyvä leffa, jos asennoituu katsomaan sitä aivot narikassa -fiiliksellä ja onhan tässä pari hulvatonta kohtausta, esim herjoja heittävä pankkiautomaatti ja limuautomaatti, joka pommittaa junnufutisjoukkuetta tölkeillä.

Lisäksi krediittiä myöskin krediittiä  soundtrackistä, josta vastaa itse AC⚡️DC, joten kunnon kasarimeininki on jälleen kerran taattu.

Lievästi aliarvostettu Stephen King-filmatisointi, joka ei  onnistu tarjoamaan  jännitystä ja elokuvallisia arvoja, mutta viihdearvoja ja kasarimeininkiä tästä löytyy vaikka muille jaettavaksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alaston suudelma(1964)

 Alkuperäinen nimi: The Naked Kiss

Ohjaus & käsikirjoitus: Samuel Fuller

Pääosissa: Constance Towers, Michael Dante,  Anthony Eisley,  Karen Conrad,  Marie Devereux, Patsy Kelly, Virgina Grey

Omalaatuisista  ja aikaansa edellä olleista elokuvistaan tunnetuksi tullut Fuller jätti hyvästit  tämän tyylisille elokuville tällä valtavirrasta poikkeavalla Neo-Noirilla, ennen kuin siirtyi ohjaamaan mainstreempiää elokuvaa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Yön naisena työskennellyt Kelly rökittää sutenöörin ja pakenee pikkukaupunkiin, jossa hän hakeutuu töihin sairaalaan ja yrittää karistaa huonon maineensa kannoiltaan menemällä naimisiin paikallisen ison kihon kanssa, mutta menneisyys vainoaa  Kellyä edelleen ja utopia onnellisesta elämästä pikkukaupungissa murenee  sulhasen pimeän puolen paljastuttua Kellylle.

Omituisesti nimetty Alaston suudelma on jälleen kerran taattua Fulleria alusta loppuun saakka.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Freaky(2020)

 Ohjaaja: Christopher Landon

Käsikirjoitus: Christopher Landon & Michael Kennedy

Pääosissa: Kathryn Newton, Vince Vaughn, Celeste O Connor, Misha Osherovich, Uriah Shelton,  Melissa Collazo, Dana Drori,  Katie Finneran, Alan Ruck

Tänään tuli nautittua elävistä kuvista isolta kankaalta toistaiseksi viimeistä kertaa, kun teatterit menevät taas kiinni kuukausiksi  mistä kuuluu kiitos eräälle kuuluisalle virukselle ja kulttuuria  vihaaville korkeimille tahoille.

Nyt kuitenkin itse asiaan: Fiktiivisessä Blisfieldin pikkukaupungissa riehuu Bliesfieldin teurastajaksi kutsuttu teinejä jahtaava  sarjamurhaaja, jota kuitenkin pidetään urbaanina legendana.

Vanhempien kartanolla dokaamisen ja sekstailun merkeissä iltaa viettävät teinit saavat kokea urbaanin legendan kovimman kautta, kun teurastajaa saapuu paikalle ja lahtaa teinit Friday The 13th-tyyliin käyttämällä hyödyksi  kartanon irtaimistoa. Samalla teurastajan matkaan tarttuu Asteekien aikakaudelta peräisin oleva mystinen La Dola-tikari.

Räväkän prologin jälkeen siirrytään seuraamaan päähenkilö Millie Kessleriä ja häneen ystäviään Nylaa ja Joshia, jotka ovat kenties Slasher-elokuvien ensimmäiset kiintiö vähemmistön edustajat, sillä kultakauden Slashereissä  on harvemmin nähty etnisen ja LGBT-vähemmistön edustajia, mikä onkin  merkki PC-kulttuurin leviämisestä kauhugenreen ja myöskin piristävää vaihtelua 30-vuotiailta näyttäviin  ”teineihin”, jotka eivät osaa muuta tehdä, kuin pössytellä, dokata, sekstailla ja joutua naamioidun veitsimiehen uhreiksi.

Koulun futisjoukkueen Chearleaderinä toimiva Millie joutuu teurastajan seuraavaksi uhriksi, muttei delaa, koska La Dola-tikari vaihtaa uhrin ja tikarin käyttäjän ruumita keskenään, joten seuraavana aamuna teurastaja herää Millien kotona Millien näköisenä ja Millie itse taas törkyisestä, kuumottavan sälän ja kodittomien täyttämästä  varastorakennuksesta  teurastajan näköisenä.

Kaiken lisäksi teurastaja päättää ottaa ilon irti uudesta ruumistaan ja jatkaa murhien tehtailua, sillä kuka nyt epäilisi teinityttöä? Sillä välin Millie ja hänen ystävänsä yrittävät saada teurastajan kiinni, koska jotta ruumiit siirtyisivät takaisin oikeille omistajilleen, teurastajan pitää saada La Dolasta keskiyöhön mennessä tai muuten muutos on pysyvä.

Uudeksi kauhuelokuvaksi Freaky  on yllättävän  hyvä ja viihdyttävä, mistä kuuluu kiitos absurdille tarinalle ja Friday The 13th-henkisille tapoile, jotka ovat  hyvinkin graafisia ja epämiellyttävän riemastuttavia, esim  epilogin murhista WC-pöntön kannella toteutettu, josta niin ikään epämielyttävän riemastuttavasti leikattiin autotalissa  tapahtuvaan sekstailuun, mikä osoittaa ohjaaja Landonin hallitsevan goreilun ja nokkelan sanailun oheela myös visuaalisen kikkailun.

Lisäksi krediittiä täytyy antaa myös Vincen hyvästä roolisuorituksesta teurastajana  ja mukaava nähdä, että Vince on pikku hiljaa siirtynyt WC ja seksihuumoria viljelevistä komedioista hieman rosoisempiin rooleihin.

Joka tapauksessa  Freaky on nykykauhun aatelia ja myöskin yksi tämän poikkeuksellisen vuoden parhaimpia elokuvia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Mank(2020)

 Ohjaaja:David Fincher

Käsikirjoitus: Jack Fincher

Pääosissa: Gary Oldman, Tom Burke,  Tom Pelphrey, Charles  Dance, Amanda Seyfried,  Lily Collins, Arliss Howard , Tuppence Middleton

Nyt arvostelussa parhaimpiin nykyohjaajin kuuluvan Fincherin 12. elokuva, jonka itse asiassa piti olla Fincherin 4.elokuva, mutta Fight Club(1999) ja moni muu elokuva siirsi Mankin vasta 12. elokuvaksi ja tämä on myöskin Fincherin 1. Netflixille tekemä elokuva ja ja kuten viime vuonna ilmestynyt Scorsesen The Irishman, päätyi tämäkin lyhyelle teatterikierokselle valikoituihin teattereihin ennen Netflixiin saapumista.

Nyt kuitenkin itse asiaan:

Elokuva siis kertoo Hermann J. Mankiewiczistä, joka käsikirjoitti Orson Wellesin mestariteoksen Citizen Kanen(1941)

Käsikirjoituksen työstämisen oheela elokuvan kerronta pomppi edestakaisin nykyhetkessä ja menneisyydessä  kartoittaen   Mankiewiczin uraa ja ryyppäämistä.

Gary Oldman vetää jälleen loistavaa settiä pääosassa ja muutenkin  Fincher on tehnyt jälleen taattua jälkeä ja luonut tyylikkään elokuvan, johon  on myös  saatu  40-luvun tunnelmaa mustavalkoisuuden, musiikin, puvustuksen ja lavastuksen osalta, mistä myöskin krediittiä.

Jälleen kerran yksi loistava elokuva Fincheriltä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kalmankaara(1977)

 Alkuperäinen nimi: The Car

Ohjaaja: Elliot Silverstein

Käsikirjoitus: Michael Butler, Lane Slate & Dennis Shyrack

Pääosissa: James Brolin, Ronny Cox, John Marley, R. G. Armstrong, Roy Jenson, Kathleen Lloyd,

Nyt arvostelussa vähemmän tunnettu autoleffa kultaiselta, 70-luvulta, jolloin elokuvia osattiin tehdä ja stuntteja tehdessä  kumia paloi ja peltiä rytisi urakalla ja sangen mielenkiintoisen Kalmankaarasta tekee sen, että tuotantotiimissä hääräsivät kovan luokan nimet kuten  60-luvun Batmobilen rakentanut George Barris, jonka käsialaa oli myöskin tämä elokuvan auto ja teknisenä neuvonantajana puolestaan toimi Anton LaVey ja mitä ilmeisemmin Stephen King on saanut inspiraatiota tästä Christine- Tappaja-autolle ja  nyt itse asiaan:

Utahilaisessa pikkukaupungissa sattuu ja tapahtuu, kun -71 Lincoln Continental jyrää 2 fillaristiä ja pian 3 muuta henkilöä , joten apulaissheriffi Wade Parent käy taistoon hämärää automobiiliä  vastaan, mutta kyseessä ei olekaan tavallinen biili, sillä sivupeilit ja ovenkahvat puuttuvat, ikkunat ovat tummennetut, luodit eivät pysäytä sitä ja jostain kumman syystä se välttää cruisailua hautausmailla.

Vanhaksi leffaksi tämä oli yllättävän jännä, Pappa-Brolin veti hyvää settiä pääosassa ja elokuvan nimikkobiili oli hieno menopeli.

Jos piditte Christinestä, niin suosittelen katsomaan, ihan vain  arvostelun alussa mainitun inspiraatiotittelin takia tai ihan muuten vaan, jos 70-luvun kauhu ja autoleffat sattuvat kiinnostamaan.

Arvosana⭐️ ⭐️⭐️⭐️⭐️

The Taint-Saastuneiden armoilla(2010)

 Ohjaus: Dan Nelson &  Drew Bolduc

Käsikirjoitus: Drew Bolduc

Pääosissa: Drew Bolduc, Colleen Walsh, Richard Spencer,  Kenneth Hall, Ariel Canton, Cody Crenshaw,   Gabriella Herzberg

Tromaa pukkaa pitkästä aikaan Kulinaristin saitille. Sitten asiaan:

Pari  kellarissa hääräilevää kotikemistiä keksii peliä kehittävään aineen nimeltään Cockzantium, jonka he päättävät myydä eräälle firmalle  rahan toivossa, mutta firman korruptoitunut pomo päättää  ujuttaa Cockzantiumia juomaveteen, minkä seurauksena vettä juonneista  miehistä tulee Misogynistisiä John Holmeseja, jotka tappavat kaikki vastaan kävelevät naiset.

Syystä tai toisesta peliä kehittävälle aineelle immuuni skeittarijonne  Phil ( Bolduc) lähtee seikkailemaan ulos kaaoksesta huolimatta ja pian Philin seuraan liittyy survilialistigimma  Misandran (Walsh) ja yrittävät löytää ratkaisun John Holmes-epidemialle.

Jälleen kerran järjetöntä ja Uberviihdyttävä Troma-sekoilua, jossa myös kantaaottava sanoma lääketieteen pimeästä puolesta ja suuryhtiöiden korruptiosta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Christine-Tappaja-auto(1983)

Ohjaaja:John Carpenter

Käsikirjoitus: Bill Phillips(Stephen Kingin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Keith Gordon,  John Stockwell, Alexandra Paul, Robert Blossom, Robert Prosky, Harry Dean Stanton, Kelly Preston, William Ostrander

Jälleen kerran pukkaa Puuseppää ja Kuningasta Kulinaristin saitille. 

Vuoteen 1957 sijoittuvassa prologissa näemme, kuinka  seuraavan vuoden Plymouth Furyä rullaa liukuhihnalta  ja eräs punavalkoinen yksilö osoittautuu pahaksi masiinaksi pahoinpideltyään erään työntekijän sormet ja murhattua toisen.

21 vuotta myöhemmin koulukiusattu nörtti Arnie Cunningham ostaa edellämainitun  Christineksi nimetyn auton entisen omistajan, vanhempien ja  bestiksen  vastalauseista huolimatta.

Pian koulukiusatusta nörtistä sulkeutuu  viileä veikko, joka onnistuu pokaamaan koulun suosituimman gimman bestiksensä nenä edestä, mutta Christine onkin mustasukkaista sorttia ja yrittää tappaa gimman kesken treffien.

Sitten Arnien kiusaajat romuttavat Christinen, mutta Christine korjaa itsensä ja päättää kostaa kaikille, jotka uhkaavat  tulla hänen ja Arnien väliin.

Tämä on harvoja elokuvia Carpenterin filmiografiassa, jonka käsikirjoituksesta hän ei ole itse vastannut ja en ole  kirjaa lukenut, joten vähän vaikea sanoa kuinka uskollinen tämä on kirjalle, mutta kyllä tämä oli jälleen kerran yksi loistava ja jännittävä leffa puusepältä ja krediittiä myöskin edelleenkin hienoista tehosteista, joissa Christine korjaa itsensä ja olenkin aina miettinyt, että mitenköhän  nuo kohtaukset on mahdettu tehdä, sillä CGI-efektejä käytettiin vielä kasarileffoissa hyvin säästeliäästi toisin kuin nykyään, jossa lähes joka leffa täyttä CGIitä alusta loppuun.

Joka tapauksessa Christine on autoaiheisten leffojen aatelia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Voittamaton ykkönen(1980)

 Alkuperäinen  nimi: Big Red One

Ohjaus & käsikirjoitus: Samuel Fuller

Pääosissa: Lee Marvin, Mark Hamill, Robert Carradine, Bobby Di Cicco, Kelly Ward,  Perry Lang, Siegfried Rauch, Stephane  Audran, Marthe Villalonga  Matteo Zoffoli

Nyt arvostelussa legendaarisen ja rikollisen  aliarvostetun Fullerin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva jermuleffojen klassikko.

Leffassa seurataan USAn armeijan 1. Jalkaväkidivisioonan ( Big Red One) edesottamuksia toisen maailmansodan melskeissä  Pohjois-Afrikasta Länsi-Saksassa.

Koska Fuller ei ollut uransa aikana kovinkaan suosittu Hollywoodissa, studiot sekaantuivat liikaa hänen elokuviinsa ja siitä syystä Big Red One on lievästi sekava, koska hahmoja ja heidän taustoja   ei valaista tarkemmin ja monet sotaosuudet  jäävät  tyngiksi, esimerkkinä mainittakoon Normandian maihinnousua  kuvaava osuus, jossa  muutama jermu häärii rannalla ja taustalla näkyvää  maihinnousualusta   lukuunottamatta rantavedet  ja horisontti kumisevat tyhjyyttään, joten olisi luullut, että 4 miljoonan budjetilla olisi  irronnut enemmän  jermuja ja muuta tilpehööriä rannalle, joten edellä mainittu kohtaus ei tee oikeutta historia suurimmalle maihinnousulle ja   näin räikeää tuotantokuluissa säästämistä en ole  nähnyt   pahimmissa b-luokan productioissa.

Joka tapauksessa Big Red One on hyvinkin tyypillinen jermuleffa, jossa jenkkipropaganda haiskahtaa  ja kaikki kansalaisuudet  puhuvat jälleen kerran englantia hauskalla aksentilla, koska jenkit eivät vieläkään jaksa lukea tekstityksiä ja  kliseiden lisäksi tämä on harvoja WW2-leffoja, joissa sodan kauhut tuodaan esille, mutta missään vaiheissa leffa ei mässäile väkivallalla.

Arvostelu on kirjoitettu 160 minuuttisen pidennetyn version pohjalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Halloween(2018)

Ohjaaja: David Gordon Green

Käsikirjoitus: David Gordon Green, Danny McBride & Jeff Fradley

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Nick Castle, Judy Greer, Will Patton, Haluk Ballinger , James Jude Courtney,  Jefferson Hall, Rhian Rees, Andi Matichack

Nyt pyhäinpäivän kunniaksi arvostelussa puusepän  parhaimpiin kuluvan klassikon ns ”virallinen” jatko-osa, sivuttaa aiempien jatko-osien tapahtumat.

1978 Halloween oli erityisen kauhea  lastenvahtina keikka heittäneelle Laurie Strodelle erään Michael Myers nimisen korston tapettua hänen ystävänsä ja melkein myös hänetkin.

40 vuotta myöhemmin Lauriesta on tullut  Sarah Connorina muistuttava kovanaama, jolla on talo täynnä aseita ja jos jonkinlaista turva ja ansaviritelmää edellämainitun kutsumattoman vieraan varalta.

Lisäksi Lauriella onnmyös tytär ja lapsenlapsi (Greer & Matichack) jotka eivät halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, sillä vuosien varrella Laurie on saanut pöpin tittelin.

Samaan aikaan lataamolla, jossa Myers on ollut 40 vuotta, 2  True Crime-podcastaajaa( Hall & Rees) tulevat tapaamaan Michaelia ja antavat hänelle tavaramerkiksi muodostuneen naamarin, joka ilmeisesti herättää vielä 40 vuoden jälkeen jonkin sortin viboja, kun koirat alkavat haukkumaan ja muuta pahaenteistä  tilpehööriä alkaa tapahtumaan  lataamon pihalla.

Sitten koittaa pyhäinpäivä ja jostain kumman syystä lataamon potilaat(Myers mukaan lukien ) lähtevät ajelulle bussilla, joka tietysti joutuu onnettomuuteen ja jälleen kerran Myers lähtee riehumaan Haddonfieldiin ja metsästämään  Laurieta, mutta tällä kertaa Laurie onkin varustautunut Michaelin vierailuun raskaamanpuoleisesti, kuten aiemmin tulikin  mainittua.

Joka tapauksessa Halloween on elokuva, jolta RobZombien remaken ja sen jatko-osan olisi pitänyt näyttää ja tällä kertaa meininki on puusepän visiolle uskollisempi ja onpa puuseppä ollut säveltämässä ja tuottamassa tätä.

Ja tämä on saamassa vielä 2 jatko-osaakin  lähivuosina, joten onpahan nykykauhu menossa vaihteeksi tasokkaampaan suuntaan

Hyvää pyhäinpäivä kaikille Kulinaristin lukijoille!

Arvosana🎃🎃🎃🎃🎃

Halloween 2-Tappajan paluu(1981)

 Ohjaaja: Rick Rosenthal

Käsikirjoitus: John Carpenter & Debra Hill

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Donald Pleasence, Dick Warlock, Lance Guest, Charles Cyphers, Leo Rossi

Puusepän parhaimpiin elokuviin lukeutuva Halloween oli ilmestyessään välitön klassikko ja Slasherien pioneerinteos, joten jatkoa sille oli tietenkin väännettävä 7 epävirallisen jatko-osan ja yhden virallisen   verran.

Nyt kuitenkin itse asiaan:

Haavoittunut Laurie Strode on matkalla sairaalaan ja Michael Myers on edelleen kateissa. Sillä välin kun Laurie makaa sairaalassa(ainoana potilaana, eli Halloween  on yllättävän hiljainen juhlapyhä sairaaloissa) tohtori Loomis jäljittää Michaelia, mutta Michael onkin löytänyt tiensä sairaalaan, jossa uhreiksi valikoituvat tällä kertaa yövuorossa oleva henkilökunta.

Siinäpä juoni lyhyesti ja ytimekkäästi ja lopuksi yleistä lätinää elokuvasta( sisältää hieman spoilereita)

Siinä missä Carpenter luoti jännityksen luomiseen, on Rosenthalin näkemys puolestaan  hieman verisempi, mutta kyllä tämä jää verenvuodatuksessa vitoseksi saman vuonna julkaistujen The Burningin, Rosemaryn murhaajan, My Bloody Valentinen ja Perjantai 13.päivä 2:sen, mutta siitä huolimatta ainakin yksi muistettava murha ( suoraan Argenton Deep Redistä otettu) leffasta löytyy.

Älyvapaata menoakin käsikirjoituksesta löytyy, kohtauksesta, jossa Michaeliksi pukeutunut  nuorisolainen  saa surmansa  poliisiauton ja parkeeratun pakun välisessä kolarissa, ja elokuvan poliiseilla kestää puolet leffan kestosta selvittää vainajan henkilöllisyys, mutta jopa minunkaltaiseni putkiaivo tajusi heti, että  oikea Michael Myers on edelleen kateissa ja tiesin myös, että vainajan henkilöllisyys voidaan todeta hammaskartan avulla  eli 10 pistettä ja papukaijamerkki allekirjoittaneelle, siitä että olin elokuvapoliiseja paremmin kärryillä tapahtumista.

Joka tapauksessa Halloween 2 on jopa eka osaa hieman parempi, vaikkei ole ”virallinen” jatko-osa, toisin kuin toissa vuonna ilmestynyt Halloween, jonka arvostelen huomenna.

Arvosana🎃🎃🎃🎃🎃

Halloween-Naamioiden yö(1978)

 Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus: John Carpenter & Debra Hill

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Donald Pleasence, Nick Castle, Charles Cyphers, P.J. Soles, Nancy Keys,  Kyle Richards,  Brian Andrews

Ylihuomenna juhlitaan jälleen pyhäinpäivää, joten sen kunniaksi aion arvostella Slasher-genren pioneeriteoksen ja sen 2 jatko-osaa.

Halloweeninä 1963  Michael Myers saapuu kotiin karkki tai kepponen-kierrokselta, menee keittiöön, nappaan talon isoimman  veitsen, puukottaa siskonsa ja seisoo pihalla transsin kaltaisessa tilassa vanhempien olessa pihalla kuin lumiukot.

Vietettyään 15 vuotta lataamolla, Tohtori Loomis on hakemassa Michaelia oikeuden eteen, kunnes Michael varastaa auton ja lähtee kotikaupunkiinsa Haddonfieldiin, jossa lapsenvahtina työskentelevä Laurie Strode ja hänen ystävänsä saavat kokea todella ikimuistoisen halloweenin, kun sillä välin Tohtori Loomis ja Sheriffi Brackett etsivät  Michaelia ja yrittävät estää tulevan verilöylyn.

Slasher-genren ensimmäisen elokuvan tittelistä on käyty keskustelua jo vuosia ja joidenkin mukaan elokuvahistorian ensimmäiset tähän genreen kuuluvat teokset olisivat Hitchcockin Psyko ja Micael Powellin Pelon kasvot(molemmat 1960) ja joidenkin mukaan taas ensimmäisen  Slasheri olisi  Mario Bavan Bay of Blood-Verilöyly(1971), Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre  tai sitten Bob Clarkin jouluaiheinen kuumottettelu Black Christmas(molemmat 1974) mutta joka tapauksessa Halloween loi kaikki Genren kliseet ja tämän jälkeen Slashereitä alettiin tekemään liukuhihnatuotannona aina 80-luvun puoliväliin asti, joten siinä mielessä Halloween on elokuvahistoriallisesti merkittävä teos.

7 epävirallista jatko-osaa, remaken ja remaken jatko-osa(2007-09) ja sekä virallisen jatko-osan (2018 saanut Halloween on puusepän Top 5 parhaimpia elokuvia ja  kauhuelokuvien ystävien yleissivistykeen kuuluva klassikko.

Arvosana🎃🎃🎃🎃🎃

Blue Sunshine(1978)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Jeff Lieberman

Pääosissa: Zalman King, Deborah Winters, Brion James, Alice Ghostly, Mark Goddard, Robert Walden, Charles Siebert

Kaveriporukka viettää ihan normi-iltaa, kunnes eräs vieraista kaljuuntuu yllättäen,   hyökkää seurueen kimppuun  työntäen yhden heistä  takkaan, ottaa hatkat ja juoksee kuorma-auton alle.

Teurastukseksi muuttuneissa juhlissa ollut Jerry Zipkin (Zalman King) rupea tutkimaan  tapausta ja saa selville, että viime vuosikymmenellä  Siniseksi Auringonpaisteeksi kutsuttujen ”postimerkkien” nuoleskelu ei ollut kovin hyvä idea, sillä vasta nyt niiden sivuvaikutukset alkavat näkyä ja näihin sivuvaikutuksiin kuuluvat yllättävä hiustenlähtö ja mielipuolinen riehuminen.

Pian kaupunkia ravisuttaa yllättävien  hiustenlähtöjen ja murhien aalto ja jäljet johtavat erääseen senaattoriin( Mark Goddard)

Vaikka monet ovat sanoneet tätä pelottavaksi elokuvaksi ja verranneet tätä  Cronenbergin varhaistuotantoon, itse olen asiasta eri mieltä, sillä tästä puuttuu Cronenbergille tyypillinen  syvällinen tarina ja mehustelu  Body Horror-kliseillä ja itse pidin tätä hyvinkin viihdyttävänä ja  tahattoman  koomisena teoksena ja varsinkin kohtaus, jossa kaljuuntunut lapsenvahti jahtaa suojattejaan  keittöveitsen  kera ja päätyy päähenkilön toimesta parvekkeelta alas, oli hyvinkin absurdi kohtaus ja muutenkin elokuvan tarina huonon tripin seurauksena riehuivista kuulapäistä  on hyvinkin absurdi, jollaista ei nykyään enää tehtäisi, koska elämme mielensäpahoittajien ja kukkahattutätien kulta-aikaa.

Absurista ja tahattoman koomisesta meiningistä huolimatta Blue Sunshine on valistava kuvaus huimausaineiden haittavaikutuksista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kärpänen 2(1989)

 Alkuperäinen nimi: The Fly II

Ohjaaja: Chris Walas

Käsikirjoitus: Frank Darabont, Mick Garris, George Langelaan, Jim & Ken Wheat

Pääosissa: Eric Stoltz, Daphene Zuniga,  John Getz, Lee Richardson,  Harley Cross, Frank C. Turner, Gary Chalk, Ann Marie Lee, Saffron Henderson

David Cronenbergin remake Kärpäsestä(1958) oli ilmestyessään yleisö ja arvostelumenestys ja sai myös parhaiden erikoistehosteiden  Oscarin. Kuinka ollakkaan piti tällekin sitten vääntää jatkoa,  vieläpä ilman keskeisiä tekijöitä(John Getziä lukuunottamatta) joten tämä ei  saanut positiivistä palautetta kriitikoilta, mutta siitä huolimatta, Kärpänen 2 ei ole huono elokuva

Sitten asiaan( Varoitus: sisältää spoilereita edellisestä elokuvasta)

Kuten ensimmäisessä osassa näimme klassikoksi muodostuneen painajaiskohtauksen, jossa Veronica Quaife synnyttää jättitoukan tapahtuu virallisesti tämän elokuvan alussa, mutta Veronica ei selviä hengissä ja hämärän  Bartok Industriesin johtaja Anton adoptoi Martiniksi nimetyn pojan, koska hänellä on samankaltaisia kykyjä kuin edesmenneellä isällään.

Perimästään johtuen Martin varttuu aikuiseksi jo 5 vuodessa ja Martin päättää saattaa isänsä projektin  loppuun elikkä loppu hyvin ennalta-arvattavissa.

Koska Cronenberg ei harrasta jatko-osien ohjaamista, ohjaajan paikalla häärii edellisen osa tehosteista vastannut Chris Walas ja  tämän jälkeen vielä  yhden elokuvan ohjanneen ( The Vagrant, 1992) ohjaamista

 ei voi verrata Cronenbergiin ja vaikka käsikirjoituksesta vastaavat  nimimiehet Darabont & Garris, 

puuttuu tästä jatko-osasta Cronenbergille olennainen syvällinen tarina, sillä Kärpänen 2  tarjoaa sen sijasta pelkkää goreilua, toisaalta hienosti käsintehtyä sellaista, mistä krediittiä, kuten myöskin Hellraiser-säveltäjä Christopher Youngin  tunnelmallisesta soundtrackistä.

Nimekkäistä käsikirjoittajista huolimattaa tarina tökki paikoittain aika pahasti ja tässä oleva romanssi tuntuu väkisin väännetyltä ensimmäisen osa aidosti koskettavaan ja tuhoon tuomittuun romanssiin verrattuna  ohjaajan ja pääosan olisi minun mielestäni voinut hyvin vaihtaa ja olisi tämä voinnut olla 5 tähden leffa, jos ohjaajana olisi ollut Sam Raimi ja Martin Brundlen roolissa Keanu Reeves tai Josh Brolin(Näin kerrotaan IMDBeen triviassa )

Joka tapauksessa Kärpänen 2 on keskivertoa parempi jatko-osa Cronenbergin mestarieokselle, vaikkei tavoittakaan sen syvällistä, surullista ja oksettaavaa tunnelmaa, on Kärpänen 2 katsomisen arvoinen teos, jos  sattuu tykkämään käsintehdystä goreilusta eikä anna huonohkon käsikirjoituksen ja näyttelijäintyöskentelyn vaivata, luvassa viihdyttävät  tunnin ja 45 minuutin gorefestarit.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Kärpänen(1986)

 Alkuperäinen nimi: The Fly

Ohjaaja: David Cronenberg

Käsikirjoitus: David Cronenberg & Charles Edward Pogue( George Langelaanin novelin pohjalta)

Pääosissa: Jeff Goldblum, Geena Davis, John Getz , Leslie Carlson, David Cronenberg

Nyt arvostelussa Body Horrorin maestron mestariteos, joka kuuluu sarjassamme ” Tasokkaat  remaket höperöistä höperöistä 50-luvun scifistelyistä” , joihin lukeutuvat  aiemmin arvostelemani The Thing(1982)  Vaara vieraalta planeetalta (1986) jaThe Blob(1988)

Niiden välissä valmistui remake vuoden 1958 elokuvasta, joka lähinnä muistetaan Cinemascope-kuvauksesta, hienoista väreistä ja vekkulin näköisestä ihmiskärpäsestä, mutta sen voin sanoa etukäteen, että Cronenbergin Kärpäsestä on vekkuli meininki kaukana.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: Tiedemies Seth Brundle on väsännyt teleporttilaitteen ja  esittelee  aparaattia  toimittaja Veronica Quaifelle ja myöhemmin parin välille syttyy romancci.

Saatuaan vihdoinkin  Teleportin toimimaan elävien olentojen siirtämisessä, Brundle päättää kokeilla aparaattia itse kohtalokkain seurauksin kärpänen lennettyä  aparaattiin.

Pian Brundle alkaa syömään epäilyttävän paljon sokeria, kiipeilemään seinillä ja katoilla ja kokemaan radikaaleja ulkoisia muodonmuutoksia.

Brundle hidasta muuttumista ihmiskärpäseksi ei myöskään helpota sekään, että Veronica on paksuna  & exä /pomo Sthathis  Borans yrittää tunkea kapuloita pariskunnan rattaisiin.

Jälleen kerran Cronenberg osoittaa  jälleen kerran minkälaisia äklöjä juttuja saa  keksittyä ihmisvartalon mutantoitumisesta ja Kärpäsessä äklötyskerroin on aiempiin elokuviin verrattuna korkealla, mistä kiitos kuuluu Oscarilla palkituille  Chris Walasille & Stephen Dupuisille ja varsinkin päähenkilön hidas muodonmuutos ihmiskäpäseksi on edelleen puistattavaa seurattavaa ja Cronenbergin hovisäveltäjä Howard Shoren jylhät  musiikit luovat jälleen kerran kuviin tunnelmaa.

Kärpänen on Cronenbergin mestariteos, yksi parhaimpia remakeja ja myöskin samalla oksettava ja surullinen rakkaustarina, mutta siitä huolimatta  en suosittele tätä treffi-illan elokuvaksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kassandran silta(1976)

 Alkuperäinen nimi: The Cassandra Crossing

Ohjaaja: George P. Cosmatos

Käsikirjoitus: George P. Cosmatos, Tom Mankiewicz & Robert Katz

Pääosissa: Richard Harris, Sophia Loren, O. J. Simpson, Martin Sheen, Ava Gardner,  Burt Lancaster, Lionel Stander , John Phillip Law , Lee  Strasberg, Ingrid Thulin, Lou Castle

Nyt arvostelussa jälleen yksi hyvin tyypillinen, mutta vähemmän tunnettu  a-luokan naamoilla miehitetty 70-luvun katastrofileffa, ja joka tuli nähtyä tänään oikein 35MM-filmiltä Kino Reginan pelottavan ajankohtaisessa Epidemia-esitys-sarjassa.

Ohjaajana  hääri  Syltty-klassikoista Rambo 2 ja Corbasta vastannut Cosmatos ja Cosmatoksen kanssa käsikijoituksesta vastasi 5 Jaska Böndeä( 2 anonyymisti) kirjoittanut Tom Mankiewicz, joten kyseessä on varsin  ”tasokasta” menoa tiedossa.

Vaihteeksi ruotsalaiset poliittis-uskonnollisen  järjestötoiminnan edustajat murtautuvat   USA:n hallinnoimaan  hämärien pankkitilien luvatussa maassa sijaitsevan laboratorioon, jossa kehitellä jonkin sortin biologisia aseita.

1 kolmasosaa Håkaneista pääsee karkuun yhden kuollessa  labrassa olleeseen pöpöön ja toisen jouduttua ammutuksi , mutta paikalta pakoon päässyt  Håkan on tietämättään sairastunut labrasta mukaan tarttuneeseen keuhkoruttoon ja siitä huolimatta päättä lähteä junalla takaisin Ruotsiin.

Junassa riittää jos jonkilaista matkustajaa: sankarina häärii kuuluisa lääkäri( Harris) edellä mainitun ex-vaimo (Loren)  rikas puumanainen ( Gardner) ja tämän  hepopöllyssä  oleva toy boy (Sheen) ja papiksi naamioitunut huumekyttä ( Simpson)

Sillä välin tautinen Håkan ottaa huikan apaattisen  Basset  Houndi  vesikupista, viihdyttää lapsia ja yskii riisin päälle ja siitäkös vasta riemu repeää, kun matkustajia alkaa sairastumaan,   Punaisen Ristin aseistautuneet  elmukelmumiehet nousevat junaan, varmistaakseen, ettei yksikään matkustaja pääse junasta levittämään tautia eteenpäin ja kaiken lisäksi juna on matkalla kohti epävakaista, elokuvan tittelissä mainittua silta.

Samaan aikaan hämärien pankkitilien luvatussa   maassa  Burt Lancasterin näyttelemä eversti ja ruotsalainen naistohtori  tutkivat taudin kehitystä edellä mainitun koiran (onneksi koira selviää) avulla ja miettivät sitä, pitäisikö antaa junan syöksyä  sillalta alas 1000 matkustajaa mukanaan, mutta jälleen kerran mattimeikäläiset ovat hallitusta fiksumpia ja  päättävät nousta kapinaan elmukelmumiehiä vastaan, joten luvassa on räiskettä, pauketta ja pienoismallijunilla leikkimistä eli  kyllä siinä jää rutto kakkoseksi, kun O. J. ja Pappa-Sheen pistävät tuulemaan ja oli aika eeppistä nähdä molemmat samassa leffassa, mistä krediittiä, kuten myöskin alussa ja lopussa nähtävistä hienoista kamera--ajoista ja Jerry Goldsmithin soundtrackistä.

Kassandran silta on aika tyypillinen a-luokan naamoilla miehitetty viihdyttävä ja jännittävä  70- luvun katastrofileffa, joka on myöskin pelottavan ajankohtainen  tällä hetkellä.

Arvosana🚞🚞🚞🚞🚞

The House by the Cemetery(1981)

 Alkuperäinen nimi: Quella villa accanto al cimitero

Ohjaaja: Lucio Fulci

Käsikirjoitus: Lucio Fulci & Elisa Briganti

Pääosissa: Catorina MacColl,  Paolo Malco, Ania Pieroni, Giovanni Frezza   De Mejo,  Lucio Fulci

Nyt arvostelussa Fulcin ns Helvetin portit trilogian päätös, ja kuten Argenton eläin ja 3 äitiä trilogiat, eivät myöskään Fulcin trilogian  elokuvat eivät liity juurikaan toisiinsa mitenkään paitsi zombiet on ainoa yhdistävä aihe elokuvissa.

Boyle niminen perhe muuttaa Uudessa- Englannissa sijaitsevaan  taloon, jossa on tapahtunut hiljattain murha-itsemurha. Kaiken lisäksi talo sijaitsee elokuvan tittelin hautausmaan vieressä elikkä  varsin perheystävällinen paikka siis .

Pian alkaa tapahtumaan kummia ja väki vähenemään Fulcin elokuville tyypillisesti gorepitoisissa merkeissä  ja epämääräisten äänten kuuluessa talon kellarista, joten olisiko syytä olettaa, että talon alkuperäinen omistaja J.T. Freudsteinillä olisi osuutta asiaan?

Vaikka Talo hautausmaan  vieressä onkin jäänyt ikävästi jäännyt aiemmin samana vuonna ja tässäkin blogissa arvostellun The Beyondin varjoon, on tässäkin Fulcille ominaista synkkää tunnelmaa ja goreilua, joskin hillitysti kuin aiemmin, mutta sitäkin häijymmän näköistä ja yhtä hienosti toteutettuna, mistä krediittiä maskeeraaja Gino De Rossille jälleen kerran.

Krediittiä täytyy myös antaa leffa soundtrackistä, josta Fabio Frizzin sijasta vastasi  Walter Rizzati, jonka sävellykset loivat kuviin paikottain tunnelmaa ja varsinkin hämmästyttävän paljon Carpenterin Usvan tunnarin ja Adagion risteytykseltä kuulostava tunnarin oli hieno.

Jälleen kerran mainiota zombeilua ala Fulci.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

City of the Living Dead(1980)

 Alkuperäinen nimi: Paura nella citta dei morti viventi

Ohjaaja: Lucio Fulci

Käsikirjoitus: Lucio Fulci & Dardano Sacchetti

Pääosissa: Christopher George,  Catriona Maccoll,   Carlo De Mejo, Lucio Fulci, Michele Soavi, Perry Pirkanen, Robert Sampson

Fulcia pukkaa jälleen Kulinaristin saitille. Tällä kertaa arvostellussa H.P. Lovecraftin  innoittamaa zombeilua siis.

Tarina lähtee käyntiin Dunwich nimisen pikkukaupungin hautausmaalta, jossa paikallinen  pappi päättää päivänsä  vetämällä itsensä narun jatkoksi, minkä seurauksena vainajat lähtevät vaeltamaan ja rekrytoimaan eläviä mukaan vaellukselle.

Samaan aikaan New Yorkissa tapahtuvassa meediosessiossa osallisena oleva Mary Woodhouse (Maccoll) näkee papin päivänpäättäjäiset ja vainajien vaelluksen, mikä osoittautuukin, niin rajuksi visioksi, että hänkin päättää päivänsä, mutta joutuukin elävältä haudatuksi hälläväliä-asenteella  töihinsä suhtautuvien haudankaivajien toimesta, mutta onneksi reportteri  Peter Bell ( Christopher George) sattuu paikalle ja kaivaa Maryn ylös.

Sitten Mary ja Peter lähtevän Dunwichin  pysäyttämään radikaalipapin metkut ja vainajien vaelluksen, mutta heillä on vain muutama päivä aikaan, sillä  heidän on hoidettava keissi halloweeniin menessä tai muuten vainajat jäävät  roikkumaan pysyvästi nurkille.

City of the Living Dead on jälleen kerran taattua Fulcia alusta loppuun, mutta, lievästi sekava käsikirjoitus, mystisesti joka paikkaan ilmestyvät zombiet ja tönkkö loppu  olivat tämän leffan miinukset, mutta synkkä tunnelma, Gino De Rossin hulppeat splätteröinit ja Fabio Frizzin soundtrack olivat sentään jälleen kohdillaan.

Jälleen kerran erittäin mainiota zombeilua ala Fulci.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Heavy Metal 2000 (2000)

Tunnetaan myös nimellä:  Heavy Metal F.A.K.K  2

Ohjaus: Michael Coldewey & Michel Lemire

Käsikirjoitus: Robert P Cabeen &  Carl Macek

Pääosissa: Michael Ironside, Billy Idol, Julie Strain Eastman

Nyt arvostelussa legendaarisen aikuisten animaatioleffan rahastuksen merkeissä väännetty jatko-osa, jossa nähdään 6 episodin sijasta yksi pidempi tarina, joka puolestaan pohjautuu Turtlesien toisen luojan Kevin Eastmanin  osittain kirjoittamaan ja kuvittamaan sarjakuvaan The Melting Pot

Juoni lyhyesti ja ytimekkästi: Jossain epämääräisessä avaaruuskaivoksessa työskentelevä Tyler(Ironside) löytää poratessaan vihreää hohtavaa hommelia ( Ilmeisesti ekan osa Loc-Nar) ja  altistuttuaan vihreälle hommelille Tyler tappaa muut työntekijät ja johtoportaan, kaappaa aluksen ja aiheuttaa lisää kärsimystä ja kuolemaa F.A. K.K 2 nimisellä planeetalla. Tylerin hyökkäyksestä  ainoana henkiin jäännyt Julie lähtee kostoretkelle  mystisen huppujäbän, kivimiehen ja Tylerin jengissä mukana olleen tyypin kanssa.

Kauas on menty ekan Heavy Metalin tasosta, sillä jäin kaipaamaan erillisiä episodeja, kasarisoundeja ja ihanan kankeaa käsinpiirettyä animaatiota.  Nyt näimme epäilyttävän paljon Dreamworksin koko perheen animaatioita muistuttavaa piirrosjälkeä  melko sekavan tarinan, joka toimisi ehkä sarjakuvana paremmin ja lähinnä nu-metallista koostuva soundtrackin, josta  tuli vain paha mieli lähinnä korvilleni, jotka ovat tottuneet kasarisoundeihin.

Ainoa hyvää sanottavaa  Hevay Metal 2000:sta on vaikea löytää, mutta   Michael Ironside veti hyvän ääniroolin Tylerina ja paikoittain  hahmon järjettömille repliikeille sai hihitellä säännöllisin  väliajoin.

Ekan osaan verrattuna tämä oli  semilievä pettymys, mutta ehkä Z-sukupolvi saattaa saada tästä jotain irti, toisin kuin allekirjoittanut, joka edustaa puolestaan  Y-sukupolvea, vaikka diggaan enemmän x-sukupolven populaarikulttuurista enemmän kuin oman sukupolveni vastaavista tuotoksista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Heavy Metal(1981)

 Ohjaaja: Gerald Potterton

Käsikirjoitus: Daniel Goldberg & Len Blum

Pääosissa: Percy Rodriguez,  Richard Romanus, John Candy, John Vernon, Eugene Levy,  Harold Ramis, Rodger Bumpass,  Don Francks, Joe Flaherty, Susan Roman, Alice Playten,  August Schellenberg, Martin Lavut,  Marilyn Lightstone,  Jackie Burroughs, Zal Yanovsky , Al Waxman, Harvey  Atkin

Nyt arvostelussa legendaarinen aikuisten animaatioleffa, joka perustuu samannimiseen sarjakuvaan ja jota South Park parodioi  12.kauden 3. jaksossa Major Boobage.

Nyt itse asiaan:

Prologissa avaruudessa lentävä -58 Corvette laskeutuu aavikolle, mistä  siirrytään pelolle, jossa kotiin palaava astronautti-isä  ja tuo tyttärelleen tuliaisena  epäilyttävän vihreän  hohtavan pallon, joka sulatta isän luuranko ja mönjäläjäksi ja niin Loc-Narina  tunnettu vihreä pallo alkaa kertoman tytölle tarinoita joissa

Sitten näemme  5 episodia, joissa  näemme voice overia  myöten film-noir henkisen tarina taksikuskista vuoden 2031 New Yorkissa, Nörttiskidistä, joka muuttuu violetiksi örkiksi ja päätyy seikkailemaan kurivikkaiden, naisten, örkkien ja puhuvien goriloiden keskelle, arveluttavan avaruuskipparin oikeudenkäynnistä, joka ei mene hyvin, B-17 pommikoneen hurjasta pommituslennosta avaruudessa, kummallisen avioliiton ja barbaarittaren lentämässä  lentoliskolla ja taistelemassa  luolamiehiä vastaan.

Episodien laatu vaihtelee laidasta laitaan, mutta   2 ekaa episodia Harry Canyon ja Den olivat mielestäni parhaimmat, varsinkin koska Richard Romanus ja John Candy sopivat rooleihinsa yllättävän hyvin ja Den taas puolestaan perustui legendaarisen Richard Corbenin tarinaan, mistä krediittiä, sillä Corben on yksi suosikkejani  sarjakuva-alalla.

Heavy Metal on kaikkien aikojen paras animaatioleffa ainakin toistaiseksi, kunnes vuosia suunnitteilla  ollut kokoillan leffa Family Guysta saa joskus ensi-iltansa., mutta sitä ennen suosittelen katsomaan Heavy Metalin, sillä parin hyvän episodin lisäksi tässä on aika törkeän kova soundtrack jolla kuullaan  mm Blue Öyster Cultia, Cheap Trickiä ja Black Sabbathia.

Seuraavaksi arvostelussa vähemmän tunnettu jatko-osa tälle, joka kulkee nimellä Heavy Metal 2000.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Domino(2019)

 Ohjaaja: Brian De Palma

Käsikirjoitus: Peter Skavlan

Pääosissa: Nikolaj Coster Waldau, Carice Van Houten, Guy Pearce

Nyt arvostelussa  legendaarisen De Palman 80-vuotissynttärien  kunniaksi  herran uusin elokuva Domino, joka jäi meillä teatterikierrosta   vailla ja jota ei tule myöskään sekoittaa Tony Scottin samannimiseen elokuvaan(2005)

Juoni lyhkäisesti ja ytimekkäästi:

Englantia puhuvat tanskalaiset poliisit Christian ja Hans menevät selvittämään perheväkivaltaan liittyvää keissiä, joka saa hurjia käänteitä, kun epäilty karkaa käsiraudoista ja tappaa Hansin.

Sitten käy ilmi, että  epäilty onkin ex-sotilas ja hyllytetyksi joutunut Christian lähtee kiertämään EU-maita sisäisen tutkinnan poliisin Alexin kanssa, mutta he törmäävät ex-sotilaan kostoretkeen poliittis-uskonnollista järjestötoimintaa vastaan  ja arveluttavaan CIA agenttiin (Guy Pearce)

Kuten 8 vuotta sitten ilmestynyt Passion osoitti, että näyttää vahvasti siltä, että mestarilta on lähtenyt ohjaaminen lapasesta, sillä tämäkin oli aika köykkäisesti ohjattu ja näytelty ja Passionin tapaan tämäkin olisi kaivannut  räväkämpää otetta, De Palman itse kynäilemää käsikirjoitusta, enemmän nimekkäitä naamoja (Vaikka Guy Pearce hyvä näyttelijä onkin) enemmän visuaalista kikkailua ja Pino Donaggion tavaramerkiksi muodostuneita Palman elokuvien sisällön kanssa ristiriidassa olevia romanttisia sävellyksiä.

Köykkäisestä menosta huolimatta, onnistui tämä sentään jotenkuten  pitämään mielenkiintoa yllä.  Nimittäin kyllä tästäkin löytyi  ihan tyylikästä visuaalista kikkailua ( kuvaus ja värien käyttö) sekä mestariteosten tavaramerkkejä jaetun ruudun käyttämisestä tarinallisena tehokeinona ja Donaggion soundtrackistä.

Joka tapauksessa Domino edustaa De Palmaa keskiverromasta päästä, mutta joten kuten tämän katsoi.

Toivottavasti herran seuraavat elokuvat Sweet Vengance ja Catch and Kill ovat 4-5  tähden arvoista  settiä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Tenet(2020)

 Ohjaus & käsikirjoitus: Christopher Nolan

Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Kenneth Branagh, Michael Caine,  Elizabeth Debecki. Aaron Taylor Johnson, Dimple Kapadia

Nyt arvostelussa pitkään ja hartaasti odotettu Christopher Nolanin 11. elokuva, jonka ensi-iltaa siirettiin meilläkin kahteen otteeseen, kunnes se sai lopulta ensi-iltansa viime viikon keskiviikkona.

Tenet kertoo anonyymistä  CIA-agentista, jota kutsutaan pelkästään tittelillä ”päähenkilö”.

Päähenkilö joutuu vastakkain venäläisen asekauppiaan  Andrei Satorin ( Branagh) kanssa, joka aikoo tuhota maailman häröilemällä aikajatkumon kulkemaan taaksepäin.

Avukseen päähenkilö saa agenttikollega Neilin (Pattinson) ja  koko homman pyörii myöskin Tenet-lauseen ympärillä.

Jälleen kerran Nolan loihtii valkokankaalle visuaalisesti huikeaa ja eeppistä menoa, mutta  hieman hämmentävää myöskin, sillä  Nolanin  muutama muutkaan elokuva eivät avaudu heti ensimmäisellä katsomiskerralla ja kuten 10 vuoden takaisessa Inceptionissa,, jonka tarina unissa tapahtuvasta ryöstöistä oli jo 7 vuota aiemmin esiintynyt Don Rosan Roope-tarinassa Unelmoiden läpi elämän, jossa Karhukopla on varastanut Pelleltä laiteen päästäkseen Roopen uniin selvittämään holvin numero yhdistelmää ja tämä idean puolestaan on peräisin 29 vuotta aiemmin julkaistusta elokuvasta Dreamscape. Jännää, miten samat tarinat kiertävät eri formaateissa vuosikymmenestä toiseen ilman räikeää plagiointia.

Tenentissä nähty idea ajan kulkemisesta taaksepäin on mitä ilmeisemmin saannut inspiraatiota Family Guyn jaksosta Yug Yimaf, jossa Brian käpälöi Stewien aikakonetta ja näin ollen aiheuttaa aikajatkumon kulkemisen taaksepäin. Siinä vaiheessa, kun elokuva alkoi kulkemaan taaksepäin, niin  meinasi alkaa naurattamaan, sillä ajattelin samalla edellä mainittua jaksoa.

Joka tapauksessa pitkään ja hartaasti odotettu Tenet on toistaiseksi tämän vuoden paras elokuva, kunhan Denis Villeneuven uusi tulkinta Frank Herbertin  412-sivuisesta scifi-eepos  Dyynistä saa näillä näkymin ensi-iltansa joulukuussa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Ansa- The Parallax View(1974)

 Ohjaaja: Alan J. Pakula

Käsikirjoitus: Lorenzo Semple Jr, Robert Towne & David Giler( Loren Singerin kirjan pohjaalta)

Pääosissa: Warren Beatty, William Daniels, Paula Prentiss, Hume Cronyn, Kenneth Mars,  Walter McGinn, Anthony Zerbe, Bill Mckinney, Richard Bull, Jim Davis,  William Joyce, Stacy Keach Jr

Nyt arvostelussa yksi paranoiaa käsittelevien trillereiden keskeisiä teoksia, joka kuuluu Pakulan ns paranoiatrilogiaan, jonka muut elokuvat ovat Klute(1971) ja Presidentin miehet(1976) Elokuvilla ei ole mitään tekemistä keskenään paitsi  teema paranoiasta ja poliittisesta vehkeilystä.

Nyt kuitenkin itse asiaan:  Senaattori Charles Carroll(William  Joyce ) on vaalikiertueeella Seatlessa. Sitten senaattori ammutaan Space Needlen ylimmässä  kerroksessa ja takaa-ajon jälkeen salamurhaaja putoaa katolta alas.

Salamurhaa tutkiva komissio toteaa, että kyseessä oli yksittäisen epävakaan henkilön tekemä murha eikä taustalla näytä olevan salaliittoa. Kuitenkin  3 vuotta myöhemmin  senaattorin salamurhan jälkeen tomittaja Joseph Frady(Beatty) joka oli  paikalla, kun senaattori ammuttiin saa kuulla, että   18.toista todistajasta 6 on kuollut ”hämärissä” olosuhteissa, joten Joseph päättää alkaa tutkimaan tapausta, jonka jäljet johtavat hämärään Parallax-yhtiöön...

Itse trilogian nähneenä voin todeta, että tämä oli trilogia jännin ja paras leffa. Mm Kummisedät kuvannut legendaarisen Gordon Willisin kuvaus on paikoittain todella tyylikästä seurattavaa, etenkin alkupuolelle sijoittuva takaa-ajo Space Needlen katolla.  Katsottuani elokuvan tänään toista kertaa mietin edelleen, että on varman stunt-miehiä hirvittänyt juoksennella 184 metrin korkeudessa ilman turvavarusteita. Harvemmin näkee nykyelokuvissa näin upeaa kuvausta ja stuntteja, mistä täytyy antaa krediittiä.

Joka tapauksessa Parallax View on paranoiatrillereiden aatelia ja hyvä esimerkki elokuvista, jollaisia ei enää tehdä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Koomikkojen Kuningas(1982)

 Alkuperäinen nimi: The King of Comedy

Ohjaaja: Martin Scorsese

Käsikirjoitus: Paul D. Zimmerman

Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbott

Nyt arvostelussa   Scorsesen ja De Niron 5. yhteinen elokuva,  jonka näin  tänään 35mm- filmiltä Orionissa.  Ilmestyessään kriitikoiden ja yleisön vieroksuma, mutta nykyään kulttiklassikoksi nousut  The King of Comedy toimi Taksikuskin tavoin suurena inspiraationa viime vuoden ja vuosikymmenen 2. parhaimmalle elokuvalle, Jokerille.

De Niro näyttelee tällä kertaa Rupert Pupkiniä, hieman omalaatuista nimikirjoitusten metsästäjää, joka kuvittelee olevansa kovakin stand-up koomikko ja haluaisi kovasti esiintyä ihailemansa Jerry Langfordin (Lewis) nimikko-ohjelmassa.

Rupert yrittää väkisin päästä useamman kerran idolinsa puheille, mutta lennettyään liian monta kertaa pihalle vastaanotolta,  Rupert ja toinen Jerryn epävakaa fani Masha ( Bernhard) päättävät siepata idolinsa, jota Rupert saisi  15 minuutin kuuluisuutensa Jerryn nimikko-ohjelmassa.

Vaikka tämä onkin Scorsesen 1. komedia se ei Scorsesen omien sanojen mukaan ole varsinainen komedia, sillä Rupertin yli-innokas fanitus käy loppua  kohden kuumottavaksi touhuksi ja joidenkin kriitikoiden mukaan Rupert olisi jopa vielä väkivaltaisempi hahmo kuin Taksikuskin Travis Bickle.

Itseäni hieman kummastuttaa ohjaajan ja   elokuvahistorijoitsioiden mietteet, sillä Rupertin vouhotus ja jatkuvat yritykset päästä Jerry puheille herättivät vain minussa hilpeyttä, kuten toistuva gagi, jossa monet sivuhenkilöt lausuvat Rupertin sukunimen ihan miten sattuu. Lisäksi Rupert ei ole kovinkaan väkivaltainen tyyppi, koska hän suhtautui yllättävän rauhallisesti jatkuviin ulosheittoihin vastaanotolta ja käytti sieppauksessa leikkiasetta oikean sijasta.

Toisaalta Rupert olisi voinutkin olla  hämärämpi ja väkivaltaisempi tyyppi, jos Paul Schrader olisi ollut tämäkin kirjoittanut, sillä Schrader tunnetusti ei pitänyt Jerry Lewiksestä, sillä hän näki ensimmäisen elokuvansa vasta 17-vuotiaana ja elokuva sattui olemaan joku Jerry tähdittämä 60-luvun komedia, josta Schrader ei pitänyt olleenkaan.

Oli miten oli, Koomikkojen Kuningas on jälleen kerran yksi loistava Scorsese \ De Niro-elokuva ja myöskin suositeltava komedia niillekin, jotka luulevat, että komedia tarkoittaa pelkästään Sandlerin ja kumppaneiden tähdittämiä   WC ja seksihuumorin täyttämiä häröilyjä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Taistelu elämästä(1983)

 Alkuperäinen nimi: The Final Terror

Ohjaaja: Andrew Davis

Käsikirjoitus: Ronald Shusett, Jon George, Neill. D. Hicks

Pääosissa: Joe Pantoliano, Daryl Hannah, Rachel Ward, Adrian Zmed, Mark Metcalf

Nyt arvostelussa jälleen kerran yksi  eräjormailuviiltelyleffa, joka tuli nähtyä osana NV-festareita ja oikein 35mm-filmiltä.

Nyt kuitenkin itse asiaan:  Motskarilla eräjormaileva pariskunta listitään ja myöhemmin  joukko epäilyttävän vanhoja partiolaisia ja joukko muijia eräjormailevat samoissa maisemissa tietämättään siitä, että metsässä väijyy röllipukuun pukeutunut kassialma, joka väijyy ja listii metsässä patikoivia kunniallisia veronmaksajia, joten eräjormailijat päättävät pistä kassialmalle kampoihin ja alkavat viritellä metsään Rambo-henkisiä ansoja.

 Ja kuten arvatta saattaa, päähenkilöt ovat  Slasher-elokuvan  normistandardien mittapuuhun verrattuna harvinaisen tyhmiä ja jo pelkästään matkan varrella sijaitseva  lataamon ja parin kaverin epämääräisen katoamisen olisi jo pitänyt alkaa soittamaan  kelloja ja  yllättävän kauan päähenkilöillä kesti tajuta tilanne ja alkaa pistämään kampoihin kasssialmalle.

Hauskana faktana mainittakoon, että itse asiassa tämä filmattiin jo 2 vuotta aiemmin, mutta koska  Slashereitä ilmestyi kerran viikossa, ketään kiinnostanut levittää TFT:etä, joten piti kuulemma odottaa 2 vuotta, ennen kuin Daryl Hannahista tuli kuuluisa Blade Runnerin myötä.

Darylin lisäksi mukana ovat hillumassa Rachel Ward (Kaikki pelissä) Joe Pantoliano (Riskibisnes) Adrian Zmed ( Polttarit) ja Mark Metcalf (Delta-jengi), joten perusslasheriin verrattuna tässä oli mukana aika monta isoa kihoa ja The Final Terror oli myös ohjaja Davisille  ensimmäinen  elokuva, joka poiki hänelle töitä Hollywoodista ( mm Kaappaus merellä ja Takaa-ajettu)

Keskivertoa parempi kasarislasheri.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Dolls(1987)

 Ohjaaja: Stuart Gordon

Käsikirjoitus: Ed Naha

Pääosissa: Stephen Lee, Ian Patrick Williams, Carolyn Purdy Gordon, Carrie Lorraine, Guy Rolfe, Hillary Mason, Bunty Bailey, Cassie Stuart

Maaliskuussa edesmennyt Stuart Gordon tunnettiin parhaiten H.P. Lovecraftin tarinoiden siirtämisestä valkokankaille, mutta hän ohjasi myös muunkinlaisia kauhuleffoja, joista tänään Orionissa osana NV-festareita esitetty Dolls edustaa.

Bower niminen perhe on ajelemassa maaseudulla, kunnes matka katkeaa auton jäädessä kiinni mutaan. David-isän (Williams) suorittamaan kiroilukollaasin jälkeen kaiken lisäksi alkaa satamaan ja salamoimaan ja ilkeä äitipuoli  Rosemary ( Carolyn Purdy Gordon) heittää tyttären Judyn(Carrie Lorraine) nallen metsään.

Perhe saapuu kartanolle,  jossa on epäilyttävän paljon nukkeja. Bowerit livahtavat tallin kautta kartanoon

 ja aluksi haulikkopitoisen vastaanoton jälkeen kartonossa asuava  Hartwick niminen pariskunta ( Rolfe & Mason) päättävät antaa Bowerien yöpyä kartanossa.

Myöhemmin kartanoon saapuu lisää väkeä, tällä kertaa punkkarinaiset Isabel  & Enid(Bailey & Stuart) sekä kiintiökoomikko Ralph( Stephen Lee) Yöllä alkaa sattumaan ja tapahtumaan, kun nuket heräävät henkiin ja alkavat riehumaan.

Vaikka Dolls ei tarjoile järjetöntä lätistelyä, kuten Gordonin  Lovecraft-filminnökset, Dolls keskittyy enemmän tunnelmointiin ja paikoittain tämä oli aika jännä, muttei myöskään huumoria ole unohdettu tälläkään kertaa, mainittakoon esimerkkinä Ralphin slapstick-henkiset kaatuillut ja törmäillyt sekä David, joka yrittää saada vaimoaan vaakamaboilemaan, vaikka tämä onkin hetki sitten joutunut nukkejen murhaamaksi eikä David kiinnitä mitään huomiota siihen, että  Rosemary ei hengitä ja peitto värjäytyy punaiseksi verestä.

Joka tapauksessa Dolls on keskivertoa parempi ja viihdyttävämpi kasarihorrori Gordonilta,  joka lyhyestä 77 minuutin kestostaan huolimatta onnistuu kohtuulisesti tarjoamaan jännitystä ja huumoria.

Ja lukijoille tiedoksi, rakas kulinaristien ottaa myös ylihuomenna osaa NV-festareille, jolloin luvassa on jälleen kerran yksi kesäleiriviiltelyleffa The Final Teror(1983, joka luonnollisesti tulee olemaan seuraavan bloggitekstini aihe.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Lonkerot(1977)

 Alkuperäinen nimi: Tentacoli

Tunnetaan myös nimellä: Tentacles

Ohjaus: Ovidio G.Assonoitis ( nimellä Oliver Hellman)

Käsikirjoitus: Steven W. Carabatsos,  Tito Capri, Jerome Max

Pääosissa: Bo Hopkins, John Huston, Shelley Winters, Henry Fonda, Claude Akins 

Arvostelun alkuun täytyy todeta, että vaikka leffan nimi onkin Lonkerot, niin siitä huolimatta tässä ei juoda Lonkeroita tai nähdä lonkero-olioita häröilemässä vaan kyseessä on  jälleen kerran  Italian & USA:n yhteisproductiona valmistunut räikeä rip-offaus, joka rippoffaa räikeästi Tappajahaita, mutta tästä ei tietääkseni nostettu plagiointisyytöksiä, toisin kuin Enzo G. Castellarin   leffasta The Last Jaws(1981)

Ohjaajana hääräilee jälleen kerran Ovidio G. Assonitis ( älyttömällä peitenimellä jälleen kerran) elikkä kyseessä on sama herra, joka   tuotti ja käsikirjoitti tässä blogissa Toukokuussa arvostellun hapoissa väännetyn oloisen Omen-ripoff The Visitorin(1979) ja ohjasi suurimman osan James Cameronin surkuhupaisan debyyttielokuvan Piraija 2:sen elikkä ”laatua” on jälleen odotettavissa.

Solana Beachillä, Kaliforniassa jengiä on alkanut katoamaan hämärästi ja aina veden lähettyvillä ja kaiken

 lisäksi viellä luuttomina, joten sheriffi Robards epäilee, että vainajat ovat imeytyneet rakenteilla olevaan vedenalaiseen tunneliin.

Toimittaja Ned Turner (John Huston) on asiasta toista mieltä ja epäilee että  korruptoituneen oloisen herra Whiteheadin (Henry Fonda) tunneliprojekti on suututtanut jonkun meren asukkaan ja lopulta käy ilmi että tunnelin rakentamisesta hoodeileen on suututtanut  mustekalan, joka purkaa tunnelista aiheutuvaa pahaa mieltä  hyökkäämällä rehellisten veronmaksajien kimppuun.

Ja koska jostain syystä  John Huston & Henry Fonda katoavat elokuvasta noin puolessa välissä( en kyllä ihmettele miksi)  joten loppuosa leffasta  keskittyy mustekalan riehumiseen lasten purjehduskilpailussa ja tämäkin osuus on vedetty ylidramaatiseksi  heittämällä sekaan pysäytyskuvia  purjehtioista ja välillä rannalla olevasta yleisöstä ja tämäkin huipentuu vielä ylidramaatisemmaksi   Brian De Palma- henkisellä  pitkällä kamera-ajolla onnettomuuspaikalta.

 Varoitus:Seuraava kappale sisältää spoilereita (Skippaa, jos et halua tietää loppuratkaisua)

Lopulta sukeltaja Will Gleason (Bo Hopkins) lähtee  parin kaverinsa kanssa hoitelemaan mustekalan ja tämä osuus on vedetty Tappajahaita paremmaksi, sillä mukana on myös 2 miekkavalasta nimeltään Summer & Winter , jotka lopulta hoitavat homman kotiin paremmin kuin elokuvan päähenkilöt.

Elikkä tämmöinen ”laatuleffa” Lonkerot on mutta kyllä tästä sai hyvät naurut ja kuten aina näissä b-luokan italoleffoissa sattuu olemaan, musiikkipuoli on jälleen kerran kunnossa ja tällä kertaa musiikeista vastasi Stilvio Cipriani, jonka soundtrack sai loppupuolella jopa Morriconemaisia vivahteita.

Vaikka Lonkerot onkin hävytön Tappajahai-ripoff, onnistuu se silti viihdyttämään surkuhupaisuudellaan ja tasokkaan soundtrackin takia tämä kannattaa myös katsos, jos italodisco  ja syntikkapopitukset kolahtaa kovaa.

Arvosana🐙🐙🐙🐙

Rattiraivo(2020)

 Alkuperäinen nimi: Unhinged

Ohjaus: Derrick Borte

Käsikirjoitus: Carl Ellsworth

Pääosissa: Russell Crowe, Caren Pistorius, Gabriel Bateman, Jimmi Simpson

Nyt arvostelussa ensimmäinen tänä vuonna teatterissa nähty uusi elokuva, jonka kävin katsomassa Cinamonissa, joka ei sitten ollutkaan niin kamala paikka, kuten ketjuteatterit tuppaavat olemaan.

Ja nyt itse asiaan: Elokuva alkaa päräyttävästi, kun hiljattain vaimostaan eronnut Tom Cooper ( Crowe) rikkoo lähestymiskieltoa, vasaroi ex-vaimonsa & uuden aviomiehen mullan alle ja sytyttää talon palamaan.

Sitten seuraavana päivänä Cooper  jatkaa riehumistaan & tällä kertaa kohteeksi joutuvat yh-äiti Rachel ( Pistorius & hänen läheisensä.

Vähän kyllä ihmetyttää, miksi tämä on  haukuttu yleisellä tasolla lyttyyn, sillä, olihan tämä aika jännä & pelottavan ajankohtainen kuvaus USA:n nykytilanteesta.

Vaikka muutama kohtaus & juonenkäänne oli  ennalta arvattavissa, jännitys säilyi hyvin loppuun asti, nii  että käteni olivat hiestä & nachoista märät.

Crowe veti hyvää settiä pääosassa, mutta  Cooper olisi voinnut olla vieläkin sekopäisempi roisto, jos Nicolas Cage olisi ottanut roolin vastaan, vaikka Crowe veti tämän roolin hyvin.

Krediittiä myöskin osuvasta biisivalinnasta lopputekstien taustamusiikiksi, joka siis oli  Keep Shelly In Athensin cover -versio  ex- suosikkibiisistäni elikkä BÖCin Don’t fear The Reaperistä.

Rattiraivo on toistaiseksi tämän elokuvavuoden   toistaiseksi toiseksi paras elokuva sekä jännä & ja pelottavan ajankohtainen  kuvaus USA:n nykytilanteesta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Starman(1984)

Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus: Dean Riesner, Bruce A. Evans & Raynold Gideon

Pääosissa: Jeff Bridges, Karen Allen, Charles Martin Smith, Richard Jaeckel


Nyt arvostelussa Puusepän oma versio E.T:eestä, jonka oli ilmeisesti tarkoitus ilahduttaa niitä katsojia, jotka pari vuotta aiemmin pahoittivat mielensä The Thingin takia, koska The Thing  sai ensi-iltansa pari viikkoa E.T:een jälkeen, sillä katsojat & kriitikot olivat ihastuneet E.T:een  nimikko-olioon, joten  elokuva pahasta & väkivaltaisesta avaruusoliosta samaan aikaan valkokankailla ei tullut kuuloonkaan, joten samasta syystä myös Blade Runner otettiin  nihkeästi vastaan  sen ilmestyttyä.

Nyt kuitenkin itse asiaan: Vuonna 1977  Voyager 2 havaitsee maan ulkopuolista elämään, mikä puolestaan johtaa siihen, että ufo tekee pakkolaskun  Wisconsiin, jossa hiljattain leskeksi jäännyt Jenny (Karen Allen)  saa vieraakseen elokuvan nimessä mainitun tähtimiehen, joka  ottaa Jenny edesmenneen aviomiehen Scottin (Jeff Bridges) hahmon.

Sitten Karen & tähtimies lähtevät road tripille Arizonan meteoriittikraaterille 3  päivän kuluttua, jolloin porukat tulevat hakemaan tähtimiehen kotiin. Kaiken lisäksi perässä seuraavat hallituksen tyypit, jotka haluavat kliseisesti kaapata tähtimiehen   Area 51:seen ilmeisesti.

Vaikka Starman ei   sorru plagioimaan liikaa Spielbergin  yli-imelästä ”mestariteoksesta”  onnistuu se
olemaan esikuvaansa paljon parempi ja viihdyttävämpi teos.


Starman on jälleen kerran yksi mestariteos puusepältä ja suositeltavaa katsottavaa niille, jotka  eivät pidä E.T:eestä, mutta haluavat nähdä elokuvan ystävällisen avaruusolion vierailusta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Liekehtivä torni(1974)

Alkuperäinen nimi: The  Towering Inferno

Ohjaus: Irwin Allen & John Guillermin

Käsikirjoitus: Stirling  Silliphant( kirjojen The Glass Inferno & The Tower pohjalta)

Pääosissa: Steve McQueen, Paul Newman, William Holden, Richard Chamberlain, Robert Vaughn , Robert Wagner, O.J. Simpson, Felton Perry,  Fred Astaire,  Faye Dunaway, Jennifer Jones, Maureen McGovern,  Susan Flannery, Susan Blakely  Gregory Sierra, Dabney Coleman, Jack Collins, Norman Burton,  Sheila Allen


Nyt arvostelussa 70- luvun eeppisin ja kallein elokuva, joka sai ensi-iltansa vajaa kuukausi tasan 2 vuotta sitten arvostelemani Earthquaken jälkeen. Molemmat olivat myös aikansa eeppisiä ja kalleimpia elokuvia täynnä aikansa A-luokan naamoja ja  toinen elokuvia yhdistävä tekijä on John Williamsin musiikki. Mutta nyt itse asiaan:


San Franciscossa juhiltaan uuden 138. kerroksisen pilvenpiirtäjän avajaisia, mutta avajaiset muuttuvat Disco Infernoksi, viallisten sähköjohtojen sanoessaan itsensä irti. Sitten sekalainen hahmogalleria  huutaa & riehuu 3 tunnin ajan elikkä 70-luvulle tyypillistä disasterdraamaa siis.

Vaikka katsoja saakin jännittää päähenkilöiden puolesta, niin mukaan mahtuu myös tahatonta huumoria, kun Susan Flannery putoaa ikkunasta, elikkä Ron Moss ei ole ainoa Kaunarit-stara, jonka ura on alkanut  näinkin värikkäissä merkeissä.


 Jos ei edelleenkään Michael Bay-shaicce nappaa, niin siinä tapauksessa tapauksessa Liekehtivä  torni on  parempi vaihtoehto sille. LT on 70-luvun disasterdraamojen mestariteos, joka lievästä ylipituudesta huolimatta on  edes jokaisen leffaharrastajan nähtävä edes  kerran  ja olihan tässä myös tärkeä viesti siitä, että kannattaa    olla tarkkana siitä, että kenet palkkaa hoitamaan sähköasennuksia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

John Carpenterin Vampyyrit(1998)

Alkuperäinen nimi: Vampires

Tunnetaan myös nimellä: John Carpenter’s Vampires


Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus: Don Jakoby(John Steaklyn kirjan Vampire$ pohjalta)


Pääosissa: James Woods, Daniel Baldwin,  Sheryl Lee, Tim Guinee, Maximilian Schell, Thomas Ian  Griffith, Mark Boone Junior, Gregory Sierra

Nyt arvostelussa puusepän paljon haukutun ysärikauden paras elokuva:

Texasin & Mexicon nurkilla sattuu & tapahtuu, kun Vatikaanin sponsoroima vampyyrinmetsästäjä Jack Crow  (James Woods)porukoineen etsii mestarivampyyri Jan Valekia (Griffith), mutta hänen sijastaan Crow porukoineen  löytävätkin Valekin pesä, joka pistetään matalax aika altayksikön.

Sitten vampyyrinmetsästäjät juhlivat onnistunutta lahtausta motellissa viinan & iloluontoisten naisten parissa, kunnes Valek porukoineen saapuvat kuokkavierailemaan ja pistävät  bilettäjät halki, poikki & pinoon.

Verilöylystä selviytyvät  ainoastaan hengissä Crow, Montoya(Baldwin) & iloluontoinen nainen  Katrina ( Sheryl ” Laura Palmer” Lee)  jota Valek on purrut ja näin ollen Katrina  näkee kaiken mitä Valek näkee Laura Marsin silmät-tyyliin.

Tavattuaan rahoittajansa Kardinaali Alban( Schell) ja otettua väkisin mukaan uuden papin Isä Guiteaun(Tim Guinee) sankarimme lähtevät metsästämään Valekia, joka havittelee muinaista ristiä, jonka avulla vampyyrit voisivat aiheuttaa yleistä pahennusta 24/7.


James Woods kovanaamailee yllättävän hyvin, vaikka tämä onkin Woodsin ainoa rooli toimintasankaria & 

triviana  mainittakoon, että pääosan olivat ehdolla mm Kurt Russell, Clint Eastwood, Al Pacino, Joe Pesci, Tommy Lee Jones, R. Lee Ermey, Danny Glover & jopa Dolph Lundgren, kun Peter Jackson, Sam Raimi, Ron Underwood & Russell Mulcahy suunnittelivat ohjaavansa tämän vuonna 1992, mutta kuten kappaleen alussa totesin  kyllä Woods hoiti homman kotiin tyylillä, vaikka  myös Kurt Russell  olisi myöskin ollut nappivalinta  tähän elokuvaan

Vaikka  porukkaa pistetään urakalla halki, poikki & pinoon( krediittiä jälleen kerran KNB-porukalle) niin myös huumorin kukkanen kukkii elokuvassa, kun Jack pieksee Isä Guiteaun ja tämän jälkeen kysyy häneltä hyvin ”henkilökohtaisen” kysymyksen, joka naurattaa jokaisella katsomiskerralla.

Sitten perinteinen yhteenveto elokuvasta:

John Carpenterin Vampyyrit on puusepän paras 90-luvun elokuva ja yksi parhaimpia ei Draculasta kertovia vampyyrielokuvia.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hulluuden syövereissä(1995)

Alkuperäinen nimi: In the Mouth of Madness

Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus: Michael De Luca

Pääosissa: Sam Neill, Julie Carmen,  Jürgen Prochnow, David Warner, Charlton Heston, Bernie Casey, Peter Jason, John Glover, Wilhem Von Homburg, Hayden Christensen


Nyt arvostelussa puusepän Apokalypsi-trilogian päätösosa, joka on samalla  tribuutti H.P. Lovecraftille.

 Stephen Kingiä enemmän tienaava kauhukirjailija  Sutter Cane(Prochnow) katoaa ja  kustantamo  palkkaa vakuutustarkastaja John Trentin( Sam Neill) tutkimaan katoamista.

John lähtee etsimään kirjailijaa  kustannustoimittaja Linda Stylesin( Julie Carmen) kanssa  ja he päätyvät  Uudessa-Englanissa sijaitsevaan  epämääräiseen tuppukylään, jota ei löydy edes kartoilla ja sitten  alkaa tapahtumaan yli hilseen menevää häröilyä.


Kuten arvostelun alussa totesin, elokuva  on täyttä tribuuttia H.P Lovecraftille nimeä myöten( At the Mountains of Madness)  aina elokuvassa esiintyviin kirjoihin( The Whisper of the Dark)


Sam Neill vetää hyvä roolisuorituksen ja  jälleen kerran krediittiä  myös KNB-porukan hienoille efekteille.


In the Mouth of Madness  ei vedä vertoja The Thingille ja Prince of Darknessille, mutta on silti erinomainen päätös Apokalypsi-trilogialle ja onnistuu olemaan  paikoittain jännä ja tyylikäs tribuutti H.P. Lovecraftille ja keskivertoa parempi ysäri-puuseppäily.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Pelham 1-2-3 kaapattu(1974)

Alkuperäinen nimi:  The Taking of Pelham One Two Three

Ohjaaja: Joseph  Sargent

Käsikirjoitus: Peter Stone( John Godeyn kirjan pohjalta)


Pääosissa: Walter Matthau, Robert Shaw, Jerry Stiller, Martin Balsam, Hector Elizondo, Earl Hindman, Lee Wallace, Tony Roberts, Julius Harris, Kenneth McMillan, James Broderick



Tämä lienee kaikille tutumpi tarina Tony Scottin ohjaamana & Denzel Washingtonin & John Travoltan tähdittämänä, joten pidemittä puheitta mennään asiaan:


New Yorkin julkisessa liikenteessä sattuu ja tapahtuu, kun  konepistooleilla aseistautuneet poplariherrat  Blue,  Green, Grey & Brown kaappaavat metrojunan  & vaativat 10000 000 $  tai muuten  matkustajat maistelevat lyijyä minuutin välein, jos kahisevat eivät ehdi ajoissa perille, joten Matthaun & Stillerin  esittämillä junabyrokraateilla on edessä hikiset paikat, kun matkustajien hengen pelastamisen lisäksi  vielä esitellä New Yorkin metrosysteemiä japanilaisille turisteille.


Paremmin koomikkoina muistetut Walter Matthau & Jerry Stiller vetivät  yllättävän hyvät roolit tämän genren elokuvassa, kuten myöskin Robert Shaw kaappareiden johtajan, Mr. Bluen roolissa.

 Osittain Reservoir Dogsia inspiroinut originaali Pelham 1-2-3 kaapattu  on tyylikäs & jännittävä 70-luvun rikosleffa, joka voittaa  menen tullen Tony Scottin vuoden 2009 remaken & on  myös Larry  Peercen  The Incidentin(1967) ohella  realistisin kuvaus julkisen liikenteen vaaroista.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Naurava poliisi(1973)

Alkuperäinen nimi: The Laughing Policeman

Ohjaaja: Stuart Rosenberg

Käsikirjoitus: Thomas Rickman ( Sjöwallin &  Wahlöön kirjan pohjalta)


Pääosissa: Walter Matthau, Bruce Dern, Louis Gossett Jr, Anthony Zerbe, Val Avery, Paul Koslo, Joanna Cassidy, Gregory Sierra

Nyt arvostelussa ensimäinen ja myöskin ainoa näkemäni Beck-elokuva, koska en tavallisesti katso ruotsalaisia elokuvia, koska ne ovat tylsiä ja vaikeaselkoisia ja toiseksi lähes päivittäin joudun lukemaan uutisista rikoksista, joten  en myöskään siksi ole skandinaavisen rikosviihteen ystävä, koska niissä on tapana synkistellä ja leveillä rikosten graafisilla yksityiskohdilla.

Toista se on italialaisissa Giallo- elokuvissa ja Hollywoodissa, jossa asiat hoidetaan tyylikkäästi  ja viihdyttävästi. Nyt asiaan:


San Franciscossa sattuu ja tapahtuu jälleen kerran, kun arveluttava poplarimies lahtaa bussillisen porukkaa konepistoolilla. Keissiä rupeaa tutkimaan  Martin Be...eikun Jake Martin (Matthau) joka saa  bussissa tapetun parin tilalle uuden parin  Leo Larsenin(Bruce Dern)


Kuten Michael Mannin Hannibal Lecter-filmatisointi Manhunter(1986)   tapaan ei Naurava poliisi kuulu myöskään viralliseen Beck-jatkumoon, mutta  siitä huolimatta NP on tyylikäs, jännittävä, hyvin ohjattu ja näytelty 70-luvun kyttäleffa.


Nimeltään harhaanjohtava, mutta silti katsomisen arvoinen, jos 70-luvun kyttäleffat kolahtaa kovaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tappakaa Charley Varrick!(1973)

Alkuperäinen nimi: Charley Varrick

Ohjaaja: Don Siegel

Käsikirjoitus: Dean Riesner & Howard Rodman(John H. Reesen kirjan The Looters pohjalta)

Pääosissa: Walter Matthau,  Joe Don Baker, Andy Robinson, John Vernon, Albert Popwell, Norman Fell, Willam Schallert, Felicia Farr, Jaqueline Scott


Tänään tuli pitkästä aikaa nähtyä tämä  Don Siegelin vähemmän tunnettu  rikosleffa Kino Reginassa oikein 35mm-filmiltä, joten päätinpä nyt vääntää tästäkin arvostelun, että saadaan tähänkin blogiin edes  joku leffa Siegelin tuotannosta.


Juoni lyhyesti ja ytimekkästi:  Päähenkilö Charley Varrick( Matthau) ryöstää vaimonsa ja parin kaverinsa kanssa pankin Tres Cruces nimisessä pikkukaupungissa New Mexicossa, mutta ryöstö päättyy väkivaltaisesti ja Charley &  Harman Sullivan (Robinson) onnistuvat pakenemaan rahojen kanssa.

Charleyn & Harmanin suureksi yllätykseksi ryöstösaalis paljastuu huomattavampaa suuremmaksi ja samalla myös paljastuu, että  rahat ovat mafian hämäräbisnesten tuottoja, joten mafian raha-asioista vastaava Maynard Boyle(Vernon) lähettää palkkatappaja Mollyn(Joe Don Baker) noutamaan rahoja ja hoitelemaan varkaat.


Parhaiten komedioista tunnetuksi tullut Matthau veti pääroolin aika hyvin, mutta leffan parhaimman  roolin veti kyllä Joe Don Baker piippua polttavana Mollynä, joka siististä pukeutumisesta ja muutenkin herrasmiesmäisestä olemuksesta huolimatta osaa olla paikoittain aika väkivaltainen tyyppi.

Don Siegelin ohjaus on jälleen kerran tasokasta, kuten myös Lalo Schifrinin soundtrack.

Tarkkasilmäiset ja korvaiset leffaharrastajat voivat viihdyttää itseään bongaamalla tästä 3 tuttua naamaa Törky-Harrista ja repliikin, jonka Tarantino nappasi Pulp Fictioniin.

Charley Varrick on  jälleen kerran yksi hyvä esimerkki tyylikkäistä ja jännittävistä 70-luvun rikosleffoista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pimeyden valtias(1987)

Alkuperäinen nimi: Prince of Darkness

Ohjaus & Käsikirjoitus: John Carpenter

Pääosissa: Donald Pleasence, Dennis Dun, Victor Wong, Jameson Parker, Lisa Blount, Peter Jason, Alice Cooper


Puuseppää pukkaa jälleen kerran Kulinaristin saitille. Sitten asiaan:

Hämäräperäisen salaseura Unen  veljeskunnan pappi kuolla kupsahtaa ja jättää jälkeensä päiväkirjan ja avaimen salaiseen kammioon ja samaan aikaan tähtitieteilijät havaitsevat supernovan.

Asiat eivät aluksi liity mitenkään toisiinsa, mutta sitten alkaa sattumaan ja tapahtumaan, kun kuolleen papin tilalle saapunut uusi pappi ( Donald ” Tohtori Loomis” Pleacense) ja joukko tutkijoita saapuvat kirkkoon tutkimaan kammiosta löytynyttä vihreää vesilätäkköä, joka onkin  vanhan vihtahousun poika, joka  valmistautuu vapauttamaan isänsä pimeältä puolelta ja tämä  projekti vaati paikallisten kodittomien muutamista zombieksi. Että sillain.

Pimeyden valtias kuuluu Carpenterin ns Apokalypsi- trilogiaan, jonka muut osat ovat aiemmin arvostelemani The Thing ja vielä arvostelua vailla oleva Hulluuden syövereissä(1994)

Vaikka elokuvat eivät liity mitenkään toisiinsa, ainoa yhdistävä tekijä niissä on Carpenter ohjaajana ja mielikuvitukselliset erikoistehosteet.

Pimeyden valtias ei ole Carpenterin tunnetuimpia elokuvia, mutta silti  katsomisen arvoinen, jos vanhat kauhuelokuvat kolahtavat kovaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pelon palkka(1977)

Alkuperäinen nimi: Sorcerer

Tunnetaan myös nimellä: Wages of Fear

Ohjaaja: William Friedkin

Käsikirjoitus: Walon Green & Georges Arnaud

Pääosissa: Roy Scheider, Bruno Cremer, Francisco Rabal, Amidou, Joe Spinell


Friedkiniä pukkaa jälleen kerran Kulinaristin saitille. Nyt arvostelussa samannimisen 50-luvun ranskalaisen leffa Hollywood-version, jonka näin ekan kerran 2012 ja tänään kävin Orionissa katsomassa director’s cutin tästä ja nyt itse asiaan:


4 arveluttavaa heppua rötöstelevät  Veracruzissa, Jerusalemissa, Pariisissa ja New Jerseyssä ja joutuvat pakenemaan nimettömään E-Amerikkalaiseen valtioon kuorma-autokuskeiksi.

Sitten  eräällä  öljynjalostamolla räjähtää ja arveluttavat heput joutuvat ajamaan vaarallisen ja pitkän matkan lastina nitroglyseriiniä.

Ennen  tämän version näkemistä mieleeni olivat jääneet ensimmäiset minuutit, jossa päähenkilöt esitellään sekä upea soundtrack, josta hehkutan myöhemmin.

Varoitus: seuraava kappale sisältää spoilereita:

Ilmeisesti  silloin näkemäni versio oli ilmeisesti originaalin studion mielivaltaisesti säätämän version, joka ei muistikuvien perusteella ollut hullumpi, mutta tässä Friedkinin visiossa hulluus tuntui ihan katsomossa asti ja jostain kumman syystä   leffan kliimaksi, jossa Roy sekoaa ja näkee harhoja ja sitä ennen nähty otos liekeissä olevan jalostamon yllä lentävästä helikopterista  toivat jostain kumman syystä mieleeni pari vuotta myöhemmin julkaistun Coppolan mestariteoksen Ilmestyskirja Nytin vastaavat visiot, joten onkohan Coppola saanut  inspiraatiota Friedkiniltä?


Joka tapauksessa Sorcerer  voittaa alkuperäisen vuoden 1953 ranskalaisen version, ja Friedkinin version vahvuuksia ovat tunnelma ja jälleen kerran upea soundtrack Tangerine Dreamiltä, joka oli bändin eka soundtrack leffaan ja kuulemma bändi teki soundtackin Friedkinin antaman käsikirjoituksen pohjalta näkemättä kuvamaterialia etukäteen.


Tyylikäs ja jännittävä, mutta lievästi aliarvostettu 70-luvun trilleri.


Arvisana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Säpinää Chinatownissa(1986)

Alkuperäinen nimi: Big Trouble in Little China

Ohjaaja: John Carpenter


Käsikirjoitus: Gary Goldman, David Z. Weinstein & W.D. Ritcher


Pääosissa: Kurt Russell, Kim Cattrall,  Dennis Dun, Victor Wong, James Hong,  Donald Li, Suzee Pai, Kate Burton


Rekkakuski Jack Burton on viemässä lastia San Franciscoon ja käy samalla tapaamassa kaveriaan Wang Chitä ja kaverukset voittavat    suuren summan kahisevaa  lyötyään vetoa ja  lähtevät hakemaan rahoja lentokentältä ja käyvät samalla reissulla hakemassa Wangin morsianta, joka  Jackin rekan  lisäksi yllättävää kyllä kaapataan  ja  jäljet johtavat Chinatownin maanalaisin katakombeihin ja niin alkaa järjetön seikkailu josta ei puutu toimintaa, huumoria, velhoja ja örkkejä.


Jälleen kerran yksi loistava ja viihdyttävä leffa puusepältä.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hyökkäys poliisiasemalle(1976)

Alkuperäinen nimi: Assault on Precinct 13

Ohjaus & käsikirjoitus: John Carpenter

Pääosissa: Austin Stoker, Darwin Joston, Charles Cyphers, Nancy Loomis, Tony Burton, Henry Brandon, Martin West, Laurie Zimmer


Puuseppää pukkaa jälleen kerran Kulinaristin saitille. Tällä kertaa arvostelussa  Carpenterin 2. paras leffa heti The Thingin jälkeen.

Los Angelesissa sattuu ja tapahtuu jälleen kerran, kun eräs jengi cruisailee ampumassa  porukkaa  rynkyllä ja pian LAPD  pääsee  jengin jäljille ja seuraa ammuskelu, joka vaati muutaman jengiläisen henkeröisen. Vattuuntuneet  jengiläiset lähtevät riehumaan jälleen kerran ja tällä kertaa kohteeksi osuu jäätelöauto ja eräs tyttö, joka osti vahingossa väärän jäätelön.

Tytön isä päättää toimia  ja nappaa jäätelökauppian mutkan ja rupeaa Charles Bronsoniksi. Isä ottaa hatkat jengiläiset perässään ja päätyy poliisiasemalle, joka on lopettamassa ja muuttamassa uusiin tiloihin, mutta muutto jää puolitiehen, kun asemalle saapuu joukko matkalla vankilaan olevia vankeja ja  sekä edellä mainittu jengi, joten luvassa on hurja yhteenotto kun poliisit, sihteerit ja vangit joutuvat  puolustamaan poliisiasemaa jengiltä.



Carpenter hallitsee jälleen tiiviin tunnelman ja tarinankerronnan ja pisteenä iin päällä tässäkin on   ohjaajan itse säveltämä soundtrack, joka jää soimaan päähän.


Hyökkäys poliisiasemalle  Carpenterin Top5 parhaimpia leffoja ja myös yksi parhaimpia ja jännittävimpiä 70-luvun äksönleffoja, joka on myös samalla tyylikäs tribuutti  Howard Hawksin Rio Bravolle(1959) & George A Romeron Elävien kuolleiden yölle(1968)


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Rankka päivä(1993)

Alkuperäinen nimi: Falling Down

Ohjaaja: Joel Schumacher

Käsikirjoitus: Ebbe Roe Smith

Pääosissa: Michael Douglas, Robert Duvall, Barbara Hershey, Rachel Ticotin, Tuesday Weld, Fredric Forrest, Lois Smith, Raymond J. Barry


Nyt arvostelussa Schumacherin mestariteos, joka  on 27 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen pelottavana ajankohtainen ja iskevä tarina syrjäytymisestä ja urbaanin elämän haittavaikutuksista.

Ex-raketti-insinööri William ” D-Fens” Fosterilla palaa proppu liikenneruuhkassa auton ilmastointisysteemin    sanottua itsensä irti, joten D-Fens hylkää autonsa keskelle ruuhkaa ja lähtee kävelemään kohti kotia ottaakseen osaa tyttärensä synttäreille siitäkin huolimatta, että ex-vaimo Beth (Barbara Hershey) on hakenut lähestymiskiellon.


Matkallaan D-Fens kohtaa urbaanin elämän ilmiöt ja ihmiset, joihin lukeutuvat mm kiskontaa harrastava korealainen kauppias, reviiriään puolustavat jengiläiset,  ei niin ammattimaiset ravintolatyöntekijät, armeijan ylijäämää myyvä isänmaan ystävä, tietyömaat ja golfkentät. Kaikki edellämainitut saavat kyytiä, kun D-Fens purkaa urbaanin painekattilan aiheuttamia patoutumia.

Riehumisen ohella seurataan eläkkeelle jäävän poliisin Martin Prendergastin (Robert Duvall) tutkimuksia liittyen D-Fensin amok-juoksuun.

Michael Douglas vetää uransa parhaimman  roolin, mutta mitenköhän  asian laita  olisi ollut, jos pääosaan olisikin Douglasin sijasta valittu Robert De Niro, Alec Baldwin, Ed Harris, Jeff Bridges, Nick Nolte, Jack Nicholson, Michael Keaton, Harrison Ford, Robin Williams, Mel Gibson, Al Pacino tai Dustin Hoffman?   Voin vain kuvitella, mutta onneksi valitsivat kuitenkin Douglasin, sillä ketään edellä mainituista olisi vaikeaa kuvitella   Rankkaan päivään.


Joka tapauksessa Rankka päivä on Joel Schumacherin paras elokuva ja 27 vuotta ilmestymisensä jälkeen pelottavan ajankohtainen  ja iskevä teos syrjäytymisestä ja urbaanin elämän haittavaikutuksista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Treffit Elmossa(1985)

Alkuperäinen nimi: St Elmo’s Fire

Ohjaaja: Joel Schumacher

Käsikirjoitus: Joel Schumacher & Carl Kurlander

Pääosissa: Emilio Estevez, Judd Nelson, Andrew McCarthy, Rob Lowe, Demi Moore, Ally Sheedy, Mare Winningham, Andie MacDowell, Martin Balsam, Joyce Van Patten, Jenny Wright

Parhaiten Manaajan tapahtumapaikkana tunnetussa Washingtonin Georgetownissa sattuu ja tapahtuu jälleen kerran, kun joukko teinejä valmistuu yliopistosta ja  pitäisi keksiä, mitä tehdä opiskelujen jälkeen. Sitten luvassa onkin teiniangstailua, rakkaushuolia  ja  päihdeongelmia elikkä aika tyypillistä, mutta laadukasta Coming of age-elokuvaa jälleen kerran

Judd Nelson veti leffan parhaimman roolin, mutta sääli kun ei revitellyt tässä samalla tavalla kuin samana vuonna ilmestyneessä Breakfast Clubissa.

Jälleen kerran yksi loistava 80-luvun nuorisoleffa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

D.C. Cab(1983)

Ohjaaja: Joel Schumacher

Käsikirjoitus: Joel Schumacher & Topper Carew

Pääosissa: Adam Baldwin, Mr T, Gary Busey, Bill Maher,  John Diehl, Irene Cara, Peter & David Paul


Nyt arvostelussa Schumacherin 2. ohjaustyö, jossa   Washington D.C:eessä sattuu ja tapahtuu, kun varsin värikkäiden tyyppien ylläpitämä taksifirma kilpailee asiakkaista a-luokan firman kanssa.


Kuten eilen arvostelemassani Lost Boysissa, tästäkin löytyy kasarifiilistelyä vaikka muille jakaa ja kasarifiilistelyn kruunaa Giorgio Moroderin jälleen taattua laatua olevat syntikkapopitukset.



D.C. Cab on Schumacherin parhaimpia leffoja ja myöskin suositeltavaa katsottavaa autoleffojen ja kasarifiilistelyn ystäville.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Lost Boys(1987)

Ohjaaja: Joel Schumacher

Käsikirjoitus: Janice Fischer, James Jeremias & Jeffrey  Boam

Pääosissa: Jason Patric, Corey Haim, Corey Feldman, Kiefer Sutherland, Alex Winter, Dianne Wiest, Edward Hermann,  Jami Gertz, Jamison Newlander, Barnard Hughes

Maanantaina edesmennyt Joel Schumacher tunnettiin  Batmanin maineenpilaajana ja melko ristiriitaisena ohjaajana, jonka elokuvat saivat vuorotellen hyviä ja huonoja  arvosteluja. Nyt arvostelussa  oleva Lost Boys kuuluu Schumacherin parhaimpiin elokuvien Top-5:een Rankan päivän, DC Cabin(1983) & John Grisham-filmatisointien Päämies & On aika tappaa kanssa.


Juoni lyhesti & ytimekkäästi:  Emersonin veljekset Michael & Sam (Patcic & Haim) muuttavat äitinsä kanssa Santa Carla(Tosielämässä Santa Curz) nimiseen rannikkokaupunkiin asumaan, jonka väkiluku on viime aikoina vähennyt hämärissä olosuhteissa.


Hämärä meininki menee uusiin sfääreihin, kun Michael tutustuu paikalliseen prätkäjengiläisiin, jotka ovatkin vampyyrejä. Sam päättää pelastaa veljensä apunaan  Frogin veljekset  Edgar & Alan (Feldman & ja Newlander) jotka päivisin pöyrittävät sarjakuvakauppaa ja öisin metsästävät vampyyrejä.


Lost Boys on taattua ja viihdyttävä  kasarifiilistelyä alusta loppuun asti ja lähiaikoina tulen arvostelemaan  lisää Schumacherin tuotantoa eräänlaisena tribuuttina, kuten arvostelin 3 vuotta sitten George A. Romeron tuotantoa.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pitkät jäähyväiset(1973)

Alkuperäinen nimi: The Long Goodbye

Ohjaaja: Robert Altman

Käsikirjoitus: Leigh Brackett(Raymond Chandlerin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Elliot Gould, Sterling Hayden, Nina Van Pallandt, Jim Boulton, Henry Gibson, David Arkin, Mark Rydell

Altmania pukkaa taas  Kulinaristin saitille. Nyt arvostelussa  yksi Neo-Noir genren klassikoita

Phillip Marlowe auttaa ystävänsä Terry Lennoxia(Jim Boulton) pakenemaan Mexicoon. Sitten Marlowe sekaantuu monimutkaiseen murhamysteeriin, josta ei puutuu gangstereita, juoppoja kirjailijoita ja kalsarointia.

Pitkät jäähyväiset on taattua Neo-Noiria alusta loppuun  josta ei puutuu jännittäviä juonenkäänteitä ja  tyylikästä menoa.  Krediittiä siitä John Williamsin soundtrackille ja Vilmos Zsgimondin  jälleen kerran hienollle kameratyöskentelylle.

Elliot Gould vetää erinomaisen roolin Marlowena, kuten myös Sterling Hayden Ernest Hemingway-henkisenä juoppona kirjailijana.


Hauskana triviana mainittakoon, että Arnold Schwarzeneggerillä on tässä hupaisa pieni rooli gangsterina. Vielä hauskempi juttu on myös eilen arvostelemassani M.A.S.H sisältää niin ikään pienen kreditoimattoman roolin Stallonelta, elikkä  taide-elokuvien ohjaajana  muistettu Altman on tehnyt töitä 2 legendaarisen toimintasankarin kanssa, mistä postuumi hatunnosto Altmanille.

Joka tapauksessa Pitkät jäähyväiset on Neo-Noirin mestariteoksia ja suositeltavaa katsottava 70-luvun klassikoiden ja hyvien rikostarinoiden ystäville.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

M.A.S.H- Armeijan liikkuva kenttäsairaala(1970)

Ohjaaja: Robert Altman

Käsikirjoitus: Ring Ladrner Jr(Richard Hookerin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Donald Sutherland, Elliot Gould, Tom Skerritt, Robert Duvall, Sally Kellerman, Rene Auberjonois, Bud Cort, Gary Burghoff, Roger Bowen, Michael Murphy, Fred Williamson, Carl Gottlieb

1970 oli jermufilmien kultavuosi, sillä silloin julkaisttiin peräti 4 aihepiirin  elokuvaa, 2. maailmansodasta kertovat 7 Oscarilla palkittu Franklin J. Schaffnerin  Panssarikenraali Patton, Joseph Hellerin kirjaan pohjautuva Catch-22- Me sotasankarit, Clint Eastwoodin tähdittämä aarteenmetsästysseikkailu Kellyn sankarit ja nyt arvostelussa oleva M.A.S.H joka ei juuri esittelyjä kaipaa.

Ollaan Korean sodassa, jossa M.A.S.H:in  elikkä liikkuvan kenttäsairaalan tohtorit  Hawkeye (Sutherland)  ja Trapper John ( Gould)  juopottelevat ja pilailevat johtoportaan kustannuksella  lääkäröinin lisäksi saadakseen muuta ajateltavaa sodan kauhujen keskellä.

M.A.S.H on yksi harvoja Korean sodasta kertovista elokuvista ja   tämä elokuva oli  Altmanin kannanotto vielä silloin  meneillään olleeseen  Vietnamin sotaan ja  itse asiassa Korea tapahtumapaikkana  symboloi Vietnamia, sillä 50 vuotta sitten olisi ollut  ristiriitaista tehdä elokuva Vietnamin sodasta, jossa 58209 sotilasta kaatui, joten  yleisöltä ei jäännyt huomatta elokuvaan kätketty poliittinen piiloviesti.


Myöhemmin   11.tuotantokautta  pyörineen samannimisen tv-sarjan poikinut M.A.S.H on viihdyttävä hyvin ohjattu ja näytelty jermukomedia ja yksi 70-luvun  must see-klassikoita.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pimeyden läheisyys(1987)

Alkuperäinen nimi: Near Dark

Ohjaaja:Kathryn Bigelow

Käsikirjoitus: Kathryn Bigelow & Eric Red


Pääosissa: Adrian Pasdar, Jenny Wright, Lance Henriksen, Bill Paxton, Jenette Goldstein, Tim Thomerson, Joshua John Miller, Troy Evans, James LeGros


Nykyään rappiolla olevat vampyyrit kokivat päivityksen nykyaikaan kultaisella kasarilla peräti 3 leffan voimin vuosina 1985-87. Niistä on arvosteltu  tässä blogissa hupaisa Kauhun Yö(1985) ja nyt arvostelussa on trion tyylikkäin ja aliarvostetuin tuotos, jonka vanhasta DVD-julkaisusta  jouduin pulittamaan huimat 15€, vaikka ostinkin sen second handinä. Nyt kuitenkin asiaan:


Jossain Amerikan Keskilännessä paikallinen  hillbilly Caleb( Pasdar)  viettää iltaa kylillä ja tapaa naisen nimeltä Mae Wright)  Sitten Caleb  & Mae  päätyvät pussailemaan vanhan pick up-Fordin etupenkille, jossa Caleb saa fritsun  ja  Mae tekee seppäset juuri ennen auringonnousua.


Fritsu onkin   asetta rankempi, sillä saapastellessaan  kotiin Caleb on liekeissä ja panee menemään kun epämääräinen asuntoauto poimii hänet kyytiin.

Autossa Caleb tapaa jälleen kerran  Maen sekä häneen ”perheensä”  johon kuuluvat Jesse Hooker (Henriksen) Severen (Paxton) Diamondback ( Goldstein)  ja Homer ( Joshua John Miller)

Mae ja hänen ”perheensä” paljastuvat vampyyreiksi, ja sellainen Caleb on myös  itsekin, koska eihän perusjampat syty itsestään  palamaan, vai?

Jengi lähtee road tripille, jonka riehutaan ja tapetaan jengiä, samaan aikaan, kun poliisit ja Calebin perhe  seuraavat perässä.

Joka tapauksessa Mae ja hänen ”perheensä” eivät ole  tarkemmin ottaen vampyyreja(  termiä ei edes mainita koko elokuvan aikana, kuten ei myöskään muita vampyyrien tavaramerkkejä esim kulmahampaat jne) vaan he ovat rähjäisiä ja rappiolla olevia kuolemattomia,  jotka nauttivat verestä ja kuolemasta. Klassisten vampyyrien tapaan Hookerin jengin elämää rajoittaa UV-säteily ja siihen kaikki elokuvan vampyyrikliseet loppuvatkin.


Near Darkin hyviä puolia ovat käsikirjoituksen  ja visuaalisen puolen lisäksi hienot roolisuoritukset vuotta aiemmin ilmestyneestä  Aliensistä repäistyiltä Henrikseniltä, Paxtonilta ja Goldsteiniltä, joista keskimmäinen veti  allekirjoittaneen  mielestä yhden uransa parhaimmista roolisuorituksista.


Lisäksi leffan soundtrack on kasarille tyypillistä täyttä rauta ja musiikeista vastaa senkään vähäpätöisempi bändi kuin itse Tangerine Dream, joka luo jälleen kerran kuviin tunnelmaa.

Near Dark on allekirjoittaneen miestä kaikkien aikojen paras vampyyreistä kertova elokuva, josta nykyisten lällärivamppyritarinoiden kirjoittajien pitäisi ottaa mallia, miten kirjoitetaan  kunnon vampyyritarina.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️