Ohjaaja: James Mangold
Käsikirjoitus: James Mangold, David Koepp, Jezz & John-Henry Butterworth
Pääosissa: Harrison Ford, Mads Mikkelsen, Phoebe Waller-Bridge, Ethann Isidore, Toby Jones, Antonio Banderas, Boyd Holbrook, Thomas Kretschmann, John Rhys-Davies, Karen Allen, Shaunette Renee Wilson
Nyt arvostelussa peräti 15 vuotta odotettu 5 ja (oletettavasti) viimeinen osa aikamme suurimman haudanryöstäjän seikkailuista.
Vuoteen 1944 sijoittuvassa prologissa Indy ja hänen uusi kaverinsa Basil Shaw vievät natsien nenän edestä toisen puolikkaan Arkhimedesin kehittämästä Antikytheran koneesta.
Sitten hypätään vuoteen 1969, jossa Indy on ratkennut dokaamaan, koska hänen poikansa Henry ”Mutt” Williams tai tarkemmin sanottuna Henry Jones III on kuollut Vietnamissa(oletettavasti) ja ex-vaimo Marion on laittanut paperit asumuserosta vireille.
Indyn viimeinen työpäivä professorina ennen eläköitymistä saa vauhdikkaita käänteitä, kun kummitytär, Helena Shaw ilmestyy 18 vuoden jälkeen maisemiin, perässään CIA ja NASA:n leivissä olevat Natsit, joiden johtajana toimii Jurgen Voller, jonka Indy kohtaisi 25 vuotta aiemmin ja Voller havittelee Antikytheran konetta, jotta voisi matkustaa ajassa taaksepäin 30 vuotta muuttaakseen 2.maailmansodan kulkua kotimaansa kannalta.
Ja kyllä 15 vuoden odotus palkittiin, sillä tässä oli kaikkea, mitä kunnon Indyyn kuuluukin, elikkä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, huumoria ja historiallisia faktoja viihteeksi naamioituna, unohtamatta tietenkään legendaarista John Williamsia, joka vielä 91-vuotiaana jaksoi vielä tehdä musiikit tähän ja siitä hatunnosto hänelle.
Ainoa yksityiskohdat, jotka pistivät pahasti silmään allekirjoittanutta oli se, että eipä tähän sitten uusia pahiksia keksitty, sillä tämä oli 4.kerta, kun Natsit ovat Indyn vastustajina ja luulenpa, että jos tämä olisi tehty ennen viime vuotta, niin oletettavasti Kommunistit olisivat olleet Indyn vastustajina, sillä viime vuodesta lähtien ollaan haluttu kiistää rautesiripun takaiset naapurien olemassaolo kaikin mahdollisin keinoin.
Toinen yksityiskohta, mikä myöskin pisti silmään, oli historiallisesti väriset NYPD:n autot, sillä leffassa virheellisesti näkyvät legendaariset sinivalkoinen väritys tuli NYPD:n autoihin vasta 4 vuotta myöhemmin, joten leffassa olisi pitänyt näkyä keskiyön vihreän ja mustavalkoisen värisiä poliisiautoja.
Joka tapauksessa DoD on eeppinen ja hieno päätös Indyn saagalle ja tämän kesän elokuvatarjonnan parhaimmistoa.
Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti