The Resurrected(1991)

Tunnetaan myös nimellä: Charles Dexter Wardin tapaus

Ohjaus: Dan O Bannon

Käskirjoitus: Brent V. Friedman( H.P.Lovecraftin kirjan pohjalta)

Pääosissa: John Terry, Chris Sarandon, Jane Sibbett, Robert Romanus

Griffinin perheen ja H.P.Lovecraftin kotiosavaltiona tunnetussa Rhode Islannilla sattuu ja tapahtuu jälleen kerran, kun priivaattinuuskija John March  saa  asiakkaakseen Claire Wardin, jonka aviomies Charles Dexter on viime aikoina käyttänyt salakähmäisesti, joten March saa tutkittavakseen onko Charles Dexterillä puhtaita jauhoja pussissaan.

Marchin tutkimusten aikana  kaupungissa käynistyy murha-aalto, jossa randomeista henkilöistä on jäännyt jäljelle vain kasa luita, jota poliisi pitää eläimen tekemänä, mutta Marchille, hänen sidekickille Lonnielle ja rouva Wardille paljastuu kauhea totuus, jonka jäljet johtavat peräti 1700- luvulle asti.

Charles Dexter Wardin tapaus oli Lovecraftin ainoa romaani, joka julkaistiin postuumisti. Sen perustella luulisi, että tämä olisi tasokkaampi leffa, kun ohjaajankin on Alienin käsikirjoittanut Dan O Bannon.


Ne jotka odottivat tämänkin olevan Re-Animatorin ja From Beyondin tyylistä käsintehtyjen verimössöefektien riemujuhlaa tulevat pettymään lievästi, sillä efektihäröilyä liian vähän ja mysteerille annetaan enemmän tilaa tarinan eteenpäin kuljettamisessa. Sen sijaan Chris Sarandonin maaninen roolisuoritus ja muutamat vähäiset efektit pelastavat paljon, mutta muuten tämä oli Lovecraft-filminnös laimeimasta päästä.


Ja olin muuten aika hämmästynyt siitä, että tämä on niinkin uusi elokuva kuin vuodelta 1991, sillä meno ja kuvaustyyli muistutti aika paljon kasaria, mikä oli jännä juttu.

Ei kuitenkaan Lovecraftin-filminnösten parhaimmistoa, mutta Chris Sarandoin maanisen roolisuorituksen ja vähäisten efektien vuoksi ihan katsottava kuitenkin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Only God Forgives(2013)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Nicolas Winding Refn

Pääosissa: Ryan Gosling, Kristin Scott Thomas, Tom Burke,  Vithaya  Pansringarm


9 vuotta sitten Tanskan toiseksi kuuluisin elokuvaohjaaja täräytti itsensä Hollywoodin ja kansainvälisen yleisön tietoisuuteen ubercoolilla ja audiovisuaalisesti häikäisevällä rikoselokuvalla Drive. 2 vuotta myöhemmin Refn ja Gosling yhdistivät jälleen taitonsa toisella ubercoolilla ja audiovisuaalisesti hienolla rikoselokuvalla, elikkä nyt arvosteluvuorossa olevalla OFG:elä.


Amerikkalainen Thompsonien rikollisperhe pyörittävät hämäräbisneksiään Thaimaassa. Tätä varten   heillä on  kulissina nyrkkeilysali, jota Julian (Gosling) pyörittää.

Sitten Julianin isoveli Billy ( Tom Burke) syyllistyy järkyttävän rikokseen, jonka seurauksena paikallinen teinityttö pukkaa multaa.  Samuraimiekan pitkin maita ja mantuja kanssa huiteleva ex-kyttä Chang (Pansringarm) antaa tytön faijan hoidella Billyn.

Sitten veljesten äiti Crystal ( Kristin Scott Thomas) saapuu paikalle ja siitä seuraa konflikti Thompsonien ja Changin välillä.


Kuten  alussa totesin, OFG on yhtä ubercool ja audiovisuaalisuuden riemujuhlaa kuin Drive, paitsi tällä kertaa Goslingin hahmolla on  tällä kertaa nimi ja väkivalta on  asteen rankempaa kuin Drivessa nähty ja kuten viimeksi arvostelemani The Neon Demon, tämäkin jakoi rajusti mielipiteitä Cannesissa.

Bruutaalista väkivallasta huolimatta OFG ei keskity pelkästään mässäilemään, vaan mukana on jälleen kerran loistavaa ohjausta, näyttelijäntyöskentelyä ja  Refn trademarkeiksi muodostuneet upea värienkäyttö ja Cliff Martinezin syntikkapopitukset ovat tässäkin vahvasti esillä.

Tyly, intensiivinen ja tunteikas kuvaus väkivallasta ja sen seuraamuksista, joka kuulu ehdottomasti 2010-luvun parhaimpiin elokuviin.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Neon Demon(2016)

Ohjaus: Nicolas Winding Refn

Käsikirjoitus: Nicolas Winding Refn, Mary Laws ja Polly Stenham

Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malone, Christina Hendricks, Keanu Reeves, Karl Glusman, Desmond Harrington, Abbey Lee, Bella Heathcote


Vaikka olenkin tunnetusti kotimaisten ja pohjoismaisten elokuvien dissaaja, on sangen hämmästyttävä, että sieltäkin löytyy taitavia ohjaajia, joista Nicolas Winding Refn on jättänyt minuun lähteettömän vaikutuksen ubercooleilla elokuvillaan Drive(2011) ja  Only God Forgives(2013)

Nyt arvostelussa hänen viimeisin elokuvansa, joka jatkaa samalla ubercooliuden ja  huippuunsa asti hiotun audiovisuaalisuuden riemujuhlaa  edellämainittujen elokuvien tapaan.

Elokuvan päähenkilö Jesse (Fanning) on saapunut  peräkyliltä L.A.ahan ja päätyy malliksi ja ystävystyy meikkaaja  Rubyn (Malone) kanssa. Lopulta päähenkilölle  ja katsojille selviää muotimaailman karu totuus, minkä takia elokuva aiheutti kohun Cannesissa, sillä moni katsojista poistui kesken esityksen ja paikalle jääneet katsojat buuasivat elokuvan loputtua.

Kieltämättä muutamat kohtaukset etoivat minuakin, mutta silti ymmärsin,  kyllä, että Refnin tarkoitus ei ollut pelkästään shokkeerata katsojia, vaan myös kertoa karu totuus muotimaailman kulissien takaa, jossa kilpailu on kovaa ja kauneusihanteet  pirstoutuvat  erittäin raadollisesti.

Jälleen kerran Refn osoittaa hallitsevansa audiovisuaalisen puolen tälläkin kertaa ja  ja  Dario Argenton Suspirialle kunniaa tekevä  strobovalojen ja neonvärien täyttämä värimaailma on ehkä  hienointa audiovisuaalisuutta, mitä on  2000-luvun elokuvissa nähty. Myöskin Cliff Martinez, jolle tämä on jo 3. Refnin elokuva, johon  hän  on säveltänyt musiikin, luo jälleen kerran kuviin tunnelmaa  retrohtavilla synapopituksillaan.

The Neon Demon on ubercooliuden ja  audiovisuaalisuuden riemujuhlaa, sekä samalla kannanotto muotimaailman  karusta todellisuudesta, joka menee ehdottomasti  2010-luvun Top 10 parhaimpien elokuvien joukkoon.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kauhun yö(1985)

Alkuperäinen nimi: Fright Night

Ohjaus ja käsikirjoitus: Tom Holland

Pääosissa: William Ragsdale, Roddy Mcdowall, Chris Sarandon, Amanda Bearse, Stephen Geoffreys, Art Evans


Ennen kuin Tom Holland (Ei siis nykyinen Spider-Man) toi tappajanukke Chuckyn valkokankaille, hän päivitti  3 vuotta aiemmin vampyyrit uuteen uskoon tällä tyylikkäällä ja viihdyttävällä leffalla, josta meitsikin diggasi, vaikka normaalisti dissaankin vampyyritarinoita, mistä kuulukin kiitos Twilightille yms tuuballe.

Fright Night on kuitenkin tässä kategoriassa harvinainen poikkeus, ja eiköhän tämä arvostelu tarkenna asiaa tarkemmin.

Fright Nightin sankari Charlie Brewster  (Ragsdale) on perusamerikkalainen teini, joka diggaa 2 asiaa: tyttöystäväänsä Amy Petersonia (Amanda Bearse) ja  Peter Vincentin  (Mcdowall) juontamaa  vanhoja kauhuleffoja näyttävää keskiyön showta, jonka nimi on  ( yllätys yllätys) Fright Night.

Pian kuitenkin Charlie kotilähiönsä alkaa populaatio vähenemään ja Charlie epäilee, että hiljattain naapurin muuttanut gigolo Jerry Danridge (Chris Sarandon)  on syyllinen, ja kuinka ollakaan Jerry on myös  gigolon lisäksi vampyyri.

Charlie kertoo asiasta lähipiirilleen ja poliisille, mutta kaikki pitävät häntä tärähtäneenä, joten Charlie rekrytoi  Peter Vincentin avukseen pelastaakseen tyttöystävänsä ja kotilähiönsä joutumasta verenluovuttajien listalle.

Kuten todettu, Fright Night päivitti vampyyrit nykyaikaan ja sitä seurasivat 2 vuotta myöhemmin yhtä tyylikkäät Lost Boys ja Near Dark, jotka kuuluvat myöskin allekirjoittaneen mielestä parhaimpien vampyyrielokuvien joukkoon.

Näyttelijäkaartista parhaiten suoriutuivat Chris Sarandon  veti hyvän roolin vampyyrinä luoden hahmostaan huvittavan sekä uhkaavan vastustajan. Varsinikin Danridgen jatkuva omenoiden syöminen  oli hauska toistuva gagi ( IMDB:een  trivia sanoo, että  tämä oli Sarandonin oma idea)   Kekseliästä ja hauskaa improvisointia sanon minä.

Sen sijaan sankariparia  näyttelevät  Ragsdale ja Bearse jäävät auttamatta Sarandonin varjoon, ja olisin kyllä toivonut jotkut muut näyttelijät näihin rooleihin ja kaiken lisäksi he olivat tätä filmatessa 24 ja 27-vuotiaita elikkä liian vanhoja esittämään teinejä. Jälleen kerran saa ihmetellä Hollywoodin roolittajien toistaitoisuutta   teineistä kertovien elokuvien suhteen.

Jokatapauksessa Fright  Night on jännä ja viihdyttävä kauhukomedia kultaiselta 80-luvulta. Krediittiä tulee hienoista maskeerauksista ja soundtrackistä josta vastaa Terminator-säveltäjä Brad Fiedel, unohtamatta tietenkään J Geils bändin  hienoa nimikkobiisiä.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️

Verinen veitsi(1973)

Alkuperäinen nimi: Sisters

Ohjaaja: Brian De Palma

Käsikirjoitus: Brian De Palma ja Louisa Rose

Pääosissa: Margot Kidder, Jennifer Salt, William Finley, Charles Durning,  Lisle Wilson, Dolph Sweet, Olympia Dukakis

Nyt arvostelussa Brian De Palman järjestyksessä 7. kokoillan elokuva ja samalla hänen 1. tekemänsä trilleri, joka on ikävä kyllä jäännyt  myöhempien mestariteosten varjoon, mutta kyseessä on silti erijännä ja tyylikäs trilleri, kuten De Palmalta saattaa odotttaa. Kuitenkin menkäämme  pidemmitä puheitta suoraan asiaan:

Danielle (Kidder) ottaa osaa Peeping Tom’s nimiseen  tv-ohjelmaan, jossa hän tapaa  Phillipin ( Wilson) ja pari päätyy viettämään yön Daniellen luona.

Seuraavana aamuna Phillipille käy huonosti, kun Danielle sekoa ja Phillip saa keittiöveitsestä.

Danielle soittaa paikalle ex-miehensä Emilin ( Finley) ja  yhdessä he hävittävät ruumiin, mutta naapurissa asuva Grace (Salt) sattuu näkemään koko jutun ikkunasta ja pian juttu saa monimutkaisia käänteitä, kun yksityisetsivä  Joseph (Durning) sekaantuu myöskin juttuun.


Kuten arvostelun alkuun totesin, tämä oli De Palman 1. ohjaama trilleri ja myöhemmistä mestariteoksista tunnetuksi tulleet trademarkit ovat jo tässäkin selkeästi näkyvillä ( jaetun ruudun käyttö tarinallisena tehokeinona) sekä  tasokas soundtrack, josta vastaa kukapa muukaan kuin itse Bernard Herrmann ( Hitchcockin suurinnosa tuotannosta, Taksikuski) ja niin ikään Obsession(1976)
joka myös on De Palman ohjaama ja kirjoittama.

Kaikenkaikkiaan Sisters on varsin tyylikäs ja erijännä trilleri, kuten De Palmalta saattaa odottaa ja joka  myöskin näytti maailmalle, sen että De Palma on moderni jännityksen mestari.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Sodan arvet(1989)

Alkuperäinen nimi: Casualties of War

Ohjaaja: Brian De Palma

Käsikirjoitus: David Rabe ( Daniel Langin lehtiartikkelin ja kirjan  pohjalta)

Pääosissa: Michael J Fox, Sean Penn, John C Reilly, John Leguizamo, Don Harvey, Dale Dye, Ving Rhames, Holt McCallany, Sam Robards,  Thuy Tu Le


Nyt arvostelussa taas yksi vähemmän tunnettu De Palma-leffa ja myöskin vähemmän tunnettu Vietnam-leffa

Itse olen nähnyt tämän vuonna 2012, joten muistikuvat ovat hämärät, joten kirjoitan sen, mitä muistan leffasta.

 Nähtyään samassa bussissa Vietnamilaisen naisen Max Eriksson  ( Fox)   mieleen palaa  hänen Vietnamin sotaretki, jolloin hän kuului  kersantti Tony Meserven (Penn) pataljoona, joka sieppasi paikallisen naisen, polkivat ihmisoikeuksia ja lopulta päätyivät murhaan.

Tapahtuneesta järkyttynyt Max yrittää viedä asian sotaoikeuteen.

Jännää, miten Michael J Fox on vetänyt näinkin hienon erilaisen roolisuorituksen urallaan, ja  epäilen, että Fox otti roolin vastaan kokeillakseen  draamaaosaamistaan ja näyttääkseen, että haluaa tulla muistetuksi muistakin rooleista kuin Marty Mcflyn roolista. Myös Sean Penn vetää hyvää settiä kersantti Meserven roolissa.

Kerrassaan loistava draama sotarikoksesta ja sen jälkivaikutuksista ja krediittiä jälleen Ennio Morriconen musiikille, höhö.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Musta Dahlia(2006)

Ohjaaja: Brian De Palma

Josh Friedman ( James Ellroyn kirjan pohjalta)

Pääosissa: Josh Hartnett, Aaron Eckhart, Scarlett Johansson, Hilary Swank, Rose McGowan, Mia Kirshner, William Finley,  Gregg Henry,Troy Evans, Fiona Shaw, Pepe Serna,  Patrick Fischler,Mike Starr


Nyt arvostelussa suosikkielokuvaohjaajani filmiografian aliarvostetuimmista elokuvista.

On vuosi 1947 ja   Bleichert ja Blan chard ( Hartnett ja Eckhart)    2 Ex-nyrkkeilijää, jotka   Ovat  siirtyneet poliisin ammattiin saavat tutkittavakseen Elizabeth ” Musta Dahlia” Shortin  brutaalia murha, joka historiankirjoissa jäi selvittämättä, toisin kuin tässä, jossa jäljet johtavat rikkaaseen Linscottin perheeseen ja pornoteolisuuden hämäriin kulisseihin.

Alunperin David Fincherin ohjattavaksi ja Mark Wahlbergin tähdittämäksi suuniteltu Black Dahlia on rikollisen aliarvostettu ja tyylikäs homage 40-50- lukujen  Film-noireille, mutta olisi tämä  voinnut olla vieläkin tyylikkäämpi, jos De Palma olisi käyttänyt tässäkin vanhojen mestariteostensa  trademarkeja, esim jaettua ruutua tarinallisena tehokeinona, pitkiä hidastetettuja otoksia ilman dialogeja ja ääniefektejä ja hovisäveltäjä Pino Donaggion musiikkia, joka olisi kyllä luonut tähänkin hienon tunnelman, toisin Mark Ishamin soundtrack, joka lopulta päätyi leffaan.

Kuitenkin rikollisen aliarvostettu elokuva De Palman filmiografiassa ja samalla myös tyylikäs homage 40-50-lukujen Film-noireille.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tuokaa Alfredo Garcian pää(1974)

Ohjaus: Sam Peckinpah

Käsikirjoitus: Sam Peckinpah, Gordon T Dawson, Frank Kowalski

Pääosissa: Warren Oates, Isela Vega, Gig Young, Robert Webber, Emilia Fernandez,  Helmut Dantine,Kris Kristofferson


 Eipä ole tässä blogissa ennen arvosteltu Hurme-Sampan tuotantoa, joten päätinpä nyt väsätä  arvostelun  tästä Sampan filmiografian avainteoksesta, vaikka onkin tullut katseltua pariin otteeseen vuosina 2017-19, joten pidemmittä  puheitta suoraan asiaan:

Eräs mexicolainen jannu nimeltään Alfredo Garcia (Jota ei leffassa muuten näy kuin valokuvassa) on siunannut   erään El Jefen ( Fernandez) tytärtä lapsella.

El Jefe ei ole  järin iloinen  saatuaan ukin tittelin, joten  hän haluaa vävyn pään (kirjaimellisesti) hopeavadilla. 3  gangstaa ( Young, Webber ja Dantine) lähtevät etsimään Alfredoa, mutta delegoivat etsinnän. baaripianisti Bennylle ( Oates)  joka puolestaan kuulee  muijalta Elitalta(Vega) että Alfredo on  jo vainaa ja niin pariskunta lähtee, picknikille/haudanryöstöretkelle josta ei puutu  tylyä väkivaltaa ja  hidastettuna delaamisia ala Peckinpah.

Tämä oli Peckinpahin ainoa elokuva, jonka leikkauksesta hän sai päättää itse ilman studioiden välikäsiä. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, meno on taattua Peckinpahia, mutta elokuvan ainoana miinuspuolena on tarinan verkkainen eteneminen , sillä Peckinpahin elokuvaksi tämä sisälsi aika paljon puhumista ja toimintaa nähdään aika vähän, mutta ei tämä sentään niin tylsä elokuva ollut, sillä tarina ja hahmot olivat mielenkiintoisia ja klassisia kohtauksia mahtui mukaan, mm Warren Oatesin   pitkä monologi  elokuvan tittelistä mainitulle päälle lähentelee jo arbsurdisuuden rajoja.

Jälleen yksi tyylikäs ja tyly Peckinpah- leffa, joka on ohjaajansa 3. paras leffa heti Hurjan joukon ja Cross of Ironin  jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Excalibur- Sankarin miekka(1981)

Ohjaus: John Boorman

Käsikirjoitus: John Boorman ja Rospo Pallenberg( Sir Thomas Maloryn kirjan Le  Morte d’Arthur pohjalta)

Pääosissa: Nigel Terry, Nicol Williamson, Helén Mirren, Gabriel Byrne, Patrick Stewart, Liam Neeson, Ciaràn Hinds

Nyt pitkäperjantain kunniaksi arvostelussa harvoja hyviä fantasialeffoja, joka myöskin oli eka Kino Reginassa näkemäni leffa.

Todella pimeänä keskiajalla  kuningas Uther Pendragon  ((Byrne) haaveilee pääsevänsä pukille Cornwallin herttuattaren kanssa, joten Uther pyytä Merliniä (Williamson) taikomaan itsensä Herttuan näköiseksi, jotta salakähmäinen suunnitelma onnistuisi.

Kuinka ollakaan salakähmäisen yhden yön jutun seurauksena   syntyy  poika nimeltään Arthur, joka sitten vetää miekan kivestä jne...

En sen kummemmin rupea juonta referoimaan, sillä se lienee kaikille tuttu, joten lopuksi yleistä lätinä leffasta.

Kuten alkuun tuli todettua, en ole suuri fantasian ystävä, mutta Excalibur iski kovaa, etenkin  isolta kankaalta ja 35mm-filmiltä nähtynä. Lisäksi eeppistä menoa täydensi Carl Orffin Carmina Burana, joka soi elokuvasta peräti kolmesti.

Hauskana triviana  mainittakoon, että Boorman suunnitteli alunperin ohjaajaavansa elokuvan Taru sormusten herrasta Excaliburin sijaan  ja  Excalibur lukeutuu  Zack Snyderin suosikkileffoihin, joten lieneekö sattumaa, että Ciaran Hinds  esiintyy Justice Leaguessa keskeisessä roolissa.

Eeppinen, tyylikäs ja visuaalisesti hieno fantasiamättö.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Last Horror Film(1982)

Ohjaus: David Winters

Käsikirjoitus: David Winters, Judd Hamilton, Tom Klassen

Pääosissa: Joe Spinell, Caroline Munro, David Winters, Judd Hamilton

Nyt arvostelussa hieman erikoisempi  ja perinteistä poikkeava Troma- tuotanto, sillä amatöörien sijaan pääosissa  esiintyy melko tunnettu duo, nimittäin Joe Spinell ja Caroline Munro, jotka tähdittivät myös tässä  blogissa arvioitua slasher-klassikko Maniacia(1980)

Spinell esittää nykiläistä taksikuski Vinnyä, joka haaveilee elokuvaohjaajan urasta ja fanittaa (ehkä liiankin) innokkaasti  näyttelijätär Jana Batesia (Munro), joka matkustaa Cannesin filmifestareille ja kuvaamaan uutta filmiä, joten Vinny suuntaa idolinsa perässä nurkille hiippailemaan tarkoituksenaan esitellä itsensä tuottajille ja ja saada Jana mukaan tekemäänsä elokuvaan.

Mutta tuottajat eivät ota Vinnyä vakavasti, joten sankarillamme alkaa pimetä kupollissa ja pian alkaa jengiä lakoamaan.

”Nerokas elokuva” siteeraa elokuvan DVD-julkaisun kansi. Ei tod, sillä menoa on aikaa geneeristä puukkohippailua ja ainoa neronleimaus leffassa on sen kuvaustyyli, sillä  leffa on kuvattu sissityylillä oikeilla Cannesin festareille vuonna-81, että näinkin löysillä sloganeilla yritetään saada b-luokan leffoja markkinoitua.

The Last Horror Film ei lukeudu Troman ”mestariteoksiin”, mutta elokuvan veikeä kuvaustyyli ja jälleen kerran Spinellin hikinen roolisuoritus pelastavat paljon.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Yön kuningas(1980)

Alkuperäinen nimi: Cruising

Ohjaus: William Friedkin

Käsikirjoitus: William Friedkin(Gerald Walkerin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Al Pacino, Paul Sorvino, Karen Allen,  Richard Cox, Joe Spinell, Ed O Neill, James Remar, Mike Starr, Powers Boothe

Nyt arvostelussa yksi kaikkien aikojen kiistanalaisimpia elokuvia, joka aikoinaan bannattin meillä ja muualla, mutta Helmikuussa Orion  esitti tämän kulttiklassikon 40-vuotisjuhlan kunniaksi oikein 35mm-filmiltä, joten pakko se oli pakko katsomassa.


Hudson-joesta ongitaan irtohandu  ja poliisi päättelee, että Nykin gaypiireissä riehuu murhaaja, joten Steve Burns(Pacino) pääty cruisaileemaan   piireihin löytääkseen murhaajan.

Ilmestyessään Cruising aiheutti kohua, etenkin gaypiireissä, Razzie-ehdokkuuksia kertyi 3, mm ohjauksesta ja meillä   Cruising oli bannattu  vuoteen 2000.

Nykyään Cruising  nauttii kuitenkin kulttimainetta ja Cruising onkin lähes kaikille suositeltavaa katsottavaa kaikille rosoisten rikosleffojen ja  hardcoreleffojen ystäville.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Suspiria(2018)

Ohjaus: Luca Guadagnino

Käsikirjoitus: David Kajganich( Dario Argenton ja Daria Nicolodin alkuperäisen käsikirjoituksen pohjalta)

Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Chole Grace Moretz, Jessica Harper

5. Marraskuuta 2017 tuli arvosteltua Argenton mestariteos ja silloin tämä remake oli vasta tuotantovaiheessa, joten haukuin sen etukäteen lyttyyn ja ennustin sen floppaavaan, muttei niin ei käynytkään vaan se jakoi yleisön ja kriitikoiden mielipiteet kahtia ja saivat jopa meitsin raahautumaan Finnkinon, vaikka normaalisti dissaankin Finnkinoa.

Sitten asiaan:  Suoraan sanottuna Guadagninon Suspiria ei onneksi ole suora remake, vaan tribuutti Argenton mestariteokselle ja vaikka tarina onkin sama kulkee Guadaginon  visio omia polkujaan tuoden samalla vanhaan tarinaan uusia juttuja ja ulottuvuuksia, tehden leffasta alkuperäistä tuntia pidemmän ja pituutta tällä olikin huimat 2 ja puoli tuntia.

Onko Guagdinon Suspiria hyvä?

Se riippuu ja roikkuu katsojasta. Itse oli tätä versiota alunperin vastaan, mutta tulipahan katsottua.

Siinä missä Argenton mestariteos muistetaan hillittömästä värimaailmastaan  ja Goblinin  soundtrackistä, on Guagdino loihtinut leffassa harmaan ja ruskeansävyisen värimaailman ja itse Radioheadin Thom  Yorke on säveltänyt tähän musiikin, joka minun mielestäni oli lievästi yliarvostettu ja eikä tietenkään vetänyt vertoja Goblinille.

Ja lopuksi vielä täytyy saarnata leffojen ikärajoista, vaikka en yleensä tee niin, mutta K16 on hieman alakanttiin vedetty ikäraja tälle, sillä lopussa meno menee sen verran veriseksi  ja häiriintyneeksi, että K18 olisi kyllä paikallaan, toisin kuin Argenton versiolle, joka on väkivallaltaan huomattavasti kesympää räikeän punaisen tekoveren riemujuhlaa ja on silti K18. Joskus en kyllä  ymmärrä kukkahattujen logiikkaa elokuvien ikärajoista.

Loppujen lopuksi Guagdinon Suspiria ei vedä vertoja Argenton mestariteokselle, mutta on tyylikäs ja hienosti lavastettu taidehorrori, jota suosittele niille, jotka jaksavat katsoa  hämäriä ja ylipitkiä leffoja.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Opera(1987)

Tunnetaan myös nimellä: Terror at The opera

Ohjaus: Dario Argento

Käsikirjoitus: Dario Argento ja Franco Ferrini

Pääosissa: Cristina Marsillach, Urbano Barberini, Ian Charleson, Daria Nicolodi, William McNamara, Barbara Cupisti

Nyt tuli  vihdoin jo ja viimein nähtyä tämä Argento viimeiseksi hyväksi leffaksi titleerattu teos  viime vuonna julkaistun Argento Collection-boxin myötä, joka siis sisältää tämän ja 5 muuta Argenton leffaa, jotka olen arvostellut 3 vuotta sitten tässä blogissa.

Mutta nyt itse asiaan:

Lady Mcbethin oopperaesitys kokee takaiskun, kun pääosanesittäjä ei pääsekään lavalle ja sijaisnäyttelijä Betty (Marsillach)  joutuu vetämään roolin ja saa paljon kiitosta roolisuorituksestaan ja sekä fanin, jolla on  sangen erikoinen tapa osoittaa ihailuaan idoliaan kohtaan. Hän nimittäin murhaa Bettyn ystäviä hänen silmiensä edessä ja Betty joutuu väkisinkin seuraaman sivusta, sillä hullu fani on teippanut Bettyn silmäluomien alle neuloja, jotta silmien sulkeminen ei tulisi kysymykseenkään.


Siinä Operan juoni lyhyesti tiivistettynä ja nyt yleistä lätinää ilman spoilereita.

Opera on jälleen kerran taattua Argentoa alusta loppuun kaikkineen visuaalisineen  kamerakikkailuineen  ja musapuolikin on jälleen hoidossa,  oopperan ja rockin  raikuessa vuorotellen ääniraidalla, mikä oli sangen nerokasta,  mutta olisin kyllä mielummin kuunnellut tässäkin Gobliniä tai Enniota,  mutta ihan jees näinkin.

Taattua tyylikästä ja jännää Argentoa   jälleen kerran, mutta sääli, että tämän jälkeen elokuvien taso putosi roimasti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Metsästys(1971)

Alkuperäinen nimi: The Hunting Party

Ohjaus: Don Medford

Käsikirjoitus: Gilbert Ralston

Pääosissa: Candice Bergen, Gene Hackmanin, Oliver Reed, L.Q.Jones, Mitchell Ryan, G.D.Spardlin, Simon Oakland

Nyt arvostelussa yksi tylyimpiä ja rajuimpia  koskaan filmattuja länkkäreitä.

Karjaparoni  Brandt Ruger(Hackman)  lähtee metsästysretkelle ja jättää vaimonsa Melissan(Bergen) kotiin siksi aikaa. Sitten Mellissa joutuu  lainsuojattoman Frank  Calderin(Reed)  joukon sieppamaksi, koska luulee Melissaa opettajaksi, joka opettaisi häntä lukemaan.

Kun tieto rouvan sieppauksesta kantautuu Brandtin korviin, hän olettavat heti pahinta mahdollista skenaariota, siitä mitä hänen vaimolleen saattaisi tapahtua Calderin joukon käsissä ja Brandt metsästysseurueineen  päättää ottaa riistakseen  Calderin joukkoineen ja tarpeen tullen myös vaimonsa eli luvassa on  armotonta menoa ja katsoja asettuu väkisinkin Calderin ja hänen joukkonsa puolelle, vaikka he ovatkin lainsuojattomia, ovat  silti paljon samaistuttavampia hahmoja kuin  Brandt  metsästysseurueineen, jotka ovat epäreiluja, kun ammuskelevat lainsuojattoma selkään ja vieläpä aikakauteen nähden moderneilla kiikaritähtäimillä varustetuilla kiivääreillä, joiden kantama on paljon pidempi kuin Calderin joukon antiikkisilla mutkilla.

Tyly, julma ja raaka westerni, jossa oli hyvin yhdistetty spagettilänkkärien ja Peckinpah-leffojen yleisilme ja ulkoasu hyvin keskenään.

Plussaa Riz Ortolanin soundtrackistä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️