Tappajan jäljet(1967)

 Alkuperäinen nimi: Point Blank

Ohjaaja: John Boorman

Käsikirjoitus: Alexander Jacobs, David & Rafe Newhouse( Richard Starkin novellin The Hunter pohjalta)

Pääosissa: Lee Marvin, Angie Dickinson, John Vernon, Carroll O’ Connor, Lloyd Bochner, Keenan Wynn

Nyt arvostelussa toinen Lee Marvinin ja Angie Dickinsonin tähdittämä 60-luvun Neo-Noir-klassikko, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 57 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Mestaririkollinen Walker on heittämässä keikkaa Alcatrazin vankilassa, kunnes joutuu viilatuksi linssiin rikoskumppanien  toimesta ja jää virumaan ammuttuna The Rockiin.

Mutta Walker selviääkin ja lähtee raivaamaan tietää kohti salaperäisen rikosorganisaation johtoporrasta, joka  on vastuussa Walkerin   kohdistuneesta murhayrityksestä ja linssiin viilaamisesta.

Lee Marvin oli jälleen kerran äijä paikallaan ja erityisesti tästä jäi mieleen loppupuolelle sijoittuva kohtaus L.A Riverin  kanaalissa, jossa Lee Marvin antoi Archie Bunkerin kuulla kunniansa ja olipa yllättävä nähdä O’ Connor dramaattisessa roolissa.

Point Blank on taas vaihteeksi yksi tyylikäs ja loistava  60-luvun Neo-Noir-klassikko ja tämän jälkeen voi suositella jatkokatsottavaksi vuotta myöhemmin ilmestynyttä toista yhtä tyylikästä ja loistavaa Boormanin ja Marvinin leffaa, Kahden miehen helvetti( Hell in the  Pacific)

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Musiikinrakastajia(1971)

 Alkuperäinen nimi: The Music Lovers

Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Melvyn  Bragg 

Pääosissa: Richard Chamberlain, Glenda Jackson,  Max Adrian

Nyt arvostelussa sarjassamme samana vuonna The Devilsin kanssa ilmestynyt ja sen varjoon jäänyt tositapahtumia vääristelevä biopick historiallisesta säveltäjästä Ken Russelin ylikuumentuneen mielikuvituksen läpi suodatettuna.

Päähenkilönä seikkailee tällä kertaa Tsaikovski  ja Russellille tuttuun tyyliin   historiallisten tapahtumien  totuudenmukaisen kertomisen sijasta keskitytään  Campin ja Kitsch-kuvaston sekä symboliikan viljelyyn, yleiseen häröilyyn ja historiallisten merkkihenkilöiden vähemmän puhuttuihin ”kyseenalaisiin” tekoihin joka tässä tapauksessa meinaa, Tsaikovskin  romanttisia ongelmia nais ja  mies-oletettujen kanssa.

Chamberlain veti mainion pääosan ja Russellin tuttuun tyyliin  elokuva oli visuaalisesti hieno, vaikka tälläkin kertaa Russellille tyypillinen karnevalistinen meininki sijoittui vasta loppupuoliskolle.

The Music Lovers on  vallan mainio ja tyylikäs historiallinen  säveltäjä-biopick ala Ken Russell ja 2.paras tämän aihepiirin elokuva Lisztomanian jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Vapauden voitto(1985)

 Alkuperäinen nimi: Revolution

Ohjaaja: Hugh Hudson

Käsikirjoitus: Robert Dillon

Pääosissa: Al Pacino, Nastassja Kinski, Donald Sutherland, Dexter Fletcher, Steven Berkoff, Annie Lennox, Richard O’Brien,  Graham Greene, Robbie Coltrane 

Nyt arvostelussa Hugh Hudsonin(Tulivaunut) ohjaama lievästi aliarvostettu toinen historiallinen spektaakkeli kasarilta, joka ilmestyessään floppasi ja sai Al Pacinon pitämään 4 vuoden tauon näyttelemisestä, mutta kyseessä on kuitenkin mainettaan parempi teos.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: eletään 1770-luvun loppua,  jolloin USA itsenäistyi, mutta siitä huolimatta käytiin sotaa brittejä vastaan edelleen ja  kalastaja Tom Dobb ja hänen poikansa Ned joutuvat väärinkäsitysten kautta mukaan konfliktiin itsenäisyydestä.

Kuten totesin niin kyseessä mainettaan parempi teos, etenkin visuaalisen puolen ja musiikin osalta ja musiikista vastasi allekirjoittaneen suosikki elikkä John Corigliaano, mistä krediittiä.

Ja kuten Herzogin ja Klausin tositapahtumiin löyhästi perustuvat  historialliset spektaakkelit vuosilta 1972-87  elikkä Aguirre, Fitzcaralldo ja Cobra Verde, niin Vapauden voitto on napakka ja ytimekäs parin tunnin pläjäys, joka ei venytystä olisi kaivannut, sillä tarina ydin saatin kerrottua hyvin parissa tunnissa.

Vapauden voitto on huonosta maineestaan huolimatta näyttävä ja visuaalisesti hieno kasarin historiallinen spektaakkeli, jonka lähinnä katsoo visuaalisen puolen ja Coriglianon musiikin osalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Crow(2024)

 Ohjaaja: Rupert Sanders

Käsikirjoitus Zach Baylin & William Schneider( James O’ Barr:in sarjakuvan pohjalta)

Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Sami Bouaijila, Josette Simon, Isabella Wei,  Jordan Bolger

Nyt arvostelussa 16 vuotta Develompment Hell-vaiheessa ollut remake rakastetusta ysärin klassikosta, joka vihdoin ja viimein sai ensi-iltansa ja sai murska-arviot valtamedian ns ”kriitikoilta” ja aiheutti yleistä pahennusta originaalin fanien keskuudessa.

Mutta onko elokuva tosiaan aiheuttamansa ns  ”kohun” veroinen? No ei tod ole.

Vaikka tarina sama kuin ennenkin, onneksi tästä ei väännetty kuva kuvalta-versiota Gus Van Santin surkuhupaisan Psyko-remaken(1998) tyyliin vaan 6 vuoden takaisen Suspiria-remaken tyyliin The Crow vuosimallia 2024 tuo tuttuun tarinaan uusia näkökulmia, viboja ja hahmoja.

Eniten tämä aiheutti ennakkoon kohua pääosaan esittäjän takia, sillä kukaan ei voi korvata Brandon Lee:n ikonista ja surullisenkuuluisaa viimeiseksi jäänyttä roolia ja vuosien varella, kun tämä remake oli DH-vaiheessa pääosaan olivat ehdolla mm Ryan Gosling, Bradley Cooper, Jason Momoa, Robert Pattinson  ja Tom Hardy, mutta lopulta rooliin valittiin Pennywisenä tunnettu ja jouluna ensi-iltansa saavan 3.Nosferatu-filmatisoinnin pääosaa esittävä Skarsgård, jonka roolisuoritusta valtamedian ns”kriitikot” ruotivat kovin sanoin, mutta allekirjoittaneen mielestä ihan kelpo roolin veti, vaikka allekirjoittanut mielestä Adam Driver tai Sharlto Copley olisi passelimpi valinta pääosaan ja paljon lähempänä päähenkilön ulkonäköä sarjakuvassa ja originaalissa filmatisoinnissa.

Yksi asian mikä pisti allekirjoittaneen silmään oli leffan suomennos, sillä Crow oli suomennettu Korpiksi, vaikka kyseessä on Varis ja tämä myös toistui originaalin suomennoksessa, joten eipä ole  30 vuodessa kääntäjien englanninkielen osaaminen edistynyt.

The Crow vuosimallia 2024 ei missään nimessä tavoitta originaalin synkkää ja traagista tarinaa ja ilmapiiriä, mutta on sentään tyylikäs, viihdyttävä ja originaalia verisempi remake, joka ei sorru toistamaan originaalia kuva kuvalta, vaan onnistui adoptoimaan  tutun tarinan  uusin kääntein ja kuvioin kerrottuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Osasto 291-Detroit(1978)

 Alkuperäinen nimi: Blue Collar

Ohjaaja: Paul Schrader

Käsikirjoitus: Paul & Leonard Schrader

Pääosissa: Harvey Keitel, Richard Pryor, Yaphet Kotto, Cliff DeYoung, Ed Begley Jr,  Harry Bellaver, Harry Northup, George Memmoli, Lane Smith, Tracey Walter 

Nyt arvostelussa vuoden 1978 toinen AY-aiheinen draama Norman Jewisonin ohjaaman ja   Stallonen tähdittämä K. O.V.A:n (F.I.S.T) ohella ja tämä oli siis Paul Schraderin 1.ohjaama kokoillan elokuva ja aiemmin  Maanantaina arvostelemani The Yakuzan ja vuotta myöhemmin ilmestyneen draaman Old Boyfriends ja 4 vuotta sitten arvostelemani Mishiman(1985)  ohella 1/4 elokuvista, joiden käsikirjoituksen Schrader kirjoitti Leonard-veljensä kanssa.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Checker-takseja valmistavassa tehtaassa työskentelevät kaverukset  Jerry,  Zeke ja Smokey  saavat tarpeekseen tehtaan huonoista oloista, kehnosta palkasta  ja ilkeästä pomosta ja päättävät ryöstää AY-liikkeen kassan, mutta törmäävät korruptioon ja joutuvat pulaan, kun  FBI  kiristää  tuomiota vastaan kaverukset ilmantajiksi ja kaiken lisäksi   AY-pomot saavat vihiä ryöstöstä.

Keitel, Pryor ja Kotto vetivät mainiot pääosat ja eritysesti Pryor veti eri hyvän roolin ja tämä olikin  tv-elokuva Carter’s Army(1970 Lady Sings The Blues(1972)  True Romancessa nähdyn The Mack:in(1973) Jo Dancerin(1986) ja viimeiseksi rooliksi jääneessä David Lynchin (1997) Lost Highwayn ohella Pryorin dramaattiset roolisuoritukset.

Osasto 291-Detroit on jälleen kerran taattua kerrassaan loistavaa  ja tyylikästä 70-luvun rikosdraamaa  ala Paul Schrader.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Yakuza-Samuraiden kirous(1974)

 Alkuperäinen nimi: The Yakuza

Ohjaaja: Sydney Pollack

Käsikirjoitus:  Robert Towne, Paul  & Leonard Schrader 

Pääosissa: Robert Mitchum, Ken Takakura, Richard Jordan, Brian Keith, James Shigeta

Nyt arvostelussa mitä ilmeisemmin Ridley Scottin  Musta sade(1989) leffaa inspiroinut Neo-Noir klassikko 50 vuoden takaa, jonka ohjasi  Sydney Pollack(Korppikotkan 3 päivää,1975) ja tämä oli 1.käsikirjoitus, jonka Paul Schrader sai kaupatuksi, mutta itse asiassa krediitti varsinaisesta tarinasta meni kuitenkin Schraderin Leonard-veljelle ja itse asiassa Paul ja hiljattain edesmennyt Chinatown-käsikirjoittaja Robert Towne  muokkasivat Leonardin tarina käsikirjoituksesi.

Nyt kuitenkin itse asiaan:

Eläköitynyt yksityisetsivä/sotilaspoliisi Harry Kilmer joutuu takaisin töihin, kun ystävä George Tanner lähettää hänet Japaniin etsimään Tannerin tytärtä, jonka  Yakuza on siepannut.

Tytär löytyy elossa, mutta pelastusoperration yhteydessä  Harryn paikallinen ystävä Ken tappaa vahingossa  yhden gangstereista, jota Yakuza ei katso hyvällä ja niin Harry, Ken ja Harryn sidekick Dusty joutuvat vastakkain Yakuzan kanssa.

Robert Mitchum veti hyvän pääosan, vaikka Lee Marvin, jota kaavailtiin alunperin pääosaan, olisi myöskin saattanut vetää hyvän suorituksen ja Robert Aldrich olisi silloin ohjannut tämän.

Triviana mainittakoon, että Scorsese olisi voinnut myöskin ohjata tämän, mutta leffan tuottanut WB halusi ”kokeneen” ohjaajan, mikä onkin jännä juttu, sillä  Scorsese oli jo vuoteen 1974 ohjannut 4 lyhytelokuvaa, 3  kokoillan elokuva, editoinut yhden kokoillan elokuvan ja osittain käsikirjoittanut yhden kokoillan elokuva, jota ei itse ohjannut.

Kaiken lisäksi  vuotta aiemmin ilmestynyt  Scorsesen läpimurtoteos Sudenpesä( Mean Streets) on WB:n elokuva, kuten myöskin niin ikään 1974 ilmestynyt Alice ei enää asu täällä, ILLasta aamuun(1985) ja Mafiaveljet(1990) ja 2 vuotta myöhemmin alkoi Scorsesen ja Paul Schraderin  4 elokuvan yhteistyö Taksikuskin myötä.

Joka tapauksessa Yakuza  on kerrassaan loistava , on tyylikäs ja jännittävä Neo-Noir-klassikko 50 vuoden  takaa ja taas vaihteeksi  hyvä esimerkki siitä uimahallit on vaarallisia paikkoja ja tiukassa tilanteessa mikä vain käden ulottuvilla oleva objekti kelpaa  itsepuolustusvälineeksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

New York Stories(1989)

 Nyt arvostelussa vaihteeksi vähän erilainen episodielokuva, joissa yhdistävänä tekijänä tapahtumalokaatio, elikkä New York

Life Lessons

Ohjaaja: Martin Scorsese

Käsikirjoitus: Richard Price

Pääosissa: Nick Nolte, Rosanna Arquette, Steve Buscemi, Patrick O’ Neal, Jesse Borrego, Illeana Douglas, Deborah Harry, Peter Gabriel

Taiteilija Lionel Dobie painii työ ja naisongelmien kanssa. Mukana myös yllättävässä Cameo-roolissa Peter Gabriel.

Life Without Zoe

Ohjaaja: Francis Ford Coppola

Käsikirjoitus: Francis Ford & Sofia Coppola

Pääosissa: Heather McCombie, Giancarlo Giannini, Talia Shire, Don Novello, Adrien Brody, Chris Elliott, Carmine Coppola, Caroline Bouquet

Hotellissa asuva huilistin ja etä-äidin tytär Zoe tekee juttua koulun lehteen Sheikin veljenpojasta, joutuu keskelle ryöstöä ja yhdistää perheensä jälleen yhteen.

Oedipus Wreck

Ohjaus & Käsikirjoitus: Woody Allen

Pääosissa: Woody Allen, Mae Questel, Mia Farrow, Julie Kavner, George Schindler, Larry David, Kirsten Dunst, Mike Starr, Ira Wheeler

50-vuotias asianajajafirman osakas Sheldon Mills häpeää äitiään, joka kertoo julkisesti poikansa lapsuuden nolot yksityiskohdat ja sabotoi poikansa yrityksiä löytää itselleen vaimo.

Erään päivänä Sheldon  vie äitinsä naisytävänsä Lisan ja hänen 3 lastaan katsomaan taikuria, joka pyytää Sheldonin äidin vapaaehtoiseksi avustajaksi taikatemppua varten, mutta yhtäkkiä katoaa tempun jälkeen ja äidin katoamisen myötä Sheldon huomaavan elämänsä olevan paremmin.

Mutta Sheldonin iloa jää lyhyeksi, kun äiti ilmestyy taivaalle ja jatkaa samoja puuhia kuin ennenkin.

Sitten Lisa jättää Sheldonin ja Sheldon päättää hämärän ennustajaeukko Trevan avulla tuoda äitinsä takaisin elävien kirjoihin

Lopuksi yhteenveto episodeista:

Life Lessons oli paikoittain ihan hupaisa tarina taiteilijan elämästä ja Nolte veti mainion pääosan, mutta eniten tässä jäi tökkimään musiikin puute, sillä tässä soi lähes koko ajan Procol Harumin Whiter Shade of Pale, josta saattaa tulla allekirjoittaneelle korvamato.

Life Without  Zoe

Melkoinen outolintu, jos tätä vertaa Coppoloiden muuhun tuotantoon ja parhaiten tästä jäi mieleen erikoinen rosvojoukko, joka syystä tai toisesta eivät käyttäneet minkään sortin naamioita vaan ryöstivät hotellin omilla kasvoillaan ja tyhmempikin  tietää, että  ei kannata rötöstellä omalla naamalla, koska silloin kiinnijäämisen riski on suuri.

Oedipus Wrecks sentään oli erittäin hauska ja ainoa episodeista, joka nauratti ihan ääneen ja erityisesti Julie Kavner veti hyvän roolin hämäränä ennustajana.

Lopuksi pisteytykset kullekin episodille ja kokonaisarvosana leffalle yleisellä tasolla.

Life Lessons⭐️⭐️⭐️⭐️

Life Without Zoe⭐️⭐️

Oedipus Wrecks⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Arvosana kokanaisuudessaan⭐️⭐️⭐️⭐️

Legenda nimeltään 1900(1998)

 Alkuperäinen nimi: La leggenda del pianista sull’oceano

Tunnetaan myös nimellä: The Legend of 1900

Ohjaaja Giuseppe Tornatore

Käsikirjoitus: Giuseppe Tornatore( Alessandro Barricon novellin Novecento pohjalta)

Pääosissa: Tim Roth, Pruitt Taylor Vince, Bill Nunn, Clarence Williams III, Melanie Thierry, Peter Vaughan, Gabriele Lavia

Nyt arvostelussa Giuseppe Tornatoren( Cinema Paradiso,1988) vastine Titanicille, joka oli jo allekirjoittaneelle tuttu Giorgio Cavazzanon Hiiri-version myötä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tarina lähtee käyntiin, kun trumpetisti Max Tooney on myymässä trumpettia, mutta päätyykin kertomaan tarinaa erikoisesta ystävästään, pianistista nimeltään Danny Boodman T.D. Lemon 1900, joka tunnetaan lyhyesti ja ytimekkäästi nimellä 1900.

Erikoisen nimensä  pianovirtuoosi on saanut, koska sattui syntymään vuoden 1900 1.päivänä, jolloin laivan hiilivastaava Danny löysi hänet laivan juhlasalista  sitruunalaatikosta.

Eeppisten pianosoittotaitojen ja erikoisen nimensä lisäksi 1900 on myös siitä erikoinen, sillä hän on elänyt koko ikänsä laivalla, eikä ole poistunut koskaan laivasta.

Tarina siis etenee takaumien kautta kerrottuna, keskittyen Maxin ja 1900:n ystävyyteen ja seikkailuihin  laivalla, joihin lukeutuu mm pianokaksintaistelu  ”Jazzin keksijänä” tunnettua Jelly Roll Mortonia vastaan.

Roth ja Vince vetivät hyvät pääosat ja krediittiä musiikeista, joista vastasi Cinema Paradison tapaan Ennio Morricone.

Silti parempi rakkaustarina kuin Titanic.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Deadpool & Wolverine(2024)

 Ohjaaja: Shawn Levy

Käsikirjoitus: Shawn Levy, Ryan Reynolds, Rhett Reese, Paul Wernick, Zeb Wells 

Pääosissa: Ryan Reynolds, Hugh Jackman,  Emma Corrin,  Mathew Mcfayden, Morena Baccarin, Leslie Uggams, Rob Delaney Aaron Stanford, Dafne Keen , Jon Favreau, Wesley Snipes, Jennifer Garner, Channing Tatum, Chris Evans

Nyt arvostelussa Punaisen Spandextyypin 3.seikkailu, joka on samalla MCU:n 34.elokuva ja 5.vaiheen 4.osa sekä Wolverinen  10.seikkailu ja vihdoin ja viimein Disney sai hommattua  Punaisen Spandextyypin itselleen, niin eipä ollut yllätys, että yhteinen elokuva puhuvan Ahman kanssa olisi ajan kysymys.

Joka tapauksessa juoni menee suuriin piirtein näin:

Epäonnistuttuaan hakemaan paikka Avengersien riveissä Punainen Spandextyyppi päättä jättää ikonisen pukunsa narikkaan ja päätyy autokauppiaaksi ja sitten on tiedossa synttärit, jotka keskeytyvät ikävästi, kun TVA:n tyypit ilmestyvät ovelle ja sieppaavat Spandextyypin mukaansa ja niin Spandextyyppi päätyy seikkailemaan puhuvan Ahman kanssa vaihtoehtoisessa universumissa, jossa suurin osa sankareista on vainaa ja Professori Xavierin ilkeä kaksoissisar  Cassandra Nova rulettaa, joten Spandextyyppi ja ahma ryhtyvät taisteluun ja saavat avukseen X-23:n, Bladen Elektran ja vihdoin ja viimein  Gambitin Channing  Tatumin tulkitsemana.

Vaikka  Punainen Spandextyyppi on nykyään siis Disneyn leivissä, mutta onneksi siitä huolimatta Veri, F-sanat ja häröt läpändeerosit lentelevät yhä edelleen ja enpä muista milloin olisin naurannut näin paljon elokuvateatterissa ja erityismaininta menee nokkelille alkuteksteilke, jossa Spandextyyppi tekee selvää jälkeä TVA:n tyypeistä käyttämällä aseena Ahman luurankoa ja toinen maininta nokkelalle musiikinkäytölle, sillä tämän jälkeen Travoltan ja ONJ:n Grease-duettoa ja Madonnan Like a Payeriä ei voi olla kuuntelematta nauramatta.

Kauan odotettu Punaisen Spandextyypin ja puhuvan Ahman yhteinen seikkailu täytti kaikki ennakko-odotukset ja tämä oli tähän hauskin MCU:n leffa ja DP-trilogian paras osa allekirjoittaneen kirjoissa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alien: Romulus(2024)

 Ohjaaja: Fede Alvarez

Käsikirjoitus: Fede Alvarez & Rodo Sayagues

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Reneaux, Isabela Merced, Spike Fearn, Aileen Wu

Nyt arvostelussa oikein ensi-illassa nähty Alien-saagan 7.osa, jonka on  erinomaisen Don’t Bearthe(2016)  tekijöiden käsialaa ja Alien-saagan aikajanalla   tämä sijoittuu 8.matkustajan ja Aliensin väliseen aikaan.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Joukko Weyland Yutanin kaivos-siirtokunnassa asuvia kaivosalan ihmisiä +androidi kyllästyvät kurjiin työ ja elinolosuhteisiin ja ottavat hatkat kiertoradalla pyörivälle avaruusasemalle, jossa odottaa ikävä yllätys, kuten saattaa arvata.

Alvarez on on onnistunut luomaan lähdemateriaalille uskollista menoa ja ja muutama nokkela hatunnosto 8.matkustajaa ja Aliensiä kohtaan mahtui mukaan.

Alien: Romulus on saagan 3.paras osa 8.matkustajan jälkeen ja toivottavasti tämä tienaa hyvin lippuluukulla, sillä loppu antoi vihjailua mahdollista jatkoa varten.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Longlegs(2024)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Osgood Perkins

Pääosissa: Maika Monroe, Nicolas Cage, Blair Underwood, Alicia Witt,

Nyt arvostelussa kesän puhutuin kauhuelokuva, jonka on ohjannut ja kirjoittanut  legendaarisen Anthony Perkinsin  poika Osgood.

Juoni lyhyesti ja ytimekkästi:

Eletään ysärin alkua, jossa nuori FBI-agentti Lee Harker tutkii Oregonissa tapahtuneita  perhesurmia, joissa isä on tappanut vaimon ja lapset ja lopuksi itsensä, mutta erikoisen tapauksista tekee sen, että  rikospaikoilla ei näy jälkiä tekijän läsnäolosta ja ainoa johtolanka on paikoilta löytyneet Zodiac-henkiset kryptisiä koodeja sisältävät viestit, jotka on allekirjoittanut Longlegs-niminen tyyppi.

Mitä pidemmälle tutkimukset etenevät, paljastuu että Longlegs on tappanut jo 70-luvulta lähtien ja Longlegsillä vaikuttaa olevan yhteys Harkeriin.

Vaikka synopsis haiskahtaa vahvasti Uhrilampailta ja Se7eniltä niin Longlegs kulkee  hyvin omia polkujaan sortumatta matkimiseen ja  Perkins osaa luoda hyvää ja painostavaa tunnelmaa ”mieltäylentävällä” kuvastolla  ja  kuvakulmilla, joissa nokkelasti käytetään  ikkunaa tai oviaukkoa, mutta katsojia hämätään ovelasti, sillä ikkunoihin ja oviaukkoihin ei ilmestyy mitään creepyä, mikä loi hyvin tunnelmaa.

Longlegsin varsinainen valttikortti on sen erikoinen markkinointityylii, sillä erikoisten trailerien ohella Cagen läsnäolosta leffasta ei mainittu mitään etukäteen ja lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Cage vetääkin elokuvan nimikkohahmona uransa parhaimman roolin moneen vuoteen.

Longlegs on aidosti jännittävä ja paikoittain hyvin painostava kauhuelokuva, jollaisia harvemmin enää tehdään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Beverly Hills Kyttä: Axel F(2024)

 Alkuperäinen nimi: Beverly Hills Cop: Axel F

Ohjaaja: Mark Molloy 

Käsikirjoitus: Will Beall, Tom Gormican, Kevin Etten

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Ashton, Paul Reiser, Bronson Pinchot, Taylour Paige, Joseph Gprdon-Levitt, Kevin Bacon, Luis Guzman

Nyt arvostelussa vuoden puhutuin elokuva, 30 vuotta odotettu jatko-osa BHC:lle, jota hardcore-BHC-fanien harmiksi ei tuotu teatterilevitykseen, vaan Netflixiin, mutta onneksi tunnen eräitä, joilla on NF käytössä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Axel Foley lähtee taas Beverly Hillsiin, kun hänen  asianajajana toimiva tyttärensä Jane joutuu pulaan meneillään olevan keissin takia ja nykyään yksityisetsivänä toimiva Billy Rosewood katoaa hämärissä olosuhteissa.

Kun Axel saapuu kaupunkiin, on luvassa taas ryminää, räiskettä ja läppää tuttuun BHC-tyyliin.

Vaikka Eddien leffat ovatkin olleet Tuhannen tilanteen miehen(1997) jälkeen enimmäkseen kuraa muutamaa kohtalaista leffaa lukuunottamatta on BHC 4 :ssa näkyy  aito tekemisen riemu ja innostus aihetta kohtaan ja vanhan koulukunnan katsojien riemuksi leffan huumoriosastoa ei ole alettu vesittämään Woken nimissä  vaan Eddien läpät ovat edelleen aidosti hauskoja  ja eniten ääneen nauratti repliikki”Kuka hiton römpsärätti soittaa tähän aikaan yöstä?”

Ja kuten näissä kasarin klassikkojen  jatko-osissa on tapana, pientä fanserviceä ja viittauksia aiempiin osiin  on ripoteltu pitkin leffaa, ja erityisen hauskasti tässä oli heitetty sekaan nokkela viittaus  Sandler-universumiin, kun  Christopher McDonald vilahtaa pienessä roolissa golf-pelaajana.

Beverly Hills Cop: Axel F on yllättävän hauska ja erinomainen  jatko-osa, jota kannatti odottaa 30 vuotta ja toivottavasti suunnitteilla oleva 5.osa on on yhtä hupaisa ja toivottavasti se pääsee teatterilevitykseen asti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Puhallettu 60 sekunnissa(1974)

 Alkuperäinen nimi: Gone in 60 Seconds

Ohjaus & Käsikirjoitus: H. B. Halicki

Pääosissa: H. B. Halicki,   Roland Halicki, Marion Busia,  Jerry Daugirda, Markos Kotsikos

Nyt arvostelussa legendaarinen kuminpoltoleffa, jonka enemmistö tuntee paremmin Nic Cagen tähdittämänä  uustintafilmatisointina 24 vuoden takaa, joka on vallan mainio ja viihdyttävä leffa, mutta tämä 50 vuoden takainen originaali voittaa sen 100-0 uniikin toteutuksen ja 2 ennätyksen- 93 mällätyn  auton ja huimat 40min 105 minuutin leffasta kattavan  takaa-ajon osalta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi: 

Autovakuutuksia  ja petoksia sivubisneksenä hoitava autovaras Madrian Pace ja hänen  koplansa saavat   400 000 $ keikan, jonka kohteena on tietyt 50 autoa, jotka pitäisi puhaltaa  parin päivän aikana.

Sitten erään  varastetun  Cadillacin kontista löytyy hepoa  miljoonien edestä, päättä Pace hävittää kaman sekä auton, mistä koplaan kuuluva  Eugene ei tykkää, joten Eugene ilmiantaa Pacen anonyymisti poliisille ja näin päästään edellä mainitun 40  minuuttisen takaa-ajon ja 93 auton mälläämisen pariin.

Hieno, viihdyttävä ja tyylikäs old school-kuminpolttoleffa, jollaisia ei enää tehdä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️