Murhaaja(1987)

Alkuperäinen nimi: Rampage

Ohjaus: William Friedkin

Käsikirjoitus: William Friedkin  (William P Woodin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Michael Biehn, Alex McArthur, Grace Zabriskie, Art LaFleur, Nicholas Campbell, Deborah Van Valkenburgh, Billy Greenbush, Royce D. Applegate, John Harkins, Andy Romano


 Jo 80-luvulla ilmestyi muutama  sarjamurhaajaelokuva, ennen kuin genren yleistyi valtavirtaviihteksi 90-luvulla.  Genren pioneeriteoksiksi voidaan luokitella  William  Lustigin  Slasher-klassikko Maniac, Michael Mannin Punainen Lohikäärme-filmatisointi Manhunter(1986) samana vuonna valmistunut, mutta vasta  4 vuotta myöhemmin julkaistu  kaikken aikojen karuin jenkkielokuva Henry:Portrait of a serial killer sekä   ja niin ikään Friedkinin  ohjaama, Al Pacinon tähdittämä Yön kuningas (Cruising,1980)  Mutta nyt arvostelussa William Friedkinin kasarikauden päättänyt  aliarvostettu ja harvinainen sarjamurhaaja/oikeussalidraama Rampage.

Löyhästi 70-luvun loppupuolella  Kalifornian pääkaupunki Sacramentoa kauhistuttaneen ja 6  ihmistä murhanneen Richard  "Sacramenton vampyyri" Trenton Chasen  keissiin perutuva elokuva    alkaa Stocktonilaiseta lähiöstä, jossa  tavallisen oloinen, punaiseen tuulitakkiin ja mustiin aurinkolaseihin pukeutunut boy next door Charile Reece ( Alex McArthur)  soittaa ovikelloa ja oven avauduttua hän tunkee väkisin sisälle ja murhaa asukkaat off screeninä.


Piirisyyttäjä Anthony Fraser ( Michael Biehn) ottaa  keissin tutkittavaksi ja  pian tapahtuu Reecen tekem toinen yhtä kauhea off screen-murhaa ja tällä kertaa epeli jää kiinni, mutta pian karkaa ja murhaa taas ja niin edes päin.

 William Friedkin on yksi taitavimpia elokuvaohjaajia, mutta Rampage ei kuulu hänen mestariteoksiinsa. Elokuvan suttuinen tv-sarjamainen kuvaus häiritsi jonkin verran ja Michael Biehn ei ollut kovinkaan vakuuttava silmälasipäisen piirisyyttäjän roolissa. Nick Nolte, James Woods, Kevin Costner tai Harrison Ford olisi ollut paljon parempi tuossa roolissa. Sen sijaan murhaaja esittävä Alex McArthur onnistuu roolissaan hyvin ja onnistuu tekemään roolihahmostaan  paikoittain varsin pelottavan ilmestyksen.

Rampage on yksi sarjamurhaajagenren pioneerinteoksia ja erinomainen kuvaus rikoksesta ja rangaistuksesta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Silent Night, Deadly Night 2 (1987)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Lee Harry

Pääosissa: Eric Freeman, James Newman, Frank Novak, Elizabeth Kaitan, Jean Miller, Ken Weichert, Kenneth McCabe

1984 ilmestynyt Jouluyö murhayö oli ilmestyessään melkoisen suosittu elokuva, joten sille väänettiin 4 jatko-osaa

2.osa lähtee käyntiin pöpilästä, jossa 1.osassa riehuneen Billyn veli Ricky ( Eric Freeman) kertoo nuppinikkarille veljensä edesottamuksista eli elokuvan ensimmäiset 38min kerrataan ekan elokuvan tapahtumat  alkuperäistä filmiä käyttäen. VMP!!!  Sitten Ricky kerto oman tarinansa ja lopulta karkaa ja lähtee pukiksi pukeutuneena kostamaan Abedissalle.


Tämä oli melkoista  tuubaa ja kuten jo mainitsinkin oli erittäin raskasta katsoa elokuvan alkupuoliskoa    ekan osan kuvamatskunnkierätyksen takia, mutta onneksi sai tätä katsoessa nauraa, lähinä Eric Freemanin hupaiselle roolisuoritukselle ja nettimeemiksi muodostuneelle🗑🔫-kohtaukselle, jonka takia tämä kannattaa katsoa.


Ei jouluelokuvien parhaimasta päästä, mutta jos tätä ei katso tosissaan, voi tästä irrota parit naurutkin.

Arvosana🗑🔫🗑🔫

Jouluyö murhayö(1984)

Alkuperäinen nimi: Silent Night, Deadly Night

Ohjaus: Charles E Sellier Jr

Käsikirjoitus: Paul Caimi ja Michael Hickey

Pääosissa: Robert Brian Wilson, Linnea Quigley, Will Hare, Charles Dierkop

Joulu ei ole niin iloinen juhla kuin yleisesti luullaan. Vuonna 1984 nähtiin peräti 2  jouluelokuvaa. Ensimmäinen niistä oli tietenkin Joe Danten ohjaama Gremlins ja toinen taas puolestaan nyt arvostelussa oleva Silent Nigh, Deadly Night, joka sai ilmestyessään negatiivistä kritiikkiä  koulujen vanhempainyhdistyksiltä julkaisuajankohdan ja jouluteeman takia ja se vedettiin pois teattereista nopeasti, mutta ehti silti tuottamaan voittoa lippuluukuilla ja nykyään se onkin kulttiklassikko.

Päähenkilö Billyn  joulutrauma lähtee jo käyntiin lapsuudesta. Jouluaattona Billy perheineen vierailee   pöpilässä höperön ukin luonna ja ukki kertoo Billylle kauhutarinoita pukista. Kotimatkalla perhe törmää pukkiin, jonka auto on hajonnut tienposkeen. Ikävä kyllä pukki paljastuukin rosvoksi ja pian faija saa napin otsaan ja sitten pukki siirtyy mutsin kimppuun ala stiletti ja koska kyseessä on pukki repäistään  mutsilta paita pois päältä paljastaen tissit.

Billy veljineen joutuu orpokotiin, jossa  Bilyn traumat pahenevat Abbedissan remmirevyyn, aivaimenreiästä nähdyn aah-oih-session  ja pukin yllätysvierailun vuoksi.

10 vuotta myöhemmin  Billystä on kasvanutt melkoinen hunks (Robert Brian Willson) ja  hän saa töitä lelukaupasta, mutta lapsuuden traumat pukkaavat entistä voimakkaamin esiin ja Billy sekoaa ja lähtee murhakiertueelle pukiksi pukeutuneena.

Siinä missä 4 vuotta ilmestynyt Christmas Evil keskittyi päähenkilön hitaasta vajoamisesta mielisairauteen, Jouluyö murhayö eteenee nopeammin ja pääosassa ovatkin raflaavat tappot  ja tissit elikkä  elokuvan viihdearvot ovat taattu.


Jouluyö murhayö, joka sai liian monta jatko-osaa on  varsin viihdyttävä ja verinen joulutarina, joka toimii parhaiten jouluaattona  katsottuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Christmas Evil(1980)

Tunnetaan myös nimellä: You Better Watch Out


Ohjaus ja käsikirjoitus: Lewis Jackson

Pääosissa: Brandon Maggart, Jeffrey DeMunn, Raymond J. Barry




Slasher-genre oli kukoistuksessaan vuonna 1980. Silloin ilmestyivät sellaiset merkkiteokset, kuten Friday the 13th, Maniac, Prom night, Kauhun kistkot, Hän tietää, että,olet yksin, Don't go in the house, New year's evil ja Brian De Palman Dressed to kill.

Christmas Evil poikkeaa muista slasheröineistä keskittymällä  verikekkereiden sijaan enemmän päähenkilön hitaasta vajoamisesta mielisairauteen Scorsesen  mestariteoksen Taksikuskin tyyliin.


Yhtymäkohdat Taksikuskiin eivät ole kaukaa haettuja, sillä Christmas Evilin päähenkilö Harry (Brandon Maggart) poseeraa myöskin peilin edessä puhuen, toisin joulupukiksi pukeutuneena.

Joulu on jo ollut pakomielle vuosia Harrylle, kunntämä tajusi lapsena joulupukin olevan fiktiivinen henkilö. Lapsuuden trauman seurauksena Harry siis pukeutuu joulupukiksi, on koristellut kämppänsä jouluisesti ja Harry myöskin tarkkailee naapuruston lapsia ja merkitsee ylös tuhmat ja kiltit lapset.

Päivätyökseen Harry työskentelee lelutehtaalla ja muut työntekijät pitävät häntä locona.

Sitten Harryllä napsahtaa päässä ja hän lähtee  murhakiertueelle joulupukiksi pukeutuneena.

Tämähän ei siis ollut tyylipuhdas slasher, vaikka muutamia generen piirteitä tässä olikin ja tässä oli yllättävä alakuloinen ja surrealismiäkin on havaittavissa.

Yllättävää, että B-luokan elokvaksi tämä oli yllättävän hyvin toteutettu. Brandon Maggart, joka myös esiintyi samana vuonna pikkuroolissa Dressed to killissä, tekee hyvän roolin Harrynä.

Hieno, alakuloinen ja surrealistinen  ja ei niinkän traditionaalinen joulutarina, mutta  tätä voi suositella jos  tavalliset joulutarinat eivät enään kiinnosta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Musta joulu(1974)

Alkuperäinen nimi: Black Christmas

Ohjaus: Bob Clark

Käsikirjoitus: Roy Moore

Pääosissa: Olivia Hussey, Keir Dullea, Margot Kidder, John Saxon, Art Hindlr, Doug McGrath

Joulun kunniaksi Leffakulinaristi arvostelee tämän illan aikana 4 vähemmän tunnettua jouluklassikkoa, joista ensimmäinen on  Slasher-genren pioneeriteoksena tunnettu Bob Clarkin Black Christmas.


Elokuvan juoni on lyhyt ja ytimekäs:  Joukko opiskelijatyttöjä viettää joulua asuntolassa  mutta sitten he saavat rivon pilapuhelun ja  yksi heistä katoaa kesken juhlien ja pian käykin ilmi, että  mielipuolinen murhaaja on asettunut taloon pitääksen huolen siitä, että kukaan ei selviä hengissä  joulusta.

Kuten jo mainitsinkin, Black Christmas on yksi ensimmäisiä Slasher-genren elokuvia ja myöskin ensimmäisiä kauhuelokuvia, jotka sijoittuvat johokin juhlapyhään.


Muista Slashereistä poiketen tässä  bodycount pysyy sormilla laskettavissa olevalla luvulla eikä verellä läträtä hirveästi, mutta silti tapot ovat  tylyä katsottavaa ja vaikka elokuvassa nähdään hieman huumoriakin, silti elokuvan  yleisilme pysyy synkkänä  ja vakavana.

Elokuvan tunnelman lisäksi myöskin näyttelypuoli on kunnossa. Parhaiten vanhojen Teräsmies-elokuvien Lois Lanena tunnettu Margot Kidder vetää hyvää settiä rivona ja jatkuvasti maistissa maailmalla olevana  opiskelijatyttönä ja myöskin Kubrickin  2001 Space odysseyn astronautti Bowmania esittänyt Keir Dullea vetää hyvään roolin  neurootitisena pianistinä ja B-luokn italotuuban vakiokasvo John Saxon vetää melko hyvän roolin kiintiökyttänä.


Ei ihan  traditionaalinen jouluelokuva eikä tästä joulumieltä todellakaan joulumieltä irtoakkaan, mutta silti  loistava ja jännä elokuva, joka toimii parhaiten juuri jouluaattona katsottuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Lahjomattomat(1987)

Alkuperäinen nimi: The Untouchables

Ohjaus: Brian De Palma

Käsikirjoitus: David Mamet

Pääosissa: Kevin Costner, Robert De Niro, Sean Connery, Andy Garcia, Charles Martin Smith, Billy Drago, Patricia Clarkson

Brian De Palma on hieno ohjaaja ja Lahjomattomat kuuluu De Palman parhaimpien elokuvien top5:een.


Ja  koska mitä ilmeisemmin kieltolain aikainen Chicago, Al Caponen ja Eliot Nessin edesottamukset ovat tuttuja kaikille, enpä rupeakkaan tästäkään hirveästi referoimaan juonta sen kummein.

Al Capone  ( Robert De Niro) aiheuttaa yleistä pahennusta Chicagossa ja valtionvarainministeriön agentti Eliot Ness ( Kevin Costner) kokoaa kasaan Lahjomattomat-nimellä tunnetun iskuryhmän, johon kuuluvat veteraanikyttä Malone ( Connery) poliisikoulun paras ampuja George Stone (Garcia) ja kirjanpitäjä Oscar Wallace( Charles Martin Smith) ja  julistavat sodan Caponea vastaan.

Vaikka De Palman elokuva otti hieman vapauksia tositapahtumiin liittyen, kyseessä on silti tyylikäs, jännittävä ja viihdyttävä gangsterileffa ja   mukaan ahtui hienoja kohtauksi, mainittakoon legendaarinen ammuskelu juna-asemalla. Myös musiikkipuolikin oli kunnossa, tässä jälleen krediittiä Ennio Morriconelle.

Lahjomattomat on gangsterielokuvien aatelia ja  jälleen kerran taattua De Palmaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Phantom of the Paradise(1974)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Brian De Palma

Pääosissa: William Finley, Paul Williams, Jessica Harper, Gerrit Graham George Memmoli

Parhaiten tiivistunnelmaisista ja tyylikkäistä jännitysnäytelmistään tunnettu Brian De Palma kokeili uransa alkupuolella taitojaan musikaalin parissa. Ilmestyessään Phantom of the Paradise floppasi, mutta kohosi myöhemmin kulttielokuvaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen hyvinkin samanhenkisen musikaalihäröilyn  The Rocky Horror Picture Show'n kanssa.

De Palman elokuva päivitti Gaston  Lerouxin Oopperan kummituksen 70-luvun rocksceneen ja vieläpä sangen tyylikkästi ja hupaisasti ja osansa  modernista päivityksestä saavat myös Faust ja Doria Grayn muotokuva.

Koska  tarina lienee kaikille tuttu, en rupea referoimaan elokuvan juonta sen tarkemmin.

Säveltäjä Leach (William Finley) säveltää jännän sävelkyksen, jonka musiikkimoguli Swan ( Paul Williams) varastaa ja  huonommin ei voisi säveltäjäparalla menneä. Sävelkyksen lisäksi Swan varastaa  Leachin tyttöystävän Phoenix (Jessica Harper) ja junailee Leachin vankilaan.

Leach karkaa vankilasta kostakseen, mutta kostoreisulla, Leachin pää jää levyprässin välin ja niin Leach rupeaa Oopperan kummitukseksi ja häiriköi Swanin omistaman  musiikkimestan Paradisen arkea.


Hämmästyttävä, miten De Palma hallitsee myös komedian ja on ihme , ettei hän tehnyt tämän jälkeen yhtäään komediaa, paitsi  unohtuneen rikoskomedian Wise Guys(1986) ja Tom Wolfe-filmatisoinin Turhuuksien rovio(1990)


Näyttelypuoli ei ole De Palman parhaimpien elokuvien tasoa,mutta silti erinomaista ja  parhaiten pääosien lisäksi hahmogallerista jäi parhaiteen hämmästyttävän paljon Quentin Tarantinoa muistuttavan Gerrit Grahamin esittämä Glam rockmuusikko Beef, jonka edesottamuksille sai paljonkin nauraa.  Musiikipuolikin oli kunnossa ja  Swania esittävä Paul Williams  vastasi tämän musiikeista ja soundtrackistä suosikkikappaleekseni kohosi  Williamsin laulama The  Hell of It.

Phantom of the Paradise on epätyypillistä De Palmaa, mutta silti hyvin tunnistettavaa sellaista.

Tällä elokuvalla lienee ollut isokin vaikutus populaarikulttuuriin, sillä veikkaan, että George Lucas inspiroitui Phantomin särisevästä puheäänestä ja otti siitä mallia Darth Vaderin  SSSSSHOOHOH-efektiin.



Dario Argenton on todettunut, että hän kiinnitti Jessica Harperin Suspirian pääosaan vaikututtaan häneen roolisuorituksestaan tässä elokuvassa ja Daft Punk on mitä ilmeisemmin ottanut rooliasujensa kypäriin inspiraatiota Phantomin elokuvassa nähdystä kypärästä.


Musikaalien aatelia ja taattua De Palmaa jälleen kerran.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tappava tunnustus(1980)

Alkuperäinen nimi: Dressed to kill

Ohjaus ja käsikirjoitus: Brian De Palma

Pääosissa: Michael Caine, Angie Dickinson, Nancy Allen, Keith Gordon, Dennis Franz, David Marguiles

29. Huhtikuuta 1980 jännityksen mestarina tunnettu Hitchcock  kuolla kupsahti 80-vuotiaana. Samana päivänä jenkkilän leffateattereissa alettin esittämän toisen kuuluisan jännistyksen mestarin, Brian De Palman  Dressed to killin traileria ja itse elokuva sai ensi-iltansa 25. Heinäkuuta ja meillä taas seuraavana vuonna 23. Tammikuuta.  

Brian De Palman elokuvilla on pieni, mutta tiivis katsojakuntansa (mukaanlukien minä) Dressed to kill on saanut kehuja isoiltakin tahoilta, kuten Slant Magazine ja New York Times, joka valitsi elokuva maailman 1000 parhaan elokuvan joukkoon, mutta nyt itse asiaaan.


Elokuva alkaa, kun seksuaalisesti turhautunut kotirouva Kate Miller ( Angie Dickinson) menee puhumaan asiasta nuppinikkari Robert Elliottille  (Michael Caine) Nuppinikari kehottaa Katea seksihurjadtelemaan ja niinpä Kate suunistaa Metropolitan-museoon ja  iskee sieltä miehen mukaansa ja lähtee jatkoille tämän kämpille.

Seksihurjastelu saa ikävän käänteen, kun museosta isketty  mies paljastuu STD-potilaaksi ja   alushousut vihkisormuskin ovat hukassa.

Vielä ikävämpi kääne on luvassa, kun  mustiin pukeutunut tajuttoman iso blondi murhaa Katen hississä partaveitsellä. Murhan todistajaksi osuu ilotyttö  Liz ( Nancy Allen) ja Liz  alkaa tutkiman keissiä Katen pojan  Peterin (Keith Gordon) kanssa, ennenkuin Liz päätyy blondin viileltäväksi tai  Kisahalliin  etsivä Marinon ( Dennis Franz) toimesta.

Vaikka Dressed to kill kuulostaa ja näyttää 100% De Palman-elokuvalta Pino Donaggion musiikkia  ja visuaalisia tyylikikkailuja myöten, De Palma on lainailut elokuvaansa  tarinallisia elementtä Hitchcokin Psykosta ( mm päähenkilön  tappaminen elokuvan puolessa välissä ja uuden vaihto uuteen päähenkilöön) ja sekä elementtäjä italialaisesta Giallo-genrestä.

Tästä huolimatta De Palman ei sortu plagiointiin vaan  Dressed to kill rullaa varsin hyvin ja mahtuupa mukaan jälleen kerran visuaalisesti hienoja kohtauksia esim  9 minuutinen äänetön museokohtaus, jossa Angie Dickinson seuraa salaperäistä miestä museossa ja lopulta molemmat päätyvät  taksin takapenkille intohimoisesti suudellen on yksi parhaimpia elokuvakohtauksia koskaan.

Dressed to kill, kuten muissakin De Palman kultakauden elokuvissa musiikki on  isossa osassa ja Pino Donaggiolle jälleen kerran krediittiä hienoista musiikeista jälleen kerran. Krediitiä ansaitsee myöskin  kuvaaja Ralf D. Bode upeasta  kameratyöskentelystä, etenkin edllä mainitussa museokohtauksessa.


Dressed to kill on jännittävän tyylikäs eroottinen trilleri kuuluu De Palman parhaimpien elokuvien
Top 5-listalle ja  on muutenkin elokuvataidetta parhaimillaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Carrie (1976)

Ohjaus: Brian De Palma

Käsikirjoitus:  Lawrence D. Cohen ( Stephen Kingin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Sissy Spacek,  Piper Laurie, Nancy Allen, Amy Irving, William Katt, John Travolta, P.J.Soles, Betty Buckley, Priscilla Pointer, Michael Talbott

Koulussa ei ole kivaa, varsinkaan jos joutuu kiusatuksi.  Sissy Spacekin tulkitsema elokuvan nimikkohenkilö saa kokea tämän liikuntatunnin jälkeen, kun naistenvaivat iskevät kesken  Pino Donaggion romantisten sävellysten soidessa taustalla.

Kotonakaan Carriellä ei ole helppoa, varsinkaan, kun kiihkouskovainen äiti Margaret ( Piper Laurie) tykittää saarnoja oikein olan takaa  päivittäin.

Sitten Carrie huomaa omaavansa telepaatisia kykjyjä ja pistää haisemaan.

Carrie oli kauhumaestron  Stephen Kingin ensimmäinen kirja ja myöskin ensimmäinen  filmatisointi  Kingin kirjallisesta tuotannosta. Tämä oli myöskin Brian De Palman 10.kokoillan elokuva ja toimi myöskin De Palman läpimurtoelokuvana.

Carrien myötä alkoi  De Palman ja Nancy Allenin 5 vuotinen avioliitto vuodesta 1979 vuoteen 1984 ja Pino Donaggion  pitkään jatkunut yhteistyö, joka käsitti musiikit 7 muuhun De Palman elokuvaan.

Carrie on kuten arvatta saattaa 100% De Palmaa Pino Donaggion romanttisista sävelkyksistä visuaalisiin tyylikikkailuihin asti. Myöskin näyttelypuoli on jälleen kohdillan, varsinkin Sissy Spacekilla, joka vetää roolinsa niin sydäntäsärkevästi, että jopa minäkin liikutuin, vaikka olenkin bad ass (Pino Donaggion musiikillakin taisi olla osuutta asiaan)

Piper Laurie ja Nancy Allen tekevät myöskin hyvää jälkeä elokuvan konnagallerian puolella ja tekevät roolihahmoistaan niin inhoa herättäviä, että kotikatsomossakin puistattaa oikein olan takaa.


Carrie kuuluu De Palman parhaimpien elokuvien Top 5:en joukkoon Blow Outin, Tappavan Tunnustuksen(1980) Scarfacen(1983) ja Lahjomattomien(1987) kanssa sekä myöskin  parhaimpien Stephen King-filmatsiointien joukkoon.


Carrie on ajaton mestariteos ja aina ajankohtainen ja opettavainen tarina siitä, mihin koulukiusaaminen voi pahimassa tapauksessa johtaa. Tämä myöskin  ehdottamasti kuulua OAJ:iin opetussuunitelmaan, sillä tämähän toimisi vallan mainioisti opetusfilminä edellämainitusta aiheesta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Pahan voima(1978)

Alkuperäinen nimi: The Fury

Ohjaus: Brian De Palma

Käsikirjoitus: John Farris (kirjoittamansa kirjan pohjalta)

Pääosissa: Kirk Douglas, Amy Irving, Andrew Stevens, John Cassavetes, Charles Durning, Carrie Snodgress, William Finey, Dennis Franz, Daryl Hannah, James Belushi

Päätinpä väsätä Kirk Douglasin 101-vuotissynttäreiden kunniaksi arvostelun suosikkiohjaajani Brian De Palman filmiografian vähemmän tunnetusta elokuvasta arvostelun.


Vuonna 1976 De Palman ohjaama Stephen King-filmatisointi Carrie polkaisi käyntiin sarjan  elokuvia, joissa telepaattisia voimia omaavat ihmiset aiheuttivat häslinkiä. De Palma jatkoi tätä teemaa 2 vuotta Myöhemmin Carrien ilmestymisen niin ikään kirjaan pohjautuvalla elokuvalla Pahan Voima. Toisaalta Pahan voima ei ole yhtä hieno teos kuin Carrie, mutta silti  erinomainen elokuva ja De Palman visuaalinen tyylikikkailu on hyvin näkyvillä myös tässäkin.

Elokuva siis kertoo Kirk Douglasin esittämästä ex CIA agentti Peter Sandzasta, joka on lomailemassa  Lähi-Idässä  poikansa Robinin (Andrew Stevens) kanssa.

 Isän ja pojan iloinen loma keskytyy poliittis-uskonnollisen järjestötoiminnan tuodessa väriä ja valoa uimarannalle.  Härdellin aikana Robin muilutetaan Peterin kollegan Ben Childressin (John Cassavetes) toimesta.

 Myöhemmin Chicagossa Peter saa selville, että CIA on Robinin muilutuksen takana käyttäkseen Robin telepaattisia voimia aseena.

Peter  hakee avukseen myöskin telepaattisia voimia omaavan Gillianin ( Amy Irving)  löytääkseen poikansa.


Kuten mainitsin aiemmin, tässäkin  elokuvassa De Palman visuuaalinen tyylikikkailu on vahvasti esillä, mutta tarina paikoittain hyvin sekava ja pientä tyhjäkäyntiäkin on havaittavissa. Kuitenkin visuaalinen tyylikkailu, paikoittain hyvä tunnelma ja John Williamsin maalaileva soundtrack pitävät elokuvaa hyvin kasassa.

Pahan voima ei ole Brian De Palman tunnetuimpia elokuvia, mutta se on silti erinomainen elokuva ja hyvin tunnistettavissa oleva De Palman elokuva. Toisin sekava tarina, joka yhdistelee vakoojatrilleriä, yliluonollista kauhua  ja hieman komediaakin syövät hieman elokuvan tehoja. Silti tämä on katsomisen arvoinen elokuva ja onpahan Tarantino  tykännyt tästä, kun  on napannut pari kohtausta tästä suoraan Reservoir Dogsiin ja Pulp Fictioniin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Jäätävä polte(1986)

Alkuperäinen nimi: Born American

Tunnetaan myös nimellä: Artic Heat

Ohjaus: Renny Harlin

Käsikirjoitus: Renny Harlin ja Markus Selin

Pääosissa: Mike Norris, Steve Durham David Coburn, Thalmus Rasulala, Albert Salmi, Vesa Vierikko,  Ismo Kallio, Marjo Vuollo


Itsenäisen Suomen 100-vuotistaipaleen kunniaksi arvostelussa Suomen elokuvahistoria yksi parhaimista ja mielenkiintoisimmista teoksista ja tähän välliin täytyy myöntää, että en ole Suomalaisten elokuvien suurin ystävä.


3 Amerikkalaista Savoy, Mitch ja K.C saapuvat lomailemaan Lappiin ja päättävät käydä kuokkavierailemassa itänaapurin puolella. Luvaton retki päättyy ikävästi ja trio joutuu vankilaan.

Aikanaan sensuurin kynsiin joutunut ja ulkopolittisista syistä esityskieltoon joutunut Jäätävä polte on erinomainen esimerkki siitä, miten Suomessa pitäisi elokuvia tehdä, mutta ikävä kyllä Suomalainen elokuva teollisuus on suoltanut ulos  98% shaiccea ja vain 17 oikeasti hyvää ja katsomisen arvoista elokuvaa Jäätävän polteen oheela, esim  Jalmari Helanderin Rare Exports ja Big Game, Mika Kaurismäen Amazonin, Täältä tullaan elämän, Aleksi Mäkelän Pahat Pojat  Häjyt, Romanovin Kivet, Esan ja Vesa2 ensimmäistä Varesta,  Pekka ja Pätkä N####reinä, Helmiä ja Sikoja, Bad Luck Love, Rööperin, Pussikaljaelokuvan ja hauskan ja realistisesti pissisten elämästä kertovana Sisko, tahtoisin jäädä(2010)  Kohta hyviä kotimaisia elokuvia saatta olla 18 jahka olen nähnyt syksyllä ensi-iltansa saanneen Rendelin.


Vaikka Jäätävä polte ei edustakkaan surkean elokuvateolisuuttame  kovin hohdokkaasti, on se silti oikeassa mielentilassa katsottuna erinomaista viihdettä ja onhan sentään kyseessä Suomen elokuvahistorian   merkkiteoksia


Ja loppuun onnittelut 100-vuotiaalle  kotimaallemme🍾

Arvosana🇫🇮🇫🇮🇫🇮🇫🇮🇫🇮