New Year’s Evil(1980)

 Ohjaaja: Emmett Alston 

Käsikirjoitus: Leonard Neubauer

Pääosissa: Roz Kelly, Kip Niven,  Grant Cramer, Chris Wallace

Nyt uudenvuoden aaton kunniaksi arvostelussa aiheeseen sopiva juhlapyhä-slasher, joka yllättävää kyllä on  Chuck Norris-rymistelyistä paremmin tunnetun  Cannon Groupin tuotantoa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Hollywoodissa sijaitsevassa hotellissa on parhaillaan juhlat meneillään, mutta juhlatunnelma vesittyy pahemman kerran, kun mystinen veitsenheiluttaja ottaa juhlien DJ:n, Diane ”Blaze”  Sullivanin kohteekseen, mutta sitä ennen  nimimerkillä ”Evil” kutsuva veitsenheiluttaja  aikoo murhata useamman ”tuhman tytön” jokaisella USA:n aikavyöhykkeellä vuoden vaihtuessa.

Enpä olisi uskonut, että Cannon Group pystyisi tekemään Slasherin ja etenkin sellaisen, jossa näin monimutkainen juoni.

NYE erottuu genren  muista teoksista  keskivertoa monimutkaisemman juonen ansiosta ja onnistuu nousemaan keskivertoa paremmaksi teokseksi genressään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

My Friend Dahmer(2017)

 Ohjaus & Käsikirjoitus:  Marc Myers( Derf Backbackderfin sarjakuvan pohjalta)

Pääosissa: Ross Lynch, Alex Wolff, Dallas Roberts, Anne Heche, Vincent Kartheiser, Tommy Nelson

Nyt arvostelussa vähän erilainen ja vähemmän iloisempi sarjakuvafilmatisointi.

Kaikki tuntevat tai ovat vähintään kuulleet Jeffrey Dahmerista uuden ja kohutun NF-sarjan myötä, mutta nyt arvostelussa oleva MFD kertoo Dahmerin nuoruudesta ja siitä, miksi Dahmer päätyi sanoinkuvaamattomiin hirveyksiin, joista hänet paremmin muistetaan.

Kuten tittelistä voi päätellä,  Dahmer ei ole tarinan päähenkilö, vaikka hänen edesottamuksia kuvataan paljon, vaan sen sijasta tarina on kerrottu Dahmerin koulukaveri John ”Derf”  Backderfin  näkövinkkelin kautta.

Toisin kuin pahamaineinen NF-sarja, MFD  ei tarjoa juurikaan mitään graafista matskua roadkillejä lukuunottamatta, mutta ei tämäkään  järjin iloinen teos ole ja edelleen pistää ihmetyttämään, että miksi  kukaan Dahmerin  lähipiiristä huomannut, että   tyypissä on jotain pahasti vialla ja ikävä kyllä tämä on edelleen ikävän ajankohtainen ongelma nykyäänkin jatkuvasti otsikoissa nuorisolaisrikollisuuden takia.

MFD on yksi parhaimpia ei supersankareista kertovia sarjakuvafilmatisointeja  ja samalla synkkä ja lohduton kuvaus nuorisolaisen/ tulevan sarjamurhaajan  ankeasta elämästä ja tämän leffan ja sarjakuvan, johon tämä perustuu kannattaisi lukea/katsoa, jokaisen vanhemman/huoltajan, opettajan, nuorisolaisten parissa työskentelevän tai niiden, jotka tuntevat jonkun omalaatuisen henkilön, ettei näin ei pääse jatkossa tapahtumaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota(2024)

 Ohjaaja: Kenji Kamiyama

Käsikirjoitus: Jeffrey Addiss, Will Matthews, Phoebe Gittins, Arty Papageorgiou, Philippa Boynes

Pääosissa: Brian Cox, Gaia Wise, Luke Pasqualino, Miranda Otto, Christopher Lee

36 vuotta legendaarisen Ralph Bakshi:n Lotr-saagan 1.osan animaatioadaption jälkeen uutta Lotr-animaatiota pukkaa valkokankaalle, tällä kertaa Animena ja tällä kertaa tarina sijoittuu 183 vuotta ennen Lotr-trilogiaa ja Hobbitien seikkailuja.

Tarina lähtee käyntiin, kun mahtisukujen väliset naimakaupat menevät mönkään, kun Helm Rautakouran tytär ei suostu avioon Lordi Frecan pojan Wufin kanssa ja homma lähtee lapasesta, kun Freca haastaa Rautakouraan kaksintaisteluun ja Rautakoura tappaa vahingossa Frecan yhdellä nyrkiniskulla.

Tästä sitten seuraa pitkä ja kylmä talvi sekä konflikti mahtisukujen välillä.

Vaikka missasin ekat 15min elokuvasta aikataulusekaanuksen vuoksi eikä Anime-tyyli enää iske allekirjoittaneeseen kuten nuorempana, niin siitä huolimatta pääsin hyvin kärryille tapahtumista ja muutenkin tämä osoittautui kiinnostavaksi elokuvaksi, vaikkei tietenkään vetänyt vertoja Bakshi:n filmatisoinnille.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Hercules(1983)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Luigi Cozzi

Pääosissa: Lou Ferrigno, William Berger, Sybil Danning, Brad Harris, Ingrid Anderson, Rossana Podestá, Mirella D’Angelo

Nyt arvostelussa  viime viikolla NV-festareilla 35MM-filmiltä nähty hieman erilainen Hercules-filmatisointi, joka kertaa Herculesin  urotyöt scifi-elementeillä höystettynä.

Elikkä   Hercules mm siivoaa tallin tekemällä padon läheiselle joelle, erottaa Euroopan Afrikasta, lentää avaruudessa vaunuilla ilman hevosta ja avaruuspukua ja tappelee karhun kanssa kaikkien aikojen feikeimmin lavastetussa tappelussa, sillä  tappelu on kuvattu niin että  karhun näkökulmasta nähdyt otokset on on kuvattu heittämällä sekaan luontodokkarista  napattuja pätkiä oikeasta karhusta, mutta itse tappelu on kuvattu Ferrignon ja ja erittäin käppäiseen karhupukuun pukeutuneen statistin sähläämisenä kameran edessä  ja pisteenä I:n päälle lopetusliikkenä Hercules heittää karhun ulkoavaruuteen asti ja tämäkin  on kuvattu elokuvan julkaisuvuoteen nähden erittäin käppäisesti,  joten vaikea uskoa, että elokuvan budjetti  oli vain 6 miljoonaa ja sillä summalla olettaisi saamaan parempia efektejä ja kostyymiä.

Vaivaisesta 6 miljoonan budjetista ja käppäisistä efekteistä ja kostyymeistä huolimatta Hercules oli italailais-amerikkailainen yhteisproductio, sillä  legendaarinen Cannon Group tuotti ja rahoitti tämän ja veikkaan, että parempiin efekteihin ja kostyymeihin ei ollut varaa, sillä luultavasti 6 miljoonan budjestista

3 meni näyttelijöille ja loput 3 säveltäjälle, elikkä De Palman hovisäveltäjä Pino Donaggiolle.

Pienestä budjetistaan huolimatta leffa tuotti jenkkien lippuluukuilla 11miljoona ja 2 vuotta myöhemmin ilmestyi jatko-osa, jossa olivat myöskin mukana Cozzi, Ferrigno, Berger ja Donaggio, että sillain.

Joka tapauksessa Cozzin versio Herculesin urotöistä voittaa ainakin Ison-Arskan Hercules New Yorkissa-elokuvan mielikuvituksellisuuden ja hauskuuden osalta ja on sarjassamme niitä elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeasti hyviä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Caligula(1979)

 Ohjaaja: Tinto Brass

Käsikirjoitus: Gore Vidal

Pääosissa: Malcolm McDowell, Helen Mirren, Teresa Ann Savoy, Peter O’Toole, John Gieguld, John Steiner

Nyt arvostelussa yksi 70-luvun kiistanalaisempia elokuvia, mutta ennen kuin päästän itse asiaan, niin ensin hieman faktaa elokuvasta.

Caligula filmattiin jo alunperin vuonna 1976, mutta ongelmien takia tuotannossa, ensi-iltansa Caligula sai vasta 3 vuotta myöhemmin.

Elokuvan tuottajana ja rahoittajana  hääri Penthouse-lehden päätoimittaja Bob Guccione, ohjaajaksi palkattiin eroottisista taide-elokuvistaan tunnettu Tinto Brass ja käsikirjoituksen teki Gore Vidal, mutta ensi-illan  koittaessa sekä tekijät että yleisö järkyttyivät näkemästään, sillä Bob oli lisännyt omin luvin elokuvaan  Hc-pokea, joilla ei  ollut mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa ja näin ollen Caligula tuli tunnetuksi  15 miljoonan dollarin budjetin historian kalleimpana aikuisviihde-elokuvana.

Joka tapauksessa viime vuonna elokuvasta julkaistiin Vidalin alkuperäistä käsikirjoitusta lähempänä oleva  The Ultimate Cut versio, joka koottiin 96 tunnin edestä olevasta raakamateriaalista ja tämän version allekirjoittanut näki eilen NV-festareilla, joten arvostelu on kirjoitettu sen pohjalta.

Elokuva siis kertoo  Caligulan   hallintokaudesta unohtamatta tietenkään irstailua  ja yleistä häröilyä ja juuri tämän seikan ohella elokuva oli siis oli ilmestyessään kiistanalainen  eikä Bobin omat”lisäykset” elokuvaan juuri mainetta parantaneet, mutta 45 vuotta myöhemmin elokuva ei herätä minkälaista inhoreaktioita, johtuen mitä ilmeisemmin  siitä, että vuoden 1979 jälkeen on ilmestynyt paljon graafisempia elokuvia tai sitten siitä, että 70-luvulla ilmestyi edelleen oikeasti pahamaineisia  ja edelleen oikeita inhoreaktioita katsojissa aiheuttavia teoksia, kuten Viimeinen tango Pariisissa(1972) Sodoman 120 päivää(1975) ja Aistien valtakunta(1976) joita allekirjoittanut välttelee syystäkin.

McDowell veti eri hyvän pääosan ja elokuva oli visuaalisesti hieno lavasteiden ja puvustuksen osalta.

Caligula on ilmeisesti yksi  harvoja historiallisesti tarkkoja kuvauksia antiikin  Roomasta ja ei todellakaan niin raju elokuva, kun mitä hurja maine antaa olettaa, joten tätä voi suositella antiikin Roomasta kiinnostuneiden lisäksi myös valtavirrasta poikkeavien elokuvien ystäville.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Pelko on aseeni(1972)

 Alkuperäinen nimi: Fear Is the Key

Ohjaaja: Michael Tuchner

Käsikirjoitus: Robert Carrington( Alistair Macleanin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Barry Newman, Suzy Kendall, John Vernon, Ben Kingsley, Dolph Sweet, Ray McAnally

Nyt arvostelussa vähemmän tunnettu Maclean-filmatisointi, jossa keskeisessä roolissa Ben Kingsley 1.roolissaan.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

John Talbot-niminen tyyppi saapuu baariin Lousianassa ja aloittaa rähinän, koska osavaltion lain mukaan olutta väkevämpiä virvokkeita ei saa myydä sunnuntaisin.

Kesken oikeudenkäynnin  Talbot karkaa, ampuu apulaissheriffin ja ottaa panttivangiksi Sarah-nimisen blondin ja ottaa hatkat.

Eeppisen ja vaudikkaan takaa-ajon jälkeen Talbot jää kiinni, muttei viranomaisten toimesta, vaan vanhan ystävänsä Jablonskyn ja samalla selviää, että, Sarah on kuuluisan öljykiho Ruthvenin tytär.

Talbot ja Jablonsky menevät Ruthvenin luokse ja sitten Talbot lähtee etsimään mereen uponnutta  arvokkaan lastin sisältävää lentokonetta, mutta Talbotilla onkin muuta mielessä kuin lentokoneen arvokas lasti

Ensimmäiset 20min leffasta antoivat väärän kuvan, että kyseessä olisi vuosikymmenelle tyypillinen ulkopuolinen tyyppi ahdasmielisessä pikkukaupngissa-elokuva, mutta lopulta tarina muuttuukin  aartenmetsästyshommaksi, mikä sinänsä on kiinnostavaa, mutta kiinnostavan ja harhaanjohtavan prologin jälkeen koko juttu tuli yllättäen puskista, kuten sekin, että leffa perustuu Macleanin  tekstiin, sillä Mcleanin tunnetuimmat ja elokuviksi filmatut tarinat olivat lähes aina 2.maailmansotaan sijoittuvia tarinoita ala Kotkat kuuntelevat, Navaronen tykit jne.

Toinen harhaanjohtava seikka oli alussa nähtävä pitkä ja eeppinen takaa-ajo, joka antoi sellaisen harhaanjohtavan  käsityksen,  että, että kyseessä olisi henkinen seuraaja edellisvuoden Vanishing Pointille, etenkin kun pääosassa  tässäkin seikkaili  Barry Newman, mutta koska Macleanin kirja ilmestyi 10 vuotta ennen VP:tä ja ed mainittu takaa-ajo oli tarina ainoa takaa-ajo, niin  tässä tapauksessa ei edes voida puhua henkisestä edeltäjästä.

Harhaanjohtavista jutuista huolimatta, kyseessä oli kuitenkin mainio leffa, lähinnä ed mainitun  takaa-ajon takia ja toinen mieleenpainuva asia elokuvassa  oli legendaarisen, mutta silti elokuvasäveltäjistä puhuttaessa aina vailla mainintaa jääneen Roy Buddin(Soldier Blue, Kuumat timantit jne) letkeästä ja ajan henkeen sopivasta svengaavasta soundtrackistä.

Pelko on aseeni on vaihteeksi hieman erilainen Maclean-filmatisointi, mutta katsomisen arvoinen takaa-ajon, Roy Buddin soundtrackin tai sitten jos haluaa nähdä Sir Ben Kinglesy ennen Gandhiksi ryhtymistä ja Sir-tiitelin saamista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Underworld(1985)

 Tunnetaan myös nimellä: Transmutations

Ohjaaja: George Pavlou

Käsikirjoitus: Clive Barker & James Caplin

Pääosissa: Larry Lamb, Steven Berkoff, Denholm Elliott,  Art Malik, Sean Chapman, Miranda Richardson, Ingrid Pitt, Nicola Cowper

Nyt arvostelussa vähemmän tunnettu ja vaihteeksi hieman erilainen Clive Barker-filmatisointi, joka tuli nähtyä osana tänään startanneita NV-festareita.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Lontoossa sattuu ja  tapahtuu, kun kuuluisa ”rakkauden ammattilainen” Nicole shanghaijataan keskellä yötä, joten taiteilija Roy Bang(on siinäkin taas nimi!) värvätään etsimään ex-heilaansa ja päätyy viemäreissä asuvan omituisten otusten kerhon ja hämäriä ihmiskokeita suorittavan tohtori Savaryn jäljille

Kuten alussa totesin, että tämä on  vaihteeksi hieman erilainen erilainen  Clive Barker-filmatisointi,sillä käsikirjoitus ei perustu mihinkään Barkerin novelliin ja Barker-filmatisoinniksi tässä ei nähdä juurikaan verta tai muuta ällöä ja Barkerille tyypilliset S/M-jutut näkyvät yhdessä kohtauksessa, kun yökerhossa esiintyvät stripparit esiintyvät asiaan kuuluvissa mustissa nahka-asuissa.

Krediittiä  hienosta musiikkivideomaisesta lavastuksesta väreineen kaikkineen sekä tietenkin ajan henkeen kuuluvasta sykkivästä synapopitussoundtrackistä, josta vastasi Walesiläinen  New Wave-yhyte Freur, joka toisin myöhemmin nimesi itsensä leffan mukaisesti Underworldiksi.

Underworld ei edusta Clive Barker-filmatisointien kärkeä, mutta napakan 88 minuutin keston ja hienon lavastuksen ja soundtrackin voimin katsoo kertaalleen läpi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Boy Friend(1971)

 Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Ken Russell( Sandy Wilsonin musikaalin pohjalta)

Pääosissa: Twiggy, Chirstopher Cable, Max Adrian, Tommy Tune, Murray Melvin, Georgina Hale, Graham Armitage, Brian Murphy, Vladek Sheybal

Legendaarisella Ken Russellilla piti kiirettä 1971, sillä silloin ilmestyi peräti 3 elokuvaa häneltä, 53 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen vailla kunnon levitystä vailla oleva ja aikoinaan naurettavan ”kohun” aiheuttanut The Devils ja  hieman väritetty Tsaikovski-biopiikki Musiikinrakastajia.

Nyt arvostelussa mitä ilmeisesti niiden välissä filmattu musikaali, jossa 100 vuoden takaisessa Lontoossa valmistaudutaan musikaalin ensi-iltaan, mutta kulissien takana  ja näyttelijöiden elämässä sattuu  ja tapahtuu kaikenlaista hulvatonta.

Vaikka Russellille tyypillinen  yleinen irstaillu, kettuille ”instituutiolle” ja käärmeet loistava poissaolollaan, niin kyllä tämän jo  heti tunnisti Kenin elokuvaksi, sillä räikeät värit ja Camp ja Kitsch-elementit ovat tässä hyvin vahvasti mukana.

The Boy Friend on kerrassaan vallan viihdyttävä, visuaalisesti näyttävä  räikeä musikaali, jollaisia enää harvemmin tehdään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Red One(2024)

 Ohjaaja: Jake Kasdan

Käsikirjoitus: Chris Morgan & Hiram Garcia

Pääosissa: Dwayne Johnson, Chris Evans, J. K. Simmons, Lucy Liu, Bonnie Hunt, Kristofer Hivju, Nick Kroll, Kiernan Shipka

Nyt arvostelussa jo  kolmas 4 vuoden sisällä julkaistu toimintaelokuva vähän erilaisesta Joulupukista.

Tämäkertainen Pukki, joka tunnetaan kollegoiden kesken Nikkenä  tai Red One on päällepäin tavallinen Pukki, paitsi, että hän heittää sivukeikkaa ostaripukkina ja lentää turboahdetulla reellä.

Nikke poikkea myös klassisesta Pukista sillä tavoin, että häntä suojelee 2 epämääräistä organisaatiota,  Korvatunturin tai tässä tapauksessa Pohjoisnavan  turvallisuudesta vastaava nokkelasti nimetty E.L.F ja yleisesti satuhahmoja suojeleva M.O.R.A( Mythological Oversight  and Restoration Authority)

Juuri ennen jouluaattoa Pukki Shanghaijataan Gryla-nimisen noidan toimesta, joten E.L.F:n agentti   Callum ”Cal” Drift, M. O.R.A:n pomo Zoe ja Freelancer-hakkeri Jack päättävät pelastaa Pukin ja joulun.

Elikkä luvassa on taas vaihteeksi aika tyypillistä Dwayne Johnsonia, elikkä leivotaan CGI-öhkömöhköjä lättyyn ja heitetään mukahauskoja puujalkavitsejä ja pisteenä I:n päälle salilla käyneitä lumiukkoja vedetään lättyyn Havaijilla, joten näköjään vielä Hollywoodissa osataan mennä ylikierroksille käsikirjoitusten osalta old school-tyyliin.

Red One ei vedä vertoja tämän vuosikymmen aiemmille Pukki-elokuville Fatman(2020) ja Violent Night(2022) mutta onnistuu olemaan  muuten ihan viihdyttävä ja valtavirrasta poikkeava joulutarina.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Hellraiser-Veriviiva(1996)

 Alkuperäinen nimi: Hellraiser 4:Bloodline

Ohjaaja: Alan Smithee(Kevin Yagher)

Käsikirjoitus: Peter Atkins

Pääosissa: Doug Bradley, Adam Scott, Bruce Ramsay, Valentina Vargas, Charlotte Chatton, Kim Meyers

Nyt arvostelussa Helraiser-saagan 4.osa, joka merkitsi 3 uutta muutosta saagaan liittyen olemalla saagan viimeinen osa, joka pääsi teatterilevitykseen, kertomalla Lemarchandin laatikon alkuperän ja olemalla saagan viimeinen osa, jolla sentään oli jonkin sortin yhteyttä aiempiin osiin, toisin kuin tämän jälkeen tulleilla ns ”jatko-osilla”.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tulevaisuudessa vuonna 2127 tohtori Merchand päättää sulkea Helvetin portit lopullisesti, mutta hänen puuhansa keskeytyy, kun avaruusasemalle ryntää aseistautunut joukko viranomaisia ja niin Merchand päätyy kertomaan laatikon alkuperää ja tarina poukkoilee 1700-luvun Ranskasta 90-luvun New Yorkiin ja takaisin avaruusasemalle ja lopulta tarina huipentuu viimeiseen taisteluun Pinheadin kanssa.

Vaikka tämä olikin tarkoitus olla ”viimeinen” osa Hellraiser-saagaan, niin kuinka olla, ns”jatko-osia” siunautui 6 ja toissavuonna 1.osa rebootattiin, joten tyypillisen Hollywood-kauhun puolelle tässä mentiin.

Efektipuolelta paremmin tunnettu Yagher veti nimensä pois elokuvasta, sillä leffan tuottanut Dimension Films meni sörkkimään tätä uuteen uskoon ja triviana mainittakoon, että Guillermo Del Toro oli ehdolla  ohjaajaksi ja jos näin olisi tapahtunut, leffa olisi eheämpi kokonaisuus ja varmaan visuaalisesti hienompi.

Veriviiva ei ole Hellraiser-saagan parhaimmistoa, mutta napakan 85 minuutin keston ansiosta tämän katsoo kertaalleen läpi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

 

House(1977)

 Alkuperäinen nimi: Hausu

Ohjaaja: Nobuhiko Obayashi

Käsikirjoitus: Chihio Katsura & Chigumi Obayashi

Pääosissa: Kimiko Ikegami, Miki Jinbo, Ai Matubara, Kumiko Oba, Mieko Sato, Eriko Tanaka, Masayo Miyako,  Yõko Minamida

Nyt arvostelussa yksi oudoimpia ja surrealistisempia elokuvia, joita allekirjoittanut on nähnyt.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi( jos sellaista tässä edes on)

7 nokkelasti  nimettyä lukiolaista tyttö(oletettua)  Gorgeous, Mac, Kung-Fu, Professor, Melody, Sweet ja Fantasy  lähtevät kesäloman alkamisen kunniaksi Gorgeousin tädin luo vierailulle, mutta talossa, jossa täti asuu kissansa  kanssa ei ole kaikki kohdillaan, sillä  pian talossa alkaa  sattumaan ja tapahtumaan  kaikkea outoa ja psykedeelistä sälää, josta ei ota selkoa edes vanha Erkkikään.

Elikkä noihin sanoihin voi leffan juonen tiivistää ja tätä katsoessa alkoi miettimään, että käsikirjoitusta tuskin on tähän kirjoitettu, vaan että leffan tekijät ovat  tehneet leffan summamutikassa ja heittäneet ilmoille, mitä juuri sillä hetkellä on mieleen juolahtanut, sillä tarinassa  ei ole päätä eikä häntää ja pisteenä I:n päälle koko komeuden kruunaa  Matte Painting-taustojen käyttö ulkokuvissa sekä huuruinen värimaailma, joka tuo vahvasti mieleen samana vuonna julkaistun Suspirian, joten onkohan inspiraatiota värimaailmaan otettu sieltä?

House on niin outoa ja surrealistista menoa, että siinä jää Jodorowsky ja Lynch pronssi ja hopeasijoille ja tämä on taas vaihteeksi sarjassamme niitä elokuvia, joita katsoessa kontekstista menee helposti pöllyyn selvinpäin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Silmänkääntäjien kuningas(1995)

 Alkuperäinen nimi: Lord of Illusions

Ohjaus & Käsikirjoitus: Clive Barker

Pääosissa: Scott Bakula, Daniel Von Bargen, Famke Janssen, Kevin J. O’ Connor, Vincent Schiavelli, Barry Shakaba Henley Ken Davitian, Danny Woodburn

Nyt arvostelussa toinen vuoden 95 Barker-filmatisointi.

Juoni lyhyesti ja ytimekäästi:

Coolin nimen omaava privaattinuuskija Harry D’Amour saa keikan L.A:sta, mutta keikkaa lipsuu yliluonollisen puolelle, kun Harry joutuu tekemisiin hämärää kulttia johtavan William Nix:in kanssa.

Elikkää tyypillistä Barkeria taas vaihteeksi, mutta tällä kertaa lätistelyä on Hellraiser-franchiseen verrattuna hillitymmin, mutta  se vähäinenkin, mitä lefasta löytyy on sitäki näyttävämpää,kun vielä ysärillä lätistelyt ja verimössöt tehtiin käsin.

Bakula veti ihan ok pääosan, vaikka joku B-luokan toimintasankari tyyliin Lambert olisi tehnyt leffasta klassikon.

Krediittiä myös tunnelmallisesta soundtrackistä, josta vastasi legendaarinen Simon Boswell.

Lord of Illusions edustaa keskivertoa parempaa osastoa Barkerin CV:stä, jonka katsoo kertaalleen läpi pelkästään jo coolin nimen omaavan päähenkilön takia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Paris, Texas(1984)

 Ohjaaja: Wim Wenders

Käsikirjoitus: Sam Shepard & L.M. Kit Carson

Pääosissa: Harry Dean Stanton, Dean Stockwell, Nastassja Kinski, Aurore Clement, Hunter Carson

Nyt arvostelussa toinen WW:n ohjaama Road Movie.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Pähenkilö Travis on vaeltanut Länsi-Texasin  aavikolla 4 vuotta, kunnes hän sattumalta päätyy sivistyksen, pariin, kunnes pökrää.

Virkoamisen jälkeen  lääkäri totea, että Travis on menettänyt muistinsa ja puhekykynsä, joten Travisin veli  Walt vie hänet luokseen Los Angelesiin.

Walt esitettelee Trvisille vaimonsa Annen ja poikansa Hunterin, mutta Travisin muistin ja puhekyvyn palauduttua köy ilmi, että Travis onnHunterin isä ja Walt ja Anne ovat 4 vuotta esittämeet Hunterin vanhempia.

Travis aloittaa  uudelleen tutustumisen poikaansa ja lopulta he lähtevät takaisin Texasiin etsimään Travisin vaimoa Janea, joka työskentelee Peep show’n esiintyjänä.

Siinä missä WW:n myöhempi Road Movie Maailman ääriin(1991) on  Road Movie sanan kirjaimellisessa merkityksessä, niin tässä ollaan vielä pienimuotoisemmin tien päällä, mutta legendaarisen Robby Müllerin kuvauksessa Länsi Texasin aavikot, L.A:n  lähiöt ja Hustonin neonvalon täyttämät kadut pääsevät hyvin esille ja erityisesti kolmantena mainittu teki allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen värimaailman osalta.

Kerta kaikkiaan loistava elokuva.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Hammett-Tehtävä Chinatownissa(1982)

 Ohjaaja: Wim Wenders

Käsikirjoitus: Ross Thomas ,Dennis O’ Flaherty, Thomas Ope(Joe Goresin novellin pohjalta)

Pääosissa: Frederic Forrest, Peter Boyle, Marilu Henner,  Elisha Cook Jr, David Patrick Kelly, Jack Nance,  Roy Kinnear, R. G. Armstrong, Richard Bradford, Lydia Lei, Michael Chow, Samuel Fuller, Royal Dano

Nyt arvostelussa legendaarisen WW:n 1. Hollywood-leffa, jonka piti olla Coppolan ohjaama, mutta editointivaiheessa  Coppolan  ja Wendersin eri näkemysten takia leffasta julkaistiin lopulta  Wendersin versio ja Coppola vastasi tuotannosta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Vuoteen 1928 sijoittuvassa tarinassa Maltan Haukan kirjailijana tunnettu Hammett elättää itsensä kirjoittamalla tarinoita lehtiin, kunnes vanha ystävä Jimmy Ryan ilmestyy paikalle ja pyytä apua kadonneen  kiinalaisen nais(oletetun) etsimisessä, mutta lopulta juttu painuu isommaksi, kuin miltä alunperin näytti.

Forrest, jota kaavailtiin samana  vuonna myös  Blade Runnerin pääosan, veti hyvän roolisuorituksen, 96 vuoden takainen  San Francisco oli hienosti lavastettu ja krediittiä myös legendaarisen John Barryn Film Noir-klassikoille Fedordaa nostavasta  soundtrackistä.

Hammett edustaa Chinatownin(1974) ja samana vuonna julkaistun Kuollut mies ei palttoota kaipaa ohella parhaimpia homageja Film Noir-klassikoille.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Mantshurian kandidaatti(1962)

 Alkuperäinen nimi: The Manchurian Candidate

Ohjaaja: John Frankenheimer

Käsikirjoitus: George Axelrod(Richard Condonin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Frank Sinatra, Laurence Harvey, Angela Lansbury, Janet Leigh, Henry Silva, James Gregory, John  McGiver, Leslie Parrish.

Nyt arvostelussa toinen Frank Sinatran tähdittämä jännäriklassikko, jonka ensi-illasta on kulunut tänään tasan 62 vuotta  ja tämähän on myös tunnettu siitä, että tämä  ja aiemmin arvostelemani Tappaja(1954) ikävästi ennustivat JFK:n salamurhan ja ulkopoliittisista syistä johtuen tämä oli meillä esityskiellossa vuoteen 1989 asti.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Korean sodassa mukana ollut majuri Ben Marco näkee epäilyttävän realistisia painajaisia, joissa hänen joukkueessa ollut  kersantti Raymond Shaw tappaa 2 muuta joukkueen sotilasta kommunistien järjestämässä näytösluonteisessa aivopesuohjelmassa.

Palattuaan  kotiin  Ben saa selville, että muutkin joukkueen sotilaat ovat nähneet samoja painajaisia ja  että  ne ovat totta, sillä Raymond on aivopesty suorittamaan poliittinen salamurha ja tämän lisäksi hänen äitinä Elanor, joka  on jo ennen poikansa  aivopesua  tehnyt hänestä  sosiaalisen erakon edistääkseen  senaattori-aviomiehensä mahdollisuuksia voittaa tulevat vaalit, joten Ben aikoo tehdä kaikkensa pelastaakseen ystävänsä ja estääkseen salamurhan.

Mainiolla remakella (2004) siunattu Mantshurian kandidaatti edustaa 60-luvun trillereitä parhaimillaan ja 4 vuotta myöhemmin ilmestyneen Secondsin ohella tämä lukeutuu Frankenheimerin parhaimpien elokuvien joukkoon.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Day Shift(2022)

 Ohjaaja: J.J. Perry

Käsikirjoitus: Tyler Tice & Shay Hatten

Pääosissa: Jamie Foxx, Dave Franco, Snoop Dog, Scott Adkins, Peter Stormare, Natasha Liu  Bordizzo, Meagan Good,  Karla Souza, Steve Howey, Oliver Masucci,  Eric Lange, Zion Broadnax

Nyt arvostelussa taas yksi NF:n omatuotantoa edustava Woke-elokuva.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Ex-laskuvarjojääkäri  Bud Jablonski  työskentelee päivisin uima-altaiden puhdistajana ja toisena päivätyönä Bud metsästää Vampyyreja ja myy niiden hampaita voidakseen elättää itsensä ja tyttärensä, jonka ex-vaimo uhkaa viedä Floridaan, joten Bud saa aikaa Maanantaihin asti aikaa hankkia Ka-Zingiä.

Sitten Bud saa uudeksi parikseen paperilusmu Sethin, jolla ei ole mitään kokemusta vampyyrien metsästämisestä  tai aseiden käsittelystä ja kaiken lisäksi Sethillä on tapana heittää laatat tai sotkea housunsa keltaisen puolelle aina, kun joutuu näkemään verta tai ruumiita.

Sitten Bud   ja Seth saavat vastaansa  Audreyn, kiinteistövälittäjäää esittävän Vampyyrin, joka aikoo valloittaa kaupungin käyttämällä  tyhjillään olevia asuntoja Vampyyrien pesinä ja kaiken lisäksi  Audrey  hautoo kostoa Budia ja tämän perhettä kohtaa Budin tapettua Audreyn 90-vuotiaan tyttären.

Elikkä tältä näyttäisi, kun Blade, kaikki Buddy Cop-elokuvat ja John Wick olisi pistetty samaan pakettiin ja leffa, jossa  Cowboy-asuun pukeutunut Snoop Dog pistää porukkaa ketoon Minigunilla ei voi olla huono.

Jamie Foxx veti mainion pääosan, vaikka allekirjoittaneen faija, jonka kanssa tämän katsoin ihmetteli suuresti, että miten Foxx on lähtenyt tämmöiseen leffaan mukaan mutta  veikkaan, että hyvä käsikirjoitus  ja muhkea palkka  saivat Foxxin lähtemään tähän leffaan ja sen lisäksi Foxxin  ja Francon hahmojen kohellus ja nokkela sanailu oli paikoittain aikuisten oikeesti  hauskaa.

Krediittiä myöskin hienosti koreografioiduista toimintakohtauksista, erikoistehosteista ja maskeerauksista sekä kohtauksesta toiseen vaihtuvista Foxxin päällä olevista päheistä Aloha-paidoista.

Woke-elokuvaksi Day Shift on yllättävän viihdyttävää ja vauhdikasta menoa alusta loppuun asti ja sarjassamme niitä parempia moderneja Vampyyreistä kertovia elokuvia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Candyman: Farewell to the Flesh(1995)

 Ohjaaja: Bill Condon

Käsikirjoitus: Rand Ravich & Mark Kruger(Clive Barkerin tarinan pohjalta)

Pääosissa: Tony Todd,  Kelly Rowan,  Veronica Cartwright, Bill Nunn, Timothy Carhart, Matt Clark, William O’ Leary,  David Gianopoulos,  Randy Oglesby, Michael Culkin

Nyt arvostelussa Karkkimiehen toinen ns”epävirallisista jatko-osista”, joka tuli eilen nähtyä ykkösen kanssa 35MM-filmiltä Arkiston toimesta.

Varoituksen sanana etukäteen arvostelu sisältää spoilereita ykköseen liittyen.

Edellisestä osasta tuttu tohtori Phillip Purcell on New Orleansissa markkinoimassa Karkkimiehestä kertovaa kirjaa, kunnes luennon jälkeen yleisössä ollut Ethan-niminen tyyppi tulee rageemaan Purcellille ja syyttää tätä isänsä kuolemasta.

Sitten Purcell joutuu Karkkimiehen koukkuun baarin vessassa, koska meni sanomaan hänen nimensä 5 kertaa peilin tai tässä tapauksessa kirjan peiliä muistuttavan kannen edessä.

Prologin jälkeen pääsemme tämän viikon blondia pariin, joka tällä kertaa on Annie, Ethanin sisko, joka  yrittää todista poliisille, että Ethan ei tappanut Purcellia, vaikka riiteli tämän kanssa hetkeä ennen koukutusta.

Sitten Annie menee tekemään ”Helenit” ja Karkkimies ilmestyy jälleen piinaamaan blondia, joka taas vaihteeksi liittyy jotenkin Karkkimiehen menneisyyteen ja tällä kertaa näemme Karkkimiehen origin storyn kaikessa karmeudessaan.

Vaikka ykkösosan vihjaili lopussa, että Helen  nousi kuolleista ja otti Karkkimiehen paikan Karkkinaisena, niin jostain kumman  syystä tähän  aiheeseen ei palattu tässä eikä 3 vuoden takaisessa oikeassa jatko-osassa, joten samaa ideaa Karkkimiehestä ja blondista, joka liittyy jotenkin Karkkmiehen menneisyyteen kierrätetään, kuten myöskin Phillip Glassin eeppistä soundtrackiä, joka oli sentään  harvoja hyviä asioita Tony Toddin roolisuorituksen ohella.

Karkkimiehen Hasta la Vistat lihalle ei yllä ykkösen tasolle, eikä tarjoa mitään uutta ja jännää, joten hyvä juttu, että tämä ei kuulu viralliseen kaanoniin. Karkkimiehen saagassa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

The Apprentice(2024)

 Ohjaaja: Ali Abbasi

Käsikirjoitus: Gabriel Sherman

Pääosissa: Sebastian Stan, Jeremy Strong, Martin Donovan,  Maria Bakalova

Nyt arvostelussa  Kandalais-Tanskalis-Irlantilais-Amerikkalais-yhteisproductio aikamme suurimmasta bisnesnerosta ja  USA:n historian viihdyttävimmistä ex-preidentistä, elikkä Donald Trumpista.

Elokuva ei suinkaan käy läpi Trumpin koko elämänkertaa, vaan rajaa tapahtumat1970-80-luvuille, jolloin Trump vaikutti kiinteistöalalla ja yritti parantaa New Yorkin ja Atlantic Cityn imagoa mittavilla rakennusprojekteillaan.

Tarina lähtee käyntiin, kun Trump  vielä työskentelee isänsä Fred Sr:n kerrostalokompleksin asukkaiden vuokrien  kerääjänä.

Viettäessään iltaa ravintolassa Trump tapaa asianajaja Roy Cohenin, joka suostuu auttaman Fred Sr:n oikeudenkäynnissä koskien rasismiin liittyviä syytöksiä vuokralaisten valitsemisessa.

Tämän jälkeen Trump ja Cohn ystävystyvät ja Cohn jeesaa Trumpia pääsemään bisnespiirien huipulle.

Sitten Trump tapaa Ivankan, menee naimisiin, perustaa perheen, rakentaa Trump Towerin jne.

The Apprentice sai ensi-iltansa ikävään ajankohtaan, sillä USA:n  vaaleihin ei ole enää kun muutama viikko ja koska leffa ei kaunistele päähenkilöä,  niin Trumpin asianajajat uhkasivat leffan tekijöitä oikeudella ja vaativat leffan cancelointia.

Tunnistamattomaksi maskeerattu Marvel-tähti Sebastian Stan vetää mainion pääroolin Trumpina ja Jeremy Strong mainion sivuosan Roy Cohnina.

Krediittiä myöskin hienosti lavastetusta ajankuvasta ja erityisesti pidin siitä, miten tarinan siirtyessä 80-luvulle, kuvauksessa alettiin käyttämään VHS-filtteriä.

The Apprentice on erinomainen ja viihdyttävä biopicki, vaikka tuskin parantaa Trumpin jo ennestään  huonoa imagoa.

Arvosanoa⭐️⭐️⭐️⭐️

Daniel Isn’t Real(2019)

 Ohjaaja: Adam Egypt Mortimer

Käsikirjoitus: Adam Egypt Mortimer(Brian DeLeeuw’n novellin In This Way I Was Saved pohjalta)

Pääosissa: Miles Robbins, Patrick Schwarzenegger,  Sasha Lane, Mary Stuart Masterson, Hannah Marks, Chukwudi Iwuji, Peter McRobbie

Nyt arvostelussa vaihteeksi keskivertoa parempi ja yllättävämpi 10-uvun kauhuilu, toisessa pääosassa Ison-Arskan poika.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tarina lähtee käyntiin, kun kahvilassa tapahtuu joukkoammuskelu ja sillä välin toisaalla Luke-nimisen pojan vanhemmat riitelevät ja Luke pakenee tilannetta ulos ja kävelee sattumalta kahvilalle, jossa rikospaikan siivous on vielä vaiheessa.

Sitten paikalle saapu saman ikäinen Daniel, jonka kanssa Luke lähtee puistoon leikkimään, jonne Luken äiti saapuu myöhemmin ja Luke kysee äidiltään, että saako Daniel tulla vierailemaan.

Kaikki sujuu hyvin, kunnes Daniel yllyttää Luken terästämään äidin veden mömmöillä ja lopukta käy ilmi, että Daniel on on pahantahtoinen mielikuvitusystävä, joten Luke lukitsee Danielin nukkekotiin.

Vuosia myöhemmin Daniel on teini, joka opuskelee ja huolehii sairaat äidistään, mutta sitten Daniel pääsee ulos nukkekodista ja alkaa kontrooloimaan Lukea tekemään ilkeitä juttuja muille ja myöhemmin Lukelke selviää, että Daniel on ollut vastuussa kahvilan joukkoampumisesta, joten Luke ja hänen tyttöystävänsä  Sasha köyvät taistoon Danielia vastaan.

Vaikka tarina murhanhimoisesta mielikuvitusystävästä haiskahtaa vahvati Simpsoneiden 28.kauden Halloween-jakson episodista BFF R.I.P:n kierrätykseltä, niin siitä huolimatta DIR kulkee mallikkaasti omia polkujaan  yhdistellen psykologista kauhua ja Body Horroria nokkelasti keskenään.

Vaikka Patrick ei olekkaan isänsä veroinen näyttelijä, veti hän mainion roolin Danielin roolissa ja lieneekö sattumaa, että leffan loppupuolella on pieni Joker-homage bongattavissa, kun Luke/Daniel keikaroi kadulla  rööki suupielessä  tummanpunaiseen pukuun pukeutuneenna ja jännää sekin,mettä DIR sai ensi-iltansa vain 2kk ja 2päivää  Jokeria myöhemmin.

Joka tapauksessa DIR on kerrankin vaihteeksi omaperäinen ja tarinavetoisempi nykykauhuillu ilman turhaa jump scareilua tai tarpeetonta lätistelyä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Nightbreed-Yön kansa(1990)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Clive Barker

Pääosissa: Craig Sheffer, David Cronenberg, Charles Haid, Doug Bradley, Anne Bobby, Hugh Quashire, Hugh Ross

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi Clive Barker-filmatisointi, jossa Barkerille tuttuun tyyliin täynnä verta ja omituisia otuksia.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Aaron Boone-niminen tyyppi näkee jatkuvia painajaisia, jossa omituiset otukset virnuilevat ja juoksentelevat ympäriinsä ja samaan aikaan kaupungissa riehuu nappisilmäinen ja vetoketjusuinen perheitä lahtaava sarjamurhaaja ja näillä tuntuu olevan jonkinsortin yhteys toisiinsa.

Boone kertoo asiasta myssytohtorilleen, Tri. Deckerille, joka näyttää Aaronille rikospaikkakuvia ja antaa mömmöjen lisäksi 24 tuntia aikaa antautua poliisille, sillä lekurin mielestä Aaron on  painajaistensa perusteella sarjamurhaaja.

Sitten Aaron vetää mömmöt naamariin, jotka paljastuvat LSD:ksi ja Aaron päätyy sairaalaan käveltyään mömmöissä rekkan alle.

Sairalassa Aaron tapaa Narcisse-nimisen hiipparin, joka höpöttää  Midian-nimisestä omituisten otusten turvapaikasta.

Decker ja poliisit saapuvat paikalle ja Aaron ottaa hatkat ja löytää Midianin, jokasijaitsee hautausmaan alla.

Decker ja poliisit saapuvat taas vaihteeksi paikalle ja tällä kertaa poliisit tekevät Aaronista reikäjuustoa, sillä Decker väitti, että Aaronilla on mukamas ase.

Syystä tai toisesta  Aaron herää ruumishuonella ja lähtee takaisin Midianiin, kuten  Aaronin tyttöystävä Lori, nappisilmän tekemiä murhia tutkiva etsivä Joyce ja tietenkin Decker, joka onkin  kaupunkia piinannut nappisilmäinen ja vetoketjusuinen sarjamurhaaja.

Perillä Lori yrittää pelastaa Aaronin, Aaron tutustuu lähemmin Midianin ”Nightbreedinä” tunnettuun omituisten otusten kerhoon ja Decker liittoutuu paikallisen poliisin ja jyväjemmareiden kanssa tuohtakseen Aaronin ja Nightbreedit.

Vaikka Clive Barker onkin asialla, niin meno ei ole tällä kertaa niin brutaalia ja irvokasta, kuten Hellraisereissa, mutta  tälläkin kertaa luvassa on verta ja omituisia  otuksia ja Barkerilke epätavalliseen tyyliin otukset ovat tällä kertaa hyvien puolella nappisilmäisen ja vetoketjusuisen sarjamurhaajan edustaessa pahiksen virkaa tällä kertaa.

Olisipa Christopher Lambert tai Rutger Hauer, joita kumpaakin alunperin kaavailtiin, ollut pääosassa, sillä Sheffer ei oikein vaikuttanut Boonen roolissa, mutta sen sijan Cronenberg uransa ainossa isommassa roolissaan Deckerinä onnistui hyvin ja jostain kumman syystä Deckerin outfitistä tuli vahvasti mieleen Yön Ritari-trilogian Scarecrow, joten onkohan Nolan ottanut inspiraatiota tästä, kuten myösilmeisesti  Neil Gaiman, siilä Deckerin Gimp-henkisen naamarin nappisilmät toivat vahvasti mieleen Coralinen.

Sivuosista ja jäi myös mieleen Andy Renkona tunnettu Charles  Haid  tyypillisenä pikkukaupungin poliisina, jolla on syystä tai toisesta Commandosta repäisty salainen asehuone.

Tunnelmallisesta soundtracksistä vastasi yllättävää kyllä 2 Batman-säveltäjää, elikkä Danny Elfman ja Shirley Walker.

Nightbreed on jälleen kerran taattua Clive Barkeria alusta loppuun asti.

Arvostelu kirjoitettu teatteriversion(102min) pohjalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tappaja(1954)

 Alkuperäinen nimi: Suddenly

Tunnetaan myös nimellä: Ei armoa( käytetty vuoden 1987 tv-esityksessä)

Ohjaaja: Lewis Allen

Käsikirjoitus: Richard Sale(1943 Blue Book-lehdessä julkaistun Active Duty pohjalta)

Pääosissa: Sterling Hayden, Frank Sinatra, Nacy Gates,  James Gleason, Kim Charney,  Willis Bouchey, Paul Frees, Paul Wexler

Nyt arvostelussa  eri jännä ja loistava Film-Noir, jonka ensi-illasta on kulunut tänään tasan 70 vuotta.

Juoni lyhyesti  ja ytimekkäästi:

Suddenly-nimisessä pikkukaupungissa ei tapahdu juurikaan mitään, joten sheriffi  Tod Shaw käyttää virka-aikansa miehensä Korean sodassa menettäneen leskirouvan  Ellen Bensonin lähentelyyn, mutta lähentelystä ei tule mitään, sillä Ellen inhoaa aseita, kun kerran sotaleski on.

Sitten kaupungissa alkaa tapahtumaan vihdoin ja viimein, kun presidentti on liikenteessä ja on päättänyt oikaista kaupungin läpi ja reitti sattuu kulkemaan Ellenin talon ohi.

Presidentin  läpikulkumatka vetää paikalle väkeä ja tällä kertaa ei ole kyse turisteista, vaan John Baron-niminen  2.maailmansodan veteraani kahden kätyrin kanssa, joten Baron jenginsä kanssa tunkeutuvat Ellenin taloon ja ottavat kaikki paikallaolijat, elikkä Ellenin, Ellenin isän ja pojan, Peter Sr:n ja Peter Jr:n sekä sheriffin panttivangeiksi, sillä katkeroitunut Baron aikoo ampua presidentin talosta käsin.

Kun katsoo leffa, jossa Hayden ja Sinatra pääosissa, niin heti saattaa tulla johtopäätös, että Sinatra on sheriffin roolissa ja Hayden salamurhaajana, mutta jo 70 vuotta sitten typecasting osattiin välttää nokkelasti ja jos ei lasketa Danny Oceanin roolia 6 vuotta myöhemmin  Ocean’s Elevenin alkuperäisessä filmatisoinnissa Kovat kaverit,  niin tämä oli Sinatran ainoa rooli roistona.

Ja mitä puolestaan tarinaan tule, niin tämä on  Simpsonit-tyylin ennustanut tulevaisuuden tapahtumia, sillä juonikuvio kuulostaa vahvasti JFK:n salamurhalta 9 vuotta myöhemmin ja kuultuaan huhu, että Lee Harvey Oswald olisi nähnyt tämän ennen murhaa, joten Sinatra halusi vetää tämän pois levityksestä ja samoin Sinatra reagoi toiseen tähdittämäänsä saman aihepiiriin elokuvan Manchurian kandinaatti(1962) joka  kyllä liippaa paljon lähempänä JFK:n salamurhaa, sillä  sen ensi-ilta osui 24.10.1962, ja toiseksi allekirjoittanut ei usko, että 1963 olisi teatterissa tai televisiossa näytetty  9 vuotta vanhoja  elokuvia, sillä  vanhoja elokuvia esittäviä teattereita ei jenkeissä tuohon aikaan ollut ja kanavien elokuvatarjonta tuli ulkomailta, koska Hollywood-studiot eivät halunneet myydä esitysoikeuksia, koska tv oli viennyt yleisön teattereista.

Joka tapauksessa  eri hyvä ja aikaansa edellä ollut Film-Noir-klassikko.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Heräämisiä(1990)

Alkuperäinen nimi: Awakenings

Ohjaaja: Penny Marshall

Käsikirjoitus:  Steven Zaillian (Oliver Sacksin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Robin Williams, Robert De Niro, Julie Kavner, John Heard, Max Von Sydow, Peter Stromare, Penelope Ann Miller, Bradley Whitford

Nyt arvostelussa Penny Marshallin( Big-Isoksi yhdessä yössä) ohjaama tositapahtumiin perustuva kerrassaan loistava, liikuttava ja viihdyttävä ysärin draama.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Vuonna 1969 tohtori Malcolm Sayer(Oliver Sacksin alter ego) saapuu Bronxissa sijaitsevan sairaalaan tutkimaan ja hoitamaan katatonisessa tilassa olevia potilaita.

Eräs potilas, nimeltään Leonard Lowe, joka on ollut katatonisessa tilassa 30 vuotta kiinnittää eritysesti Sayerin huomion, joten  Sayer aikoo tehdä kaikkensa, jotta Leonard  ”heräisi” tilastaan ja niin lopulta käykin, kiitos L-Dopan ja niin Sayer  yrittää saada sairaalan johtoportaalta rahoitusta, jotta muutkin  potilaat saisivat L-Dopaa j sillä välin Leonard yrittää sopeutua elämään  sairaalan ulkopuolella ja alkaa vaatimaan oikeuksia liikkua vapaammin ulkona.

 Williams ja  De Niro vetivät hyvät pääosat  ja vaikka keskisissä rooleissa onkin Williamsin lisäksi  Kavner ja Heard, niin siitä huolimatta pokka piti koko leffan ajan, lukuun ottamtta kohtausta, jossa eräs sairaanhoitaja toteaa”It’a fu**ing miracle!” kun muutkin katatonisessa tilassa olleet potilaat ”heräävät” yllättäen tilastaan.

Sivuosissa muina potilaina piipahtavat jazzmuusikko Dexter Gordon, Vincent Pastore, Richard Libertini ja 1.roolissaan Vin Diesel sairaalan henkilökuntana.

Joka tapauksessa hieno leffa kerta kaikkiaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Joker: Folie á Deux(2024)

 Ohjaaja: Todd Phillips

Käsikirjoitus: Todd Phillips & Scott Silver

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga,  Brendan Gleeson, Catherine Keener, Steve Coogan, Harry Lawtey,  Bill Smitrovich, Ken Leung, Jacob Lofland, Zazie Beezt, Leigh Gill, Sharon Washington

Nyt arvostelussa 5 vuoden takaisen naurettavan ja turhan ”kohun” keskelle joutuneen ja 2 Oscarilla palkitun  mestariteoksen odotettu  kauhulla ja innolla odotettu jatko-osa.

2 vuotta myöhemmin edellisen  osan tapahtumien jälkeen Arthur ”Jokeri” Fleck istuu edelleen Arkhamissa  ja on joutumassa oikeuteen 6 murhasta, joista syyttäjä vaati kuolemantuomiota, kun taas Arthurin puolustus aikoo vetoaa  skeidaan lapsuuteen ja DID-kortin esiin vetämiseen.

Odottaessaan oikeudenkäyntiä Arthur pääsee hyvän käytöksen johdosta kevyemmin vartioidun osaston puolelle, jossa hän tapaa  niin ikään potilaana olevan Harleen ” Lee” Quinzelin ja kuten leffan titteli lupaa, on luvassa kahden ”mieleltään hervottoman” sosiaalisen hylkiön välinen romanssi,  joka esitetään randomien lauluesitysten formaatissa.

Kuten 1.osa, niin tästäkin kohistiin etukäteen paljon, enkä nyt meinaa sitä  alussa mainitsemaan naurettavaa ja turhaa”kohua”, josta ei seurannut muuta kuin meemejä ja lyhyt buumi vierailla eräillä rappusilla Bronxissa, niin puolestaan  tämä aiheutti kohinaa etukäteen Gagan roolituksen ja musikaali-osuuksien vuoksi , niin siihen täytyy sanoa, että mielummin olisin nähnyt Emma Robertsin(jota muuten kaavailtiin Harleyn rooliin Suicide Squadiin) mutta jos allekirjoittaneen toive olisi  toteutunut, niin olisi varmaan tämäkin aiheuttanut  samantyylisen kohun, minkä Miller’s Girl aiheutti pääosan esittäjien ikäeron takia.

Mitä puolestaan musikaali-osuuksiin tulee, niin vaikka allekirjoittanut onkin suuri musikaalien fani ja vaikka Jokeri onkin ennen laulanut mm Killing Joke-sarjakuvassa(1988) ja sen animaatio-filmatisoinissa(2016) niin eipä lauleskelu oikein tunnun sopivan Batman-universumiin olleenkaan ja erityisesti  allekirjoittaneen suosikkeihin kuuluvan ja Homer ja Marge Simpsonin ”lauluna” tunnetun  (They Long to Be)Close to You:n  käyttäminen leffassa tuntui hieman mauttomalta ja pyhäinhäväistykseltä.

Sen sijaan Joaquin veti jälleen hyvän roolisuorituksen ja edelleen hienosti lavastettu 80-luku autoineen ja vaatteineen näytti hienolta.

Joker: Foile á Deux ei vedä vertoja ensimmäiselle osalle, mutta on silti kaikesta kritiikistä huolimatta erinomainen teos, jossa yhdistyivät jännästi musikaalit ja oikeussalidraama keskenään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Megalopolis(2024)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Laurence Fishburne, Dustin Hoffman,  Jon Voight Giancarlo Esposito, James Remar, D.B.Sweeny, Shia LaBeouf,  Jason Schwarztman, Talia Shire, Aubrey Plaza, Nathalie Emmanuel

Nyt arvostelussa FFC:n  26 ja ehkä viimeinen elokuva, jonka ns ’kriitikot” haukkuivat lyttyyn lähinnä ikävien huhujen liittyen Coppolan työskentelyyn kulisseissa ja parin  skandaaleissa  ryveneiden  näyttelijän mukanaolon  sekä lievästi sekavan tarinan ja pituuden takia, mutta kyseessä on mainettaan parempi teos.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa fiktiivisessä New Roman kaupungissa, jossa yhdistyvät menneisyys ja nykyisyys, sillä lähes kaikilla päähenkilöillä on antiikin Roomaan viittaava nimi, ihmiset pukeutuvat kuin Roomalaiset tai sitten 40-50-lukulaisittain fedora-hattuihin ja ulstereihin  ja autot ovat sekä että 1900-luvulta  ja 2000-luvulta.

Idealistinen arkkitehti  Caesar Catalina aikoo rakentaa Megalopolis-nimisen huippumordernin lähiön slummien paikalle, mutta tästä eivät slummin asukkaat ja isokenkäiset pidä ja Caesar joutuu mukaan kaupungin eliitin vehkeilyihin.

Lievästä sekavuudesta  ja  ylipituudesta huolimatta Megalopolis on  visuaalisesti hieno ja esimerkki ns Art House scifi-elokuvasta, joiden kulta-aika oli 60-80-luvuilla, mutta sen jälkeen genre  katosi lähes kokonaan valtavirtascifin myötä 2000-luvulla on ilmestynyt vain muutama Art House scifiä edustava teos, joten on se ihme, että ns ”kriitikot” eivät välitä tästä, vaikka kehuivat aikoinaan lähes jokaista Art House  scifi-klassikkoa, joten veikkaan, että about 20-30 vuoden kuluttua Megalopolista arvostetaan samaan tyylin kuin Blade Runneria ja sen jatko-osaa, jotka niin ikään ilmestyessään eivät saaneet lämmintä vastaanottoa vasta kuin vuosia myöhemmin.

Kaikesta  ns ”kriitikoiden” loanheitosta huolimatta Megalopolis on näyttävä ja visuaalisesti hieno teos ja ylsi tämän vuoden parhaimpia elokuvia allekirjoittaneen kirjoissa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Substance(2024)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Coralie Fargeat

Pääosissa: Demi Moore, Dennis Quaid, Margaret Qualley

Nyt arvostelussa syksyn kohutuin elokuva, joka parhaan käsikirjoituksen palkinnon Cannesin tai kuten allekirjoittanut niitä kutsuu nimellä ”Kävellään pois kesken esityksen-festivaaleilla”

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Ex-filmitähti ja nykyinen Aerobic-ohjelman juontaja Elisabeth Sparkle viettää synttäreitään, jotka eivät mene kovin iloisissa merkeissä, sillä hän saa kenkää ohjelmasta ja tilalle aiotaan palkata nuorempi ja kuumempi uusi kasvo ja pisteenä I:n päälle kotimatkalla Elisabeth joutuu auto-onnettomuuteen, josta selviää ihmeen kaupalla ilmaan luunmurtumia sun muuta sälää.

Sitten Elisabeth saa vihiä epäilyttävän paljon Re-Animatorin vainajia henkiin herättävän   taika-aineen ja Mountain  Dew:n risteytykseltä muistuttavaa    mystisestä Substance-nimisestä aineesta, jolla voi muuttaa itsensä nuoremmaksi versioksi itsestään ja näin olleen Elisabethistä kuoriutuu kirjaimellisesti nuorempi versio itsestään, joka tunnetaan nimellä Sue.

Sue saa paikan aerobic-ohjelman juontajana ja hänestä tulee iso kiho, mutta pian maine, uusi nuori alter-ego ja Substancen sivuvaikutukset nousevat päähän ja jälki ei tod ole kaunista katseltavaa ja lopulta vedetään  aikuisten oikeesti överiksi lätistelyn merkeissä.

Vaikka leffa sijoittuu Hollywoodiin ja pääosissa ovat Moore, Quaid ja Qualley, niin kyseessä on  ranskalaistuotanto, tarkemmin ottaen Gaspar  Noé:n lanseeraamaa New French Extremity-genre, jonka tuoreimpiin edustajiin The Substancen ohella lukeutuu 3 vuoden takainen Titane.

Titaneen verrattuna The Substance vetää lätistelynupit kaakkoon ja loppupuolella body horror-kliseet ja tekoverellä roiskiminen menee aivan övereihin  sfääreihin, että Cronenberg ja muut genren konkarit olisivat kateudesta vihreitä ja 8 vuoden takainen lievästi aliarvostettu Neon Demon, joka myöskin käsitteli kauneusihanteiden raadollisempaa puolta kalpenee tässä nähtyjen kauneusihanteiden murskaamisten rinnalla ja allekirjoittanut ihmetteli suuresti, että tämä pääsi läpi K16-leimalla, vaikka loppupuolen kuvaston perusteella K18-leima olisi kyllä ollut paikallaan.

Joka tapauksessa Moore ja Qualley vetivät mainiot pääosat ja myös Quaid, jonka rooli oli alunperin kirjoitettu Ray Liottaa varten veti myös mainion sivuosan nimeä myöten erästä pahamaineista  ex-elokuvatuottajaa parodioivana  Harvey-nimisenä tuottajana.

Käsin tehtyjen efektien ohella  The Substance on komeasti kuvattu ja lavastettu sekä erityismaininta hienosta värien käytöstä ja  Benjamin ” Raffertie”  Stefanskin kasariviboja henkivälle soundtrackille.

The Substance on syksyn ”mieltäylentävin” elokuva, joka tarjoaa kantaaottavan tarinan ohella kunnon lätistelyä ja ”mieltäylentävää” kuvastoa, mutta  141 minuuttia tuntui aivan liian pitkältä pituudelta Body Horror/Splatter-elokuvalle, joten nytpä sekin ennätys rikottu näiden genren teosten kohdalla.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Shaft(2019)

 Ohjaaja: Tim Story

Käsikirjoitus: Alex Barnow & Kenya Barris

Pääosissa: Jessie T. Usher, Samuel L. Jackson, Richard Roundtree, Regina Hall, Alexandra Shipp, Titys Welliver,   Cliff ”Method Man” Smith, Matt Lauria,  Avan Jogia,  Isaach De Bankolé, Lauren Vélez

Tänä kesänä saimme nähdä NF:n puolella Axel Foleyn näyttävän comebackin, mutta 5 vuotta aiemmin eräs vielä vanhempi  afro-oletettu toimintasankari teki myöskin comebackin NF:n puolelle, elikkä  John Shaft.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

John Shaft Jr Jr on FBI:n data-analyytikko, jonka sotaveteraani-ystävä Karim saa surmansa hämärissä olosuhteissa, joten Shaft Jr Jr rupeaa tutkimaan asiaa ja otettuaan pataan paikallisen huimausaineiden  jälleenmyyjän  liikekumppanilta, päättä  Tupla-Jr hakea isän eli Shaft Jr:n apuun ja saatuaan kenkään  data-analyytikon pestistä ja jutun paljastuttua  suuremmaksi, kun miltä alunperin näytti päättävät JR:t hakea apuun Shaft Sr:n ja kun 3 sukupolven Shaftit pääsevät  asian ytimeen, elikkä  leipomaan lättyyn, ammuskelemaan ja heittämään riemastuttavan epäkorrektia läppää.

Vaikka ohjaajan penkillä hääräsi kamalien Ihmeneloset-elokuvien(2005-07) luotsannut Tim Story, niin silti  yllättävän hyvä tämä Shaft-saagan  5.osa oli ja kyllä oli pokassa   pitelemistä, kun Samppa pääsi esittelemään jälleen verbaalista osaamistaan ja muutenkin leffan dialogi oli riemastuttavan poliittisesti epäkorrektia 10-luvun elokuvaksi.

Shaft-saagan 5.osa on  saagan paras ja hauskin osa  sekä yllättävän hyvä ja riemastuttavan poliittisesti epäkorrektin meiningin riemujuhlaa ja sääli, että tämä ei päässyt  meillä valkokangaslevitykseen asti, sillä kyseessä on 10-luvun komedioiden aatelia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Keoma(1976)

Tunnetaan myös nimillä: Caramba!, Caramba-Paholainen kannoilla, Django Rides Again

Ohjaaja: Enzo G. Castellari

Käsikirjoitus:  Enzo G. Castellari, George Eastman, Nico Ducci, Mino Roli, Joshua Sinclair

Pääosissa: Franco Nero, Woody Strode, William Berger, Donald O’ Brien, Olga Karlatos,   Gabriella Giacobbe, Antonio Marsina, John  Loffredo,  Orso Maria Guerrini

Nyt arvostelussa  legendaarinen  Spgettilänkkäri, jota jostain syystä markkinoitiin jenkeissä 10 vuotta aiemmin ilmestyneen Djangon ”jatko-osana”, vaikka se  sai oikean jatko-osan 1987 ja  joka edusti genren viimeisiä teoksia 70-luvun lopulla, ennen genren katoamista kartalta ja seuraavalla vuosikymmenellä Hollywoodin ottaessa länkkärit takaisin  haltuunsa näyttävästi Michael Ciminon aikansa suurimman flopin, mutta myöhemmin klassikon statuksen ansainneen Portti ikuisuuteen(1980) myötä.

Mutta nyt Keoman pariin:

Vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen puoliverinen Keoma Shannon palaa kotiseuduilleen tapaamaan isäänsä, mutta joutuu vastakkain  velipuolien, Samin, Lennyn ja Butchin kanssa, sillä nämä eivät tunnustaneet  häntä velipuolekseen ja Keoma joutuu myös vastakkain  Caldwellin kanssa, jonka johtamat etelävaltion  sotilaat ovat valloittaneet kaupungin ja piinaavat asukkaita mm kiristämällä rahaa ja estämällä heitä poistumasta kaupungista, joten Keoma päättää palauttaa järjestyksen  kaupunkiin.

Keoma eroaa muista spaguista  käsitellessään villin lännen myyttien purkamista yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyä, esim rasismia,  yllättävän   symboliikkaa vilisevän kuvaston ja erikoisen  soundtrackin osalta, sillä soundtrack kostuu lähinnä yhdestä pitkästä kappaleesta, jonka  lyriikat ja tunnelma vaihtelee tilanteen mukaan ja erityisen soundtrackistä tekee sen, että   lyriikat valottaa päähenkilöiden ajatuksia

Erinomaisen  ja uniikin  soundtrackin  takana ovat taas vaihteeksi ketkä muutkaan kuin De Angelisin veljekset, elikkä Guido & Maurizio ja Franco Nero Neroilee jälleen mallikkaasti pääosassa.

Keoma edustaa spagujen parhaimmistoa Suuren hiljaisuuden ja Huulihappukostajan ohella ja vaikka spagujen katsottiin päättyneen tähän, vielä tämän jälkeen ilmestyivät seuraavana vuonna Sergio Martino Mannaja( A Man Called Blade) sekä alussa mainitsemani Django oikea jatko-osa, jossa Nero on pääosassa sekä vielä niinkin myöhään kuin 1995 ilmestynyt niin ikään Enzon  ohjaama ja kirjoittama ja Neron tähdittämä Jonathan of the Bears, joka kuvattiin osittain itänaapurissamme ja Neron lisäksi keskeisissä rooleissa esiintyivät John Saxon ja David Hess.

Joka tapauksessa Keoma on  Enzon 2.paras elokuva Panssarijunalla Helvettiin jälkeen ja hieno joutsenlaulu  spaguille.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hellbound: Hellraiser II(1988)

 Ohjaaja: Tony Randel

Käsikirjoitus: Peter  Atkins (Clive Barkerin tarinan pohjalta)

Pääosissa: Ashley Laurence, Clare Higgins, Doug Bradley, Kenneth Cranham, Imogen Boorman, Sean Chapman, William Hope

Nyt arvostelussa legendaarisen Hellraiserin jatko-osa, joka jatkuu suoraan sitä mihin edellinen osa päättyi, elikkä  Kenobiitttien vierailusta ainoana eloonjäänyt Cottonin perheen jäsen  Kirsty  on joutunut lataamolle ja poliisi pitää häntä ykkösepäiltynä  perheensä murhista eikä kukaan kuuntele hänen varoituksiaan siitä, että talossa oleva verinen patja, johon äitipuoli Julia kuoli pitää hävittää tai muuten on helvetti irti kirjaimellisesti.

Sillä välin sairaalan johtava lääkäri Tri. Phillip Channard on saanut käsiinsä pahamaineisen patjan ja useita kappaleita Lemarchandin  laatikoita esillä vitriineissä.

Sitten yllättävää kyllä, Julia ilmestyy maisemiin patjan kautta ja vieteltyään tohtorin, Julia alkaa saamaan ”lihaa luidensa ympärille” samaan tyyliin kuten Frank edellisessä osassa, joten Kirsty, Julia ja  toinen potilas Tiffany lähtevät Helvettiin, jossa Kirsty yrittää löytää isänsä Larryn, mutta kohtaakin Frank-Enon, Pinheadin seurueineen ja Kenobiitiksi muuttuneen tohtorin.

Elikkä melko samaa settiä kuin edellinen osa, lukuunottamatta matkaa Helvettiin, joka on hienosti lavastettu eikä kovinkaan tyypillisen näköinen liekehtiviä mesta, kuten lukuisissa vanhemmissa elokuvissa, sarjakuvissa ja animaatioissa nähty vaan  ihan uniikkia, josta Dante  Alighieri ja Hieronymus Bosch olisivat vihreydestä kateellisia.

Hellbound ei vedä vertoja ekalle osalle, mutta tarjoaa muuten keskivertoa paremmat verikekkerit ja uniikin ja visuaalisesti hienon näkemyksen Helvetistä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Blink Twice(2024)

 Ohjaaja: Zoe Kravitz 

Käsikirjoitus: Zoe Kravitz & E. T Feigenbaum

Pääosissa: Naomi Ackie, Channing Tatum, Christian Slater, Kyle MacLachlan,  Haley Joel Osment ,Geena Davis, Simon Rex, Alia Shawkat, Adria Arjona

Nyt arvostelussa Lenny Kravitzin tyttären ja 8.live action Kissanaisen  1.ohjaus ja osittain kirjoittama  tarina vallan väärinkäytöstä ja sen seuraamuksista.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

IT-miljonääri Slater King on törttöilyt ja vetäytynyt omistamalleen saarelle ja kutsuu sinne porukkaa, ja pian alkaa väkeä katoamaan ja kuolemaan hämärissä olosuhteissa, kun totuus Slaterin puuhista paljastuu.

Parhaiten komediarooleista tunnettu Tatum veti hyvän rooliin arveluttavan  IT-miljonäärin roolissa ja olipa yllättävää nähdä  pitkästä aikaa Slater, MacLachlan, Osment ja Davis isossa Hollywood-tuotannossa mukana.

Blink Twice on jännä ja vänkä leffa, jossa mukana nokkelaa kuittailua #MeToo-liikettä, joskin lievästi sekavaa tarinaa olisi voitu vääntää  rautalangasta  vähemmän fiksuja  katsojia varten.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Beetlejuice Beetlejuice(2024)

 Ohjaaja: Tim Burton

Käsikirjoitus: Alfred Gough, Miles Millar, Seth Grahame-Smith

Pääosissa: Michael Keaton, Winona Ryder, Catherine O’Hara, Willem Dafoe, Justin Theroux, Monica Bellucci, Danny DeVito, Jenna Ortega, Arthur Conti, Burn Gorman, Santiago Cabrera

Nyt arvostelussa TB-klassikon jatko-osa, jota saimme odottaa 36 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Lydia Deetz juontaa Ghost House-nimistä  talk show’ta, kunnes näkee näyn Beetjuicesta yleisössä, joten Lydia, tuottaja/poikaystävä Rory, Lydian äitipuoli Delia ja Lydian tytär Astrid, jonka kanssa välit eivät ole kovinkaan  hyvät lähtevät Winter Riveriin Lydian isän Charlesin hautajaisiin.

Sillä välin limbossa Beetlejuice on pahassa pulassa, kun hänen edesmennyt ex-vaimonsa Delores palaa kuolleista Beetlejuicen harmiksi ja eipä kestä kauankaan, kun Beetlejuicen ja Deetzin perheen tiet kohtaavat jälleen ja mukaan heitetään  vielä Wolf Jackson, henkimaailman poliisi, joka eläessään oli B-luokan toimintaelokuvien tähti.

Kuten BHC 4:sta, niin onneksi ei   tätäkään ole pilattu Woke-porukaa varteen, vaan Beetlejuice heittää edelleen törkeää läpändeerosta ja Dafoe veti mainion sivuosan Wolf Jacksoninä.

Krediittiä myös soundtrackistä, jolle jostain syystä on päätynyt epäilyttävän paljon Disco-kauden hittejä ja  tulipa ihan yllätyksenä, että soundtrackillä kuultiin myös Pino Donaggion Carrie-leffan tunnari, mikä lämmitti erityisesti allekirjoittaneen mieltä, kun kerran suuri De Palma-fani olen.

Beetlejuice Beetlejuice on jälleen kerran taattua laatua ala TB ja ykkösosaa villimpi, mielikuvituksellisempi ja vauhdikkaampi teos.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

MaXXXine(2024)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Kevin Bacon, Giancarlo Esposito, Elizabeth Debicki, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Lily Collins, Halsey, Moses Sumney, Simon Prast

Nyt arvostelussa X-trilogian 3.osa

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

6 vuotta X:n tapahtumien jälkeen maatilan verilöylystä selvinnyt Maxine on  noussut Kolmen X:n elokuvien tähdeksi ja haaveilee siirtymistä ns ”oikeiden elokuvien pariin ja tilaisuus koittaa, kun Maxine saa pääosan suositun Puritan-kauhuelokuvan jatko-osasta.

Samaan aikaan kaupunki on kauhuissaan, kun tosielämän sarjamurhaaja Richard ”Night Stalker” Ramirez piinaa kaupunki ja 3 Maxinen ystävää on kuollut ja poliisi hiostaa Maxine, koska sattui näkemään heidät viimeisenä elossa.

Poliisin lisäksi hämärä yksityisetsivä John Labat hiostaa myöskin Maxineä ja onko murhien takana Ramirez vai joku ulkopuolinen taho?

Siinä missä X:n inspiraationa toimi TCM ja muut 70-luvun Slasher-klassikot, Ihmemaa Oz ja muut 30-50-luvun Technicolor-musikaali puolestaan toimivat inspiraationa esiosa Pearlin inspiraationa, niin puolestaan MaXXXineä ovat  inspiroineet Argenton, Friedkinin ja De Palman klassikot teemojensa visuaalisen ilmeen osalta.

Krediittiä hienosti lavastetusta ajankuvasta puvustusta ja musiikkeja myöten ja Goth veti jälleen mainion  pääosan ja Bacon, Esposito ja Debicki komppasivat hyvin sivuosissa.

MaXXXine on X-trilogian paras ja tarinansa ja visuaalisen ilmeensä puolesta paras osa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tappajan jäljet(1967)

 Alkuperäinen nimi: Point Blank

Ohjaaja: John Boorman

Käsikirjoitus: Alexander Jacobs, David & Rafe Newhouse( Richard Starkin novellin The Hunter pohjalta)

Pääosissa: Lee Marvin, Angie Dickinson, John Vernon, Carroll O’ Connor, Lloyd Bochner, Keenan Wynn

Nyt arvostelussa toinen Lee Marvinin ja Angie Dickinsonin tähdittämä 60-luvun Neo-Noir-klassikko, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 57 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Mestaririkollinen Walker on heittämässä keikkaa Alcatrazin vankilassa, kunnes joutuu viilatuksi linssiin rikoskumppanien  toimesta ja jää virumaan ammuttuna The Rockiin.

Mutta Walker selviääkin ja lähtee raivaamaan tietää kohti salaperäisen rikosorganisaation johtoporrasta, joka  on vastuussa Walkerin   kohdistuneesta murhayrityksestä ja linssiin viilaamisesta.

Lee Marvin oli jälleen kerran äijä paikallaan ja erityisesti tästä jäi mieleen loppupuolelle sijoittuva kohtaus L.A Riverin  kanaalissa, jossa Lee Marvin antoi Archie Bunkerin kuulla kunniansa ja olipa yllättävä nähdä O’ Connor dramaattisessa roolissa.

Point Blank on taas vaihteeksi yksi tyylikäs ja loistava  60-luvun Neo-Noir-klassikko ja tämän jälkeen voi suositella jatkokatsottavaksi vuotta myöhemmin ilmestynyttä toista yhtä tyylikästä ja loistavaa Boormanin ja Marvinin leffaa, Kahden miehen helvetti( Hell in the  Pacific)

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Musiikinrakastajia(1971)

 Alkuperäinen nimi: The Music Lovers

Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Melvyn  Bragg 

Pääosissa: Richard Chamberlain, Glenda Jackson,  Max Adrian

Nyt arvostelussa sarjassamme samana vuonna The Devilsin kanssa ilmestynyt ja sen varjoon jäänyt tositapahtumia vääristelevä biopick historiallisesta säveltäjästä Ken Russelin ylikuumentuneen mielikuvituksen läpi suodatettuna.

Päähenkilönä seikkailee tällä kertaa Tsaikovski  ja Russellille tuttuun tyyliin   historiallisten tapahtumien  totuudenmukaisen kertomisen sijasta keskitytään  Campin ja Kitsch-kuvaston sekä symboliikan viljelyyn, yleiseen häröilyyn ja historiallisten merkkihenkilöiden vähemmän puhuttuihin ”kyseenalaisiin” tekoihin joka tässä tapauksessa meinaa, Tsaikovskin  romanttisia ongelmia nais ja  mies-oletettujen kanssa.

Chamberlain veti mainion pääosan ja Russellin tuttuun tyyliin  elokuva oli visuaalisesti hieno, vaikka tälläkin kertaa Russellille tyypillinen karnevalistinen meininki sijoittui vasta loppupuoliskolle.

The Music Lovers on  vallan mainio ja tyylikäs historiallinen  säveltäjä-biopick ala Ken Russell ja 2.paras tämän aihepiirin elokuva Lisztomanian jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Vapauden voitto(1985)

 Alkuperäinen nimi: Revolution

Ohjaaja: Hugh Hudson

Käsikirjoitus: Robert Dillon

Pääosissa: Al Pacino, Nastassja Kinski, Donald Sutherland, Dexter Fletcher, Steven Berkoff, Annie Lennox, Richard O’Brien,  Graham Greene, Robbie Coltrane 

Nyt arvostelussa Hugh Hudsonin(Tulivaunut) ohjaama lievästi aliarvostettu toinen historiallinen spektaakkeli kasarilta, joka ilmestyessään floppasi ja sai Al Pacinon pitämään 4 vuoden tauon näyttelemisestä, mutta kyseessä on kuitenkin mainettaan parempi teos.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: eletään 1770-luvun loppua,  jolloin USA itsenäistyi, mutta siitä huolimatta käytiin sotaa brittejä vastaan edelleen ja  kalastaja Tom Dobb ja hänen poikansa Ned joutuvat väärinkäsitysten kautta mukaan konfliktiin itsenäisyydestä.

Kuten totesin niin kyseessä mainettaan parempi teos, etenkin visuaalisen puolen ja musiikin osalta ja musiikista vastasi allekirjoittaneen suosikki elikkä John Corigliaano, mistä krediittiä.

Ja kuten Herzogin ja Klausin tositapahtumiin löyhästi perustuvat  historialliset spektaakkelit vuosilta 1972-87  elikkä Aguirre, Fitzcaralldo ja Cobra Verde, niin Vapauden voitto on napakka ja ytimekäs parin tunnin pläjäys, joka ei venytystä olisi kaivannut, sillä tarina ydin saatin kerrottua hyvin parissa tunnissa.

Vapauden voitto on huonosta maineestaan huolimatta näyttävä ja visuaalisesti hieno kasarin historiallinen spektaakkeli, jonka lähinnä katsoo visuaalisen puolen ja Coriglianon musiikin osalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Crow(2024)

 Ohjaaja: Rupert Sanders

Käsikirjoitus Zach Baylin & William Schneider( James O’ Barr:in sarjakuvan pohjalta)

Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Sami Bouaijila, Josette Simon, Isabella Wei,  Jordan Bolger

Nyt arvostelussa 16 vuotta Develompment Hell-vaiheessa ollut remake rakastetusta ysärin klassikosta, joka vihdoin ja viimein sai ensi-iltansa ja sai murska-arviot valtamedian ns ”kriitikoilta” ja aiheutti yleistä pahennusta originaalin fanien keskuudessa.

Mutta onko elokuva tosiaan aiheuttamansa ns  ”kohun” veroinen? No ei tod ole.

Vaikka tarina sama kuin ennenkin, onneksi tästä ei väännetty kuva kuvalta-versiota Gus Van Santin surkuhupaisan Psyko-remaken(1998) tyyliin vaan 6 vuoden takaisen Suspiria-remaken tyyliin The Crow vuosimallia 2024 tuo tuttuun tarinaan uusia näkökulmia, viboja ja hahmoja.

Eniten tämä aiheutti ennakkoon kohua pääosaan esittäjän takia, sillä kukaan ei voi korvata Brandon Lee:n ikonista ja surullisenkuuluisaa viimeiseksi jäänyttä roolia ja vuosien varella, kun tämä remake oli DH-vaiheessa pääosaan olivat ehdolla mm Ryan Gosling, Bradley Cooper, Jason Momoa, Robert Pattinson  ja Tom Hardy, mutta lopulta rooliin valittiin Pennywisenä tunnettu ja jouluna ensi-iltansa saavan 3.Nosferatu-filmatisoinnin pääosaa esittävä Skarsgård, jonka roolisuoritusta valtamedian ns”kriitikot” ruotivat kovin sanoin, mutta allekirjoittaneen mielestä ihan kelpo roolin veti, vaikka allekirjoittanut mielestä Adam Driver tai Sharlto Copley olisi passelimpi valinta pääosaan ja paljon lähempänä päähenkilön ulkonäköä sarjakuvassa ja originaalissa filmatisoinnissa.

Yksi asian mikä pisti allekirjoittaneen silmään oli leffan suomennos, sillä Crow oli suomennettu Korpiksi, vaikka kyseessä on Varis ja tämä myös toistui originaalin suomennoksessa, joten eipä ole  30 vuodessa kääntäjien englanninkielen osaaminen edistynyt.

The Crow vuosimallia 2024 ei missään nimessä tavoitta originaalin synkkää ja traagista tarinaa ja ilmapiiriä, mutta on sentään tyylikäs, viihdyttävä ja originaalia verisempi remake, joka ei sorru toistamaan originaalia kuva kuvalta, vaan onnistui adoptoimaan  tutun tarinan  uusin kääntein ja kuvioin kerrottuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Osasto 291-Detroit(1978)

 Alkuperäinen nimi: Blue Collar

Ohjaaja: Paul Schrader

Käsikirjoitus: Paul & Leonard Schrader

Pääosissa: Harvey Keitel, Richard Pryor, Yaphet Kotto, Cliff DeYoung, Ed Begley Jr,  Harry Bellaver, Harry Northup, George Memmoli, Lane Smith, Tracey Walter 

Nyt arvostelussa vuoden 1978 toinen AY-aiheinen draama Norman Jewisonin ohjaaman ja   Stallonen tähdittämä K. O.V.A:n (F.I.S.T) ohella ja tämä oli siis Paul Schraderin 1.ohjaama kokoillan elokuva ja aiemmin  Maanantaina arvostelemani The Yakuzan ja vuotta myöhemmin ilmestyneen draaman Old Boyfriends ja 4 vuotta sitten arvostelemani Mishiman(1985)  ohella 1/4 elokuvista, joiden käsikirjoituksen Schrader kirjoitti Leonard-veljensä kanssa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Checker-takseja valmistavassa tehtaassa työskentelevät kaverukset  Jerry,  Zeke ja Smokey  saavat tarpeekseen tehtaan huonoista oloista, kehnosta palkasta  ja ilkeästä pomosta ja päättävät ryöstää AY-liikkeen kassan, mutta törmäävät korruptioon ja joutuvat pulaan, kun  FBI  kiristää  tuomiota vastaan kaverukset ilmantajiksi ja kaiken lisäksi   AY-pomot saavat vihiä ryöstöstä.

Keitel, Pryor ja Kotto vetivät mainiot pääosat ja eritysesti Pryor veti eri hyvän roolin ja tämä olikin  tv-elokuva Carter’s Army(1970 Lady Sings The Blues(1972)  True Romancessa nähdyn The Mack:in(1973) Jo Dancerin(1986) ja viimeiseksi rooliksi jääneessä David Lynchin (1997) Lost Highwayn ohella Pryorin dramaattiset roolisuoritukset.

Osasto 291-Detroit on jälleen kerran taattua kerrassaan loistavaa  ja tyylikästä 70-luvun rikosdraamaa  ala Paul Schrader.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Yakuza-Samuraiden kirous(1974)

 Alkuperäinen nimi: The Yakuza

Ohjaaja: Sydney Pollack

Käsikirjoitus:  Robert Towne, Paul  & Leonard Schrader 

Pääosissa: Robert Mitchum, Ken Takakura, Richard Jordan, Brian Keith, James Shigeta

Nyt arvostelussa mitä ilmeisemmin Ridley Scottin  Musta sade(1989) leffaa inspiroinut Neo-Noir klassikko 50 vuoden takaa, jonka ohjasi  Sydney Pollack(Korppikotkan 3 päivää,1975) ja tämä oli 1.käsikirjoitus, jonka Paul Schrader sai kaupatuksi, mutta itse asiassa krediitti varsinaisesta tarinasta meni kuitenkin Schraderin Leonard-veljelle ja itse asiassa Paul ja hiljattain edesmennyt Chinatown-käsikirjoittaja Robert Towne  muokkasivat Leonardin tarina käsikirjoituksesi.

Nyt kuitenkin itse asiaan:

Eläköitynyt yksityisetsivä/sotilaspoliisi Harry Kilmer joutuu takaisin töihin, kun ystävä George Tanner lähettää hänet Japaniin etsimään Tannerin tytärtä, jonka  Yakuza on siepannut.

Tytär löytyy elossa, mutta pelastusoperration yhteydessä  Harryn paikallinen ystävä Ken tappaa vahingossa  yhden gangstereista, jota Yakuza ei katso hyvällä ja niin Harry, Ken ja Harryn sidekick Dusty joutuvat vastakkain Yakuzan kanssa.

Robert Mitchum veti hyvän pääosan, vaikka Lee Marvin, jota kaavailtiin alunperin pääosaan, olisi myöskin saattanut vetää hyvän suorituksen ja Robert Aldrich olisi silloin ohjannut tämän.

Triviana mainittakoon, että Scorsese olisi voinnut myöskin ohjata tämän, mutta leffan tuottanut WB halusi ”kokeneen” ohjaajan, mikä onkin jännä juttu, sillä  Scorsese oli jo vuoteen 1974 ohjannut 4 lyhytelokuvaa, 3  kokoillan elokuva, editoinut yhden kokoillan elokuvan ja osittain käsikirjoittanut yhden kokoillan elokuva, jota ei itse ohjannut.

Kaiken lisäksi  vuotta aiemmin ilmestynyt  Scorsesen läpimurtoteos Sudenpesä( Mean Streets) on WB:n elokuva, kuten myöskin niin ikään 1974 ilmestynyt Alice ei enää asu täällä, ILLasta aamuun(1985) ja Mafiaveljet(1990) ja 2 vuotta myöhemmin alkoi Scorsesen ja Paul Schraderin  4 elokuvan yhteistyö Taksikuskin myötä.

Joka tapauksessa Yakuza  on kerrassaan loistava , on tyylikäs ja jännittävä Neo-Noir-klassikko 50 vuoden  takaa ja taas vaihteeksi  hyvä esimerkki siitä uimahallit on vaarallisia paikkoja ja tiukassa tilanteessa mikä vain käden ulottuvilla oleva objekti kelpaa  itsepuolustusvälineeksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

New York Stories(1989)

 Nyt arvostelussa vaihteeksi vähän erilainen episodielokuva, joissa yhdistävänä tekijänä tapahtumalokaatio, elikkä New York

Life Lessons

Ohjaaja: Martin Scorsese

Käsikirjoitus: Richard Price

Pääosissa: Nick Nolte, Rosanna Arquette, Steve Buscemi, Patrick O’ Neal, Jesse Borrego, Illeana Douglas, Deborah Harry, Peter Gabriel

Taiteilija Lionel Dobie painii työ ja naisongelmien kanssa. Mukana myös yllättävässä Cameo-roolissa Peter Gabriel.

Life Without Zoe

Ohjaaja: Francis Ford Coppola

Käsikirjoitus: Francis Ford & Sofia Coppola

Pääosissa: Heather McCombie, Giancarlo Giannini, Talia Shire, Don Novello, Adrien Brody, Chris Elliott, Carmine Coppola, Caroline Bouquet

Hotellissa asuva huilistin ja etä-äidin tytär Zoe tekee juttua koulun lehteen Sheikin veljenpojasta, joutuu keskelle ryöstöä ja yhdistää perheensä jälleen yhteen.

Oedipus Wreck

Ohjaus & Käsikirjoitus: Woody Allen

Pääosissa: Woody Allen, Mae Questel, Mia Farrow, Julie Kavner, George Schindler, Larry David, Kirsten Dunst, Mike Starr, Ira Wheeler

50-vuotias asianajajafirman osakas Sheldon Mills häpeää äitiään, joka kertoo julkisesti poikansa lapsuuden nolot yksityiskohdat ja sabotoi poikansa yrityksiä löytää itselleen vaimo.

Erään päivänä Sheldon  vie äitinsä naisytävänsä Lisan ja hänen 3 lastaan katsomaan taikuria, joka pyytää Sheldonin äidin vapaaehtoiseksi avustajaksi taikatemppua varten, mutta yhtäkkiä katoaa tempun jälkeen ja äidin katoamisen myötä Sheldon huomaavan elämänsä olevan paremmin.

Mutta Sheldonin iloa jää lyhyeksi, kun äiti ilmestyy taivaalle ja jatkaa samoja puuhia kuin ennenkin.

Sitten Lisa jättää Sheldonin ja Sheldon päättää hämärän ennustajaeukko Trevan avulla tuoda äitinsä takaisin elävien kirjoihin

Lopuksi yhteenveto episodeista:

Life Lessons oli paikoittain ihan hupaisa tarina taiteilijan elämästä ja Nolte veti mainion pääosan, mutta eniten tässä jäi tökkimään musiikin puute, sillä tässä soi lähes koko ajan Procol Harumin Whiter Shade of Pale, josta saattaa tulla allekirjoittaneelle korvamato.

Life Without  Zoe

Melkoinen outolintu, jos tätä vertaa Coppoloiden muuhun tuotantoon ja parhaiten tästä jäi mieleen erikoinen rosvojoukko, joka syystä tai toisesta eivät käyttäneet minkään sortin naamioita vaan ryöstivät hotellin omilla kasvoillaan ja tyhmempikin  tietää, että  ei kannata rötöstellä omalla naamalla, koska silloin kiinnijäämisen riski on suuri.

Oedipus Wrecks sentään oli erittäin hauska ja ainoa episodeista, joka nauratti ihan ääneen ja erityisesti Julie Kavner veti hyvän roolin hämäränä ennustajana.

Lopuksi pisteytykset kullekin episodille ja kokonaisarvosana leffalle yleisellä tasolla.

Life Lessons⭐️⭐️⭐️⭐️

Life Without Zoe⭐️⭐️

Oedipus Wrecks⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Arvosana kokanaisuudessaan⭐️⭐️⭐️⭐️

Legenda nimeltään 1900(1998)

 Alkuperäinen nimi: La leggenda del pianista sull’oceano

Tunnetaan myös nimellä: The Legend of 1900

Ohjaaja Giuseppe Tornatore

Käsikirjoitus: Giuseppe Tornatore( Alessandro Barricon novellin Novecento pohjalta)

Pääosissa: Tim Roth, Pruitt Taylor Vince, Bill Nunn, Clarence Williams III, Melanie Thierry, Peter Vaughan, Gabriele Lavia

Nyt arvostelussa Giuseppe Tornatoren( Cinema Paradiso,1988) vastine Titanicille, joka oli jo allekirjoittaneelle tuttu Giorgio Cavazzanon Hiiri-version myötä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tarina lähtee käyntiin, kun trumpetisti Max Tooney on myymässä trumpettia, mutta päätyykin kertomaan tarinaa erikoisesta ystävästään, pianistista nimeltään Danny Boodman T.D. Lemon 1900, joka tunnetaan lyhyesti ja ytimekkäästi nimellä 1900.

Erikoisen nimensä  pianovirtuoosi on saanut, koska sattui syntymään vuoden 1900 1.päivänä, jolloin laivan hiilivastaava Danny löysi hänet laivan juhlasalista  sitruunalaatikosta.

Eeppisten pianosoittotaitojen ja erikoisen nimensä lisäksi 1900 on myös siitä erikoinen, sillä hän on elänyt koko ikänsä laivalla, eikä ole poistunut koskaan laivasta.

Tarina siis etenee takaumien kautta kerrottuna, keskittyen Maxin ja 1900:n ystävyyteen ja seikkailuihin  laivalla, joihin lukeutuu mm pianokaksintaistelu  ”Jazzin keksijänä” tunnettua Jelly Roll Mortonia vastaan.

Roth ja Vince vetivät hyvät pääosat ja krediittiä musiikeista, joista vastasi Cinema Paradison tapaan Ennio Morricone.

Silti parempi rakkaustarina kuin Titanic.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Deadpool & Wolverine(2024)

 Ohjaaja: Shawn Levy

Käsikirjoitus: Shawn Levy, Ryan Reynolds, Rhett Reese, Paul Wernick, Zeb Wells 

Pääosissa: Ryan Reynolds, Hugh Jackman,  Emma Corrin,  Mathew Mcfayden, Morena Baccarin, Leslie Uggams, Rob Delaney Aaron Stanford, Dafne Keen , Jon Favreau, Wesley Snipes, Jennifer Garner, Channing Tatum, Chris Evans

Nyt arvostelussa Punaisen Spandextyypin 3.seikkailu, joka on samalla MCU:n 34.elokuva ja 5.vaiheen 4.osa sekä Wolverinen  10.seikkailu ja vihdoin ja viimein Disney sai hommattua  Punaisen Spandextyypin itselleen, niin eipä ollut yllätys, että yhteinen elokuva puhuvan Ahman kanssa olisi ajan kysymys.

Joka tapauksessa juoni menee suuriin piirtein näin:

Epäonnistuttuaan hakemaan paikka Avengersien riveissä Punainen Spandextyyppi päättä jättää ikonisen pukunsa narikkaan ja päätyy autokauppiaaksi ja sitten on tiedossa synttärit, jotka keskeytyvät ikävästi, kun TVA:n tyypit ilmestyvät ovelle ja sieppaavat Spandextyypin mukaansa ja niin Spandextyyppi päätyy seikkailemaan puhuvan Ahman kanssa vaihtoehtoisessa universumissa, jossa suurin osa sankareista on vainaa ja Professori Xavierin ilkeä kaksoissisar  Cassandra Nova rulettaa, joten Spandextyyppi ja ahma ryhtyvät taisteluun ja saavat avukseen X-23:n, Bladen Elektran ja vihdoin ja viimein  Gambitin Channing  Tatumin tulkitsemana.

Vaikka  Punainen Spandextyyppi on nykyään siis Disneyn leivissä, mutta onneksi siitä huolimatta Veri, F-sanat ja häröt läpändeerosit lentelevät yhä edelleen ja enpä muista milloin olisin naurannut näin paljon elokuvateatterissa ja erityismaininta menee nokkelille alkuteksteilke, jossa Spandextyyppi tekee selvää jälkeä TVA:n tyypeistä käyttämällä aseena Ahman luurankoa ja toinen maininta nokkelalle musiikinkäytölle, sillä tämän jälkeen Travoltan ja ONJ:n Grease-duettoa ja Madonnan Like a Payeriä ei voi olla kuuntelematta nauramatta.

Kauan odotettu Punaisen Spandextyypin ja puhuvan Ahman yhteinen seikkailu täytti kaikki ennakko-odotukset ja tämä oli tähän hauskin MCU:n leffa ja DP-trilogian paras osa allekirjoittaneen kirjoissa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alien: Romulus(2024)

 Ohjaaja: Fede Alvarez

Käsikirjoitus: Fede Alvarez & Rodo Sayagues

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Reneaux, Isabela Merced, Spike Fearn, Aileen Wu

Nyt arvostelussa oikein ensi-illassa nähty Alien-saagan 7.osa, jonka on  erinomaisen Don’t Bearthe(2016)  tekijöiden käsialaa ja Alien-saagan aikajanalla   tämä sijoittuu 8.matkustajan ja Aliensin väliseen aikaan.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Joukko Weyland Yutanin kaivos-siirtokunnassa asuvia kaivosalan ihmisiä +androidi kyllästyvät kurjiin työ ja elinolosuhteisiin ja ottavat hatkat kiertoradalla pyörivälle avaruusasemalle, jossa odottaa ikävä yllätys, kuten saattaa arvata.

Alvarez on on onnistunut luomaan lähdemateriaalille uskollista menoa ja ja muutama nokkela hatunnosto 8.matkustajaa ja Aliensiä kohtaan mahtui mukaan.

Alien: Romulus on saagan 3.paras osa 8.matkustajan jälkeen ja toivottavasti tämä tienaa hyvin lippuluukulla, sillä loppu antoi vihjailua mahdollista jatkoa varten.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Longlegs(2024)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Osgood Perkins

Pääosissa: Maika Monroe, Nicolas Cage, Blair Underwood, Alicia Witt,

Nyt arvostelussa kesän puhutuin kauhuelokuva, jonka on ohjannut ja kirjoittanut  legendaarisen Anthony Perkinsin  poika Osgood.

Juoni lyhyesti ja ytimekkästi:

Eletään ysärin alkua, jossa nuori FBI-agentti Lee Harker tutkii Oregonissa tapahtuneita  perhesurmia, joissa isä on tappanut vaimon ja lapset ja lopuksi itsensä, mutta erikoisen tapauksista tekee sen, että  rikospaikoilla ei näy jälkiä tekijän läsnäolosta ja ainoa johtolanka on paikoilta löytyneet Zodiac-henkiset kryptisiä koodeja sisältävät viestit, jotka on allekirjoittanut Longlegs-niminen tyyppi.

Mitä pidemmälle tutkimukset etenevät, paljastuu että Longlegs on tappanut jo 70-luvulta lähtien ja Longlegsillä vaikuttaa olevan yhteys Harkeriin.

Vaikka synopsis haiskahtaa vahvasti Uhrilampailta ja Se7eniltä niin Longlegs kulkee  hyvin omia polkujaan sortumatta matkimiseen ja  Perkins osaa luoda hyvää ja painostavaa tunnelmaa ”mieltäylentävällä” kuvastolla  ja  kuvakulmilla, joissa nokkelasti käytetään  ikkunaa tai oviaukkoa, mutta katsojia hämätään ovelasti, sillä ikkunoihin ja oviaukkoihin ei ilmestyy mitään creepyä, mikä loi hyvin tunnelmaa.

Longlegsin varsinainen valttikortti on sen erikoinen markkinointityylii, sillä erikoisten trailerien ohella Cagen läsnäolosta leffasta ei mainittu mitään etukäteen ja lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Cage vetääkin elokuvan nimikkohahmona uransa parhaimman roolin moneen vuoteen.

Longlegs on aidosti jännittävä ja paikoittain hyvin painostava kauhuelokuva, jollaisia harvemmin enää tehdään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Beverly Hills Kyttä: Axel F(2024)

 Alkuperäinen nimi: Beverly Hills Cop: Axel F

Ohjaaja: Mark Molloy 

Käsikirjoitus: Will Beall, Tom Gormican, Kevin Etten

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Ashton, Paul Reiser, Bronson Pinchot, Taylour Paige, Joseph Gprdon-Levitt, Kevin Bacon, Luis Guzman

Nyt arvostelussa vuoden puhutuin elokuva, 30 vuotta odotettu jatko-osa BHC:lle, jota hardcore-BHC-fanien harmiksi ei tuotu teatterilevitykseen, vaan Netflixiin, mutta onneksi tunnen eräitä, joilla on NF käytössä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Axel Foley lähtee taas Beverly Hillsiin, kun hänen  asianajajana toimiva tyttärensä Jane joutuu pulaan meneillään olevan keissin takia ja nykyään yksityisetsivänä toimiva Billy Rosewood katoaa hämärissä olosuhteissa.

Kun Axel saapuu kaupunkiin, on luvassa taas ryminää, räiskettä ja läppää tuttuun BHC-tyyliin.

Vaikka Eddien leffat ovatkin olleet Tuhannen tilanteen miehen(1997) jälkeen enimmäkseen kuraa muutamaa kohtalaista leffaa lukuunottamatta on BHC 4 :ssa näkyy  aito tekemisen riemu ja innostus aihetta kohtaan ja vanhan koulukunnan katsojien riemuksi leffan huumoriosastoa ei ole alettu vesittämään Woken nimissä  vaan Eddien läpät ovat edelleen aidosti hauskoja  ja eniten ääneen nauratti repliikki”Kuka hiton römpsärätti soittaa tähän aikaan yöstä?”

Ja kuten näissä kasarin klassikkojen  jatko-osissa on tapana, pientä fanserviceä ja viittauksia aiempiin osiin  on ripoteltu pitkin leffaa, ja erityisen hauskasti tässä oli heitetty sekaan nokkela viittaus  Sandler-universumiin, kun  Christopher McDonald vilahtaa pienessä roolissa golf-pelaajana.

Beverly Hills Cop: Axel F on yllättävän hauska ja erinomainen  jatko-osa, jota kannatti odottaa 30 vuotta ja toivottavasti suunnitteilla oleva 5.osa on on yhtä hupaisa ja toivottavasti se pääsee teatterilevitykseen asti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Puhallettu 60 sekunnissa(1974)

 Alkuperäinen nimi: Gone in 60 Seconds

Ohjaus & Käsikirjoitus: H. B. Halicki

Pääosissa: H. B. Halicki,   Roland Halicki, Marion Busia,  Jerry Daugirda, Markos Kotsikos

Nyt arvostelussa legendaarinen kuminpoltoleffa, jonka enemmistö tuntee paremmin Nic Cagen tähdittämänä  uustintafilmatisointina 24 vuoden takaa, joka on vallan mainio ja viihdyttävä leffa, mutta tämä 50 vuoden takainen originaali voittaa sen 100-0 uniikin toteutuksen ja 2 ennätyksen- 93 mällätyn  auton ja huimat 40min 105 minuutin leffasta kattavan  takaa-ajon osalta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: 

Autovakuutuksia  ja petoksia sivubisneksenä hoitava autovaras Madrian Pace ja hänen  koplansa saavat   400 000 $ keikan, jonka kohteena on tietyt 50 autoa, jotka pitäisi puhaltaa  parin päivän aikana.

Sitten erään  varastetun  Cadillacin kontista löytyy hepoa  miljoonien edestä, päättä Pace hävittää kaman sekä auton, mistä koplaan kuuluva  Eugene ei tykkää, joten Eugene ilmiantaa Pacen anonyymisti poliisille ja näin päästään edellä mainitun 40  minuuttisen takaa-ajon ja 93 auton mälläämisen pariin.

Hieno, viihdyttävä ja tyylikäs old school-kuminpolttoleffa, jollaisia ei enää tehdä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Ohjelmoidut lihakset(1986)

 Alkuperäinen nimi: Vendetta  dal futuro

Tunnetaan myös nimellä: Hands of Steel

Ohjaaja: Sergio Martino

Käsikirjoitus: Sergio Martino, Scauro Scavolini,  Elisa Livia Briganti, John Crowther

Pääosissa: Daniel Greene, John Saxon, George Eastman, Janet Agren

Legendaarinen Italian B-luokan elokuvateollisuus iskee taas vaihteeksi  Sergio Martinon toimesta ja tällä kertaa rif-offailun kohteena on  Cyberpunk-klassikkoTerminaattori ja tälläkin kertaa Italialaiset ovat myöskin joutuneet rif-offailun kohteeksi, sillä tässä nähty kädenvääntö-teema  napattiin vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Stallone-elokuvaan Over the Top.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Vaihtoehtoisessa vuodessa 1997  hämärä keksijä Francis Turner(John  Saxon) on luonut Kyborgin, joka on 70%kone ja 30%ihminen. 

Sitten Paco-niminen borgi kääntyy luojaansa vastaan ja ottaa hatkat ja päätyy vääntämään kättä rekkakuskien kanssa paikalliseen baariin.

Sitten alkaa sattumaan ja tapahtumaan, kun onnistuu suututtamaan rekkakuski ylivertaisilla kädenväätötaidoillaan ja pian alkaa takaa-ajo halki Arizonan ja rekkakuskien lisäksi Pacoa jahtaavat  myös G-mies(oletetut )ja Turnerin kätyrit.

Ryminä ja räiskettä tästä ei puutuu ja Italian B-luokan elokuvateollisuuden perinteitä kunnioittaen menoa säestää mielettömän hyvä soundtrack, josta tällä kertaa vastaa Goblin-yhtyeen Claudio Simonetti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019(1983)

 Alkuperäinen nimi: Dopo la Caduta di New York

Tunnetaan myös nimillä: 2019: After the Fall of New York, After the Fall of New York

Ohjaaja: Sergio Martino

Käsikirjoitus:  Sergio Martino, Ernesto Gastaldi,  Gabriel Rossini

Pääosissa: Michael Sopkiw, George Eastman, Anna Kanakis, Valentine Monnier

Nyt arvostelussa 1/4 Sergion ohjaama ja osittain käsikirjoittama  sarjassamme post-apokalyptistä  meininkiä tarjoava italohuttu, joka rip-offaa sellaisia genren klassikoita  kuten Pako New Yorkista ja Mad Max 2 ja tällä kertaa italialaiset ovat joutunet myöskin rip-offailun uhriksi, sillä modernimipi genren klassikko Ihmisen pojat(2006) ”lainailee” elementtejä tästä leffasta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Taas vaihteeksi kuvitteellisessa vuodessa 2019 ydintuho on koetellut maailmaa muuttaen suurimman osan eloonjääneistä mutanteiksi, nais(oletetut) steriileiksi ja New Yorkin wastelandiksi, jossa taistelevat   mutantit, mutaatioilta välttyneet, Pan-amerikkailainen liitoutuma ja  Eurooppalais-Afrikkalais-Aasialaisen liittoutuma, joka tunneltaan nimellä Eurac.

Tarinan sankari Parsifal ja  joukko  muita värikkäistä personaalisuuksia lähtevät pitkälle  ja vaarojen  täyttämälle seikkailulle etsimään maailman viimeistä  hedelmällistä nais(oletettua ja  kohti Alfa Centauria, jonne olisi tarkoitus perustaa uusi siviilisaatio.

After the Fall of New York on jälleen kerran taattua italolaatua, elikkä kökköä näyttelemistä, juoni  täynnä epäloogisuuksia ja vailla järjen häivää, mutta toisin kuin 98% nykyelokuvissa, tässä paistaa aito tekemisen riemu ja innostus elokuvaa kohtaan,  joka välttyy myös katsojalle  ja kuten muissakin B-luokan italo-klassikoista, niin tässäkin on aivan mielettömän hyvä soundtrack, josta vastasivat alan konkarit, elikkä De Angelisin veljekset Guido ja Maurizio.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Blastfighter(1984)

 Ohjaaja: Lamberto Bava

Käsikirjoitus: Massimo & Luca De Rita( Morando Morandinin & Francesco Costan tarinan pohjalta)

Pääosissa: Michael Sopkiw, George Eastman, Valentina Forte

Nyt arvostelussa taas yksi italoklassikko, josta piti alunperin tulla Lucio Fulcin ohjaama post-apokalyptinen  leffa  ja jatko-osa Fulcin ohjaamalle  Fred   Williamson-rymistelylke Warriors of the Year 2072, mutta Blastfighter päätyi sitten Bavan Lamberton ohjaamaksi eräjorma-actioniksi,, jonka tarina ”lainailee” elementtejä eräjorma-genren klassikoista Syvä joki ja 1.Rambo.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Ex-kyttä Jake ”Tiger” Sharp vapautuu vankilasta istuttuaan 7 vuoden kakun tapettua  roiston, joka tappoi hänen vaimonsa.

Sitten Jake tapaa kaverinsa Jerryn, jonka lahjoittaa hänelle SPAS 12-haulikon, jolla olisi tarkoitus ampua syyttäjä, joka järjesti Jaken linnaan 7 vuotta aiemmin.

Mutta Jake ei jaksa enää tappamista, joten hän ottaa hatkat haulikon kanssa mökille, hautaa haulikon lattialautojen alle ja päättää viettää laadukasta isä-tytär-aikaa tyttärensä Connien kanssa.

Suunnitelmiin tulee muutos, kun sikailevia metsästäjiä saapuu maisemiin ja Jake joutuu kaivamaan SPAS:in lattian alta, kun metsästäjä ampuvat Jaken suosikki kauriin ja pisteenä I:n päälle ahdistelevat ja tappavat Connien.

Elikkä tuttua Italo-laatua taas vaihteeksi Fulcin hovisäveltäjä Fabio Frizzin  hienon soundtrackin ja aikaansa nähden huippumodernin SPAS-haulikon  säestämänä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Johnny Mnemonic-Kuolelman kuriiri(1995):

 Ohjaaja: Robert Longo

Käsikirjoitus: William Gibson

Pääosissa: Keanu Reeves, Dolph Lundgren, Dina Meyer, Ice-T, Henry Rollins,  Udo Kier, Takeshi Kitano, Denis Akiyama, Don Francks, Barbara Sukowa

Nyt arvostelussa William Gibsonin(Neuromancer) kynäilemä  unohdettu  ja lievästi  aliarvostettu ysärin Cyberpunk-klassikko, joka  samana vuonna julkaistun Virtuosityn kanssa esitteli kansalle VR-teknologian.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään  vaihtoehtoista vuotta 2021, jossa taudit ja Yakuza riehuvat kaduilla ja  ihmisten aivoihin asennettava data on käypää valuttaa, jonka vuoksi ollaan jopa valmiita tappamaan.

Päähenkilö Johnny kuuluu tähän edellä mainittuun vähemmistöön, jonka päässä on dataa, mutta pian Johnnyn pään  perässä ovat Yakuza ja mieleltään hervoton saarnaaja, sillä Johnny päässä oleva data sattuu olemaan lääke meneillään olevaan NAS-pandemiaan.

Jos lasketaan paraikaa tuotannossa oleva 5.John Wick-leffa, videopeli Cyberpunk 2077 ja tämä, niin Keanu on näytellyt tähän päivään  mennessä  9 kertaa hahmoa, jonka etunimi on John tai Johnny, joten ilmeisesti on käsikirjoittajilla ollut  ideoista puutetta  keksiä  hyviä etunimiä päähenkilölle.

Keanu sentään veti ihan hyvän pääroolin, mutta sen sijaan show’n varastivat Dolph saarnaajan roolissa Ice-T J-Bonena, slummien coolimpana  jätkänä, joka johtaa megakorporaatioita  vastaan taistelevaa Lo-Tek-joukkoa.

Johnny Mnenomic tarjoaa taas yhden tyylikkään ja lukuunottamatta ysärin kiusallisen kökköjä  CGI-efektejä visuaalisesti hienon Cyberpunk-leffan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tappajat(1964)

 Alkuperäinen nimi: The Killers

Ohjaaja: Don Siegel

Käsikirjoitus: Gene L. Coon( Ernest Hemingwayn tarinan pohjalta)

Pääosissa: Lee Marvin, Clu Gulager, Angie Dickinson, John Cassavetes, Ronald Reagan, Norman Fell Claude Akins

Nyt arvostelussa  tasan 60 vuotta sitten ensi-iltansa saanut  Neo-Noir-klassikko, jonka ohjasi legendaarinen Don Siegel, jonka CV:stä mainittakoon  50-luvun scifi-elokuvan aatelia edustava  Varastetut ihmiset(1956), 5 Clint Eastwood-elokuvan ja osittain Helsingissä kuvatun Bronson-rymistelyn Puhelin(1977)

 Tarina siis on jo filmattu aiemmin 18 vuotta aiemmin ja tämä jäi Ronald Reaganin viimeiseksi rooliksi ennen siirtymistä poliitikan pariin.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Palkkatappajat  Charlie ja Lee hoitelevat heti leffan alussa kilpa-aja Johnny Northin, mutta saavat myöhemmin selville, että Johnny oli  sekaantunut isoon kupruun ja pian Charlie ja Lee joutuvat napit vastakkain gangsteripomo Jack Browningin kanssa.

Vaikka tämä onkin tehty 1964, elikkä Haysin koodin vielä olessa voimassa, niin siitä huolimatta tämä ei kelvannut NBC:n tv-elokuvaksi, koska pitivät tätä ”liian väkivaltaisena”, joten tästä tulikin sitten Universalin käsissä teatterielokuva, mutta silti takakannessa komeileva K18-leima tuntuu hieman yläkanttiin vedetyltä, sillä väkivalta on aikakaudelle  tyypillistä pyssypaukuttelua, nyrkkitappeluita ja räikeänpunaista tekoverta, elikkä samaa osastoa mitä joka kesä näytetään saman aikakauden Jaska Böndeissä, joten lienee tarpeellista  MEKU:lle palautetta asian tiimoilta.

Lee Marvin oli jälleen kerran äijä paikallaan ja Reagan veti myöskin hyvä roolin, vaikka tämä onkin ainoa roolisuoritus, jonka olen  häneltä nähnyt  ja veikkaan, että aikalaisyleisöllä on mennyt popparit väärään kurkkuun, kun näkivät sankarin rooleista paremmin tunnetun Reaganin  gangsterina,  vähän samaan tyylin kuin  amerikkalainen yleisö reagoi 4 vuotta myöhemmin  Henry Fondan rooliin  Huulihappukostajassa.

Vaikka musiikit eivät jäänet tästä erityisemmin mieleen, niin täytyy silti mainita, että niistä vastaa muuan John Williams, jolle tämän leffan soundtrack oli 9.sävellystyö.

Tappajat vuosimallia 1964 voittaa aiemman filmatisoinnin 100-0, vaikka ei sekään huono ole ja milloin Holywood oppii, että äänenvaimennin ei toimi revolverissa, kuten tässä(kin) leffassa  esitetään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Heinäsirkat(1975)

 Ohjaaja: John Schlesinger

Käsikirjoitus: Waldo Salt( Nathanael Westin novellin pohjalta)

Pääosissa: William Atherton, Karen Black, Donald Sutherland, Burgess Meredith,  Richard Dysart, Jackie Earle Haley, Bo Hopkins, Pepe Serna, Geraldine Page, Billy Barty,  John Hillerman, William Castle

Nyt arvostelussa lievästi aliarvostettu 70-luvun klassikko, joka esitteli kansalle Homer Simpsonin(ei sitä) 12 vuotta ennen Tracy Ullman Show’ta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään 30-lukua Hollywoodissa, jonne  juuri Yalesta valmistunut taiteilija Tod Hackett pyrkii töihin t ja saa paikan  Waterloo-aiheisen elokuvien taustojen maalaajana.

Uudessa kotitalossaan Tod tutustuu naapurissa asuvaan niin ikään elokuva-alelle pyrkivän  Fye Greenerin ja tämän isän Harryn, jolla on koemusta viihdealalta Vaudeville-taiteilijana.

Sitten Faye onnituu lyömään itsensä läpi näyttelijänä ja Fayeen ihastunut Tod saa huomata, että  meno Hollywoodissa on yllättävän rasdollista, vaikka Haysin koodi  onkin siistinyt meno niin valkokankaala kuin seurapiireissä ja Todin harmiksi  Fayellä  riittää vientiä ja montaa ihailijaa, joihin lukeutuu mm tilintarkastaja nimeltään Homer Simpson.

Vain 4 novellia lyhyen uransa aikana kirjoittanut West onnistui hyvin kuvaamaan 30-luvun Hollywoodiin meininkiä, jota ei edes edellisellä vuosikymmenellä tapahtunut Fatty Arbucklen skandaalin johdosta lanseetattu Haysin koodi onnistunut siistimään 98% ja lopussa tarina saa hiema surrealistisia ja kauhumaisia piirteitä.

Krediittiä myös elokuvan hienosta värien käytästä ja soundtrackistä, josta vastaisi John Barry.

Jos haluatte nähdä elokuvan, jossa Pappa-Sutherlandin esittämä kuuluisan tv-isän kaima (spoilerivaara) tappaa Rorschachin, niin tämä on teitä varten  ja muille tätä voi suositella, jos 70-luvun laatudraamat ja historia kiinnostaa ja olisi kyllä vänkää nähdä tästä Simpsonit-parodia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️