Fatman(2020)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Eshom & Ian Nelms

Pääosissa: Mel Gibson, Walton Goggins,  Marianne Jean- Baptiste, Chance Hurstfield, Michael Dyson Robert Bockstael, Susanne Sutchy

Nyt arvostelussa  tuoreehko, hieman erilainen joululeffa hieman erilaisesta joulupukista.

Joulupukki elikkä tässä tapauksessa nimeltään Chris Cringle, on Kanadan puolella asuva enemmän metsuria kuin klassista pukkia muistuttava tyyppi, joka  liikkuu arkisin  punaisella  -78  F-sarjan Fordilla ja muorikin  on päivitetty Afrobrittiläiseksi  mielensäpahoittajia  ajatellen.

Sitten pukki saa armeijalta tehtäväksi alkaa valmistamaan  kojelautoja hävittäjiin lelujen sijasta ja samaan aikaan erittäin snobimainen pikkupoika  pettyy joululahjaansa ja värvää palkkamurhaajan hoitelemaan pukin, mutta tämä pukki ei niin helpolla luovuta , joten edessä on rymistelyä oikein olan takaa.

Mel Gibson on jo partansa puolesta oikein mainio valinta pukin rooliin ja tämä olikin Gibsonin paras roolisuoritus 5 vuoteen ja Walton Goggins veti myöskin mainion roolin palkkamurhaajana.

Fatman on viihdyttävä ja hieman erilainen leffa joulupukista ja suositeltavaa katsovaa, jos miljoonan kertaan nähdyt Ihmeellinen  on elämä ja muut jouluklassikot eivät enää  jaksa enää kiinnostaa.

Arvosana🎅🏻🎅🏻🎅🏻🎅🏻

Saari(1980)

 Alkuperäinen nimi: The Island

Ohjaajaa: Michael Ritchie

Käsikirjoitus: Peter Benchley( kirjoittamansa romaanin pohjalta)

Pääosissa: Michael Caine, David Warner, Zakes Mokae, Jeffrey Frank

Nyt arvostelussa Tappajahai-kirjailijan kynäilemä merirosvotarina. Sitten asiaan:

Karibian aluevesillä on kadonnut epäilyttävän paljon laivoja ja veneitä, joten reportteri Blair Maynard lähtee poikansa Justinin kanssa paikan päälle  tekemään juttua, mutta yhdistetty työ ja isä/poika-matka saa jänniä käänteitä, kun 1600-luvulta asti aktiivisena olleet merirosvot ilmestyvät maisemiin ja sieppaavat Justinin, joten luvassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja sitä rataa.

Yllättävää, että parhaiten Fletch-elokuvista tunnettu Michael Ritchie on onnistunut ohjaamaan näinkin jännän ja viihdyttävä seikkailuleffan ja leffa, jossa Alfred PennyWorth tykittää merirosvoja konekiväärillä laivan kannella ja jonka musiikeista vastasi itse Ennio, niin eipä silloin voi antaa elokuvalle alle 4 tähteä.

Saari on hyvin kirjoitettu ja näytelty, viihdyttävä ja vauhdikas merirosvoista kertova leffa, jolta Kurkunleikkaajien saaren olisi pitänyt näyttää.

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni ja palataan vielä todennäköisesti astioille vielä tämän vuoden puolella.

Arvosana🏴‍☠️🏴‍☠️🏴‍☠️🏴‍☠️🏴‍☠️

Bloody Marie-Viettelevä vampyyri(1992)

 Alkuperäinen nimi: Innocent Blood

Ohjaaja: John Landis

Käsikirjoitus: Michael Wolk

Pääosissa: Anne Parillaud, Anthony LaPaglia, Robert Loggia, Chazz  Palminteri, David Proval, Tony Sirico, Tony Lip, Rocco Sisto,  Don Rickles,  Kim Coates, Luis Guzman, Angela Bassett, Marshall Bell

Tänään päättyivät  perinteiset NV-festarit, jossa tämä tuli nähtyä oikein 35MM-filmiltä ja olipahan itse ohjaaja  paikalla alustamassa elokuvaa, joten nyt voidaan puhua vuoden kulttuuriteosta.

Nyt kuitenkin itse asiaan:

Pittsburghissa vaikuttava vampyyri Marie ei halua juoda ns”viatonta verta” joten hän käyttää veripankkina paikallista mafiaa, joten Marie lavastaa asiointinsa veripankilla mafian välienselvittelyksi.

Sitten eräänä iltana Marie päätyy paikallisen mafioson Salvatore ”Hai”  Macellin limusiinin takapenkille ja piilopaikkaan, jossa Marie joutuu setämiesgangsterin lähentelemäksi, joten hammasta niskaan on tiedossa, mutta homma jää kesken ja ruumishuoneelta hatkat ottanut Macelli aikoo pistää pystyyn vampyyrigangsterien klaanin, joten Marie liittoutuu  Macellin porukassa undercover- hommissa  olleen Joen kanssa estääkseen setämiesgansterin suunnitelmat.

Naurua ja jännitystä on jälleen kerran luvassa ja suurin osa huumorista perustuu, siihen, että vampyyriksi muuttunut mafioso on pihalla kuin lumiukko kokemastaan muutoksestaan, mutta krediitti tästä menee legendaariselle Robert Loggialle, joka eläytyi roolinsa hyvin ja parhaiten jäi mieleen kohtaus, jossa Mecelli karkaa ruumishuoneelta, perässään patologi ja vartija, keskelle pressitilaisuutta, jonka aiheena on hänen oletettu hiippakunnan vaihto, joten voiko pressitilaisuus enää huonommaksi mennä?

Patologina vilahtaa Landisin 5 muussa elokuvassa esiintynyt Frank Oz  ja pienissä rooleissa voi myös bongata splatter-guru Tom Savinin sekä Dario Argenton ja Sam Raimin.

IB  on jännä ja viihdyttävä  kauhukomedia vampyyreistä ja mafiosoista ja jälleen kerran yksi kerrassaan loistava komedia ala Landis.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️

  

Prisoners of the Ghostland(2021)

 Ohjaaja: Sion Sono

Käsikirjoitus:  Aaron Hendry & Reza Sixo Safai

Pääosisa: Nicolas Cage, Sofia Boutella, Bill Moseley, Nick Cassavetes,  Tak Sakguchi

Nyt arvostelussa Nic Cagen uusi leffa, joka tuli nähtyä osana  tämän vuoden NV-festivaaleja. Sitten asiaan:

Määrittelemättömään ajankohtaan lähitulevaisuuden Japanissa  Samuraiden  ja länkkärien kliseet ovat yhdistyneet kaupungiksi nimeltään  Samuraitown, jonka kuvernöörin  haaremista on kadonnut (oletettu) nainen joka pitäisi löytää ja tähän tehtävään  sopii  ainoastaan pankkiryöstöstä ja useasta murhasta tuomittu Cagen esittämä anonyymi päähenkilö, joka  tunnetaan lempinimeltään   ”Sankari”

Saatuaan päällensä mustan kokovartalonahkapuvun, johon on viritetty  Pako New Yorkista-tyyliin räjähteitä, jotka laukeavat, jos Cage kohtelee tyttöä asiattomasti tai korottaa ääntään , joten ”Sankari”  lähtee eepiselle seikkailulle Mad Max-henkiseen wastelandiin ja kohtaa samalla pahamaineisen, leffan tittelissä mainitun Haamulandian vangit.

Cage on jälleen kerran asian ytimessä tämmöisessä järjettömässä, mutta eri viihdyttävässä sekoilussa, jossa yhdistyivät Samuraileffojen, länkkärien, Pako New Yorkista ja Mad Maxien  keskeiset jutut.

Lisäksi krediittiä visuaalisesta puolesta ja Carpenter-henkisestä,soundtrackstä.

Paras näkemäni Nic Cage- leffa sitten  Color Out of Spacen(2019)

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Card Counter(2021)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Paul Schrader

Pääosissa: Oscar Isaac, Tye Sheridan, Willem Dafoe, Tiffany Haddish

Nyt arvostelussa legendaarisen Paul Schraderin uusin elokuva, jonka on tuottanut kukapa mukaan kuin Schaderin  kanssa 4 elokuvaa tehnyt Scorsese, jonka mestariteoksen ja allekirjoittaneen suosikkielokuvan Taksikuskin(1976) jonka teemoja kierrätetään tässäkin, mutta onneksi Schrader on onnistunut luoman tästä omanlaisensa uniikin teoksen. Sitten asiaan:

William Tell(on siinäkin taas nimi!)  on entinen  armeijan ”kuulustelija”, jonka mieltä painavat muistot suoritetuista  ”kuulusteluista” ja tämä ilmenee sitten, että William peittää hotellihuoneensa mööpelit ja muun  irtaimiston  valkoisilla lakanoilla.

Vietettyään 8 vuotta Leavenworthin USDB-sotilasvankilassa, William on elättänyt itseään kortinlaskijana  ja sitten William tapaa Cirkin, jonka edesmennyt isä on palvellut armeijassa samassa yksiössä  kuin William ja päättänyt sitten päivänsä PTSD:en takia, johon Cirk pitää syyllisenä  Williamin entistä komentajaa, Majuri John Gordoa, joten duo  lähtee kiertämään kasinoita ja suunnittelevat samalla kostoa Gordolle  ja kuvioihin ilmaantuu vielä se pakollinen(oletettu) daami, La Linda, joka värvää Willamin ”talliinsa” pelaamaan WSOP-turnaukseen.

Kuten alussa totesin, Schrader kierättää jälleen tuttuja teemoja ja Taksikuskin lisäksi osansa teemojen kierrätyksestä saavat myös American Gigolo(1980) ja Light Sleeper(1992)  ja tällä kertaa Schrader osoittaa myös tyylikästä kuvan ja värien käyttöä eräässä puutarhaan sijoittuvassa kohtauksessa.

TCC on tyylikäs ja intensiivinen trilleri, loistava elokuva Schraderiltä pitkän aikaan aikaan tämän vuoden kovimpia leffoja.

Arvosana🎲🎲🎲🎲🎲

Harhaluoti(1991)

 Alkuperäinen nimi: Ricochet

Ohjaaja: Russell Mulcahy 

Käsikirjoitus: Steven E. De Souza,  Fred Dekker, Menno Meyjes

Pääosissa: Denzel Washington, John Lithgow, Ice-T, Kevin Pollak, John Amos, Josh Evan, Jesse Ventura, Lindsay Wagner  Victoria Dillard, John Cothrane, Mary Ellen Trainor, Matt Landers

Nyt arvostelussa toinen lievästi aliarvostettu Denzelin tähdittämä ysäriäksön, jonka alunperin olla kuudes Likainen Harry ja tämän oli myös alunperin tarkoitus sijoittua samaan universumiin kuin Die Hard (tarkkasilmäiset saattavat  bongata 3 tuttua naamaa kyseisestä franchisestä)  ja kun ohjaajana häärii Ylämaalaisen ja sen jatko-osan ohjannut Mulcahy ja käsikirjoittajana De Souza  voidaan tosiaankin puhua aliarvostetusta helmestä. Sitten asiaan:

1983 hiljattain poliisina aloittanut Nick Styles joutuu tositoimiin partnerinsa  Larry Doylen kanssa, kun pahamaineinen  Earl  Talbot Blake saapuu aiheuttamaan yleistä pahennusta karnevaaleihin, mutta  yllättävän striptease-esityksen jälkeen Styles onnistuu taltuttamaan Blaken   legendaarisen olkapäälaukauksen  sijasta vähemmän käytetyllä polvilaukauksella ja vaikka kasarilla ollaan eikä, nettiä, somea tai meemejä ollut vielä olemassa, niin siitä huolimatta Styles  saa mainetta  ja kunnia   yllättävän  striptease-esityksen myötä ja Blake saa puolestaan kakkua.

8 vuotta myöhemmin(eli silloin kuin tämä leffa ilmestyi) Styles on perustanut perheen ja edennyt urallaan apulaispiirisyttäjäksi ja  elämä muutenkin hymyilee, paitsi sillä välin vankilassa( jossa jostain kumman syystä vangit tappelevat kaikessa rauhassa gladiaattorityyliin!)  Blake on pääsemässä ehdonalaiseen(ja minkäköhän ihmeen takia?) mutta päättää ottaa hatkat näyttävästi kesken kuulemisen  ja täytyy kyllä myöntää, että näin näyttävä vankilapakoa harvemmin näkee leffoissa.

Siinä missä tyypillinen äksönleffan roisto yrittäisi pistä sankarin kylmäksi, on Blake  tähän verrattuna  astetta sadistisempi, sillä Blake  aikoo pilata Stylesin elämän totaalisesti, mikä onkin kuolemaa kovempi kohtalo.

Ja kuten totesin aiemmin Virtuosityn arvostelussa, Denzel  vetää ihan jees roolin tässäkin, mutta eipä ole edelleenkään kovin uskottava  äksönsankari, joten ehkä Wesley Snipes(jota ei edes harkittu pääosaan, mikä röyhkeys!) olisi vetänyt roolin paremmin, mutta  Lithgow on jälleen asian ytimessä Blaken roolissa, kuten myöskin Ice-T   tyypillisessä jou jou-roolissaan.

Ricochet on viihdyttävä, jännä ja lievästi aliarvostettu teos ysäriäksönien joukossa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Virtuosity(1995)

 Ohjaaja Brett Leonard

Käsikirjoitus: Eric Brent

Pääosissa: Denzel Washington, Russell Crowe, Kelly Lynch,  William Forstyhe, William Fitchner, Louise Fletcher, Stephen Spinella, Kaley Cuoco, Traci Lords, Costas Mandylor,  Michael Buffer 

Nyt arvostelussa lievästi aliarvostettu ja mainettaan parempi  ysäriäksön. Sitten asiaan: 

Jossain epämääräisessä tulevaisuudessa(vuosilukua tai kymmentä ei mainita) jossa autot  kulkevat edelleen maan pinnalla ja ovat suoraan 1990-luvulta ja aseet  ovat myöskin samaa vuosikertaa mutta jostain kumman syystä poliisilla on käytössä huipputeknologiaa, tässä tapauksessa VR-teknologiaa, joka on jo pidemmän aikaan ollut arkipäivää, mutta 26 vuotta sitten  ihan uusi ja jännä juttu.

Joka tapauksessa poliisi siis käyttää VR-teknologiaa poliisien kouluttamiseen, mutta ylläri pylläri homma menee puihin ja VR-koulutusta varten luotu rikollinen SID 6.7 (lyhenne sanoista  Sadistic, Intelligent, Dangerous) päätyy oikeaa maailmaan ja lähtee riehumaan kaupungille, joten ainoa toivo tässä toivottomassa tilanteessa  on vankilassa istuva-ex-kyttä Parker Barnes, joka saa lyhennyksen kakkuunsa, jos tuo SID 6.7:an takaisin.

Kuulostaako tutulta? Kyllä, sillä juonikuvio on pöllitty vain 2 vuotta aiemmin ilmestyneestä Syltty-klassikosta Demolition Man, mutta onneksi VR-homma toi jotain uuttaa  ja omaperäistä tähän ja näin ollen vältyttiin pahimmalta plagioinilta ja mahdolliselta syytöksiltä.

Denzel  on ihan jees pääosassa, mutta, jos Arnold tai Michael Douglas(joita alunperin pääosaan harkittiin) olisi tämä klassikko, mutta Crowe pääsi  oikein revittelemään pahiksen roolissa ja äijän one-lineri lisäsivät leffa  viihdearvoja, kuten myöskin aikoja sitten vanhentuneet  VR-efektit, jotka ei vedä veroja nykypäivän teknologialle, mutta on varman  ollut ysärillä  uusi ja jännä juttu, kuten alussa totesin.

Joka tapauksessa Virtuosity on keskivertoa parempi ja viihdyttävämpi ysäriäksön, joka on sentään ollut aikaansa edellä esitellessään VR-teknologiaa, joka nykyään on arkipäivää.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Kummituskopla(1996)

Alkuperäinen nimi: The Frighteners

Ohjaaja: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Peter Jackson & Fran Walsh

Pääosissa: Michael J Fox, Jeffrey Combs, Trini Alvarado, Peter Dobson,  John Astin, Jake Busey, Dee Wallace, Troy Evans, Melanie Lynskey, R Lee Ermey, Chi McBride, Stuart Deveine

Nyt arvostelussa Peter Jacksonin Hollywood-debyytti, joka on ihmeen aliarvostettu, vaikka kyseessä on joskin hillitympi kauhukomedia, kuin  Bad Taste ja Braindead, mutta ei tämä missään nimessä ole huono leffa. Sitten asiaan:

Leskeksi jäänyt  etsivä Frank Bannister, joka syystä tai toisesta näkee kummituksia ja pyörittää bisnestä laitamalla kummitusystävänsä kummittelemaan jonkun taloon ja sitten Frank saapuu paikalle ja ns ”häätää”  kummitukset rahaa vastaan.

Sitten kaupungissa  alkaa  tapahtumaan outoja kuolemia, ja huijarina  tunnettu Frank joutuu viranomaisten hiilostamaksi, vaikka  asialla onkin vuosikymmeniä aiemmin tuolissa käristetyn joukkomurhaaja Johnny Bartlettin haamu  (Jake Busey) joka on palannut ihmisten ilmoille rikkoakseen  murhaennätyksiä, joten Frank päättää puhdistaa  oman ja kummitusystäviensä maineen toimittamalla Bartlettin sinne mistä tulikin, elikkä alakertaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja nyt yleistä lätinää leffasta.

Kuten alussa totesin, tämä on lievästi aliarvostettu elokuva Jacksonin filmiografiasta ehkä myös sen takia, että suomenkielinen titteli Kummituskopla saattaa antaa väärän käsityksen lystikkäästä Haamujengi- tyylisestä  komediasta, mutta asia on päinvastoin sillä perusidea on  samankaltainen, mutta meno on huomattavasti  synkempää ja verisempää, mutta hillitympää verattuna 3 aiempaan leffaan,  joten varauksella tätä suositella herkkähipäisille ja kukkahattutädeille.

Fox on ihan jees pääosassa, vaikka Danny De Vito, jota myös harkittiin pääosaan Broderickin, Cusackin Deppin ja Cruisen ohella olisi ollut nappivalinta  tämmöiseen huijanderin  rooliin, mutta leffan parhaimmat roolit vetivät  Busey ja Combs FBI-agentti Milton Dammersina,  joka tarjosi leffan parhaimmat naurut, vaikka näin jälkikäteen katsottuna hahmossa on  havaittavissa jonkinlaisia yhtäläisyyksiä Re-Animator trilogian Herbert Westiin ja kuulemma Jackson halusikin  Combsin  Re-Animatorin takia elokuvaan.

Kummituskopla on viihdyttävä ja jännittävä kahukomedia ysäriltä ja ansaitsi kyllä enemmän huomiota Jacksoin filmiografiassa.

Arvosana:👻👻👻👻👻

Meet The Feebles(1989)

 Ohjaaja: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Peter Jackson,  Stephen Sinclair, Fran Walsh,  Danny Mulheron

Pääosissa: Brian Sergent, Danny Mulheron, Mark Wright, Peter Vere-Jones, Stuart Devine

Maamme elokuvaharrastajia jo vuodesta 1957 viihdyttänyt ja yleissivistänyt Suomen elokuva-arkisto juhlisti tänään Jacksonin 60-vuotissynttäreitä 3 elokuvan voimin ja tekivätpä samalla kulttuuriteon kun esittivät 2.kokoillan ohjauksen  29 vuoteen maamme valkokankailla. Sitten asiaan:

Epäilyttävän paljon Muppeteilta näyttävien turrien ja Morris Minoreiden kansoittaman kaupungin suosituin tv-ohjelma on revyy-show nimeltään Meet The Feebles, jossa lähes kaikkia eläinlajeja edustavat turrit laulavat ja tanssivat, mutta kulissien takana meno on kaikkea muuta kuin söpöilyä, sillä nämä turrit dokaavat, ovat aineissa, kiroilevat  ja tekevät kaikkea muuta ”mieltäylentävää” eli sellaista mitä  ei tapahtunut Muppetien kulisseissa , mutta 98% todennäköisesti tapahtuisi ihmisten tähdittämän viihteen kulisseissa.

Koska meno  on jälleen kerran taatyua Jackson-laatua, elikkä harvinaisen sairasta  ja absurdia, olisi vaikea kuvitella tämmöistä ihmisten tähdittämänä ja joka tapauksessa turrit tekevä tunnetusti kaikesta kauheuksista edes jonkin verran siedettäviä ja semmoiset värikkäät persoonat, kuten suruun kakkuja ahmiva virtahepo, aikuisviihdettä kuvaava rotta, Wc-pöntössä tabloidilehteä toimittava kärpänen ja  huumeriippuvainen Vietnam-veteraani sammakko toimivat paljon paremmin turreina, sillä vaikeita asioita on myös helpompi  käsitellä lystikkäiden ja värikkäiden  nukkejen avulla.

MTF on jälleen kerran taattua Jackson-laatua, elikkä sairaan hauskaa huumoria  ja absurdeja tapahtumia ja hahmoja ja olihan aika osuva ja satiirinen kuvaus showbisneksen kulissien takaisesta raadollisesta arjesta  ja tämä  oli aika päräyttävä kokemus 35MM-filmiltä  ja isolta kankaalta nähtynä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Last Night in Soho(2021)

 Ohjaaja: Edgar Wright

Käsikirjoitus: Edgar Wright & Krysty Wilson-Cairns

Pääosissa: Thomasin McKenzie, Anya Taylor-Joy, Matt Smith, Terence Stamp, Diana Rigg, Rita Tushingham

Tänään tuli nähtyä Lasipalatsin  Bio  Rexissä legendaarisen Edgar Wrightin 7. kokoillan elokuva oikein ennakkonäytöksessä, osana NV-festareiden 4 elokuvan minifestareita. Sitten asiaan:

Elokuvan sankaritar  Eloise  ”Ellie” Turner, joka fanittaa 60-lukua, pääsee opiskelemaan  muotialaa London College of Fashioniin, mutta paikka täytä Eloisen mielikuvia, sillä muut asuntolan tytöt esittävät alkuun olevansa Eloisen kavereita, muta tilaisuuden tullen pubin vessassa puhuvat hänestä pahaa selän takana, joten Eloise päättää muuttaa ja vuokraa yksiön tavalliselta mummolta vaikuttavalta neiti Collinsilta(. Diana Rigg viimeiseksi jääneessä roolissaan) ja jostain kumman syystä Eloise kuuntelee keskellä yötä LP-levyiltä 60-luvun hittejä ja päätyy joka yö svengaavalle 60-luvulle, jossa hänestä tulee yökerholaulaja nimeltään Sandie.

Ja koska kyseessä on aikamatkailuun keskittyvä tarina, on tähänkin ahdettu mukaan klassinen klisee, että menneisyydessä vierailulla voi olla vaikutuksia nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, mutta tällä kertaa sääntö vahvistaa poikkeuksen  ja nykyhetki menee päin prinkkalaa ilman  sekoilua menneisyydessä ja öisten aikamatkojen seurauksena Eloise alkaa näkemään kummituksia, murhan ja kaikkea muuta mukavaa.

Enpä olisi ikinä uskonut, että kepeistä komedioista ja tyylikkäästä  Keikkakuski-homagen Baby Driver(2017) ohjannut ja kirjoittanut Wright tekisi jotain näinkin visuaalisesti tyylikästä ja vakavasti otettavaa settiä.

Siitä huolimatta olihan tämä kerrassaan loistava elokuva, vaikka ensinäkemältä ei uskoisi Wrightin ohjaukseksi ja parhaiten Aatu-komediasta Jojo Rabbit ja  M Night Shylamanin lomaparatiisikahuilussa Oldissa loistanut McKenzie vetää tässäki  mainion roolisuorituksen ja toivottavasti hän ei  jämähdä teinitähdeksi, vaan tekisi erinomaisia roolisuorituksia myös jatkossakin.

Joka tapauksessa Last Night in Soho on jälleen kerran loistava ja omaperäinen elokuva Wrightiltä ja tämän vuoden parhaimmistoa ja elokuvan visuaalisesta puolesta, etenkin Suspria-henkisestä värienkäytöstä ja soundtrackistä krediittiä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Halloween Kills(2021)

 Ohjaus: David Gordon Green

Käsikirjoitus: David Gordon Green, Danny McBride, Scott Teems

Pääosissa: Jamie Lee Curtis,  Judy Greer, Andi Matichack, James  Jude Courtney, Nick Castle, Will Patton, Anthony Michael Hall,  Robert Longstreet, Kyle Richards, Charles Cyphers,  Nancy Stephens, Omar Dorsey 

Nyt arvostelussa 3 vuoden takaisen ns ”oikean” Halloween 2:sen jatko-osa.

(Arvostelu sisältää juonipaljastuksia 2 edelliseen osaan liittyen)

Leffa alkaa siitä, kun konstaapeli Hawkins(Will Patton) makaa maassa haavoittuneena ja muistelee Halloween-iltaa 40 vuoden takaa, jolloin hänellä olisi ollut mahdollisuus listiä Michael Myers ja pelastaa kollegansa henki, mutta niin ei käynytkään joten Myers, jonka näimme edellisessä osassa jäävän loukkuun Laurie Stroden  palavaan taloon raivaa tiensä ulos ja kiittää taloa sammuttamaan  tulleita palomiehiä listimällä  heidät  omalla kalustollaan. 

Myers siis kiertää listimässä ihmisiä mitä luovin metodein mm keittiön loisteputkilampulla ja Blade Runnerista tutulla peukut silmiin-tempulla ja sillä välin Laurie makaa sairaalaassa haavoittuneena ja ykkösosasta tutut Tommy Wallace( Ykkösosassa esiintynyt pikkupoika, jota Laurie oli vahtimassa)  ja    40 vuotta aiemmin sheriffinä toiminut ja nykyään  sairaalan vartijana työskentelevä  Leigh Brackett(Charles Cyphers) kokoavat kaupungin asukkaista   lynnkausjoukon, joka aikoo hoidella Myersin lopullisesti.

Olihan tämä edellistä osaa huomattavasti jännempi  ja verisempi, taitaa muuten olla franchisen  gorepitoisin leffa( jos ei lasketa  Rob Zombien kamalaa remakea ja sen jatko-osaa) 

Joka tapauksessa yksi tämä parhaimpia leffoja ja odotan kyllä innolla, miten tämäkin franchise saadaan päätökseen ensi vuonna ja loppuu  mainittakoon, että leffan aiheuttamat palomies ja  sateenkaari-kohut olivat liioiteltua, sillä Myers listi myös 3 vähemmistön  edustajaa, joten nyt se on sitten ilmeisesti myös rasisti, vaikka Haddonfield sijaitseekin Illinoisin osavaltiossa.

Arvosana🎃🎃🎃🎃🎃

Braindead-Aivokuollut(1992)

 Tunnetaan myös nimellä: Dead Alive

Ohjaaja: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Peter Jackson, Fran Walsh, Stephen Sinclair

Pääosissa:  Timothy Balme Elizabeth Moody, Diana Penalver, Ian Watkin

Nyt arvostelussa Peter Jacksonin mestariteos, joka on  ysärin verisin, ällöin ja hauskin elokuva. Sitten asiaan:

Eletään vuotta 1957 pienessä kylässä U-Seelannissa, jossa äitinsä Veran   ja  Les-setänsä alistama  aikamiespoika  Lionel Gosgrovesta, jonka romanssi lähikaupan kassan Paquitan kanssa ontuu Lionelin äidin takia, joka ei katso orastavaa romanssia hyvällä ja eräänä päivänä Lionel ja Paquita menevät eläintarhaan, jonne Vera tietysti seuraa heitä, mutta hiljattain Sumatralta tuotu Rotta-Apina puree Veraa, joka muuttuu zombieksi ja pian onkin kylässä sellaiset verikekkerit, että Bad Taste jää kakkoseksi ja johon verrattuna Fulcin verikekkerit vaikuttavat mummojen iltapäiväkahveilta ja tällä kertaa näemme mm karate-papin, zombie-taaperon sekä erittäin luovia keinoja zombien listimiseen puutarhavajan antimilla

Braindead on splattereiden kiistaton kuningas ja Peter Jacksonin paras elokuva, joka  tarjoaa 250 tekoverilitran edestä lätistelyä, huumoria ja muuten  yleisesti ottaen enemmän tai vähemmän sairasta menoa 97 minuutin verran.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Bad Taste(1987)

 Ohjaaja: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Peter Jackson, Ken Hammon, Tony Hiles

Pääosissa: Peter Jackson,  Peter O’ Herne, Mike  Minett, Craig Smith,  Doug Wren,  Terry Potter

Halloweenin kunniaksi ja Peter Jacksonin 60-vuotissynttärien  kunniaksi elokuva-arkisto järjestää 3 elokuvan näytöksen 35MM-filmiltä, jossa nähdään tämä, zombi-iloittelu Braindead ja  allekirjoittaneen kohdalla vielä ennennäkemätön Meet The Feebles, mutta nyt BT:een pariin:

U-Seelantilainen  75 asukkaan kansoittama Kaihoro( ilmeisesti U-Seelannin vastine eräälle kuuluisalle pikkukaupungille Pensylvaniassa)  on autioitunut, nimittäin siksi, että  galaksienvälisen pikaruokaketjun omistajat ovat tulleet etsimään uutta raaka-ainetta tuoteisiinsa, mutta eihän tämmöinen peli vetele, joten galaksienvälinen  pikaruokaketju saa vertaisensa vastustajan AIDS:sta( Astro  Investigation & Defence Service) hallituksen anti ufo iskuryhmän, joten luvassa on litratolkulla verta, aivoja(todellisuudessa grillamatonta kanaa) sekä hyvän ja huonon maun huumoria.

Näin lystikkäissä tunnelmissa alkoi  siis U-Seelannin kuuluisimman ohjaajan ura kohti Hollywoodia ja  BT on   jälleen kerran yksi hyvä esimerkki  siitä, siitä että elokuvien tekemiseen  ei tarvita aina miljoonia, vaan pullonpalautusrahoilla, vilkkaalla mielikuvituksella, kotikutoisten efektien, 8 ja 16MM-filmillä ja harrastelijanäyttelijöiden voimin saadaan ihmeitä taattua viihdettä  kehiin.

Arvosana🍔🍔🍔🍔🍔

Beyond the Black Rainbow(2010)

 Ohjaus & käsikirjoitus: Panos Cosmatos

Pääosissa:Eva Allan, Marilyn Norry, Michael Rogers,  Rondel Reynoldson, Scott Hylands

Nyt arvostelussa  tyylikkään, mutta lievästi sekavan Cageplaatio Mandy(2018) ohjanneen Cosmatosin vielä tyylikkäämpi ja hämmentävämpi debyyttiohjaus. Sitten asiaan:

Eletään taas vuotta 1983 ja jossain keskellä korpea sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa, jossa epäilyttävä New Age-puoskari pitää vankina tyttöä, jolla telekineettisiä voimia.

Siinä  leffan juoni muutamaan lauseeseen tiivistettynä, sillä ohjaajan tuntien meno on hyvin hyvin hämmentävää, mutta visuaallisella puolella  rokataan ja kybällä ja Cosmatos on selvästi katsonut  leffoja Bavan Gialloista Ken Russellin Muutostiloihin ja niiden visuaalista ilmettä, mikä korvaa hyvin hyvin sekavan tarinan aiheuttamia aukkoja, kuten myöskin kasaria henkivä ääniraita synteettisaattoreineen.

Beyond the Black Rainbow edustaa Neon Demonin ja  Guadagninon Suspiria-remaken(2018) ohella viime vuosikymmen hämmentävintä elokuvataidetta parhaimillaan tai pahimmillaan, riippuen tietty katsojasta, mutta komeiden kuvien ja ääniraidan takia tämä on katsomisen arvoinen, jos taide-elokuvat tai kasariestetiikka kolahtaa kovaa.

Arvosana🌈🌈🌈🌈

McCabe & Mrs. Miller(1971)

 Ohjaaja: Robert Altman

Käsikirjoitus: Robert Altman: Edmund Naughtonin kirjan McCabe pohjalta)

Pääosissa:  Warren Beatty, Julie Christie, Rene Auberjonois, ,Michael Murphy, Keith Carradine, William Devane, Shelly Duvall

Nyt arvostelussa legendaarisen Altmanin hieman erilainen länkkäri, joka tuli nähtyä viime viikonloppuna toista kertaa 35MM-filmiltä Kino Reginassa, jossa leffa pääsi paremmin oikeuksiinsa ja sitten asiaan:

Eletään vuotta 1902, jolloin villi länsi veteli viimeisiään ja jossain Kanadan nurkilla pelimies McCabe saapuu hökkelikylään, jonne McCabe aikoo pistää kapakan pystyyn.

Sitten paikalle saapuu rouva Miller, joka aikoo pistää pystyyn ”iloluontoisen talon ja pyytää McCabea liikekumppaniksi.

Bisnes kukoistaa, kunnes pari bisnesmiestä saapuu paikalle ostaakseen McCaben ja rouva Millerin bisneksen, mutta McCabe ei myy ja sillä tulee olemaan kohtalokkaat seuraukset.

Tämä olikin hieman erilainen länkkäri, kuten alussa totesin ja ihan pelkästään siksi, että sijoittuu 1900-luvulle ja talvisiin maisemiin ja muista länkkäreistä poiketen, räsikintää on yllättävän vähän, sillä tämä onkin hidastempoinen taide-länkkäri, jossa ihmiset puhuvat enemmän kuin kuudesti laukeavat ja leffan talviset maisemat pääsivät  hyvin esiin valkokankaalta ja 35MM-filmiltä nähtynä, mistä kuuluu kiitos legendaariselle Vilmos Zsigmondille(Kauriinmetsästäjä, Blow Out jne...)

Zsigmondin kuvauksen lisäksi myös musiikki ansaitsee kehuja ja musiikista vastasi ei  senkään vähäpätöisempi herra kuin itse Leonard Cohen ja jännä juttu, että jostain kumman syystä leffan suomentaja oli päättynyt myös tekstittää Cohenin biisit, vaikka musikaali tämä  ei ollut ja normaalisti taustamusiikkeja ei ole tapana tekstittää, joten 50 vuotta sitten suomentajat ovat olleet maistissa maailmalla tai sitten ottaneet työnsä niin kirjaimellisesti, että laulut pitää suomentaa, olipa sitten kyseessä musikaali tai ei.

Joka tapauksessa McCabe & Mrs. Miller on jälleen kerran yksi loistava leffa Altmanilta ja yksi parhaimpia  länkkäreitä, mutta perinteistä  länkkäriä kaipaavat saattavat pettyä vähäisen räiskinnän takia, mutta hidastempoisten taide-leffojen ystäville tämä saattaa toimia paremmin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Candyman(2021)

 Ohjaaja: Nia DaCosta

Käsikirjoitus: Nia DaCosta, Jordan Peele, Bernard Rose,, Clive Barker, Win Rosenfeld

Pääosissa:  Yahya Abdul-Mateen II, Brian King, ,Kyle Kaminsky,  Colman Domingo,  Nathan Stewart-Jarrett,  Carl Clemons-Hopkins, Teyonah Parris,  Michael Hargrove, Vanessa Williams, Tony Todd

Nyt arvostelussa kauan odotettu ns ”oikea” jatko-osa legendaariselle ysärikahulle, joka nimestään huolimatta ei siis ole remake, vaan jatko-osa, joka pyyhki aiemmat ”jatko-osat pois jatkumista, samaan tyyliin, kuten 3 vuoden takainen Halloween, joka saa ensi Perjantaina jatko-osan ensi-iltaan. 

Nyt kuitenkin Karkkimiehen pariin:

Lystikkäästi nurinkuristen Universalin ja MGM:n logojen alkutekstien sekä osuvan biisin (Sammy Davis Juniorin Candy Manin) säestämänä alkava Karkkimiehen jatko-osa sijoittuu  ykkösosasta tuttuun  Chicagon Cabrini Green-lähiöön, jonne Karkkimies saapuu taas jakamaan karkin sijasta oikeaa koukkuaan, kun taitelija Anthony kertoo ystävilleen tiivistettynä ykkösosan tapahtumat ja päättää valita tulevien taideteostensa aiheeksi Karkkimiehen legendan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja nyt yleistä lätinää leffasta:

Siinä missä ykkösosan tarina kertoi tarinan valkoisesta näkökulmasta, joten olikin ilmiselvä, että jatko-osa kerrotaan Afroamerikkaisesta näkökulmasta, sillä nyt katsojille aukeaa tarkemmin Cabrini Green-lähiön

 historia( mikä muuten oli oikea lähiö Chicagossa vuosina 1942-2011) ja nyt myös Karkkimiehen historia, jota valaistiin vähän ykkösosassa, pääse nyt laajemmin esille ja vaikka tällä kertaa Karkkimiestä näyttelee Michael Hargrove, on sentään faneja ajateltu, ja tähän on saatu mukaan pieneen rooliin alkuperäinen Karkkimies, elikkä Tony Todd sekä Virginia Madsen, jonka ääntä kuullaan nauhalta yhdessä kohtauksessa.

Joka tapauksessa Karkkimies vuosimallia 2021 on erittäin onnistunut, tyylikäs ja jännä jatko-osa ysärin lauhuklassikolle  ja krediittiä lystikkäiden alkutekstien lisäksi varjoteatteri-tekniikan käyttämisestä parissa kohtauksessa.

Arvosana🍬🍬🍬🍬🍬

007 No Time to Die(2021)

Tunnetaan myös nimellä: Bond 25

Ohjaaja: Cary Joji Fukunaga

Käsikirjoitus: Cary Joji Fukunaga, Robert Wade, Neal Purvis, Phoebe  Waller-Bridge(Ian  Flemingin luomien hahmojen pohjalta)

Pääosissa: Daniel Craig, Rami Malek, Léa Seydoux, Lashana Lyncy, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris,  Jeffrey Wright, Ana De Armas, Christpoh Waltz, David Dencik, Rory Kinnear, 

Nyt vihdoin ja viimeinen pääsimme näkemään 25. Jaska Bönden, joka on samalla Craigin 5 ja viimeinen Bönde. Arvostelu saattaa sisältä pieniä spoilereita liittyen aiempiin elokuviin Spectre ja Casino Royale. 

Sitten asiaan:

Viimeiset 6 vuotta Bond on viettänyt eläkepäiviä edellisessä elokuvassa tapaamansa  Madeleine Swannin(Seydoux) kanssa, kunnes vieraillessaan edesmenneen rakkaansa Vesper Lyndin haudalla,  jossa Bond joutuu kissansilittäjämiehen vankilasta käsin järjestämään väijytykseen, joten Bondin ja Madeleinen tiet erkanevat ja Bond lähtee Jamaikalle.

Sitten Lontoossa sijaitsevaan viruksia käsittelevään laboratorioon hyökätään  ja sieltä viedään 

tiede(oletettu)mies ja  Heracles-nimellä kulkeva virus, joka voi aiheuttaa suurta tuhoa väärissä käsissä, joten sekä MI6 että CIA alkavat jäljittämään  virusta ja   Bond joutuu mukaan virusjahtiin, kun Felix Leiter

ilmestyy kuvioihin ja pyytä Bondia mukaan keikalle Kuubaan ja mukaan kuvioihin änkeää MI6:n uusi agentti nimeltään Lomi, joka on samalla uusi 007.

Sitten käy ilmi, että kaiken takana on roisto nimeltään Safin(Malek) jolla on omat suunnitelmansa viruksen käyttöä varten ja kaiken lisäksi  Safin liittyy jotenkin Madeleinen traumaattiseen menneisyyteen

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja yleistä lätinää leffasta.

Täytyy kyllä myöntää että tällä kertaa odotus palkittiin, kirjaimellisesti ja kyllä tämä oli jälleen kerran täyttä Jaska  Böndeä alusta  loppuun ja kriitikkojen  hehkuttamat  viimeiset puoli tuntia olivat franchisen dramaattisimmat sitten HMSP:een ja todellakin näkemisen arvoiset.

Laajalti  hardcore 007-fanien keskuudessa etukäteen  kauhisteltu  Afro-Brittiläinen nainen uuden 007:an roolissa oli jälleen kerran  yksi naurettava esimerkki hardcore-fanien ylireagoimisesta  ja minun mielestäni tuo oli  mainio uudistus ja Lashana Lynch veti roolinsa mainiosti, kuten myöskin Ana De Armas, jonka rooli jäi valitettava lyhyeksi , sillä hänen roolihahmonsa toilailuja olisi mielellään katsonut enemmän ja

mainittakoon loppuun, että  Malekin esittämä Safin oli allekirjoittanern mielestä paras Bond-roisto sitten 007 ja lupa tappaa(1989) Franz Sanchezin ja krediittiä myös siitä, että Aston Martinit olivat jälleen kerran hyvin edustettuna ja peräti 3 auton voimin.

NTTD on hieno ja eeppinen päätös Cragin seikkailuille Jaska Böndenä ja allekirjoittaneen kirjoissa tämä oli paras Craigin Böndeistä ja  yksi tämän elokuvavuoden kohokohtia ja jännityksellä odotan, että kenestä tulee seuraava Jaska Bönde.

Arvosana🤵🏻🤵🏻🤵🏻🤵🏻🤵🏻

 

Bronxin asfalttosoturit(1982)

Alkuperäinen nimi: 1990: I guerrieri del Bronx

 Tunnetaan myös nimillä:  1990: Bronx Warriors 1990: The Bronx Warriors,  Bronx Warriors

Ohjaaja: Enzo G Castellari

Käsikirjoitus: Enzo G Castellari,  Elisa Briganti & Dardano Sacchetti

Pääosissa: Mark Gregory,  Stefania Girolami Goodwin,  Fred Williamson, George Eastman, Vic Morrow, Christopher Connelly

Legendaarinen Castellari iskee jälleen kerran ja vyöryttää jälleen kerran ruudulle ylikuumentuneen mielikuvituksensa hengentuotoksia, elikkä Italian filmiteollisuuden perinteitä kunnioittaen räikeän rip-off-leffan Hollywoodin klassikoista ja nimestä voi päätellä, että rip-offailun kohteena ovat tällä kertaa Valtteri Mäen legendaarinen jengimättö The Warriors,(1979) aikaansa edellä  ollut ja viime vuonna todellisuudeksi muuttunut Puuseppä-klassikko Pako New Yorkista(1981)sekä tietysti  Mad Maxit(1979,1981) joita Castellari räikeästi rip-offailli myös samana vuonna Asfalttisoturien  kanssa  julkaistussa” klassikossa” Uudet Barbaarit.

Bronxin asfalttisoturit onkin jännä leffa, sillä käsikirjoitusta ovat olleet kirjoittamassa useista Fulcin filmistä tutut Briganti & Sachetti ja keskisissä rooleissa rymyävät legendaariset Williamson, Eastman ja Morrow, joten nyt voidaan puhua  erittäin”laadukkaasta” leffasta. Sitten asiaan:

Eletään tulevaisuutta(1990)  jolloin Bronxista  on tullut ei kenenkään maata, jota hallitsevat jengiläiset, tunnetuimpana Raiders ja jännä juttu, että oletetussa vuodessa  1990 maailma on säästynyt ydin ja muilta katastrofeilta ja  ja lentävät autot, laserpyssyt ja muut futuristiset härvelit loistavat poissaolollaan, joten hatun nosto Castellarille, kun ylikuumentuneesta mielikuvituksestaan huolimatta  leffan tulevaisuusvisiot ovat tällä kertaa pysyneet realismin puitteissa.

Bronxissa kytee jengisodan kipinä, kun Raidersien jäsen löytyy rannalta seivästettynä, jonka jälkeen käydään epämääräisen rumpalin säestämä dramaattinen keskustelu kilpailevan Tigers-jengin kanssa ja sitten  riemu repeää, kun paikalle pöllähtää se pakollinen(oletettu) daami Ann, johon Ridersien johtaja, Manowarin Eric Adamsin vaatekaapilla käynyt Trash(on siinäkin taas nimi!) ihastuu, mutta Ann onkin suuren asefirman Manhattan Corporationin tuleva perijätär, joten välttääkseen   negatiivista huomiota uutisissa, isäukko lähettää palkkasoturi Hammerin noutamaan hänet ja samalla pistämään stopin jengien toiminnalle, mutta siten jengisota syttyy, kun Ann siepataan Rollerballista(1975) repäistyn   Zombies-jengin toimesta, joten Trash kumppaneineen joutuu liittoutumaan Tigersien kanssa.

Ja kuten Warrorsissa, tähänkin leffaan mahtui  mukaan jos jonkin näköistä jengiä, joista jäivät parhaiten mieleen sutenöörikuteisiin ja museoautoilla liikkuva Tigers sekä Kellopeliappelsiinistä(1971) repäisty  knallijengi, jonka knallit olivat metallista tehdyt ja kaiken lisäksi jengin taistelukoreografiat olivat yhdistetty tanssiin, puhumattakaan lopussa nähtävistä  mustaan nahkaan ja kypäriin pukeutuneista   ja liekinheittimillä aseistautuneista ratsupoliiseista.

Kuntosalilta(ihan oikeasti)  löydetty pääosan esittäjä Mark Gregory ei ollut B-luokan leffan mittapuuhun ja erääseen kuuluisaan Itävaltalaiseen verrattuna kovinkaan uskottava toimintasankarina, mutta sen sijaan sivuosien legendat elikkä Williamson, Eastman ja Morrow vetivät yllättävän ”pätevät” roolit ja jälkimmäisen  teennäinen  pahisnauru  toi leffaan  lisää viihdarvoja.

Bronxin Asfalttisoturit on jälleen kerran yksi uberviihdyttävä  rip-off-leffa Italiasta ja kuten aina näissä B-luokan italohutuissa, on tässäkin jälleen  kerran  törkeän kova soundtrack, säveltäjänä  Walter Rizzati(The House by the Cemetery,1981) ja tämän jälkeen voikin suositella jatkokatsottavaksi arvostelun alussa mainittua, niinikään Williamsonin ja Eastmanin tähdittämää Uusia Barbaareita, joka on myöskin hyvä esimerkki  Castellarin ylikuumentuneesta mielikuvituksesta sekä Italian filmiteollisuden häikäilemättömästä Holywoodin klassikoiden rip-offailusta

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Dyyni(2021)

 Ohjaaja: Denis Villeneuve

Käsikirjoitus: Denis Villeneuve, Eric Roth &  Jon Spaihts( Frank Herbertin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Javier Bardem,  Stellan Skarsgård, Zendaya, Charlotte Rampling, Chang Cheng, Sharon Duncan-Brewster, Stephen Mckinley Henderson David Dastmalchian,  Babs Olusanmokun

Nyt vihdoin ja viimeinen pääsimme näkemään vuosikymmenen puhutuimman scifi-spektaakkelin melkein vuoden myöhässä, mutta kuukauden ennen Amerikan ensi-iltaa.

Vaikka olenkin arvostelut 3 vuotta sitten enemmistön lyttyyn haukkumaan, mutta vankan kulttistauksen ja pienen fanikunnan ympärilleen keränneen  aiemman filmatisoinnin(1984) joten en ala vertailemaan filmatisointeja keskenään ja nyt asian ytimeen:

Tarina on sama kuin ennenkin elikkä kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 10 191 avaruushipit, joita edustavat  Atreidesit ja Harkkonet käyvät taistelua siitä, kuka saa omakseen Arrakisin aavikkoplaneetalla kasvavan taianomaisen ”rohdon” joka laajentaa näkemyksiä ja kaikkea muuta mukavaa.

Siinä juoni lyhyesti ja ytimekkäästi selostettuna ja nyt yleistä lätinää leffasta:

Nyt sitten on molemmat Dyynit katsottuna ja vaikka edustan pientä vähemmistöä, joka fanittaa Lynchin filmatisointia, sanotaan,  lyhyesti, että tämä oli tarinalta hieman ”selkeämpi”  ja visuaalisesti hienoa katsottavaa ja mitään huonoa sanottavaa en keksi tästä, paitsi että tämä päättyi jännään paikkaan, joten

olisikin suotavaa, että jatkoa tulisi, vaikka Villeneuve on empinyt jatkon tekemisestä  johtuen WB:een korona-ajan politiikasta  tuoda  leffat nähtäväksi teattereihin  sekä suoratoistoon katsottavaksi samaan aikaan, mutta allekirjoittaneen  mielestä näin eeppinen ja huikea tarina ansaitsee tulla kerrotuksi kokonaan  valkokankaalla , joten pidetään peukkuja pystyssä, että jatkoa on tulossa.

Ambiguootisen lopun lisäksi, en edelleenkään lämmennyt Zimmerin soundtrackille, jonka maailmanmusiikkiviboja veivattiin kuulovaurioon asti, vaikka leffassa liikuttiin Lähi-Itä fiiliksissä, joten musapuolella tämä häviää alkuperäisen Toton ja Brian Enon soundtrackille, joten olisi erittäin jännää ja eeppistä, jos Villeneuve päättäisi  pyytää Cliff Martinezin säveltämään musat johonkin tulevaan projektiinsa, sillä Martinez on 2000-luvun säveltäjistä ainoa vakavasti otettava ja  Martinezin kasariviboja huokuva äänimaailma sopisi täydellisesti Villeneuven luomiin visuaalisesti hienoihin kuviin kuin skumppaukko Kisahalliin.

Joka tapauksessa  Dyyni vuosimallia 2021 on BR 2049:n tapaan  komean näköistä ja kuuloista scifistelyä ja toistaiseksi tämän vuoden paras leffa, sillä tänä vuona on vielä tulossa muutama muu kova leffa, joten titteli saattaa vielä vaihtua, mutta toistaiseksi tällä mielipiteellä mennään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Voyagers(2021)

 Ohjaus & käsikirjoitus: Neil Burger

Pääosissa: Colin Farrell, Lilly-Rose Depp, Tye Sheridan, Fionn Whitehead, Chanté Adams,  Isaac Hempstead-Wright, Quintessa Swindell, Viveik Klara, Archie Renaux

Nyt arvostelussa tyylikäs ja valtavirrasta poikkeava tuore scifistely, joka jäi meillä vailla teatterikierrosta(😢) ja jonka on ohjannut ja kirjoittanut erinomaisen Limitlessin(2011)  ohjannut Neil Burger. Sitten asiaan:

Ei niin kaukaisessa lähitulevaisuudessa(2063) maapallo on retuperällä karkaavan kasvihuoneilmiön takia, joten jonkinsortin kolonisaatiota ollaan junailemassa ulkoavaruuteen ja tätä varten jonkinsortin tiede(oletettu)mies Richard( Colin Farrell) on toiminut sijaisisänä 30 lapselle, joiden olisi tarkoitus lähteä avaruuteen, hankkia jälkikasvua keinotekoisin menetelmin ja siten kouluttaa tuleva sukupolvi kolonisaatiota varten.

10 vuotta myöhemmin  lapset ovat varttuneet jonne-ikäisiksi, joten kolonisaatio-projekti voidaan aloittaa, mutta projekti kokee ikävän takaiskun, kun myös aluksen kipparina toiminut Richard saa surmansa ”onnettomuudessa” korjatessaan alusta, joten Jonnet ja Jonnat joutuvat äänestämään uuden kipparin, mutta kaikki eivät ole tyytyväisiä lopputulokseen, joten pian meno  aluksella alkaa muistuttamaan William Goldingin romaania Kärpästen herra(1954) ja sen filmatisointeja(1963, 1990),johon monet kriitikot ovat tätä verranneet ja lieneekö sattumaa, että ensimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu nimenomaan 109 vuotta romaanin julkaisun jälkeen ja 100 vuotta  1.filmatisoinnin jälkeen?

Joka tapauksessa Voyagers kulkee omia polkujaan ja on muutenkin tyylikäs ja  visuaalisesti hieno, vaikka julisteen lupailemaa Refn-henkistä värien käyttöä ei koko leffan aikana nähty ja jälleen kerran saa ihmetellä maamme elokuvateatterien ohjelmistoista päättävien tahojen tapaa jättää tyylikkäät, visuaalisesti hienot leffat pois ohjelmistosta suuren yleisön tavoittamattomiin, sillä kesällä teatterien auetessa pitkän tauon jälkeen pk-seudulla olisi tällekin löytynyt sopiva paikka kesän ensi-iltojen joukossa, sillä tänä kesänä ei valkokankailla nähty juuri muita spektaakkeleita kuin yhdet Marvel ja DC-leffat ja isolta kankaalta Voyagers olisi nimenomaan päässyt kunnolla oikeuksiinsa, vaikka 33 tuuman töllötin on myöskin ihan jepa   härveli leffojen tapittamiseen.

Ei mikään mestariteos, mutta katsomisen arvoinen, jos scifi ja valtavirrasta poikkeavat ja visuaalisesti hienot leffat kolahtaa.

 Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Reminiscence(2021)

 Ohjaus & käsikirjoitus: Lisa Joy

Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe  Newton, Cliff Curtis, Brett Cullen

Eletään lähitulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on peittänyt suurimmaksi osaksi veden alle ja Miamissa, jonne leffa sijoittuu on päivisin niin kuuma, että ihimiset liikkuvat vain öisin ja rikkaat lesoilevat, koska asuvat kuivalla maalla

Leffan sankari, sotaveteraani ja nykyinen yksityisetsivä  Nick Bannister pyörittää kollegansa Emilyn(Newton)kanssa  hieman erilaista etsivätoimistoa, jossa asiakkaat pääsevät fiilistelemään muistojensa kanssa kellumalla suolavedellä täytetyssä tankissa piuhat päässä ja muistot heijastuvat 3D-formaatissa nähtäväksi.

Sitten Nick saa asiakkaakseen yökerholaulaja Mae( Ferguson) joka on hukannut avaimet, mutta avaimet ovat pieni huolenaihe siihen verrattuna, kun Nick rakastuu   ja rupeaa pakkomielteiseksi, kun Mae katoaa.

Ihmettelen suuresti, miksi kriitikot haukkuivat tämän lyttyyn, sillä  olihan tämä erinomainen ja  visuaalisesti hieno noirin ja scifin yhdistelmä Blade Runnerin tyyliin.

Kuten aiemmin sanottu, jo pelkästään hienosti lavastetun veden alle jääneen Miamin takia tämä oli katsomisen arvoinen ja Jackman veti kelpo roolin pääosassa, vaikka Russell Crowe olisi myöskin sopinut kovaksi  keitetyn yksityisetsivän rooliin mainiosti ja oli myöskin eeppistä nähdä Wolverine ja Thomas Wayne samassa leffassa, vaikka Cullenin rooli jäi aika pieneksi eikä ollut yhtä muistettava suoritus kuin Thomas Waynen rooli Jokerin sooloelokuvassa(2019)

Ei mikään mestariteos, mutta silti katsomisen arvoinen leffa, jos film noirit ja scifi kolahtavat kovaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Kalman hääyö(1970)

 Alkuperäinen nimi: IL rosso segno della fonia

Tunnetaan myös nimillä: An Axe for the Honeymoon, Blood  Brides, Hatchet for the Honeymoon 

Ohjaaja: Mario Bava

Käsikirjoitus: Mario Bava & Santiago Moncada

Pääosissa: Stephen Forsyth, Dagmar Lassander, Laura Betti, Jesus Puente

Nyt vaihteeksi arvostelussa allekirjoittaneen suosikkigenrenä elikkä Gialloa. Sitten asiaan:

Leffa alkaa päräyttävästi, kun häämatkalla oleva aviopari saa lihakirveestä junassa ja keissi liittyy jotenkin  puutarhuri-miljonääri-playboy  John Harringtoniin, jota vaivaa traumaattinen kokemus lapsuudesta, joka ilmenee päänsisäisenä monologina ja mallinukkekokoelmana, joka tuo vahvasti mieleen 10 vuotta myöhemmin julkaistun Slasher-klassikko Maniacin, joten lieneekö Lustig ottanut inspiraatiota tästä?

Sitten tapahtuu lisää lihakirveellä tehtyjä murhia ja John rakastuu Heleniin, jonka hän on palkannut malliksi muotibisneksiinsä ja poliisi on alkanut epäillä, että John on murhaaja, joten poliisi värvää Helenin  peiteoperaation, jota selviäisi, että onko John murhaaja vai ei.

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja  nyt yhteenveto leffasta:

Kalman hääyö on  jälleen kerran yksi loistava ja tyylikäs Giallo Bavalta, joka oli visuaalisesti hieno, värejä käytettiin jälleen hyvin ja krediittiä Sante Maria Romitellin tunnelmallisesta soundtrackistä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alaston lounas(1991)

 Ohjaus: David Cronenberg

Käsikirjoitus: David Cronenberg( William S. Burroughsin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Peter Weller, Ian Holm, Roy Scheider,  Nicholas Campbell, Julian Sands, Judy Davis

Nyt arvostelussa elokuva,  joka ei esittelyjä kaipaa ja jonka tittelissä  on  Nelson Muntzin legendaarisen sitaatin mukaan kaksi lausetta väärin. Sitten asiaan:

Eletään fiftaria isossa omenassa, jossa exterminaattori Bill Lee(kirjailija Burroughsin alter-ego) huomaa erällä keikalla myrkyn olevan  salaperäisesti vähissä ja sitten Bill saa selville, että hänen vaimonsa Joan on varastanut myrkkyä, koska sillä saa vintin sumeaksi. Sitten poliisi pidättää Billin epäiltynä myrkkyjen luvattomasta hallussapidosta, mutta asemalla  Bill tapaa puhuvan ötökän, joka kertoo, että  Joan ei ole hänen vaimonsa eikä myöskään ihminen sekä mystisestä paikasta nimeltään Interzone, jonne Bill joutuu pakenemaan Joanin saatua napin otsaan ” Wilhelm Tell-ohjelmanumeron” seurauksena.

Juonipaljastukset päättyvät tähän. Nyt yleistä lätinää ilmaan spoilereita

Parhaiten Robicopin roolista tunnettu  Weller  vetää  kelpo roolisuorituksen pääosassa ja tapansa mukaan Cronenberg on loihtinut  jälleen kerran vastaa vääntävää ja ” mieltäylentävää” kuvastoa ja tämä tarjosi niin paljon hämärää meininkiä, että taitaapi olla Cronenbergin hämärin leffa ja olisin hyvinkin voinut  kuvitella toisen kuuluisan Davidin elikkä Lynchin   olleen parempi vaihtoehto tämän ohjaajaksi, sillä  sekavalta tarinalta ja oudolta kuvastoltaan  tämä muistutti enemmän Lynchin kuin Cronenbergin leffaa, joten lienee uusintakatselu ja mahdollisesti Burroughsin kirja lukeminen paikoillaan, jota allekirjoittanut  pääsisi jotenkin  tarinasta jyvälle.

Joka tapauksessa Alaston lounas on jälleen kerran yksi loistava, omaperäinen ja ”mieltäylentävä” leffa Cronenbergiltä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Avaruussota(1978)

Alkuperäinen nimi: Starcrash

Ohjaaja:  Luigi Cozzi(  Pseudonyyminä Lewis Coates)

Käsikirjoitus: Luigi Cozzi, R. A.Dillon & Nat Wachsberger

Pääosissa: Caroline Munro, Marjoe Gortner, David Hasselhoff, Joe Spinell, Christopher Plummer

Legendaarinen Roger Corman  ja ylikuumentuneesta mielikuvituksestaan  tunnetut italialaiset iskevät jälleen kerran  ja kuten suomenkielisestä tittelistä voi päätellä, kyseessä on häikäilemätön rip-off kaikkien tuntemasta avaruusoopperasta ja koska  elokuvan juoni poukkoilee suuntaan jos toiseenkin, tässä lyhyt tiivistelmä  juonesta:

Galaksin kuumin salakuljettaja Stella Star ja  hänen Hasselhoffin parturilla käynyt apurinsa Akton(on siinäkin taas nimet keksitty)  värvätään keisarin toimesta etsimään kadonnutta prinssiä, sillä kreivi    Zarth Arn  aikoo päästä keinolla millä hyvänsä prinssiksi prinssin paikalle.

Tästä seuraa nopeasti etenevä ja tapahtumarikas seikkailu, jossa italialaisten ylikuumentunut mielikuvitus pääsee jälleen kerran oikeuksiinsa  ja tällä  kertaa katsojien verkkokalvoille vyörytetään mm  rasistisia poliisirobotteja amatsoneja, luolamiehiä, epäilyttävän paljon   Ray Harryhausenin työt mieleen tuovia lystikkäitä stop motion-robotteja ja räikeimpänä esimerkkinä rip-offaamisesta, valomiekka, jolla Hasselhoff pääsee mätkimään peltiluurankoja.

Ja tämän  paketin kruunaa vielä näinkin käppäiselle elokuvalle epätyypillinen tasokas score, josta vastasi 

itse John Barry ja tavallaan Barry sai Oscarin tämän leffan scoresta , sillä osa tämän leffa scoresta kierrätettiin 6 vuotta myöhemmin  julkaistuun Out of Africaan  ja alun perin Ennio Morriconea pyydettiin säveltämään Starcrashin musiikit, mutta sen sijaan sävelsi musiikit vuotta myöhemmin julkaistuun Star Wars  -rip-offiin Humanoidi.

Vaikka Starcrash on häikäilemätön rip-off kaikkien tuntemasta  avaruusoopperasta, onnistuu se silti olemaan kaikessa älyvapaudessaan esikuvaansa vauhdikkaampi ja viihdyttävämpi leffa ja kuuluu sarjassamme niihin elokuviin, jotka ovat niin huonoja, että ovat  hyviä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

McBain-Sankareiden aika(1991)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: James Glickenhaus

Pääosissa: Christopher Walken, Michael Ironside, Steve James, Marian Conchita Alonso, Victor Argo, Chick Vennera, Thomas G. Waites, Luis Guzman 

Nyt arvostelussa legendaarisen ja pahamaineisen kasariäksönin Exterminatorin ohjauksesta vastanneen Glickenhausin hyvin kasarimainen ysäriäksön. Sitten asiaan:

Leffa kulkee samaa kaavaa kuin Exterminatror, eli päähenkilö on sotimassa  Vietnamissa, joutuu pulaan, kaveri pelastaa hengen, vuosia myöhemmin kaveri saa surmansa ja päähenkilö lähtee kostoretkelle, paitsi että tällä kertaa ei  olekaan  vastassa New Yorkin alamaailman   valikoitua  pohjasakkaa vaan banaanivaltion  diktaattori armeijoineen  ja tällä kertaa päähenkilöllä on kostoretkellä mukanaan pari muuta veteraania taustatukena.

Enpä olisi uskonut näkeväni Walkenia b-luokan toimintatymistelyn pääosassa, mutta kelpo roolin veti tässäkin, kuten myöskin  Ironside ja parhaiten tästä jäi mieleen järjetön kohtaus, jossa McBain ampuu lentokoneesta käsin viholliskoneen pilotin oli aikamoinen saavutus toimintaelokuvan historiassa.

Simpsoneilta   McBain-nimen viennyt ja ysäriäksönin  suurimmalla body countilla(240) leveilevä McBain on uberviihdyttävä kasariviboja tihkuva ysäriäksön.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Suicide Squad: Suicide Mission(2021

 Ohjaus &-käsikirjoitus: James Gunn

Pääosissa: Margot Robbie, Joel Kinnaman, Jai Courtney, Viola Davis, Idris Elba, Sylvester Stallone, John Cena, Michael Rooker, Nathan Fillion, Sean Gunn, Peter Capaldi,  Pete Davidson,  David Dastmalchian, Daniela Melchior, Flua Borg,  Mayling Borg, Alice Braga , Juan  Diego Botto, Joaquín Cosío, Lloyd Kaufmann, Taika Watiti

5 vuotta sitten ilmestyi  David Ayerin ohjaama Suicide Squad, jonka yleisö kriitikot haukkuivat maan rakoon, koska WB ei antanut Ayerille vapaita käsiä elokuvan tekemiseen, joten tuloksena oli melkoinen sekamelska huonon editoinnin  ja Jared Leton lyhyen ja paljon parjatun Jokeri-tulkinnan takia, eikä asiaa auttanut myöhemmin lätylle julkaistu pidennetty versio, joka oli jopa teatteriversiota sekavampi sekamelska.

Jännää, kyllä, että itse kuuluun niihin harvoihin ja valittuihin, jotka pitivät Ayerin Squadista, joka. sekavasta editoinnista  ja Leton Jokeri-tulkinnasta  huolimatta osoittautui viihdyttäväksi, mutta tyypilliseksi  kesäsesongin spektaakkeliksi.

Jostain kumman syystä WB päätyi jo näin nopeasti tehdä Squadin uusiksi ,mutta kyseessä ei ole virallinen jatko-osa tai reboot vaan samaan DC-universumiin kuuluva itsenäinen teos, kuten  viime vuoden myöskin  jostain kumman syystä yleisön ja kriitikoiden haukkuma Harley Quinnin sooloseikkailu Birds of Prey

Nyt kuitenkin päivän epistolan  pariin:

Corto Maltesen  saarella  vallitsee diktatuuri, mutta se ei ole banaanivaltion pahin ongelma, sillä saarella sijaitsee myös aatulaisten   salainen laboratorio, jossa on meneillään jotain diktatuuria pahempaa, joka saattaa uhata USA:n rauhaa, joten Amanda  Waller kokoaa jälleen kerran Suicide Squadina tunnetun 

iskuryhmä X:n kasaan  ja lähettää heidät  tekemään selvää diktatuurista sekä laboratoriosta.

Alkuperäisestä kokoonpanosta ovat enää mukana Harley Quinn, Rick Flagg ja Kapteeni Bumerangi , jotka saavat seurakseen  Savantin, Kärpän, Blackguardin, TDK:oon , Mongalin,  ja Javelinin.

Saapuminen Cortoon ei suju suunnitelmien mukaan, joten kakkostiimi saapuu paikalle johtajanaan 

Bloodsport, Peacemaker, King Shark, Polka Dot Man ja Rat Cather 2 ja lopulta tiimi pääsee jälleen  kerran toteuttamaan itseään elikkä  laittamaan  porukkaa halki, poikki ja pinoon ja tietenkin pelastamaan maailman.

Parhaiten Guardians of Galaxy-elokuvien ohjaajana tunnettu Gunn on päähenkilöiden tapaan päässyt toteuttamaan itseään elikkä tällä kertaa WB on antanut ohjaajalle vapaat kädet,  elikkä 5 vuotta sitten poissaolollaan loistaneet veri ja  F-sanat lentävät tiuhaan tahtiin, elikkä nyt pääsimme näkemään sellaisen Suicide Squadin, minkä Ayer olisi halunnut ohjata, mutta pääsimme näkemään sen  Gunnin ohjaamana ja 

kirjoittamana.

Margot Robbie  loisti jälleen kerran Harley Quinn roolissa ja tiimin uusista kasvoista allekirjoittaneen suosikeiksi nousivat Stallonen tulkitsema King Shark ja John Cenan tulkitsema Peacemaker, jotka myös Harley Quinnin ohella tarjosivat leffan parhaimmat naurut.

Suicide Squadin uusi tuleminen on viihdyttävä ja verinen kesäspektaakkeli, jolta Ayerin 5 vuoden takaisen sekamelskan olisi pitänyt kuulostaa ja näyttää ja siihen verrattuna Gunnin näkemys Squadista oli huomattavasti parempi ja viihdyttävämpi ja 2 vuoden kulutta pääsemme näkemään Gunnin värikkään mielikuvituksen tuotoksia lisää, sillä Marvel on palkannut hänet takaisin tekemään GOG:in 3 ja viimeisen osan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️  

Erottamattomat(1988)

 Alkuperäinen nimi: Dead Ringers

Ohjaaja: David Cronenberg

Käsikirjoitus: David Cronenberg, Norman Snider, Bari Wood &  Jack Geasland

Pääosissa: Jeremy Irons, Geneviéve Bujold, Stephen Lack

Ja taas vaihteeksi arvostelussa Cronea. Sitten asiaan: 

Identtiset kaksoset  Elliott & Beverly ovat ovat olleet erottamattomia pienestä pitäen ja aikuisina heistä on tullut menestyneitä ja lääkäripiireissä arvostettuja gynejä, jotka  tavallisista veljeksistä poiketen asuvat saman katon alla.

Sitten  Elliott tapaa näyttelijätär  Clairen, jonka Elliott päättää jakaa veljensä kanssa, josta ei tietenkään seuraa hyvää, sillä pian  veljeksillä flippaa yläkerrassa eikä katsojakaan(allekirjoittanut ainakin) pysynyt käryillä siitä, että kumpi veljeksistä on kumpikin.

Vaikka yhtä painajaiskohtausta lukunottamatta Dead Ringers ei sisällä yhtään Cronenbergille tyypillistä goreilua ja ihmisanatomian ihmeitä, onnistuu silti Cronenberg jälleen kerran puistattamaan katsojaa urakalla, mistä kiitos kuuluu leffan painostavalle tunnelmalle ja jälleen kerran Howard Shoren viluluvoittoiselle soundtrackille.

Dead Ringers on jälleen kerran taattua Cronenbergiä ja onnistui tämäkin olemaan  ”mieltäylentävää”  katsottavaa ilman goreilua ja ihmisanatomian ihmeitäkin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Two-Lane Blacktop(1971)

 Ohjaaja: Monte Hellman 

Käsikirjoitus: Rudolph Wurlitzer & Will Corry

Pääosissa: James Taylor, Dennis Wilson, Laurie Bird , Warren Oates, Harry Dean Stanton

Nyt arvostelussa elokuvavuoden 1971 toinen keskeinen autoaiheinen leffa. Sitten asiaan:

Nimettömät kaverukset, jotka tunnetaan vain Kuskina ja Mekaanikkona ajeleva ympäriinsä - 55 Chevroletillä,  ottavat osaa kiihdystysajoihin, poimivat kyytiinsä niin ikään nimettömän liftaritytön ja kohtaavat toisen mobilistin, joka tunnetaan nimellä GTO, koska hän ajaa Pontiac GTO:lla.

GTO haastaa kaverukset kilpailuun, siitä kuka ajaa  ekana  pääkaupunkiin  ja  palkinto on  ” for pink slips” elikkä voittaja saa häviäjän auton omakseen.

Niille, jotka kaipaavat Hurjapäät-tyylistä päätöntä kaahailua ja  CGI-stuntteja, tulevat lievästi pettymään, sillä tämä ja samana vuonna julkaistu Vanishing Point  luottavat enemmän henkilökuvauksiin ja tunnelman luomiseen näyttäen autotoimintaa yllättävän vähän, että saatiin mobilistitkin valkokankaan  ääreen. Kaahailua kaipaaville suosittelen Vanishing Pointia,  kun tämä taas toimii paremmin  taide-elokuvien ystäville.

TLBT on tyylikäs, hidastempoinen, ja valtavirrasta poikkeava road movie, jonka hämärä loppu jätyä katsojille paljon kysymyksiä elokuvan päätyttyä ja onpa ilmeisesti George Lucas ilmeisesti tästä digganut, kun otti samaisen letukan 2 vuotta myöhemmin ilmestyneeseen  American Graffitiin  Bob Falfan menopeliksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Verenimijät(1977)

 Alkuperäinen nimi: Rabid

Ohjaus & käsikirjoitus: David Cronenberg

Pääosissa: Marilyn Chambers, Frank Moore, Joel Silver, Howard Ryshpan

Ja nyt vaihteeksi arvostelussa Cronenbergiä. Sitten asiaan:

Rose niminen muidu joutuu motskarionnettomuuteen poikaystävänsä Hartin kanssa. Sairaalassa Rose joutuu jännään operaatioon, jonka seurauksena hänen kainalossa  on jokin sortin härpäke, jonka avulla imetään verta. Rose ottaa hatkat sairaalasta ja piikittä jokaista vastaantulijaa, tietämättään  siitä, että jokainen piikistä saanut muuttuu  kalpeaksi  suusta vaahtoavaksi kalmoksi, jotka hyökkäävät jokaisen vastaantulijan päälle ja näin ollen levittävät vesikauhumaista pöpöä. 

Pian onkin Montreal kaaoksessa, kun pöpö  on levinnyt  sinne asti, jonka seurauksena armeija on eristänyt  kaupungin ja kaaoksen keskellä sairaalasta kotiutunut Hart yrittää löytää Rosen ja estääkseen jotenkuten tilanteen eskaloitumisen.

 Cronenbergin 2. kokoillan elokuvaksi tässä ollaan vielä suuntaa hakemassa, mutta kyllä tässäkin näkyy jo selvästi Cronenbergin  kädenjälki ja hatunnosto Cronenbergille myös siitä, että otti pääosaan parhaiten ”halailupätkistä” tunnetun Marilyn Chambersin, joka suoriutui pääosasta yllättävän hyvin vaikka olisin kyllä mielummin nähnyt Sissy Spacekin pääosassa(roolia tarjottiin alunperin Spacekille) mutta tästä huolimatta on leffaan saatu laitettua nokkela viittaus, kun eräässä kohtauksessa Rose kävelee elokuvateatterin ohi, joka mainostaa Spacekin tähdittämää Carrie-elokuvaa(1976)

Miljoonan dollarin budjetista huolimatta ja tämän ollessa vasta Cronenbergin 2. kokoillan  leffan, Rabid  onnistuu olemaan paikoittain hyvinkin kuumottava leffa ja  pelottavan ajankohtainen 44 vuotta ilmestymisensä  jälkeen. Onpa tämä toiminut inspiraationa  allekirjoittaneen yhdelle suosikille, elikkä Dawn of” Zombit ostarilla” the Deadille, joka niin ikään on pelottavan ajankohtainen teos.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Old(2021)

 Ohjaaja: M. Night Shyamalan

Käsikirjoitus: M. Night Shyamalan( Pierre Oscar Levyn & Frederik Peetersin sarjakuvan Sandcastle pohjalta)

Pääosissa: Gael Garcia Bernal, Vicky Krieps, Alex Wolff, Thomasin Mackenzie,  Abbey Lee, Nkki Amuka-Bird, Ken Leung, Eliza Scanlen, Aaron Pierre, Embeth Davidtz, Kathleen Chalfant

Tänään tuli Orionissa nähtyä hämärää meiningistä ja yllättävistä lopputwisteistä  sisältävistä elokuvistaan tunnetun Shyamalanin uusin leffa. Sitten asiaan:

Cappa niminen perhe lähtee lomalle Dominikaanisessa tasavallassa sijaitsevaan hotelliin.

Hotellin johtaja kertoo perheelle nurkilla sijaitsevasta privaattirannasta, jonne Cappat ja muutamaa muu vieras sitten lähtevät, mutta sitten rannalla alkaa sattua ja tapahtumaan , kun  nakun blondin ruumis  ajelehtii  rantaan ja Cappat ja muut tyypit huomaavat olevansa jumissa rannalla ja kaiken lisäksi vielä järjettömässä aikaloopissa, jossa tällä kertaa ihmiset vanhenevat yllättävän nopeasti.

Old on jälleen kerran taattua Shyalamania , elikkä lievästi hämärää meininkiä  ja sekava tarina, mutta oli kuitenkin mainio leffa ja vallan mainiota kesäviihdettä ja tämän jälkeen tulee mietittyä kahdesti, ennen kuin lähtee epäilyttävän halvalle hotelli/rantalomalle.

Ja jännä juttu  on myös se, että tämä perustuu sarjakuvaan. Pitäisi varmaan etsiä se jostain  käsiini, jotta voi sitten vertailla, että kuinka uskollisesti Shyamalan on siirtänyt tarinan valkokankaalle.

Arvosana🏝🏝🏝🏝

Navy Seals- Erikoisjoukot(1990)

 Ohjaaja: Lewis Teague

Käsikirjoitus: Gary Goldman & Chuck Pfaffer

Pääosissa: Michael Biehn, Charlie Sheen, Bill Paxton, Rick Rossovich, Dennis Haysbert, Joanne Whalley, S Epatha Merkerson

Nyt arvostelussa epäilyttävän paljon kasariäksöniä muistuttava ysäriäksön, jonka ensi-illasta on tänään kulunut 31 vuotta. Sitten asiaan:

Poliittis-uskonollisen järjestötoiminnan ammattilaiset  kaappaavat amerikkalaisen laivan ja pelastamaan tulleen helikopterin miehistön, joten  kasaritähdistä koostuva Navy Seal-tiimi to the rescue.

Panttivankien pelastaminen onnistuu, mutta siitä huolimatta johtoportaalta on luvassa vinoilua , koska tiimi ei tuhonnut samalla paikan päällä olle varastettuja Stingen-ohjuksia.

 Sitten tiimi lähtee toiselle missiolle tuhoamaan ohjuksia, mutta tällä kertaa eräs tiimin jäsenistä saa surmansa. Sitten  poliittis-uskonnollisen järjestötoiminnan ammattilaiset ampuvat diplomaatteja kuskaavan lentsikan alas Stinger-ohjuksilla, joten tiimi lähtee vielä kerran missiolle tuhoamaan ohjuksia

Joka tapauksessa yllättävän paljon kasariäksöniä muistuttava, mutta kuitenkin ysärin puolella tehty Navy Seals tarjoaa viihdyttävän tyypillisen jenkkipropagandan,  mätön ja kasaritähtien kokoontumisajojen lisäksi asiaa rasismista, kuten myöskin samana vuonna julkaistu C-Galin parhaimpiin kuuluva Kuoleman merkki.

Joka tapauksessa Navy Seals on ”taattua laatua” ja ysäriäksönien aatelia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Satanic Panic(2019)

 Ohjaaja:  Chelsea Stardust

Käsikirjoitus: Ted Geohegan & Grady Hendrix

Pääosissa: Hayley Griffith, Ruby Modine, Rebecca Romijn, Jerry O’Connell

Tänään tuli Orionissa nähtyä tämä legendaarisen Fangoria-lehden tuottama tribuutti kasarin splätterleffoille. Sitten asiaan:

Pizzahenkilö(sukupuolineutraalisuus iskee jälleen) Samantha(Griffith) lähtee viemään 5 pizzaa jakelualueen ulkopuolelle, Mill Basin hienostoalueelle Brooklynin, mutta tippiä ei heru, joten Sam livahtaa kartanoon perimään saataviaan, mutta päätyykin keskelle  Danica Rossin( Rebecca Romijn) Pentagrmmaipippaloita, joiden tarkoituksena on manata ihmisten ilmoille Baphomet, mutta sitä varten tarvitaan neitsyt ja sehän on kukapa muukaan kuin itse Samantha.

Samantha pääsee kuitenkin karkuun ja huomaa, että koko hienostoalue on mukana Pentagrammipippaloissa ja etsiessään apua, Sam törmään Judiin(Ruby Modine) Danican tyttäreen, jonka oli alunperin tarkoitus olla alttarilla Baphometin porttina ihmisten ilmoille.

Satanic Panic on käsintehtyjä verimösssöefektejä ja synasoundeja myöten viihdyttävä  ja verinen tribuutti kasarin splätterleffoille ja yksi tämän kesän hauskimpia leffoja.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Veijarit(1969)

 Alkuperäinen nimi: The Reivers

Ohjaaja: Mark Rydell 

Käsikirjoitus: Harriet Frank Jr &  Irving Ravetch ( William Faulknerin novellin  pohjalta)

Pääosissa: Steve McQueen, Mitch Vogel, Rupert Crosse, Will Geer , Burgess Meredith,  Diane Ladd, Clifton James,  Dub Taylor, Sharon Farrell

Nyt arvostelussa harvinaisempi kurkojen kuninkaana tunnetun  Steve McQueenin tähdittämä leffa. Sitten asiaan:

Eletään vuotta 1905  Mississippissä, jossa paikallinen rikas ukko Boss(Will Geer) lesoilee, koska on ensimmäisenä tyyppinä osavaltiossa ostanut auton, Winton Flyerin.

Paikalliset veijarit Boon &  Ned( McQueen & Crosse) päättävät lähteä luvattomalle huviajelulle Flyerilla ja ottavat mukaansa Bossin lapsenlapsen Luciuksen( Vogel, kertojaäänenä Meredith) ja kokevat  matkallan jos jokinnäköisiä seikkailuja.

Veijarit on viihdyttävä ja lämminhenkinen 60-luvun  draama/komedia, joka osoitti että McQueen osoitti pärjäävänsä muissakin rooleissa kuin coolina kovanaamana ja krediittiä John Williamsin soundtrackille, joka luo kuviin jälleen kerran tunnelmaa ja  tämän leffan perusteella Spielbergin  & Williamsin pitkä yhteistyö alkoi, koska juuri tämän elokuvan kautta Spielberg bongasi Williamsin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Ward(2010)

 Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus:  Michael & Shawn Rasmussen

Pääosissa: Amber Heard, Jared Harris, Danielle Panabaker,  Laura Leigh, Mamie Gummer, Lyndsy Fonseca, Sydney Sweeny

Nyt arvostelussa Puusepän toistaiseksi viimeisin ohjaustyö. Sitten asiaan.

Vähemmän svengaavalla 60-luvulla  paikallinen blondi Kristen(Amber Heard) joutuu lataamolle tuhopoltosta epäiltynä ja Kristen kuvittelee, että yliluonnolliset voimat olivat asialla ja pian laatamolla alkaa sattumaan ja tapahtumaan kummia.

The Ward on valtavirrasta poikkeava nykykauhuilu, sillä tässä on jumpscareilun ja goreilun sijaan painostettu enemmän tunnelmaan ja nykykauhuksi tämä oli paikoittain aikuisten oikeesti jännä ja laatamo loi oikein mainiot puitteet tälle leffalle.

The Ward on jälleen kerran yksi tyylikäs ja jännittävä leffa Puusepältä ja yllättävän laadukas ja jänniitävä nykykauhuleffaksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Addiction-riippuvuus(1995)

 Ohjaaja: Abel Ferrara

Käsikirjoitus: Nicholas St. John

Pääosissa: Lili Taylor, Christopher Walken , Edie Falco, Michael Imperioli, Annabella Sciorra, Paul Calderon

1995 julkaistiin 2 leffa Isoon Omenaan  sijoittuva  Vampyyrileffa, joista toinen oli Wes Cravenin ohjaama   hupaisa ja jännä Eddie Murphy-hassuttelu Brooklynin Vampyyri ja toinen taas tekotaiteellinen  ja mustavalkoinen The Addiction, jonka ohjasi nihkeistä New York-leffoista tunnettu Abel Ferrara. Sitten asiaan:

Opiskelijamuidu  Kathleen kokee kovia, kun hämärä muidu puree  Kathleeniä kaulaan pimeällä kujalla.

Siitä seuraa sitten astetta järeämpi darra, kunnes Kathleen huomaa tulleensa riipuvaiseksi verestä ja ruokittuaan itseään kuvioihin ilmestyy Peina( Walken) joka opastaa Kathleeniä uudessa elämässään vampyyrinä tai pikemminkin narkkarina, sillä Ferrara ja käsikirjoittaja St. John ovat päättäneet siirtää vampyyrit nykyaikaan ja heittäneet tutut kliseet, kuten valkosipulit, krusifiksit, arkut, lepakoiksi  muuttumiset ja UV-säteilyn dissaamisen ja muuttaneet yön kulmahammas veikot narkkareiksi, mutta täytyy kyllä myöntää että  tämä konsepti toimii ja olisi siistiä nähdä vastaavanlainen tarina zombien tähdittämänä.

The Addiction  on tyylikäs ja tekotaiteellinen  vampyyritarina,  joka on naamioitu painavaa sanaa riippuvuuksista (tässä tapauksessa vereen liittyvästä) ja niiden sivuvaikutuksista kertovaksi valitusfilmiksi.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️

Sotilaspoika(1971)

 Alkuperäinen nimi: Johnny Got His Gun

Ohjaus & käsikirjoitus: Dalton Trumbo

Pääosissa: Timothy Bottoms, Jason Robards, David Soul, Donald Sutherland, Diane Varsi, Kathy Fields Marsha Hunt

Tänään tuli nähtyä yli puolen vuoden tauon jälkeen pitkästä aikaa Kino Reginassa  klassista elokuvaa asianmukaisessa formaatissa, elikkä 35MM-filmiltä ja tämän kuun viimeisen arvostelun kohteena on legendaarisen Dalton Trumbon itsensä kirjoittaman kirjan pohjalta ja vaikka tarina sijoittuu 1.maailmansotaan , siitä  huolimatta  kumpikin adaptio  heijasteli ilmestyessään ajankohtaisia topiikkeja, sillä kirja julkaistiin 3.9.1939, vain pari päivää sen jälkeen kun 2. maailmansota alkoi ja nyt arvostelussa oleva filmatisointi ilmestyi Vietnamin sodan ollessa käynnissä.

Nyt kuitenkin itse asiaan:

Tarinan päähenkilö Joe on siis amerikkalainen sotilas, joka on haavoittunut taistelussa erittäin pahasti, jonka seurauksena hän on menettänyt naamansa, kuulon, sekä kädet ja jalat, mutta siitä huolimatta hän pystyy kommunikoimaan lääkärien, hoitajien ja armeijan johtoportaan kanssa morsettamalla, joka tässä tapauksessa toimii Joen heiluttaessa päätään edestakaisin.

Siinä välissä sitten nähdään takaumina Joen elämää ennen sotaa ja omituisia unia, joissa Donald Sutherlandin esittämä Jeesus pelaa korttia Joen ja muiden sotilaiden kanssa ja puhuu diibadaabaa. 

Kuten Samuel Fullerin mestariteoksessa Shokkikäytävä(1963)  tämäkin elokuva  heittelee värien välillä, toisin tällä kertaa itse päätarina nähdään seepiassa  ja takaumat ja unet taas väreissä, joten lieneekö Trumbo ottanut mallia värienkäytöstä Fullerilta tähän leffaan ja bongasin joitain yhtäläisyyksiä tämän sekä  Jacob’s Ladderin(1990) välillä, sillä molemmat kertovat kuolemaa tekevien sotilaiden kuolinkamppailusta takaumien ja harhanäkyjen parissa.

Paikoittain lievästi hämmentävästä meiningistä huolimatta Johnny Got His Gun kerrassaan loistava sodanvastainen leffa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kylmät väreet(1975)

 Alkuperäinen nimi: Shivers

Tunnetaan myös nimillä: They Camee from  Whitin , The Parasite Murders, Frissons

Ohjaus & Käsikirjoitus: David Cronenberg

Pääosissa: Paul Hampton, Joel Silver , Lynn Lowry, Barbara Steele

Nyt arvostelussa legendaarisen Cronenbergin 1. kokoillan leffa. Sitten asiaan:

Montrealin ulkopuolella sijaitsevassa  Starliner Towers nimisessä kerrostalokompleksissa sattuu ja tapahtuu, kun eräs puoskari tekee luvattoman autopsian opsikelijagimmalle ja sen jälkeen päättää päivänsä oman käden kautta.

Luvattoman autopsian myötä koko talo joutuu kaaoksen valtaan, kun epämääräinen iilimatoa muistuttava  parasiitti, jolla oli tarkoitus korjata vaurioituneita sisuskaluja  luikertelee viemärien välityksellä kämpästä kämppään ja muutta asukkaat zombeiksi, jotka lihatiskin antimien sijasta haluavat tällä kertaa boom shakalakailla jokaisen vastaantulijan kanssa.

Järjettömästä tarinasta ja kököstä toteuksesta huolimatta  kyseessä on taattua Cronenbergiä alusta loppuun, vaikka tässä vielä ei kunnolla päästäkkään retostelemaan body horror-kliseillä, mutta Cronenbergin kädenjälki oli jo tässä debyyttissä hyvin tunnistettavissa ja kököstä meiningistä huolimatta loppupuolella tunnelmaa menee aika häiriintyneeseen suuntaan ja kylmä(tirsk) lopetus kruunasi paketin.

Shivers on mainio debyytti Cronenbergiltä järjettömästä tarinasta ja kököstä toteutuksesta huolimatta jameno sitten parani huomattavasti herran myöhemisssä, tunnetuimissa leffoissa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Lupaava nuori nainen(2020)

 Alkuperäinen nimi: Promising Young Woman

O

Ohjaus & käsikirjoitus: Emerald Fennell

Pääosissa: Carey Mulligan, Clancy Brown, Jennifer Coolidge, Alison Brie, Connie Britton,  Bo Burnham, Laverne Cox, Adam Brody

Yli puoli vuoden tauon jälkeen teatterit ovat jälleen auki(toivottavasti tällä kertaa loppusyksyn ja ensi talven myöskin)  joten tuli otettua ilo irti  ja tuli käytyä Orionissa vilkaisemassa tämä pätkä, joka trailerin perusteella vaikutti jännältä ja sitä se myös olikin. Sitten asiaan:

Carey Mulliganin esittämä Cassandra vaikuttaa päälle päin tavalliselta tallaajalta, joka  työskentelee kahvilassa ja asuu edelleen vanhempien luonna, mutta öisin Cassandra muuttu ihan toiseksi henkilöksi kokonaam, sillä silloin hän tälläytyy, menee baareihin ja yökerhoihin ja esittää olevansa kännissä, että joku äijä tulisi paikalle ja veisi hänet jatkoille, mutta tämä on vain osa suunitelmaa, jolla Cassandra kostaa sikaileville äijille edesmenneen ystävänsä Ninan kohtalon, joka puolestaan liittyy high schoolissa tapahtuneisiin ikäviin juttuihin, johon liittyy R-kirjaimella alkava sana.

Sitten Cassandra arki muuttuu, kun hän tapaa lastenlääkrinä työskentelevän  Rayn( Burnham),  jonka kanssa hän alkaa seukkaamaan, mutta kostosuunitelma jatkuu ja tällä kertaa kohteeksi päätyy joukko Cassandran tuttuja, jotka eivät tehneet mitään pelastakseen Ninaa.

Vaikka leffa käsittelee R-sanaa, sitä ei mainita kertaakaan, mutta leffan vihjaileva kerronta takaa sen, että putkiaivoiset katsojat pysyvät myös kärryillä tapahtumista ja vaikka tämä onkin naisnäkökulmasta kerrottu leffa, onneksi tässä ei sorrutua feminsmin tai #MeToo-kortin vetämiseen, kuten toissavuoden hieman mauttomassa, mutta semisti viihdyttävässä Black Christmas-remakessa , vaan onneksi muutama huvittava hetki on keventämässä rankkaa aihetta käsittelevää leffaa säänöllisin väliajoin.

Carey Mulligan vetää mainion roolisuorituksen pääosassa, vaikka myös Margot Robbie(joka muuten toimi yhtenä tuottajista) olisi ollut myöskin nappivalintaa pääosaan ja hän olisi varmaan tehnyt päähenkilöstä vieläkin tärähtäneemään(kun kerran tärähtäneiden naisten näyttelemisestä on kokemusta), vaikka kyllä Mulligan myöskin pariin otteeseen pääsi hulluttulemasn roolissa ihan mallikkaasti ja loppuun krediittiä mainoista soundtrackstiä, joista parhaiten jäi mieleen   Terry Saundersin Something Wonderful( Rodgers & Hammerstein-musikaalista Kuningas ja minä) sekä jo 3.leffassa soiva Juice Newtonin Angel of the morning.

Nuori lupaava nainen oli kelpo startti allekirjoittaneen  teatterivuodelle 2021 ja samalla mainio draama/trilleri raskaasta aiheesta, jota onneksi kevenettiin säänöllisin väliajoin nokkelalla sanailulla.

Arvosana💋💋💋💋

Laura Marsin silmät(1978)

 Alkuperäinen nimi: Eyes of Laura Mars

Ohjaaja: Irvin Kershner

Käsikirjoitus: John Carpenter & David Zelag Goodman

Pääosissa: Faye Dunaway, Tommy Lee Jones, Brad Dourif, Raul Julia,, Rene Auberjonois,  Frank Adonis Darlanne Fluegl

300. arvostelun raja on nyt rikottu, joten sen kunniaksi arvostelussa vaihteeksi pelkästään puusepän kirjoittama leffa. Sitten asiaan:

Muotivalokuvaaja Laura Mars alkaa näkemään näkyjä kaupungilla liikkuvan silmiä puhkovan murhaajan teoista ja  sen lisäksi kaikki uhrit ovat Lauran tuttuja ja laitettu poseeraamaan samaan tyylin kuin Lauran ottamissa kiistanalaisissa kuvissa.

Sitten poliisi nimeltään John Neville  niminen poliisi, joka elokuvan   ainoana poliisina ja  sivuhenkilönä ylipäätänsä uskoo Lauran  näkyihin  ilmestyy maisemiin  ja alkaa tukimaan tapausta.

Jonkin sortin Giallo-viboja tässä on yritetty hakea, kuten samana vuonna ilmestyneessä puusepän 

mestariteoksessa Halloween, mutta räikeä värien käyttö, hienot kamera-ajot, laajat maisemakuvat,roisi väkivalta, paljas pinta ja laimeasti kuvatut murhat tappajan näkökulmasta loistavat poissaolollaan, joten kovin vaikeana tätä on kutsua tribuutiksi saapasmaan jännäreille, mutta muuten puusepän kynäilemä tarina on suht jännittävää seurattavaa.

Dunaway vetää ihan  jepan roolin pääosassa, mutta mitenköhän asian laita olisi ollut, jos pääosassa olisi mennyt Barbara Streisandille, joka tuohon aikaan seukkasi leffan tuotajan Jon Petersin kanssa, mutta  jätti roolin väliin, koska piti käsikirjoitusta liian väkivaltaisena.

Onneksi pääosa meni  lopulta oikeaan osoitteeseen, sillä olisi ollut vaikeaa kuvitella ketään muuta laulamaan mainiota tunnaria Prisoneria, joka tuo allekirjoittaneen korvaan Bond-henkisiä viboja, joten ihmetteleen suuresti, miksei Streisandia ole palkattuu esittämään Bond-tunnaria.

Joka tapauksessa Laura Marsin silmät on  mainio ja paikoittain jännä 70-luvun trilleri, joka olisi kaivannut  enemmän Giallo-viboja ollaaksen  tribuutti kyseiselle genrelle.

Arvosana👁👁👁👁👁

Verta ja mustaa pitsiä(1964)

 Alkuperäinen nimi: 6 donne per l’assassasino

Tunnetaan myös nimellä: Blood and Black Lace, Himotappaja

Ohjaaja: Mario Bava,

Käsikirjoitus: Mario Bava,  Marcello Fondato,  Giuseppe Barilla

Pääosissa:  Cameron Mitchell, Eva Bartok, Thomas Reiner

Vaihteeksi arvioitavana Bavaa. Sitten asiaan:

Italialainen muotitalo kokee kovia, kun salaperäinen mustiin pukeutunut sukkapää murhaa talon malleja.

Poliisi epäilee jonkun ulkopuolisen tahon olevan syyllinen, mutta  salaperäinen sukkapää löytyykin paljon lähempää kun olisi saattanut arvata.

Vaihteeksi Bava on luonut tyylikkään ja jännittävän Giallo-leffan, joka on 57 vuotta vanhaksi elokuvaksi edelleen visuaalisesti tyylikäs etenkin kuvauksen ja värien käytön, joka toi mieleeni Suspiria ja The Neon Demonin vastaavista väriskaaloista  ja kuinka ollakkaan,  Refn on kertonut haastatteluissa, että Verta ja mustaa pitsiä on toiminut malliteeman ja Suspiria värien osalta inspiraationa Neon Demonille.

Krediittiä myöskin Carlo Rustichellin soundtrackistä, vaikkakin tunnari kuulosti allekirjoittaneen korvaan 60-luvun Jaska Böndeihin paremmin sopivalta musiikilta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kellariväkeä(1991)

 Alkuperäinen nimi: People Under the Stairs

Ohjaus & käsikirjoitus: Wes Craven

Pääosissa: Brandon Adams, Ving Rhames, Everett McGill, Wendy Robie, Bill Cobbs 

Nyt vaihteeksi arvioitavana Cravenia. Sitten asiaan:

Afroamerikkalaisten  asuttamassa ghettossa sattuu ja tapahtuu, kun päähenkilö Pointdexter ” Fool” Williams perheineen joutuu kadulle valkoisten vuokraisäntien, Robenson-nimisen pariskunnan toimesta.

Moinen vääryys on korjattava heti, joten Pointdexter, ghetton kovin jätkä Leroy ja hänen kaverinsa  Spencer murtautuvat Robensonien taloon ryöstöaikeissa, mutta pariskuntaa saapuukin odotettua aiemmin paikalle, Leroy saa surmansa, Spencer ottaa hatkat ja Pointdexter tapaa Robensonien tyttären ja elokuvan tittelissä mainitun ”kellariväen”.

Nyt jälkeenpäin katsottuna huomaa, että Craven oli selvästi ottanut inspiraatiota Yksin kotona leffoista ja ilmeisesti myös 5 vuoden takainen, yksi viime vuosikymmenen  kiinnostavimpiin  kauhuleffoihin lukeutuva  Don’ t Breathe on ottanut inspiraatiota tästä.

Twin Peaksissä niin ikään pariskuntaa näytelleet McGill & Robie pääsevät revittelemään rooleissaan kunnolla ja myöskin Ving Rhames lyhyessä roolissa ghetton kovimpana jätkänä  on myöskin erinomaisesti kirjoitettu hahmo.

Kellariväkeä on jälleen kerran taattua Cravenia, elikkä jännitystä ja huumoria sopivin väliajoin ja olipa myös mukaan ujutettu  yhteiskunnallista sanomaa gentrifikaatiosta, luokkataistelusta ja kapitalismista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Roskakuskit(1990)

 Alkuperäinen nimi: Men at Work

Ohjaus & Käsikirjoitus: Emilio Estevez

Pääosissa: Charlie Sheen, Emilio Estevez, Keith David, Leslie Hope, John Getz, Dean Cameron, Hawk Wolinski, John Lavachielli, Geoffrey Blake,  Cameron Dye, John Putch, Tommy Hinkley,  Darrell Larson, Sy Richardson, Troy Evans Jim ”Poorman”Trenton 

Nyt arvostelussa lievästi aliarvostettu ja viimeisiä oikeasti hauskoja komedioita ennen kuin koko genre meni vuosikymmenen puolessavälissä nykyiseen ala-arvoiseen suuntaan, muutama poikkeusta lukuunottamatta. Sitten asiaan:  

Kaverukset Carl & James ovat surffausvälinekaupasta haaveilevia roskakuskeja, jotka eivät ole kovin  päteviä ammatissaan ja ovat jatkuvasti vaikeuksissa esimiehen, muiden roskakuskien ja poliisien kanssa, eikä meno sen paremmaksi muutu, kun pomo laittaa kaverusten seuraksi lankonsa, vinksahtaneen Vietnam-veteraanin Louisin, joka ei arvosta virkavallan edustajia.

Samaan aikaan pormestariksi pyrkivä kaupunginvaltuutettu Jack Berger on saanut nauhalle todisteita paikallisen ympäristörikollisen  Maxwell Potterdamin rötöksistä, mutta epähuomiossa kasetit vaihtuvat keskenään ja raskauttavia todisteita sisältävä kasetti päätyy Bergerin kampanjapäälikkö Susan Wilkinsin( joka asuu vastapäätä Carlia & Jamesia) haltuun, joten tästä seuraa väärinkäsitysten sarja, kun Carl ampuu  nauhaa hakemaan tullutta Jackiä ilmakiväärillä ja myöhemmin Potterdamin palkkaamat korstot kuristavat Jackin, vievät ruumiin, mutta ruumis päätyy tynnyrissä suljettuna kaverusten reitin varrelle, joten Carl, James & Louis vievät ruumiin kämpille ja tästä seuraa Takaikkuna-henkinen kyttäysepisodi, koska trio epäilee Susanin tappaneen Jackin ja kaiken lisäksi viaton pizzakuski  päätyy osaksi  hillitöntä sekoilua.

Paremmin näyttelijänä tunnettu Estevez on saanut kasaan erittäin viihdyttävän ja hupaisan komedian, jossa veljesten lisäksi pääsevät loistamaan  Afroamerikkalaisten kovanaamojen tulkitsijana tunnettu ja Charlien kanssa Platoonissa(1986) kanssa esiintynyt Keith David vinksahtaneena Vietnam-veteraanina ja John Getz on myöskin mainio elokuvan pääpahiksena.

Roskakuskit on ysärin komedioiden aatelia ja suositeltavaa katsottavaa niille, jotka haluavat nähdä oikeasti hauskan komedian ilman turhaa häröilyä ja ala-arvoisia vitsejä.

Arvosana🗑🗑🗑🗑🗑

Verinen paroni(1972)

Alkuperäinen nimi:  Gli orrori del castello di normiberga

Tunnetaan myös nimellä: Baron Blood

Ohjaaja: Mario Bava

Käsikirjoitus: Vincent Forte

Pääosissa: Antonio Cantafora, Elke Sommer, Joseph Cotten

Arvioitavana jälleen kerran Bavaa ja sitten asiaan:

1600-luvulla paroni Otto Von Kleist herätti pahennusta Itävallassa   kauhukammiollaan ja   tavastaan kohdella vieraitaan, joten  siitä hyvästä paronin ylle langetettiin kirous, joka jäi  myös linnan taakaksi.

Sitten siirrytään nykyhetkeen(1970-luvulle) jossa Stelvio Ciprianin yllättävän iloisen, ostoskeskusten taustamusiikin mielen tuovan soundtrackin  siivittämänä elokuvan päähenkilö, amerikkalainen Peter saapuu tutkimaan kyseiseen linnaan sukujuuriaan, elikkä on sanomattakin selvää, että Peter on sukua pahamaineiselle paronille.

Peter tapaa linnaa entisöivän Evan, jonka kanssa hän ”vahingossa” taikoo paronin takaisin elävien kirjoihin  ja näin ollen paroni pääsee jatkamaan tihutöitään linnassa ja lähiympäristössä svengaavalla 70-luvulla.

Mistään mestariteoksesta tai kovinkaan tasokkaasta elokuvasta on turha puhua, sillä tämä ei ollut yhtään pelottava tai jännä ja lisäksi elokuvan nimikkoparoni ei ole kovinkaan”verinen” aatelinen, sillä kaikki paronin suorittamat murhat ovat verettömiä ja nopeita, eikä linnan kauhukammiokaan pääsee oikeuksiinsa, vaikka se onkin keskeinen tekijä paronin taustarinan osalta ja muutenkin mitä ilmeisemmin Freddy Krugeria ja Darkmania ulkonäön  ja vaatetuksen osalta inspiroinut paroni herätti lähinnä hilpeyttä huidellessaan pitkin linnan käytäviä ja linna tarjoaa ihan kelpo puitteet elokuvan tapahtumille.

Hirveästi en keksi tästä leffasta positiivista sanottavaa, paitsi aiemmin mainitun Stelvio Ciprianin soundtrackin, joka ei tosiaankaan kuulostanut kauhuleffaan sopivalta musiikilta, mutta onnistui silti luomaan päinvastoin leffaan letkeän ja nostalgisen tunnelman

.

 Harhaanjohtavasti nimetty Verinen paroni menee Bavan tuotannossa sinne keskiverron puolelle, mutta on muuten ihan viihdyttävä leffa, jos haluaa nähdä vaihteeksi kevyttä kauhua ilman goreilua  ja pelottava tunnelmaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Shock(1977)

 Ohjaaja: Mario Bava

Käsikirjoitus: Lamberto Bava, Dardano Sacchetti, Alessandro Parenzo & Francesco Barbieri

Pääosissa: Daria Nicolodi, John Steiner, Ivan Rassimov, David Collin Jr

Nyt arvostelussa Bavan viimeiseksi jäännyt leffa. Sitten asiaan:

Shock kertoo tarinan 7 vuotta aiemmin leskeksi jääneestä Dorasta(Nicolodi)joka muuttaa  nykyisen aviomiehensä ja poikansa kanssa taloon, jossa  edesmennyt ex-mies asui.

Pian talossa alkaa tapahtumaan kummia, kun ovet aukeavat itsekseen, esineitä putoilee itsekseen, pianon koskettimien väliin on jemmattu partateriä, mattoveitset viuhuvat, poika alkaa käyttäytymään omituisesti ja joku lähettää kukkia edesmenneen ex-miehen nimissä, joten onko Dora sekoamassa, onko loputkin perheestä sekaisin, vai kummitteleeko  talossa?

Sitä en spoilaa, mutta sen verran voin sanoa, että loppuratkaisu tulee lyömään katsojat ällikällä ja allekirjoittaneen mielestä tämä oli jopa samana vuonna ilmestynyttä Suspiriaa paljon kuumottavampi teos, mistä kiitos kuuluu painostavalle tunnelmalle ja Libran( Goblinin tyypeistä koostuneen bändin) tunnelmaa kohottavasta soundtrackistä.

Shock on jälleen kerran tyylikäään  ja  visuaalisesti hienon italokauhun riemujuhlaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Bay of Blood-Verilöyly(1971)

 Alkuperäinen nimi: Reazione a catena

Tunnetaan myös nimellä: Twitch of the Death Nerve

Ohjaaja: Mario Bava

Käsikirjoitus: Mario Bava, Giuseppe Zaccariello,  Filippo Ottoni, Sergio Canvari, Dardano Sacchetti & Franco Barberi

Pääosissa: Luigi Pistilli , Claudine Auger, Claudio Camaso, Chris Avram,  Anna Maria Rosatti

Nyt arvostelussa Bavan mestariteos, joka 98% todennäköisyydellä  aloitti Slasher-genren, vaikkakin 11 vuotta aiemmin ilmestyneet Psyko ja Peeping Tom ja House of Frankenstein(1944) esittelivät jo genrelle tyypillisiä kliseitä, mutta monien mielestä Slasher-genre alkoi virallisesti joko 1974 tai 78, mutta siitä huolimatta voi tätä jotenkuten pitää genren pioneeriteoksena, sillä tutut kliseet ovat jo tässäkin hyvin esillä.

Sitten asiaan: Leffa alkaa näyttävästi, kun pyörätuolissa istuva leskirouva kuristetaan, mutta Gialloihin tottuneiden katsojien harmiksi kuristajan kasvot paljastetaan, eikä näin ollen jännittävää kasvottoman murhaajan ajojahtia pääse syntymään, kun kuristaja saakin puukosta selkään, joten nyt päästä itse asiaan, jossa kuristetun leskirouvan rahojen perässä on miestä ja naista ja heitetäänpä sekaan vielä rannalle bilettämään tulleet nuorisolaiset mukaan puukkohippasteluun.

Lievästi sekavasta tarinasta ja hahmoista huolimatta kyseessä on Slasher-genren pioneeriteoksen ohella paikoittain viihdyttävää ja tyylikästä italokauhua, jossa legendaarisen Carlo Rambaldin  splätteröinit kohottavat tunnelmaa paikoittain ja nerokas lopptwisti, joka vetää vertoja jopa 12 vuotta myöhemmin ilmestyneelle Sleepway Campille  kruunaa tämän paketin jopa sangen nerokkaasti ja hauskasti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Whip and the Body(1963)

 Alkuperäinen nimi: La frusta  e il corpo

Tunnetaan  myös nimillä:  Night is the Phantom, Son of Satan, What!

Ohjaaja: Mario Bava

Käsikirjoitus: Ernesto Gastaldi,  Luciano Martino &  Ugo Guerra

Pääosissa: Christopher Lee, Daliah Lavi, Ida Galli, Tony Kendall

Koskan olen aiemmin arvostellut italialaisen kauhun tekijöistä lähinnä Argentoa ja Fulcia, on korkea aika ottaa käsittelyyn italialaisen kauhuelokuvan pioneerin, elikkä Mario Bavan(1914-80) tuotanto ja ennen arvostelua täytyy vielä mainita, että tämä on samalla vanhin tässä blogissa arvioitu leffa, joten sekin ennätys tuli tässä samalla rikottua. Sitten asiaan:

Joskus 1800-luvulla aatelismies  Kurt Menliff(Christopher Lee) palaa linnaansa oltuaan vuosia tien päällä, mutta Kurtin harmiksi hänen veljensä on mennyt naimisiin leidin kanssa, jonka kanssa Kurt ennen seukkasi.

Kuten arvata saattaa, luvassa on kolmiodraama ja sitten edellämainittu leidi katoaa salaperäisesti ja Kurt saa puukosta, joten monttubileet siitä seuraavat.

Sitten linnassa alkaa sattumaan ja  tapahtumaan, kun yksi toisensa jälkeen Menliffin perheen jäseniä alkaa vaihtamaan hiippakuntaa, eli onko joku perheestä seonnut vai onko Kurt palannut kostamaan haudan takaa?

Erittäin onnistuneesti oli tässä risteytetty goottilainen kummitustarina ja perinteisempi Kuka sen teki-tyylinen murhamysteeri ja muutenkin elokuva oli näinkin vanhaksi elokuvaksi visuaalisesti hienoa katsottavaa ja krediittiä myöskin Carlo Rustichellin soundtrackistä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Zack Snyder’s Justice League(2021)

 Tunnetaan myös nimillä: Justice League, Snyder Cut

Ohjaaja: Zack Snyder

Käsikirjoitus: Zack Snyder, Chris Terrio & Will Beal

Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Jason Momoa, Erza Miller, Ray Fisher, Gal Gadot, Amy Adams, Diane Lane, Ameber Heard, Connie Nielsen, Robin Wright, Willem Dafoe,  Jeremy Irons, Jesse Eisenberg, J.K Simmons, Joe Morton Joe Manganiello, Ciaran Hinds, Ray Porter, Billy Crudup, Harry Lennix, Marc McClure,  David Thewlis, Jared Leto

Nyt arvostelussa vuoden elokuvaspektaakkeli elikkä fanien pitkään vaatima ohjaajan versio 4 vuoden takaisesta kaupallisesti epäonnistuneesta DC-filminniöksestä. Ennen arvostelua hieman asiaa, että mikä  ihmeen Snyder Cut?

Justice Leaguen oli pitikin olla alunperin olla Snyderin ohjaamaa, mutta joutui jättämään projektin kesken henkilökohtaisen kriisin takia, joten Josh Whedon Marvelilta  vei elokuvan loppuun asti, mutta samalla pilasi Snyderin vision ja  eikä elokuvaa saanut kiitosta yleisöltä ja kriitikoilta, eikä tuonut  ka-zingä Warner Brosille, joten fanit vaativat Snyderin visiota kansan nähtäväksi ja niin tapahtuikin, kun Snyder Cut sai ensi-iltansa HBO Maxilla 18. 3 ja toissapäivänä se julkaistiin sinireiskalle ja 4K-levynä.  Ja loppuun vielä, etten aio vertailla leikkauksia keskenään ja teksti saattaa sisältää pientä spoileria.

Teräsmiehen kuoltua taistelussa Doomsdayn kanssa käydyn taistelun seurauksena Batman päättää koota porukan supersankareita puolustamaan maata ulkoavaruuden kutsumattomilta vierailta.

Sitä onkin sitten luvassa, kun Steppenwolf   ilmestyy maisemiin Parademoneiden kanssa viedäkseen  emolaatikot, jotta  Darkseid  pääsisi riehumaan maahan., mutta onneksi Batman, Wonder Woman, 

Aquaman, Flash, Cyborg ja Teräsmies to the rescue jne.

Vaikka kuulunkin niiden harvojen ja valittujen joukkoon, jotka pitivät alkuperäisestä leikkauksesta, niin täytyy kyllä sanoa, että tämä oli huomattavasti parempi ja eeppisempi siihen verrattuna.

Parannuksia tässä versiossa tässä versiossa oli tietenkin Steppenwolfin tyylikkäämpi bling bling-haarniska ja Cyborgin taustojen valaiseminen.

Kerta kaikkiaan mainio pätkä, vaikka 4 tunnin pituus oli vähän liioiteltu ja 4:3-kuvasuhde oli ihan väärä kuvasuhde tämänkaltaiselle spektaakkelille.

Arvosana🦇🌊⚡️🏺⚙️

Koston enkeli(1981)

 Alkuperäinen nimi: Ms. 45

Tunnetaan myös nimellä: Angel of  Vengeance

Ohjaaja: Abel Ferrara 

Käsikirjoitus: Nicholas St. John

Pääosissa: Zoe Lund, Steve Singer, Jack Thibeau, Peter Yellen, Abel Ferrara.

Nyt jälleen kerran  arvostelussa lievästi aliarvostetun Ferraran 2. kokoillan elokuva. Sitten asiaan:

Mykkä ompelija  Thana joutuu boom shakalakatuksi kujalla naamioidun hiipparin(ohjaaja itse) toimesta ja voiko päivä enää huonommaksi  mennä, kun kotona odottaa murtovaras, joka käteisen lisäksi haluaa myöskin boom shakalakata.

Mutta tällä kertaa boom shakalakailu jää kesken, kun Thana nappaa murtovarkaan  mutkan ja täräyttää hänet pois maisemaa rumentamasta.

Dumpattuaan raadon kujalle Thana päättää pitää mutkan itsellään ja pian alkaakin miesten osuus ison omenan väkiluvussa vähenemään, kun Thana alkaa tykittämään nelivitosella äijiä pois maisemia rumentamasta.

Miesvihamielisen sisällön takia tämä on ollut ilmestyessään pahamaineinen teos ja etenkin #Metoon ja poliittisen  korrektiuden aikakaudella  tämä on edelleen ajankohtainen teos, vaikkakin parhain  terä onkin 40 vuodessa  vähentynyt ja tämä onkin  Pam Grierin 70-luvun tuotannon, Savage Streetsin(1984) ja Tyttö nimeltä Nikitan(1990)  ohella parasta naisten tähdittämää toimintaa, vaikkakin tämä onkin enemmän psykologinen draama/ trilleri Taksikuskin(1976) tyylin ja paukuttelua ei hirveästi ole, mutta, Ferraran hovikäsikirjoittaja St. Johnin  jälleen kerran terävä käsikirjoitus sekä Lundin tyylikäs kokonaan vuorosanaton  roolisuoritus korvaavat hyvin vähäistä toiminnan puutetta.

Ms 45 on jälleen kerran tattuta Ferraraa alusta loppuun ja vielä tarinansa osalta 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen  ajankohtainen teos astetta rankenmasta feminismistä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️