Suuri gangsterisota(1984)

Alkuperäinen nimi: Once upon a time in America

Tunnetaan myös nimellä. C'era una volta in America

Ohjaus: Sergio Leone

Käskirjoitus: Sergio Leone( Harry Greyn  The Hoods kirjan pohjalta)

Pääosissa: Robert De Niro, James Woods, Elizabeth McGovern,  Tuesday Weld, Treat Williams, William Forsythe,  James, Hayden, Burt Young, Joe Pesci, Danny Aiello,  Darlanne Fluegel, Richard Bright, James Russo, Jennifer Connelly, Larry Rapp


Nyt on sitten 100 arvostelun raja rikottu! Melkoinen saavutus tehty vuoden ja 1 kuukauden aikana, jona Leffakulinaristin on ollut netissä. Tätä sietää juhlia viikonloppuna nyt arvostelussa olevan yhden maailman parhaiman elokuvan 4.katsomiskerralla. Nyt kuitenkin asiaan.


Parhaiten spagettilänkkäreistään tunnettu Sergio Leone teki viimeiseksi jäänyttä elokuvaansa peräti 10 vuotta ja jäli on sen mukaista. Näyttävyyttä ja pituutta on vaikka muille jakaa ja edelleen on hyvin vaikea uskoa, että tämä on siis tosiaankin tehty vuonna 1984, sillä minun mielestäni tämä muistattaa kuvaukseltaan  enemmän 70-luvun kuin 80-luvun elokuvaa, mutta silti vielä  34 vuotta myöhemmin Once upon a time in America näyttää ja kuulostaa upealta.

Elokuva siis kertoo juutalaistaustaisten gangstereiden seikkailuista  vuosien 1920-68 välillä päähenkilö David "Noodles" Aaronsonin (Robert De Niron) flashbackien välityksellä.


Kuten aiemmin totesin, elokuva näyttää ja kuulostaa upealta ja tämän lisäksi katselukomemuksen kruunaavat upea kuvaus ja lavastus sekä tietysti Ennio Morriconen musiikki, joka tällä kertaa tuo tipan linssiin. Ihan oikeasti. Robert  De Niro  vetää yhden uran parhaimista rooleista Taksikuskin Travis Bicklen oheela, eivätkä James Woods ja muutkan hassumpia rooleja vedä, vaikka jäävätkin De Niron varjoon.


Elokuvan kohuttu ylipituus ei minua haitannut, mutta elokuvan ainoat miinuspuolet olivat naurettava ja harhaanjohtava  suomenkielinen nimi( ei tässä mitään gangsterisotaa ollut) ja  liiallinen pervoilu  ja 2 raiskauskohtausta, jotka eivät tunnut istuvan elokuvaan, jos vertaa tätä muihin Leone elokuviin, mutta ilmeisesti ehkä  Leonen mielestä ne kuuluvat gangsterien  arkeen, olivatpa sitten raha-asiat handlaavat kansan edustajia  tai eivät.

Once upon a time in America on  yksi maailman parhaimpia elokuvia ja yksi top-10 listallani olevia elokuvia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Villit Vuodet(1978)

Alkuperäinen nimi: Big Wensday

Ohjaus:  John Milius

Käsikirjoitus: John Milius ja Dennis Aaberg

Pääoissa Jan-Michael Vincent, Gary Busey, William, Katt, Lee Purcell, Patti D'Arbanville, Barbara Hale, Sam Melville, Darrell, Fetty, Gerry Lopez, Joe Spinell, Robert Englund, Frank McRae, Michael Talbott, Reb Brown

Suorasanaisena Zen-anarkistinä ja militarisista ja konservatiivisistä mielipiteistä tunnettu John Milius ohjasi  ennen  2 tunnetuintaan elokuvaansa  Conan-barbaarin(1982) ja Red Dawnin(1984) ohjasi ennen näitä osittain omaelämänkerrallisen Big Wensdayn

Tarinan keskiössä on surffaaminen ja 3 surffaria Matt (Jan-Michael Vincent) Jack (William Katt) ja Leroy (Gary Busey) jotka surfffavat ja  niin edespäin.

Vaikka Big Wensdayn  onkin filosofinen ja pohdiskeleva teos, mukaan mahtuu yksittäisiä hupaisia hetkiäkin, joihin lukeutuvat kuokkavieraiden myötä joukkotappeluksi riistäytyvät kotibileet, sekä Vietnam-kutsunnat, joissa päähenkilöt kavereinen ovat keksineet mitä erikoisempia  fyysisä ja henkisiä vammoja vältyäkseen sotaan joutumisesta. Ihme, että tosielämässä hipit lähtivät kutsuntoja pakoin Kanadaan, vaikka olisivatkin voineet toimia samoin kuin Big Wensdayn päähenkilöt.

Myös elokuvan pääteema eli surffaus on varsin mallikkaasti toutettu ja pisteenä iin päälle Miliuksen hovisäveltäjän Basil Poledouriksen hieno soundtrack luo kuviin tunnelmaa.


Big Wensday on viihdyttävä ja lämminhenkinen, mutta myös filosofinen ja pohdiskeleva draama höystettynä hienoilla surffauskohtauksilla.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kilparatojen sankari(1973)

Alkuperäinen nimi: The Last American Hero

Tunnetaan myös nimellä: Hard Driver

Ohjaus:  Lamont Johnson

Käsikirjoitus: Wiliam Roberts (Tom Wolfen Maaliskuussa 1965 Esquiressa julkaistuun esseekirjoitukseen  The Last American Hero Is Junior Johnson. Yes! pohjalta)

Pääosissa: Jeff Bridges , Gary Busey, Ned Beatty, William Smith, Lane Smith, Ed Lauter, Gregory Walcott, Valerie Perrine, Geraldine Fiztgerald, Art Lund

Nascar, tuo jenkkilän vastinen Formula1-kilpailuille ja jenkkien kansallisurheilu, lienee suurelle yleisölle tuttu legendaarisen  ex-Nascar-kuski Richard Pettyn, hänen taivaansinisen kilpanumerolla 43 varustetun Plymouth Superbirdin, Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin avioliittoon johtaneen Tony Scottin Days Of Thunderin(1990)  Will Ferrell-sekoilu Talladega Nightsin (2006) ja saman vuoden  Disney/Pixar-animaation Autot kautta.

Kuitenkin Nascaria käsiteltiin jo valkokankaalla jo vuonna 1973 ilmestyneessä ja nyt arvostelussa olevassa Kilparatojen sankarissa.

Elokuva perustuu osittain tosielämän Nascar-kuskin ja ex-pontikkasalakuljettajan Junior Johnsonin elämänkertaan ja toimipahan Johnson itse teknisenä neuvonantajana tässä elokuvassa.


Kilparatojen sankari siis käy läpi Johnsonin elämänkerran läpi pontinkansalakuljetuksesta romuralleihin aina  Nascareihin asti.

Jeff Bridges vetää erinomaisen roolin pääosassa ja kyllä vaan näissä 70-luvun autoelokuvissa on oma viehätyksensä, varsinkin kun silloin stuntit  ilman mitään efektikikkailua toisin kuin nykyään.

Kilparatojen sankari on lämminhenkinen ja viihdyttävä moottoriurheiluaiheinen draama  ja pisteenä iin päälle  myös elokuvan hieno tunnari,  Jim Crocen I got a name, joka luo kuviin hieman haikeaa tunnelmaa toimien samalla metaforana vajaat 2 kuukautta elokuvan ensi-illan jälkeen   Crocen  kohtaloksi koituneelle lento-onnettomuudelle. I got a name  lienee myös Tarantinon suosikkeja, sillä se löytyy  myös Django Unchainedin soundtrackiltä.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hautaholvi helvettiin(1981)

Alkuperäinen nimi: Le notti del terrore

Tunnetaan myös nimillä: Burial ground, Nights of Terror,  The Zombie Dead, Zombie 3

Ohjaus: Andrea Bianchi

Käsikirjoitus:  Piero Regnoli

Pääosissa: Anna Valente, Antonella Antinori,  Claudio Zucchet, Gianluigi Chrizzi, Karin Well,  Mariangela Giordano,  Peter Bark,  Raimondo Barbieri,  Roberto Caporali, Simone Mattioli

Olen  aina pitänyt enemmän Zombieista kuin Vampyyreistä, koska nykyään  ne ovat yleinen naurunaihe, ja siitä taas kuuluu kiitos Twilightille, True Bloodille ja Vampyyripäiväkirjoille, joiden  myötä ne ovat siirtyneet  teinityttöjen päiväunien  kohteiksi. Onneksi Zombiet ovat edelleen asiallisia otuksia lukuunottamatta Warm Bodies(2013)  perseilyä.


Vuonna 1978 zombiebuumi räjähti käsiin Dawn of the deadin ilmestyttä. Jo heti seuraavana vuonna ilmestyi ensimmäinen italozombeilu Lucio Fulcin  mestariteoksiin lukeutuva Zombie flesh eaters, joka Italiassa kulki nimellä Zombi 2, koska Dario Argento leikkaisi  Dawnista lyhemmän italoversion, joka kulkee nimellä Zombi.

Kyseessä oli kökkö yritys rahastaa Dawnin elokuvan maineella ja samalla kökkötaktiikalla markkinointiin nyt arvosteltavissa olevaa Burial groundia, joka taas tunnetaan mm nimellä Zombie 3 ja Argentosta puheen ollen tuttujen suoliseppojen lisäksi tässä  nähdään hänen näköisensä "pikkupoika" (tirsk)  "Pikkupoikaa" näytellyt Peter Bark oli kuvausten aikaan  noin 25-vuotias, koska Italian elokuvasensuuri  kielsi alaikäisten esiintymisen väkivaltaisissa ja eroottisissa elokuvissa Täm laki pykälä sai Argenton muokkaamaan Suspirian henkilöhahmot parikymmpisiksi.


Burial groundin tarina on jopa zombie-elokuvan normistandardien mittapuuhun verrattuna harvinaisen lyhyt ja ytimekässä.


Hienossa maaseutukartanossa asuva professori( Raimondo Barbieri) tutkii Etruskien ajalta peräisin oleva katakombia ja herätttä vahingossa lakanalarppaajazombiet henkiin.

Sitten sekalainen joukko saapuu kartanollle ja  loput elokuvasta onkin ennalta-arvattavissa.


Kuten saattaa arvata elokuvan päähenkilöt ovat  jopa harvinaisen tyhmiä kauhuelokuvan normistandardien mittapuuhun verrattuna  ja  eikä italoelokuville tyypillinen  kamala enkkudubbaus paranna katsojan samaistumista hahmoihin olleenkaan. Sen sijaan  päähenkilögallerian  ainoaksi valopilkuksi  mudostui hämmästyttävän paljon Dario Argentoa muistuttava   Peter Barkin  esittämä "pikkupoika" Michael,  jonka Dario Argentomainen  ulkonäkö ja Oidipuskompleksi takavat puistatuksia sekä tahantonta komiikkaa.  Elokuvan varsinaisesta puistatuspuolesta vastaavat syystä tai toisesta lakanoihin pukeutuneet zombiet, joiden maskeeraus on aidosti puistattavaa ja tätä vielä tehostavat Fulcimaiset zoomaukset, hyvin vinksahtanut musiikki sekä ehkäpä yksi elokuvahistorian tylyimpiä loppuratkaisuja.




Vaikka elokuva onkin aidosti pelottava, silti mukaan mahtuu myös älyvapaata menoa. Burial groundin zombiet ovat harvinaisen fiksuja ja osaavat käyttää työkaluja. Lieneeköhän tämä inspiroinut James Cameronin Aliensiä(1986) jossa  Xenomorphit tilaavat itselleen hissin.


Burial ground on aidosti pelottava zombie-elokuva Fulcn Zombie flesh eatersin ja Wes Cravenin  Käärmeen ja sateenkaaren oheela sekä  harvoja aidosti pelottavia kauhuelokuvia muutamista älyvapaista juonenkäänteistä huolimatta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pahan naamio(1987)

Alkuperäinen nimi: The Hidden

Ohjaus: Jack Sholder

Käsikirjoitus: Jim Kouf

Pääosissa: Michael Nouri, Kyle MacLachlan,  Clu Gulager, Ed O Ross, Chris Mulkey, Claudia Christian, Danny Trejo

Kasari oli toimintaelokuvien kulta-aikaa. Vuonna 1987 ilmestyivät  semmoiset kasaritoiminan klassikot kuten  Predator,Running man,  Over The Top, Väkivallan vihollinen 4, Salamurhaaja(Assassination) Extreme prejudice, Tappava ase ja Robocop.


Samana vuonna ilmestyi vähääle huomiolle jäännyt ja vaikeasti saatavilla oleva The Hidden, jonka itse itse olen nähnyt 2010, kun se oli silloin katsottavana Youtubessa. Leikkaamaton Suomi-julkaisu DVD/Blu-Ray-formaatissa olisi paikallaan, sillä kyseessä on kasarin viihdyttävin, höperöin ja tapahtumarikkain toimintaelokuva.

The Hidden alkaa näyttävästi  pankkiryöstöllä ja  kasarirokin taustoittamalla hurjalla takaa-ajolla, joka päättyy  kunnon kansalaisena tunnetun Jackin (Chris Mulkey)  rei'tykseen poliisin toimesta ja pako-autona käytetyn Ferrarin tuhoamiseen. Maatessaa teholla Jackin suusta ryömii ulos omituinen otus, joka siirtyy vieressä makaavan miehen suuhun ja  luvassa on jälleen  luvassa riehakasta sikailua ja perseilyä.

Rikosetsivä Tom Beck (Michael Nouri) rupeaa tutkimaan jatkuvalla syötöllä tapahtuvia  kunnon kansalaisten tekemiä  sikailuja ja perseilyjä ja saa selville että vastassa onkin ulkoavaruuden loinen, jonka päämäärännä on siirtyä ihmisestä toiseen ja sikailla ja perseillä urakalla. Tom saa avukseen salaperäisen FBI-agentti Lloyd Gallagher ( Kyle MacLachlan) joka tietää otuksesta yhtä sun toista.


The Hidden on täyttä kasaria, Hurjan takaa-ajon ja kasarirokin lisäksi mukaan mahtuu paljon ammuskeluja ja räjähdyksiä sekä isomman kaliberin aseita. Singon ja liekinheittimen! Asiaa!

The Hidden näyttä olevan Robocopin lisäksi David Lynchin suosikkeja, sillä molemmissa elokuvissa esiintyi Twin Peaks-naamoja. Robocopissa Miguel Ferrer, Ray Wise ja Dan O Herlihy. Twin Peaksissä taas esiintyivät MacLachlan, Ferrer, Wise , Mulkey ja O Herlihy.

The Hidden on vauhdikas ja viihdyttävä yhdistelmä Terminatoria(1984) ja Don Siegelin scifi-klassikkoa Invasion of the body snatchersia(1956)  sekä yksi kasarin unohdettuja helmiä, joka ansaitsi kunnon kotiteatterijulkaisun Suomessa. Future Film herätys ja ottakaa tämä  mahdolisten tulevien julkaisujen listalle jos suinkin mahdollista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Flashdance(1983)

Ohjaus: Adrian Lyne

Käsikirjoitus: Tom Hedley ja Joe Eszterhas

Päosissa: Jennifer Beals, Michael Nouti, Kyle T Hefner,  Robert Wuhl, Cynthia Rhodes, Lee Ving, Sunny Johnson, Don Brockett, Lilia Skala,  Philip Bruns, Micole Mercurio, Ron Karabatos, Belinda Bauer,  Malcolm Danare, Lucy Lee Flippin


John Travoltan maailmanmaineeseen nostanut discohäröily Staruday night fever(1977)  oli ilmestyessään klassikko ja ikävä kyllä sen jälkeen nähtiin runsaasti erilaisia tanssiaiheisia draamoja vuosien 1977-84 välillä, osa niistä täysin shaiccea. Tanssibuumin ollessa kuumimmillaan  vielä vuonna 1983 ilmestyi Jerry Bruckheimerin ja Don Simpsonin tuottama Flashdance, jonka myötä  kaula-aukonkohdalta venytetyistä paidoista tuli muotia ja Irene Caran  What a feeling muodostui yhdeksi kasarin "hitiksi" ja korvamadoksi ylikäytön myötä muissa medioissa.


Pittsburghiin sijoittuva elokuva kertoo päivisin hitsaajaana  ja iltaisin tanssijana yökerholla kerovasta Alexista (Jennifer Beals)  joka haluaa kovasti balleriinaksi Sitten  syttyy romanssi Alexin ja hänen pomonsa Nickin (Michael Nouri) ja kuinka arvata saattaa älämölöä ja muuta sekoilua on luvassa tanssimisen oheela.

En ole suuri tanssin ystävä, mutta silti tämäkin tuli katsottua lähinä kasarin ja kovan luokan tekijöiden takia. Eikä ollut huono elokuva lainkaan. Näyttelijöintyöskentely ei ollut kummoista, mutta soundtrack ( What a feelingiä lukuunottamatta)  asiallista settiä. Giorgio Moroderin sävellysten  lisäksi Michael Sembellon Maniac muodostui suosikikseni.

Kuten kaikki varmaan tietävät, että  Quentin Tarantino on tulkinnut Top Gunin(1986) homoelokuvaksi, Olen minäkin tehnyt samanhenkisen tukinnan Flashdancestä 2 katsomskerran jälkeen. Minun tulkintani mukaan päähenkilö Alex on mahdollisesti lesbo, koska hän työskentelee päivätyökseen hitsaajana, joka on tunnetusti mieskeskeinen ala. Minun tulkitani mukaan Alexin iltatyö tanssijana ja romanssi Nickin kanssa ovat  yrityksiä salata lesbous. Lieneekö myös sattumaa, että Jennifer Beals esiintyi pääosassa tv-sarjassa L-koodi

Ja tämä siis oli vain minun tulkintani elokuvasta, eikä minulla sateenkaarikansaa  mitään vastaaan. Jokainen siis tulkitkoon elokuvan omalla tavallaan.

Ennen traditionaalista yhteenvetoa elokuvasta hieman triviatietoa:

-Brian De Palman oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän kieltäytyi ja ohjasi sen sijasn Scarfacen.

- Alexin roolin harkittiin alun perin mm Jamie Lee Curtisia ja Michelle Pfeifferiä.

-Nickin roolin taas harkittiin mm Al Pacinoa, Joe Pesciä, Robert De Niroa, John Travoltaa, Pierce Brosnania, Burt Reynoldsia, Kevin Costeneria, Mel Gibsonia, Richard Gereä ja Jack Nicholsonia.

-David Cronenberg oli myöskin ehdolla ohjaaksi, mutta hän kieltäytyi.

-Adrian Lyne kieltäyti  elokuvan ohjaamisesta kahdesti.

-Michael Sembellon biisi Maniac oli alunperin kirjoitettu samannimistä slasher-klassikkoa varten,
mutta julkaistiin uusilla lyyrikoilla 3 vuotta myöhemmin Flashdancen soundtrackillä.

-Perustuu  hitsari/tanssija Maureen Marderin tositarinaan.



Flashdance on loistavaa viihdettä, piditpä,sitten tanssista tai et ja kasarin ystäville tämä varmaanki  uppoaa kuin kuuma veitsi voihin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kahdet kasvot(1992)

Alkuperäinen nimi: Rising Cain

Ohjaus ja käsikirjoitus: Brian De Palma

Pääosissa: John Lithgow, Lolita Davidovich, Steven Bauer, Gregg Henry, Tom Bower, Frances Sternhagen

Kaikkien aikojen parhaimpana elokuvaohjaana pitämäni Brin De Palma on tullut tunnetuksi Alfred Hitchcockin suurena fanina ja muutamisa Palman elokuvissa onkin ollut viittauksia Hitchcockin tuotantoon.

Nyt arvosteltavissa oleva Rising Cain, jota on myös titleerattu De Palman omaksi Psykoksi, on taattua De Palmaa alustta loppuun ja kuten Hitchcockin kuuluisin elokuva, Rising Cain kertoo myöskin skitsofrenian käytöstä rötöstelyssä.

John Lithgowin esittämä Carter Nix on arvostettu lapsiin erikoistunut myssytohtori, joka rupeaa skitsoilemaan ja päättää startata uudestaan  isänsä hämärät  kokeet, joka vaati useiden lasten shanghaijaamsta.

Sillä välin Carterin vaimo Jenny (Lolita Davidovich) tapaa putkästä aikaan ex-rakkaansa Jackin (Steven Bauer) ja romanssi puhkeaa taas kukkaansa.

Loppuun yleistä lätinää elokuvasta ilman  spoilereita.

Rising Cain on jälleen hyvä esimerkki siitä, miten taidokkaasti De Palma osaa luoda jännitystä ilman efekteillä mässäilyä.

John Lithgow tekee hienoa jälkeä pääosassa ja myöskin Palman  hovisäveltäjän Pino Donaggio on jälleen kerran onnistunut luomaan hienon soundtrackin, vaikka tällä kertaa ei kuullakkaan Donaggion tavaramerkiksi muodostuneita Palman elokuvien sisällön kanssa ristiriidassa olevia romanttisia sävellyksiä, mutta silti  Pinon musiikki on tässäkin kohdillaan, etenkin jännittävissä kohtauksissa.


Jälleen kerran yksi tyylikäs ja visuaalisesti upea jännitysnäytelmä De Palmalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Heat-Ajojahti(1995)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer,  Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Ashley Judd, Amy Brenneman, Wes Studi,  Ted Levine, Tom Noonan, William Fitchner, Danny Trejo, Kevin Gage, Natalie Portman, Henry Rollins, Hank Azaria, Jeremy Piven, Dennis Haysbert, Mykelti Williamson, Xander Berkeley

Michael Mann, yksi 3 parhaasta elokuvaohjaajasta Brian De Palman ja Martin Scorsesen oheela, ohjasi vuonna 1995 Heatin, joka perustuu vuonna 1989 Mannin ohjaamaan tv-elokuvaan L.A takedown ja jota myöskin pidetään Mannin parhaimpana elokuvana sekä yhtenä rikoselokuvan suurena klassikkona.


Neil McCauley (Robert De Niro)  on a-luokan rosvo, joka toteuttaa jenginsä kanssa näyttävän panssariauton ryöstön keskellä kirkasta päivää Los Angelesissa.

Ryöstö rupeaa tutkimaan ansioitunut poliisi Vincent Hanna (Al Pacino) joka uppoutuu niin syvälle keissiin, että yktyiselämäkin kärsii. Myös Neilillä ja hänen jengiinsä kuuluvlla Chrisillä (Val Kilmer) on myöskin ihmissuhdesotkuja selvitettävänä rötöstelyn oheela.

Siinä Heatin juoni lyhyesti ja ytimeekkästi kerrottuna. Nyt yleistä lätinää ilman spoilereita.

Heat on siis ihan yleisestikin ottaen elokuvahistoriallisesti merkittävä elokuva. Tämä oli ensimmäinen elokuva, jossa Pacino ja De Niro esiintyivät samaan aikaan valkokankaala ja  niin tekevät myös Scorsesen tulevassa Irishman-elokuvassa, jossa heidän lisäksi nähdään myös pitkästä aikaan valkokankaala Joe Pesci.

Heat on myös vaikuttanut Christopher Nolanin Batman-trilogiaan. Nolan onkin maininnut Heatin suosikkielokuvakseen ja saannut vaikutteita elokuvan Los Angelesista Batman-trilogian Gotham Cityyn.

Heat on yksi 90-luvun  merkittäväpiä rikosleffoja Tarantinon alkupään tuotannon, Scorsesen Mafiaveljien ja Casinon, Se7in, Usual Suspectsin ja L.A Confindenitialin oheela.

Loistava, tyylikäs ja jännittävä, joksenkin hieman yliptkä rikoseepos Michael Manninltä ja hänen  4. parhain elokuvan Manhunteri, Thiefin ja The Keepin jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Verinen Valentine(1981)

Alkuperäinen nimi: My Bloody Valentine

Ohjaus: George Milhalka

Käsikirjoitus: John Beaird ja Stephen A Miller

Pääosissa: Keith Knight, Lori Hallier, Neil Affleck, Paul Kelman, Peter Cowper, Don Frankcs

Tänään on ystävänpäivä, tuo Amerikasta alunperin lähtöisin oleva kaupallinen diibadaabapäivä, jonka nimellä myydään sydämmenmutoisia suklaarasioita ja muuta skeidaa.

Siinä minun mielipiteeni yksinäisten helvettinä tunnetusta juhlapyhästä, joka monen muun juhlapyhän tavoin on saannut oman nimikko Slasher-elokuvansa.


Valentine's Bluffins nimisessä pienessä kaivoskapungissa ei ole vietetty ystävänpäivää 20 vuoteen traagisen kaivosonnettomuuden vuoksi, jonka ainoa eloonjäännyt Harry Warden (Peter Cowper) joutui pöpilään, karkasi vuotta myöhemmin sieltä ja tappoi 2 kaivosjohtajaa, jotka lähtivät etuajassa ystävänpäivän viettoon  onnettomuuspäivänä.

20 vuotta myöhemmin kapunki valmistautuu  ystävänpäivän viettoon, mutta  sitten pormestari saakin sydämmenmuotoisen suklaarasian, jonka sisältö on kaikkea muuta kuin suklaata. Onko Harry Warden palannut kaupunkiin?  Kuten saattaa arvata, poliisipäälikköllä ( Don Francks) on hermot kireällä ja 30-vuotiaiden näköiset "teinit" lähtevät sikailemaan ja perseilemään autioon kaivokseen.


Halloweenin(1978) myötä alettin tuottamaan erilaisiin juhlapyhiin sijoittuvia Slashereitä, joista My Bloody Valentine on hyvä malliesimerkki aina remakea (2009) myöten.


Taattua slasheriä on luvassa tälläkin kertaa, paitsi että teräaseet ovat vaihtuneet hakkuun, jolla saa myöskin rumaa jälkeä aikaan, mutta  MBV ei mässäille murhilla, vaan luotta enemmäkin tarinankerrontaan ja jännityksen luomiseen.

Tämäkin varmaan johtuu siitä, että 2003 Finnkinon julkaisema DVD-painos on mitä ilmeisemmin

90 minuutin leikattu versio. Kuitenkin MBVeestä on olemassa myös  93 ja 99 minuutin pituiset uncut-versiot, joissa pitäisi olla enemmän goreilua.



Joka tapauksessa MBV on monen Slasherin tapaan viihdyttävää katsottavaa ja elokuva ansaitsee krediittiä Harry Warden hahmosta, joka on paikoittain aika hurja ilmestys sekä lopputekstien taustalla soivasta John McDermottin  tunnelmallisesta The ballad of Harry Warden, joka on mitä oivallisin biisivalinta  tämän genren elokuvaan, sekä yksi parhaimpia lopputekstibiisejä  Michael Mannin Manhunterin(1986) lopputekstien taustalla soivan  Red 7 Heartbeatin oheela.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Shocker(1989)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Wes Craven

Pääosissa: Peter Berg, Michael Murphy, Mitch Pileggi, Camille Cooper, Richard Brooks, Heather Langenkamp, Ted Raimi, Timothy Leary, Wes Craven, Jonathan Craven, Jessica Craven

80-luvun loppupuolella kauhugenren puolella nähtiin peräti neljä elokuvaa, jossa sähkötuolissa käristetty murhaaja palaa kuolleista. Tähän sarjaan kuuluvat mm Renny Harlinin Prison(1988)  Kuolema odottaa(1988) ja Naapurissa kummittelee 3, joka ilmestyi  6 kuukautta ennen nyt arvosteltavissa olevaa Shockeria.

Murhanhimoinen tv-korjaaja Horace Pinker (Mitch Pillegi) murhaa  Kalifornialaisen lähiön asukkaita. High schoolin futistähti Jonahtan Parkerilla (Peter Berg) on  unien kautta telepaattinen yhteys Pinkeriin. Jonathan kertoo asiasta poliisi-isälleen Donille (Michael Murphy) joka ei otta asiaan tosissaan ja  Pinker murhaakin loput Parkerin perheestä ja  Jonathanin tyttöystävän  Alisonin (Camille Cooper)

Lopulta Pinker saadaan nalkkiin ja sähkötuoliin käristettäväksi, mutta Pinker palaa kuolleista sähkövirtana ja  alkaa ajaamaan Jonathania takaa siirtyen sähkövirtana ihmisestä toiseen.

Shockeria on sanottu Cravenin huonoimaksi elokuvaksi, sillä Shocker kierättää mestariteoksestaan Painajainen Elm streetillä tuttua ideaa   kuolleista palaneesta yliluonollisia voimilla varustetusta murhaajasta, poikkeuksena, että Freddy Kruger seikkailee unissa ja Horace Pinker sähkövirtana.


Saamastaan kritiikistä ja ideoiden kierättämisestä huolimatta Shocker on vallan viihdyttävä kasarikauhuilu , jossa on pisteenä iin päälle kerrassan loistava soundtrack, jonka parhaimat biisit ovat mm Dudes of Wrathin nimikkobiisi Shocker, Dangerous Toysin Demon bell, Megadehtin No more Mr. Nice guy-cover ja Bonfiren Sword and stone.

Mitch Pileggi häröilee urakalla Horace Pinkerin roolissa ja oli hauskaa bongata pikkurooleista Wes Craven, hänen lapsensa Jonathan ja Jessica, Sam Raimin veli Ted, Painajainen Elm Streetillä 1, 3 ja 7 pääosissa esiintynyt Heather Langenkamp sekä vuonna 1996 edesmennyt LSD-puoskari Timothy Leary tv-saarnaajana.

Shocker on ehkä Wes Cravenin filmiografian huonoimasta päästä, muttta se on tehty 80-luvulla, jolloin vielä tehtiin  hyviä elokuvia ja Shocker onkin hyvä esimerkki viihdyttävästä kauhukomediasta hyvän soundtrackin siivittämänä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Käärme ja sateenkaari(1988)

Akuperäinen nimi: The Serpent and the Rainbow

Ohjaus: Wes Craven

Käsikirjoitus: Adam Rodman ja Richard Maxwell (Wade Davisin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Bill Pullman, Cathy Tyson, Zakes Mokae, Paul Winfield, Paul Guilfoyle, Brent Jennings Michael Gough, Conrad Roberts

Elokuussa 2015 edesmennyt Wes Craven ehti urallaan vaikuttaa merkittävästi kauhuelokuviin luomalla sellaiset klassikot kuten Painajainen Elm Steertillä(1984) Yön silmät(1977) Viimeinen talo vasemmalla(1972 ja Scream(1996)

Nyt arvostelussa suuren yleisön ja minun suosikkini Cravenin filmiografiasta Käärme ja sateenkaari.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Haitilainen Christophe (Conrad Roberts) kuolee ja hänet haudataan, mutta hän onkin elossa.

Varsnanen tarina kertoo antropologi Dennis Alanista (Bill Pulman) joka lähtee lääkefirman laskuun etsimään Haitilta taikapulveria, joka tekee ihmisestä  zombien.

Haitissa Dennis joutuu  napit vastakkain Voodoota harrastavan diktaattori  Peytraudin ( Zakes Mokaen kanssa ja saa kaupan päälle Voodokirouksen, johon kuuluu hirvittäviä painajaisia.

Wes Craven ohjaus  on erittäin taidokasta ja elokuvaan on onnistuttu saamaan paikoittain kuumottava tunnelma. Tätä tehostavat elokuvan perustuminen tositapahtumiin ja Terminator-säveltäjä Brad Fiedelin maalaileva soundtrack.

Käärme ja sateenkaari  on Zombie-elokuvien parhaimistoa  ja Wes Cravenin paras elokuva.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Post(2017)

Ohjaus: Steven Spielberg

Käsikirjoitus: Liz Hannah ja Josh Singer

Pääosissa: Tom Hanks, Meryl Steerp, Bruce Greenwood, Bradley Whitford, Sarah Paulson, Alison Brie, Tracy Letts, Bob Odenkirk, David Cross, Michael Sthulbarg


Tänään tuli korkattua teatterivuosi 2018  katsomalla Spielbergin kehuttu, 2 Oscarin ehdokas( Paras elokuva ja paras naispääosa) The Post


Elokuva siis kertoo Washington post-sanomalehdestä, jonka toimittajat Woodward ja Bernstein onnistuivat Syvä kurkku-nimisen kontakin avulla paljastamaan Nixonin kytkökset Watergate-murtoon, joka johtii Nixonin eroon 9.Elokuuta 1974. Tästä keissistä kertoo 4 Oscarin klassikko Presidentin miehet(1976) mutta nyt takaisin The Postin pariin.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1971, jolloin  2 amerikan suurinta sanomalehtä New York Times ja Washington Post julkaisivat salaisia asiakirjoja Vietnamin sotaan liityyen.

Nixon ei tästä pitänyt olleenkaan ja hän haastoikin Washinton Postin oikeuteen tästä ja elokuvaa siis kertoo Postin päätoimittaja Ben Bradleen (Tom Hanks) ja lehden omistajan  Kay Grahamin (Meryl Steerp) taistelusta sananvapauden puolesta byrokratian koneistoa vastaan.


Erinomainen ja viihdyttävä draama ja saa nähdää tuleeko voittamaan Oscareita.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Evil Dead-Kauhun riivaamat(1981)

Alkuperäinen nimi: The Evil Dead

Ohjaus ja käsikirjoitus: Sam Raimi

Pääosissa: Bruce Campbell, Betsy Baker,  Ellen Sandweiss, Hal Delrich, Sarah York

Tervehdys, Leffakulinaristin lukijat. Tasan vuosi sitten Leffakulinaristi aloitti blogaamisensa ja nyt on jo menossa 88.arvostelu. Huikea saavutus ja pian onkin jo 100.arvostelun raja rikottu, jonka kunniaksi aion juhlistaa sitä sitten blogissani ja oikeassa elämässä. Mutta nyt asiaan.

Tänään tuli katsottua nyt arvostelussa olevan kasarikauhuklassikon 5 vuoden takainen remake, joka jätti ristiriitaiset fiilikset katselun jälkeen, joten siksi aion ensin arvostella  originaalin EDin


Kaveriporukka lähtee mökile viiikonloppua viettämän ja sitten joku löytää mökin kellarista  mystisen kirjan ja pian kirjan selailun jälkeen  mökillä alkaa demoniset hulabaloot, joista ei puutu verta ja suolenpätkiä.


ED oli Sam Raimin ensimmäinen kokoillan elokuva ja hämmästyttävä miten 350000$ budjetilla onkin saatu tehtyä näinkin vaikuittava B-luokan splätteröinti tehtyä.

Tämän elokuvan myötä alkoi Sam Raimin taival kohti Hollywoodia ja pääosassa heiluva, suosikkinäyttelijöihin lukeutuvan Bruce Campbellin nimi  nousi kaikkien huulille ja  Tulipahan Brucesta Raimin vakionyttelijä, kuten myöskin keltaisesta 1973 Oldsmobile Delta 88, joka on nähty muissa Raimin elokuvia.

Bruce Cambellia lukuunottama näyttelijäintyöskentely on  sukkaa ja splättertehostet näyttävät edelleen hienoilta. Krediittiä  villeistä kamera-ajoista tehosteiden lisäksi.

2 jatko-osaa ja remaken saannut ED on 80-luvun kauhuelokuvien mestariteoksia

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Public Enemies(2009)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Michael Mann

Pääosissa: Johnny Depp, Christian Bale, Marion Cotillard, Stephen Lang, Stephen Graham, Stephen Dorff, Channing Tatum, Giovani Ribisi,   Leelee Sobieeski, Jason Clarke, Carey Mulligan, James Russo, Billy Crudup

1930-luku oli laman lisäksi myös kuuluisien rikollisten aikaa. Al Capone, Bonnie ja Clyde ja John Dillinger hallitsivat lehtien etusivuja ja nauttivat kansansuosiota. Nyt arvosteltavissa oleva Public Enemies on tuorein elokuva  John Dillingeristä, jonka mukaan on myös nimetty   Suomen suosituin pizza.

Dillingerin elämäntarina lienee kaikille tuttu, kirjoitan tästä lyhyesti ja ytimekkäästi.

Elokuva siis kertoo melko realistisesti Dillingerin tarina kuuluisasta puupyssyllä toteutetusta vankilapaosta  näyttäviin pankkiryöstöihin aina FBIin yhteiskunnan viholliseksi nro 1 asti.


Michael Manni ohjaus on jälleen kerran hyvää, paitsi että yllätyävän paljon kovaäänistä pyssyttelyä Mannin tulkinta Dillingeristä sisältää, mikä syö hieman  tarinan realismin tehoja, mutta onneksi sentään elokuvaa pysyy hyvin kasassa eikä sorru pelkäksi pyssyttelyksi, vaan mukaan mahtuu myös hienoa kameratyöskentelyä ala Dante Spinotti, joka on kuvannut kaikki Mannin elokuvat Manhunterista(1986) lähtien .

Johnny Depp on pätevä Dillingerinä, samoin myöskin Christian Bale FBI-agentti Melvin Purvisina.

Ja jännä juttu, ekalla katsomiskerralla en huomannutkaan, että 21 Jump streetin Channng Tatum oli tässä pienessä sivuosassa, yhtenä Dillingerin jengin jäsenenä.

Jos pidit  Lahjomattomista ja Road To Perditionista ja 30-luvun Chicagon gangstailut kiinnostavat,
tätä voi suositella jatkokatsottavaksi niiden jälkeen

Jälleen kerran tyylikästä ja hyvin ohjattua jännitysnytelmää ala Michael Mann

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️