Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa(1997)

 Alkuperäinen nimi: Midnight in  the Garden of Good and Evil

Ohjaaja: Clint Eastwood

Käsikirjoitus: John Lee Hancock( John Berendtin kirjan pohjalta)

Pääosissa: John Cusack, Kevin Spacey, Jude Law, Alison Eastwood, Jack Thompson,   Lady Chablis, Irma P. Hall, Geoffrey Lewis, Bob Gunton, Kim Hunter,  Paul Hipp, Leon Rippy

Nyt arvostelussa Clintin 95-vuotissynttärien kunniaksi vähemmän tunnettu ohjaustyö.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Toimittaja John Kelso matkaa tekemään juttua Savannahiin miljonääri Jim Williamsin joulujuhlista, mutta juhlien jälkeen Williams joutuu syytetyksi ”molempiin suuntiin heiluvan” gigolon  Billy Hansonin murhasta.

Syyttäjä vaati Williamsille syytettä 1. asteen murhasta, kun puolustus vetoaa itsepuolustukseen. 

Sillä välin Kelsoo kiertää haastattelemassa paikallisia, jota Williams saisi lievän tuomion ja mukaan mahtuu myös Voodoo-papitar.

Vaikka tämä ennusti 10 vuotta aiemmin ja  hiljattain loppukäsittelyn Spacey-skandaalin, niin siitä huolimatta tämä oli mukaansatempaava ja viihdyttävä true crime/oikeussalidraama ja 2 ja puoli tuntia kului yllättävän nopeasti tämän parissa.

Keskiyön hyvän ja pahan puutarhassa ei ole Clintin tunnetuimpia ohjauksia, mutta silti erinomainen ja lievästi aliarvostettu teos Clintin CV:ssä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️ 

The Legend of Ochi(2025)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Isaiah Saxon

Pääosissa: Helena Zengel, Finn Wolfhard, Willem Dafoe, Emily Watson

Nyt arvostelussa A24-lafkan uusin tuotos ja paremmin musiikkivideoiden ohjaamisen parista tutun Saxonin 1.kokoillan elokuva.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Muotia ja autoja myöten entistä itäblokin maata muistuttava anonyymi saari Mustallamerellä toimii tarinan tapahtumalocaationa ja tarina keskiössä on Orangin, Yodan ja Gizmon risteytystä muistuttavat Ochi-nimiset oliot, joita saaren asukkaat pelkäävät ja metsästävät öisin.

Päähenkilö Yuri löytää ansaan jääneen Ochi-poikasen ja päättää viedä olion kotiin hoidettavaksi, mutta totuus paljastuu Yurin velipuolelle Petrolle, joka lupaa olla kertomatta asiasta isälle ja niin Yuri lähtee viemään Ochi-poikasta takaisin oman lajinsa edustajien luokse, perässään isä  Maxim, Petro ja loput velipuolista, jotka pitävät Ochia edelleen vaarallisena petona.

Vaikka leffa onkin visuaalisesti hieno ja kuvauksessa  näkyy selvästi Saxonin tausta musiikkivideoiden parista, niin siitä huolimatta on ollut iso riski antaa 10 miljoonan budjetin kokoillan leffa ensikertalaisen ohjattavaksi/kirjoitettavaksi ja  ilmeisesti   tästä johtuen  leffa on tähän mennessä takonut lippuluukuilla vain vaivaiset 3,6 miljoonaa, joten flopilta tämä ikävä kyllä vaikuttaa, joten A24 olisi kannattanut santsata nimekkään ohjaaja ja 2.käsikirjoittajan palkkaamiseen, jolloin lopputulos lippuluukuilla olisi positiivisempi.

Vaikka tarina olisi kaivannut ehkä hieman hiomista, mutta täytyy kyllä nostaa hattua leffan visuaaliselle puolelle, joka yhdistelee aitoja luontokuvia Matte Paintingin- taustojen kanssa ja nimikko-otukset on puolestaan toteutettu käyttäen old school nukketekniikkaa, animaatiota ja CGI-animaatiota, mikä yhdessä  David Longstrethin John Williams-henkisen soundtrackin kanssa loivat tähän kivan kasarimaisen tunnelman.

Lisäksi Willem Dafoe veti tuttuun tyyliin hyvän sivuosan ja Dafoen käyttämästä haarniskasta tuli vahvasti mieleen Herzog/Kinski-klassikko Agguirre(1972), mikä lienee viittaus kyseiseen teokseen.

Vaikka The Legend of Ochi ei yllä täyteen potenttialiin studion kehnon päätöksen pistää kokematon ensikertalainen 10 miljoonaan  kokoillan leffan ohjaajaksi/kirjoittajaksi, niin siitä huolimatta visuaalisen puolen ja Dafoen lystikkään sivuosan takia tämän katsoi kertaalleen läpi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Warfare(2025)

 Ohjaaja: Alex Garland & Ray Mendoza

Käsikirjoitus: Alex Garland & Ray Mendoza

Pääosissa: Will Poulter, Michael Gandolfini,  Cosmo Jarvis, Kit Connor, Finn Bennett, Joseph Quinn, Charles Melton, Noah Centineo, D’ Pharaoh Woon-A-Tai 

Alex Garland palaa sotimisen pariin taas vaihteeksi ja tällä kertaa tositapahtumiin perustuen, tarkemmin ottaen apulaisohjaaja/käsikirjoittaja/veteraani Mendozan omakohtaisiin kokemuksiin perustuen ja Mendoza toimi teknisenä neuvonantajana Garlandin viimevuotisen Civil Warin kuvauksissa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Navy Seal:it ja merijalkaväki jäävät pahan mottiin erääseen kaksikerroksiseen omakotitaloon Ramadin toisen taistelun aikana ja leffa kuvaa jermujen selviytymistä  neljän seinän sisällä ylivoimaista vihollista. vastaan .

Koko tarinan sijoittaminen neljän seinän sisälle luo klaustrofobista  jaa kaaottista tunnelmaa ja  hienon äänisuunnittelun myötä tuntuu siltä, että olisi itse  jermujen mukana paikan päällä.

Ennen  lopputekstejä nähdään  tositapahtumiin perustuville elokuville tyypillinen kuvakollaasi päähenkilöistä, mutta suurin osa naamoista on blurrattu, mikä on vaihteeksi ihan ymmärrettävää, sillä tuskin moni  tapahtumista paikan päällä kokenut veteraani haluaa muistella tapahtumia, mene ja tiedä.

Warfare tarjoaa vaihteeksi realistisemman sotaelokuvan ilman genren kliseitä ja turhaa jenkkipropagandailua.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Paluu Lepakkoluolaan(2003)

 Alkuperäinen nimi: Return to the Batcave: The Misadventures of Adam and Burt

Ohjaaja: Paul A. Kaufman 

Käsikirjoitus: Duane Poole

Pääosissa: Adam West, Burt Ward, Frank Gorshin, Julie Newmar, Lee Meriwether,  Lyle Waggoner, Betty White, Curtis Armstrong , Jack Brewer, Jason Marsden

Nyt arvostelussa yksi oudoimpia ja ei viralliseen jatkumoon kuuluva Batman-filmatisointi.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tarina polkaistaan käyntiin, kun dementoituneen oloinen Adam West, joka kutsuu hovimestariaan  Jerryä Alfrediksi saa kustun hyväntekeväisyysjuhliin ja eikä siinä vielä kaikki, sillä jostain kumman syystä West:in  vaatekaapissa roikkuu  tv-sarjassa  käytetty rooliasu ja sen sijaan, että West käyttäisi portaita, hän liukuu autotalliin seinän taakse kätketyn ja niin ikään sarjasta tutun palomiestangon avulla.

Juhliin on  myös kutsu Burt Ward ja kesken juhlien joku varastaa sähkökatkon turvin juhlien vetonaulan, elikkä sarjassa köytetyn Batmobilen, joten Adam ja Burt lähtemään  hakemaan autoa takaisin ja selvittäessä auton olinpaikkaa varkaan jättämien outojen vihjeiden ja kertojaäänen siivittämänä, dynaaminen duo muistelee  sijaisnäyttelijöiden tähdittämien takaumien kautta, miten tapasivat ensimmäistä kertaa sekä  mitä sarjan kulisseissa ja sen ulkopuolella sattui ja tapahtui.

Selvästi on yritetty saada sarjan Camp-henkeä tähän, mutta hirvein lopputuloksin, sillä seniori-ikäisten West:in ja Ward:in koheltaminen aiheuttaa lähinnä myötähäpeän tunteen ja käsikirjoitus tökkii, sillä autovarkaan indentitentin selvittää jo putkiaivoisempi katsoja heti alkumetreiltä.

Sen sijaan dynaamisen duon edesottamuksista kertovat takaumat olivat itse varsinaista tarinaa kiinnostavampia ja viihdyttävämpiä, joten ihmettelen, miksei elokuvan tekijät päättäneet tehdä 2 erillistä vajaan puolen tunnin leffaa, joista toinen olisi keskittynyt varastetun  Batmobilen  etsintään ja toinen taas edesottamuksiin sarjan kulisseissa ja sen ulkopuolella.

Paluu Lepakkoluolaan on hyvin, hyvin hämmentävä Batman-filmatisointi, mutta sentään surkuhupaisuudessa voittaa umpisurkean Batman & Robinin(1997) ja jos haluaa nähdä oikeasti hauskan ja virallisen Batman-filmatisoinnin, niin siinä tapauksessa allekirjoittanut suosittelee sarjan pohjalta tehtyä filmatisointia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Land of the Minotaur(1976)

Tunnetaan myös nimillä: The Devil’s Men, Minotaur, The Mask of the Demons

Ohjaaja: Kostas Karagiannis

Käsikirjoitus: Arthur Rowe

Pääosissa: Donald Pleasence, Peter Cushing, Luan Peters, Kostas Karagiorgis

Nyt arvostelussa hyvin tyypillinen 70-luvun okkultismi-aiheinen B-luokan kauhuelokuva, jos tätä sellaiseksi voi edes kutsua.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Kreikassa riehuu kolmen K-kirjaimen kerhoon kaapuihin pukeutunut kultti, joka uhraa turisteja Minotaurusta esittävän patsaan vaatiessa niin.

Paikallinen pappi, Isä Roche on ollut jo pidemmän aikaan tietoinen tapahtumista, mutta paikallinen poliisi pitää pappia huru-ukkona.

Sitten 3 turistia katoaa taas vaihteeksi kultin toimesta, jolloin heitä saapuvat etsimään New Yorkista asti Milo ja Beth ja pian käy ilmi, että koko kylä pappia lukuunottamatta  ovat mukana kultin puuhasteluissa ja kulttia johtaa maanpaossa elävä paroni Corofax.

Kuten alussa totesin, että tästä on kauhu kaukana, sillä näytteleminen on  ihme pönötystä, tarinassa ei ole järkeä ja pisteenä I:n päälle leffa on tekniseltä puolelta vedetty päin  pebaa, sillä dialogi ei täsmää näyttelijöiden suun liikkeisiin ja leffan loppupuolella  budjetti näyttää  loppuneen, sillä ääniefektit katoavat mystisesti,

On tässä sentään mielenkiintoinen soundtrack ala Brian Eno ja ääniefekteihin varattu budjetti ilmeisesti käytettiin Enon, Pleasencen ja Cushingin  palkkoihin.

Joka tapauksessa Land of the Minotaur  on harvinaisen hupaisa kauhuelokuvaksi ja  jälleen hyvä esimerkki siitä, mitä kaikkea erikoista NF:n kätköistä välillä löytyykään.

Arvoisana⭐️⭐️⭐️

Blood Simple(1984)

 Ohjaaja: Joel Coen

Käsikirjoitus: Joel & Ethan Coen

Pääosissa: John Getz, Frances McDormand, Dan Hedaya, M. Emmet Walsh, Samm- Art Williams

Nyt arvostelussa Coen-veljesten 1.kokoillan elokuva.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Texasilainen ravintoloitsija Julian saa tietää, että hänen  vaimonsa Abby ja kyyppari Ray vehtaavat hänen selän takanaan, joten kuvat salarakkaista ottanut yksityisetsivä Loren Visser saa tehtäväksi murhata heidät, mutta  homma lähtee lapasesta, kun  Visser  päättää vetää välistä, elikkä ampuu Julianin Abbyn omistamalla pistoolilla ja ottaa hatkat rahojen kanssa, mutta Rayn saapuessa myöhemmin rikospaikalle homma lähtee vielä pahemmin lapasesta.

Elikkä hyvin tyypillinen Noir-leffa siis kysessä, mutta veljesten omalaatuinen visuaalinen  tyyli  ja tarinankerronta tuo  tähän oman lisänsä ja erityisesti  visuaaliselta puolelta tästä jäi mieleen loppupuolen kohtaus, jossa jossa luodinreiät seinässä valaisevat pimeän huoneen.

Kerrassaan loistava ja tyylikäs debyytti Coen-veljeksiltä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️