Hercules(1983)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Luigi Cozzi

Pääosissa: Lou Ferrigno, William Berger, Sybil Danning, Brad Harris, Ingrid Anderson, Rossana Podestá, Mirella D’Angelo

Nyt arvostelussa  viime viikolla NV-festareilla 35MM-filmiltä nähty hieman erilainen Hercules-filmatisointi, joka kertaa Herculesin  urotyöt scifi-elementeillä höystettynä.

Elikkä   Hercules mm siivoaa tallin tekemällä padon läheiselle joelle, erottaa Euroopan Afrikasta, lentää avaruudessa vaunuilla ilman hevosta ja avaruuspukua ja tappelee karhun kanssa kaikkien aikojen feikeimmin lavastetussa tappelussa, sillä  tappelu on kuvattu niin että  karhun näkökulmasta nähdyt otokset on on kuvattu heittämällä sekaan luontodokkarista  napattuja pätkiä oikeasta karhusta, mutta itse tappelu on kuvattu Ferrignon ja ja erittäin käppäiseen karhupukuun pukeutuneen statistin sähläämisenä kameran edessä  ja pisteenä I:n päälle lopetusliikkenä Hercules heittää karhun ulkoavaruuteen asti ja tämäkin  on kuvattu elokuvan julkaisuvuoteen nähden erittäin käppäisesti,  joten vaikea uskoa, että elokuvan budjetti  oli vain 6 miljoonaa ja sillä summalla olettaisi saamaan parempia efektejä ja kostyymiä.

Vaivaisesta 6 miljoonan budjetista ja käppäisistä efekteistä ja kostyymeistä huolimatta Hercules oli italailais-amerikkailainen yhteisproductio, sillä  legendaarinen Cannon Group tuotti ja rahoitti tämän ja veikkaan, että parempiin efekteihin ja kostyymeihin ei ollut varaa, sillä luultavasti 6 miljoonan budjestista

3 meni näyttelijöille ja loput 3 säveltäjälle, elikkä De Palman hovisäveltäjä Pino Donaggiolle.

Pienestä budjetistaan huolimatta leffa tuotti jenkkien lippuluukuilla 11miljoona ja 2 vuotta myöhemmin ilmestyi jatko-osa, jossa olivat myöskin mukana Cozzi, Ferrigno, Berger ja Donaggio, että sillain.

Joka tapauksessa Cozzin versio Herculesin urotöistä voittaa ainakin Ison-Arskan Hercules New Yorkissa-elokuvan mielikuvituksellisuuden ja hauskuuden osalta ja on sarjassamme niitä elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeasti hyviä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Caligula(1979)

 Ohjaaja: Tinto Brass

Käsikirjoitus: Gore Vidal

Pääosissa: Malcolm McDowell, Helen Mirren, Teresa Ann Savoy, Peter O’Toole, John Gieguld, John Steiner

Nyt arvostelussa yksi 70-luvun kiistanalaisempia elokuvia, mutta ennen kuin päästän itse asiaan, niin ensin hieman faktaa elokuvasta.

Caligula filmattiin jo alunperin vuonna 1976, mutta ongelmien takia tuotannossa, ensi-iltansa Caligula sai vasta 3 vuotta myöhemmin.

Elokuvan tuottajana ja rahoittajana  hääri Penthouse-lehden päätoimittaja Bob Guccione, ohjaajaksi palkattiin eroottisista taide-elokuvistaan tunnettu Tinto Brass ja käsikirjoituksen teki Gore Vidal, mutta ensi-illan  koittaessa sekä tekijät että yleisö järkyttyivät näkemästään, sillä Bob oli lisännyt omin luvin elokuvaan  Hc-pokea, joilla ei  ollut mitään tekemistä varsinaisen tarinan kanssa ja näin ollen Caligula tuli tunnetuksi  15 miljoonan dollarin budjetin historian kalleimpana aikuisviihde-elokuvana.

Joka tapauksessa viime vuonna elokuvasta julkaistiin Vidalin alkuperäistä käsikirjoitusta lähempänä oleva  The Ultimate Cut versio, joka koottiin 96 tunnin edestä olevasta raakamateriaalista ja tämän version allekirjoittanut näki eilen NV-festareilla, joten arvostelu on kirjoitettu sen pohjalta.

Elokuva siis kertoo  Caligulan   hallintokaudesta unohtamatta tietenkään irstailua  ja yleistä häröilyä ja juuri tämän seikan ohella elokuva oli siis oli ilmestyessään kiistanalainen  eikä Bobin omat”lisäykset” elokuvaan juuri mainetta parantaneet, mutta 45 vuotta myöhemmin elokuva ei herätä minkälaista inhoreaktioita, johtuen mitä ilmeisemmin  siitä, että vuoden 1979 jälkeen on ilmestynyt paljon graafisempia elokuvia tai sitten siitä, että 70-luvulla ilmestyi edelleen oikeasti pahamaineisia  ja edelleen oikeita inhoreaktioita katsojissa aiheuttavia teoksia, kuten Viimeinen tango Pariisissa(1972) Sodoman 120 päivää(1975) ja Aistien valtakunta(1976) joita allekirjoittanut välttelee syystäkin.

McDowell veti eri hyvän pääosan ja elokuva oli visuaalisesti hieno lavasteiden ja puvustuksen osalta.

Caligula on ilmeisesti yksi  harvoja historiallisesti tarkkoja kuvauksia antiikin  Roomasta ja ei todellakaan niin raju elokuva, kun mitä hurja maine antaa olettaa, joten tätä voi suositella antiikin Roomasta kiinnostuneiden lisäksi myös valtavirrasta poikkeavien elokuvien ystäville.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Pelko on aseeni(1972)

 Alkuperäinen nimi: Fear Is the Key

Ohjaaja: Michael Tuchner

Käsikirjoitus: Robert Carrington( Alistair Macleanin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Barry Newman, Suzy Kendall, John Vernon, Ben Kingsley, Dolph Sweet, Ray McAnally

Nyt arvostelussa vähemmän tunnettu Maclean-filmatisointi, jossa keskeisessä roolissa Ben Kingsley 1.roolissaan.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

John Talbot-niminen tyyppi saapuu baariin Lousianassa ja aloittaa rähinän, koska osavaltion lain mukaan olutta väkevämpiä virvokkeita ei saa myydä sunnuntaisin.

Kesken oikeudenkäynnin  Talbot karkaa, ampuu apulaissheriffin ja ottaa panttivangiksi Sarah-nimisen blondin ja ottaa hatkat.

Eeppisen ja vaudikkaan takaa-ajon jälkeen Talbot jää kiinni, muttei viranomaisten toimesta, vaan vanhan ystävänsä Jablonskyn ja samalla selviää, että, Sarah on kuuluisan öljykiho Ruthvenin tytär.

Talbot ja Jablonsky menevät Ruthvenin luokse ja sitten Talbot lähtee etsimään mereen uponnutta  arvokkaan lastin sisältävää lentokonetta, mutta Talbotilla onkin muuta mielessä kuin lentokoneen arvokas lasti

Ensimmäiset 20min leffasta antoivat väärän kuvan, että kyseessä olisi vuosikymmenelle tyypillinen ulkopuolinen tyyppi ahdasmielisessä pikkukaupngissa-elokuva, mutta lopulta tarina muuttuukin  aartenmetsästyshommaksi, mikä sinänsä on kiinnostavaa, mutta kiinnostavan ja harhaanjohtavan prologin jälkeen koko juttu tuli yllättäen puskista, kuten sekin, että leffa perustuu Macleanin  tekstiin, sillä Mcleanin tunnetuimmat ja elokuviksi filmatut tarinat olivat lähes aina 2.maailmansotaan sijoittuvia tarinoita ala Kotkat kuuntelevat, Navaronen tykit jne.

Toinen harhaanjohtava seikka oli alussa nähtävä pitkä ja eeppinen takaa-ajo, joka antoi sellaisen harhaanjohtavan  käsityksen,  että, että kyseessä olisi henkinen seuraaja edellisvuoden Vanishing Pointille, etenkin kun pääosassa  tässäkin seikkaili  Barry Newman, mutta koska Macleanin kirja ilmestyi 10 vuotta ennen VP:tä ja ed mainittu takaa-ajo oli tarina ainoa takaa-ajo, niin  tässä tapauksessa ei edes voida puhua henkisestä edeltäjästä.

Harhaanjohtavista jutuista huolimatta, kyseessä oli kuitenkin mainio leffa, lähinnä ed mainitun  takaa-ajon takia ja toinen mieleenpainuva asia elokuvassa  oli legendaarisen, mutta silti elokuvasäveltäjistä puhuttaessa aina vailla mainintaa jääneen Roy Buddin(Soldier Blue, Kuumat timantit jne) letkeästä ja ajan henkeen sopivasta svengaavasta soundtrackistä.

Pelko on aseeni on vaihteeksi hieman erilainen Maclean-filmatisointi, mutta katsomisen arvoinen takaa-ajon, Roy Buddin soundtrackin tai sitten jos haluaa nähdä Sir Ben Kinglesy ennen Gandhiksi ryhtymistä ja Sir-tiitelin saamista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Underworld(1985)

 Tunnetaan myös nimellä: Transmutations

Ohjaaja: George Pavlou

Käsikirjoitus: Clive Barker & James Caplin

Pääosissa: Larry Lamb, Steven Berkoff, Denholm Elliott,  Art Malik, Sean Chapman, Miranda Richardson, Ingrid Pitt, Nicola Cowper

Nyt arvostelussa vähemmän tunnettu ja vaihteeksi hieman erilainen Clive Barker-filmatisointi, joka tuli nähtyä osana tänään startanneita NV-festareita.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Lontoossa sattuu ja  tapahtuu, kun kuuluisa ”rakkauden ammattilainen” Nicole shanghaijataan keskellä yötä, joten taiteilija Roy Bang(on siinäkin taas nimi!) värvätään etsimään ex-heilaansa ja päätyy viemäreissä asuvan omituisten otusten kerhon ja hämäriä ihmiskokeita suorittavan tohtori Savaryn jäljille

Kuten alussa totesin, että tämä on  vaihteeksi hieman erilainen erilainen  Clive Barker-filmatisointi,sillä käsikirjoitus ei perustu mihinkään Barkerin novelliin ja Barker-filmatisoinniksi tässä ei nähdä juurikaan verta tai muuta ällöä ja Barkerille tyypilliset S/M-jutut näkyvät yhdessä kohtauksessa, kun yökerhossa esiintyvät stripparit esiintyvät asiaan kuuluvissa mustissa nahka-asuissa.

Krediittiä  hienosta musiikkivideomaisesta lavastuksesta väreineen kaikkineen sekä tietenkin ajan henkeen kuuluvasta sykkivästä synapopitussoundtrackistä, josta vastasi Walesiläinen  New Wave-yhyte Freur, joka toisin myöhemmin nimesi itsensä leffan mukaisesti Underworldiksi.

Underworld ei edusta Clive Barker-filmatisointien kärkeä, mutta napakan 88 minuutin keston ja hienon lavastuksen ja soundtrackin voimin katsoo kertaalleen läpi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Boy Friend(1971)

 Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Ken Russell( Sandy Wilsonin musikaalin pohjalta)

Pääosissa: Twiggy, Chirstopher Cable, Max Adrian, Tommy Tune, Murray Melvin, Georgina Hale, Graham Armitage, Brian Murphy, Vladek Sheybal

Legendaarisella Ken Russellilla piti kiirettä 1971, sillä silloin ilmestyi peräti 3 elokuvaa häneltä, 53 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen vailla kunnon levitystä vailla oleva ja aikoinaan naurettavan ”kohun” aiheuttanut The Devils ja  hieman väritetty Tsaikovski-biopiikki Musiikinrakastajia.

Nyt arvostelussa mitä ilmeisesti niiden välissä filmattu musikaali, jossa 100 vuoden takaisessa Lontoossa valmistaudutaan musikaalin ensi-iltaan, mutta kulissien takana  ja näyttelijöiden elämässä sattuu  ja tapahtuu kaikenlaista hulvatonta.

Vaikka Russellille tyypillinen  yleinen irstaillu, kettuille ”instituutiolle” ja käärmeet loistava poissaolollaan, niin kyllä tämän jo  heti tunnisti Kenin elokuvaksi, sillä räikeät värit ja Camp ja Kitsch-elementit ovat tässä hyvin vahvasti mukana.

The Boy Friend on kerrassaan vallan viihdyttävä, visuaalisesti näyttävä  räikeä musikaali, jollaisia enää harvemmin tehdään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Red One(2024)

 Ohjaaja: Jake Kasdan

Käsikirjoitus: Chris Morgan & Hiram Garcia

Pääosissa: Dwayne Johnson, Chris Evans, J. K. Simmons, Lucy Liu, Bonnie Hunt, Kristofer Hivju, Nick Kroll, Kiernan Shipka

Nyt arvostelussa jo  kolmas 4 vuoden sisällä julkaistu toimintaelokuva vähän erilaisesta Joulupukista.

Tämäkertainen Pukki, joka tunnetaan kollegoiden kesken Nikkenä  tai Red One on päällepäin tavallinen Pukki, paitsi, että hän heittää sivukeikkaa ostaripukkina ja lentää turboahdetulla reellä.

Nikke poikkea myös klassisesta Pukista sillä tavoin, että häntä suojelee 2 epämääräistä organisaatiota,  Korvatunturin tai tässä tapauksessa Pohjoisnavan  turvallisuudesta vastaava nokkelasti nimetty E.L.F ja yleisesti satuhahmoja suojeleva M.O.R.A( Mythological Oversight  and Restoration Authority)

Juuri ennen jouluaattoa Pukki Shanghaijataan Gryla-nimisen noidan toimesta, joten E.L.F:n agentti   Callum ”Cal” Drift, M. O.R.A:n pomo Zoe ja Freelancer-hakkeri Jack päättävät pelastaa Pukin ja joulun.

Elikkä luvassa on taas vaihteeksi aika tyypillistä Dwayne Johnsonia, elikkä leivotaan CGI-öhkömöhköjä lättyyn ja heitetään mukahauskoja puujalkavitsejä ja pisteenä I:n päälle salilla käyneitä lumiukkoja vedetään lättyyn Havaijilla, joten näköjään vielä Hollywoodissa osataan mennä ylikierroksille käsikirjoitusten osalta old school-tyyliin.

Red One ei vedä vertoja tämän vuosikymmen aiemmille Pukki-elokuville Fatman(2020) ja Violent Night(2022) mutta onnistuu olemaan  muuten ihan viihdyttävä ja valtavirrasta poikkeava joulutarina.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Hellraiser-Veriviiva(1996)

 Alkuperäinen nimi: Hellraiser 4:Bloodline

Ohjaaja: Alan Smithee(Kevin Yagher)

Käsikirjoitus: Peter Atkins

Pääosissa: Doug Bradley, Adam Scott, Bruce Ramsay, Valentina Vargas, Charlotte Chatton, Kim Meyers

Nyt arvostelussa Helraiser-saagan 4.osa, joka merkitsi 3 uutta muutosta saagaan liittyen olemalla saagan viimeinen osa, joka pääsi teatterilevitykseen, kertomalla Lemarchandin laatikon alkuperän ja olemalla saagan viimeinen osa, jolla sentään oli jonkin sortin yhteyttä aiempiin osiin, toisin kuin tämän jälkeen tulleilla ns ”jatko-osilla”.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tulevaisuudessa vuonna 2127 tohtori Merchand päättää sulkea Helvetin portit lopullisesti, mutta hänen puuhansa keskeytyy, kun avaruusasemalle ryntää aseistautunut joukko viranomaisia ja niin Merchand päätyy kertomaan laatikon alkuperää ja tarina poukkoilee 1700-luvun Ranskasta 90-luvun New Yorkiin ja takaisin avaruusasemalle ja lopulta tarina huipentuu viimeiseen taisteluun Pinheadin kanssa.

Vaikka tämä olikin tarkoitus olla ”viimeinen” osa Hellraiser-saagaan, niin kuinka olla, ns”jatko-osia” siunautui 6 ja toissavuonna 1.osa rebootattiin, joten tyypillisen Hollywood-kauhun puolelle tässä mentiin.

Efektipuolelta paremmin tunnettu Yagher veti nimensä pois elokuvasta, sillä leffan tuottanut Dimension Films meni sörkkimään tätä uuteen uskoon ja triviana mainittakoon, että Guillermo Del Toro oli ehdolla  ohjaajaksi ja jos näin olisi tapahtunut, leffa olisi eheämpi kokonaisuus ja varmaan visuaalisesti hienompi.

Veriviiva ei ole Hellraiser-saagan parhaimmistoa, mutta napakan 85 minuutin keston ansiosta tämän katsoo kertaalleen läpi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

 

House(1977)

 Alkuperäinen nimi: Hausu

Ohjaaja: Nobuhiko Obayashi

Käsikirjoitus: Chihio Katsura & Chigumi Obayashi

Pääosissa: Kimiko Ikegami, Miki Jinbo, Ai Matubara, Kumiko Oba, Mieko Sato, Eriko Tanaka, Masayo Miyako,  Yõko Minamida

Nyt arvostelussa yksi oudoimpia ja surrealistisempia elokuvia, joita allekirjoittanut on nähnyt.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi( jos sellaista tässä edes on)

7 nokkelasti  nimettyä lukiolaista tyttö(oletettua)  Gorgeous, Mac, Kung-Fu, Professor, Melody, Sweet ja Fantasy  lähtevät kesäloman alkamisen kunniaksi Gorgeousin tädin luo vierailulle, mutta talossa, jossa täti asuu kissansa  kanssa ei ole kaikki kohdillaan, sillä  pian talossa alkaa  sattumaan ja tapahtumaan  kaikkea outoa ja psykedeelistä sälää, josta ei ota selkoa edes vanha Erkkikään.

Elikkä noihin sanoihin voi leffan juonen tiivistää ja tätä katsoessa alkoi miettimään, että käsikirjoitusta tuskin on tähän kirjoitettu, vaan että leffan tekijät ovat  tehneet leffan summamutikassa ja heittäneet ilmoille, mitä juuri sillä hetkellä on mieleen juolahtanut, sillä tarinassa  ei ole päätä eikä häntää ja pisteenä I:n päälle koko komeuden kruunaa  Matte Painting-taustojen käyttö ulkokuvissa sekä huuruinen värimaailma, joka tuo vahvasti mieleen samana vuonna julkaistun Suspirian, joten onkohan inspiraatiota värimaailmaan otettu sieltä?

House on niin outoa ja surrealistista menoa, että siinä jää Jodorowsky ja Lynch pronssi ja hopeasijoille ja tämä on taas vaihteeksi sarjassamme niitä elokuvia, joita katsoessa kontekstista menee helposti pöllyyn selvinpäin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️