Ansa- The Parallax View(1974)

 Ohjaaja: Alan J. Pakula

Käsikirjoitus: Lorenzo Semple Jr, Robert Towne & David Giler( Loren Singerin kirjan pohjaalta)

Pääosissa: Warren Beatty, William Daniels, Paula Prentiss, Hume Cronyn, Kenneth Mars,  Walter McGinn, Anthony Zerbe, Bill Mckinney, Richard Bull, Jim Davis,  William Joyce, Stacy Keach Jr

Nyt arvostelussa yksi paranoiaa käsittelevien trillereiden keskeisiä teoksia, joka kuuluu Pakulan ns paranoiatrilogiaan, jonka muut elokuvat ovat Klute(1971) ja Presidentin miehet(1976) Elokuvilla ei ole mitään tekemistä keskenään paitsi  teema paranoiasta ja poliittisesta vehkeilystä.

Nyt kuitenkin itse asiaan:  Senaattori Charles Carroll(William  Joyce ) on vaalikiertueeella Seatlessa. Sitten senaattori ammutaan Space Needlen ylimmässä  kerroksessa ja takaa-ajon jälkeen salamurhaaja putoaa katolta alas.

Salamurhaa tutkiva komissio toteaa, että kyseessä oli yksittäisen epävakaan henkilön tekemä murha eikä taustalla näytä olevan salaliittoa. Kuitenkin  3 vuotta myöhemmin  senaattorin salamurhan jälkeen tomittaja Joseph Frady(Beatty) joka oli  paikalla, kun senaattori ammuttiin saa kuulla, että   18.toista todistajasta 6 on kuollut ”hämärissä” olosuhteissa, joten Joseph päättää alkaa tutkimaan tapausta, jonka jäljet johtavat hämärään Parallax-yhtiöön...

Itse trilogian nähneenä voin todeta, että tämä oli trilogia jännin ja paras leffa. Mm Kummisedät kuvannut legendaarisen Gordon Willisin kuvaus on paikoittain todella tyylikästä seurattavaa, etenkin alkupuolelle sijoittuva takaa-ajo Space Needlen katolla.  Katsottuani elokuvan tänään toista kertaa mietin edelleen, että on varman stunt-miehiä hirvittänyt juoksennella 184 metrin korkeudessa ilman turvavarusteita. Harvemmin näkee nykyelokuvissa näin upeaa kuvausta ja stuntteja, mistä täytyy antaa krediittiä.

Joka tapauksessa Parallax View on paranoiatrillereiden aatelia ja hyvä esimerkki elokuvista, jollaisia ei enää tehdä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Koomikkojen Kuningas(1982)

 Alkuperäinen nimi: The King of Comedy

Ohjaaja: Martin Scorsese

Käsikirjoitus: Paul D. Zimmerman

Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbott

Nyt arvostelussa   Scorsesen ja De Niron 5. yhteinen elokuva,  jonka näin  tänään 35mm- filmiltä Orionissa.  Ilmestyessään kriitikoiden ja yleisön vieroksuma, mutta nykyään kulttiklassikoksi nousut  The King of Comedy toimi Taksikuskin tavoin suurena inspiraationa viime vuoden ja vuosikymmenen 2. parhaimmalle elokuvalle, Jokerille.

De Niro näyttelee tällä kertaa Rupert Pupkiniä, hieman omalaatuista nimikirjoitusten metsästäjää, joka kuvittelee olevansa kovakin stand-up koomikko ja haluaisi kovasti esiintyä ihailemansa Jerry Langfordin (Lewis) nimikko-ohjelmassa.

Rupert yrittää väkisin päästä useamman kerran idolinsa puheille, mutta lennettyään liian monta kertaa pihalle vastaanotolta,  Rupert ja toinen Jerryn epävakaa fani Masha ( Bernhard) päättävät siepata idolinsa, jota Rupert saisi  15 minuutin kuuluisuutensa Jerryn nimikko-ohjelmassa.

Vaikka tämä onkin Scorsesen 1. komedia se ei Scorsesen omien sanojen mukaan ole varsinainen komedia, sillä Rupertin yli-innokas fanitus käy loppua  kohden kuumottavaksi touhuksi ja joidenkin kriitikoiden mukaan Rupert olisi jopa vielä väkivaltaisempi hahmo kuin Taksikuskin Travis Bickle.

Itseäni hieman kummastuttaa ohjaajan ja   elokuvahistorijoitsioiden mietteet, sillä Rupertin vouhotus ja jatkuvat yritykset päästä Jerry puheille herättivät vain minussa hilpeyttä, kuten toistuva gagi, jossa monet sivuhenkilöt lausuvat Rupertin sukunimen ihan miten sattuu. Lisäksi Rupert ei ole kovinkaan väkivaltainen tyyppi, koska hän suhtautui yllättävän rauhallisesti jatkuviin ulosheittoihin vastaanotolta ja käytti sieppauksessa leikkiasetta oikean sijasta.

Toisaalta Rupert olisi voinutkin olla  hämärämpi ja väkivaltaisempi tyyppi, jos Paul Schrader olisi ollut tämäkin kirjoittanut, sillä Schrader tunnetusti ei pitänyt Jerry Lewiksestä, sillä hän näki ensimmäisen elokuvansa vasta 17-vuotiaana ja elokuva sattui olemaan joku Jerry tähdittämä 60-luvun komedia, josta Schrader ei pitänyt olleenkaan.

Oli miten oli, Koomikkojen Kuningas on jälleen kerran yksi loistava Scorsese \ De Niro-elokuva ja myöskin suositeltava komedia niillekin, jotka luulevat, että komedia tarkoittaa pelkästään Sandlerin ja kumppaneiden tähdittämiä   WC ja seksihuumorin täyttämiä häröilyjä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Taistelu elämästä(1983)

 Alkuperäinen nimi: The Final Terror

Ohjaaja: Andrew Davis

Käsikirjoitus: Ronald Shusett, Jon George, Neill. D. Hicks

Pääosissa: Joe Pantoliano, Daryl Hannah, Rachel Ward, Adrian Zmed, Mark Metcalf

Nyt arvostelussa jälleen kerran yksi  eräjormailuviiltelyleffa, joka tuli nähtyä osana NV-festareita ja oikein 35mm-filmiltä.

Nyt kuitenkin itse asiaan:  Motskarilla eräjormaileva pariskunta listitään ja myöhemmin  joukko epäilyttävän vanhoja partiolaisia ja joukko muijia eräjormailevat samoissa maisemissa tietämättään siitä, että metsässä väijyy röllipukuun pukeutunut kassialma, joka väijyy ja listii metsässä patikoivia kunniallisia veronmaksajia, joten eräjormailijat päättävät pistä kassialmalle kampoihin ja alkavat viritellä metsään Rambo-henkisiä ansoja.

 Ja kuten arvatta saattaa, päähenkilöt ovat  Slasher-elokuvan  normistandardien mittapuuhun verrattuna harvinaisen tyhmiä ja jo pelkästään matkan varrella sijaitseva  lataamon ja parin kaverin epämääräisen katoamisen olisi jo pitänyt alkaa soittamaan  kelloja ja  yllättävän kauan päähenkilöillä kesti tajuta tilanne ja alkaa pistämään kampoihin kasssialmalle.

Hauskana faktana mainittakoon, että itse asiassa tämä filmattiin jo 2 vuotta aiemmin, mutta koska  Slashereitä ilmestyi kerran viikossa, ketään kiinnostanut levittää TFT:etä, joten piti kuulemma odottaa 2 vuotta, ennen kuin Daryl Hannahista tuli kuuluisa Blade Runnerin myötä.

Darylin lisäksi mukana ovat hillumassa Rachel Ward (Kaikki pelissä) Joe Pantoliano (Riskibisnes) Adrian Zmed ( Polttarit) ja Mark Metcalf (Delta-jengi), joten perusslasheriin verrattuna tässä oli mukana aika monta isoa kihoa ja The Final Terror oli myös ohjaja Davisille  ensimmäinen  elokuva, joka poiki hänelle töitä Hollywoodista ( mm Kaappaus merellä ja Takaa-ajettu)

Keskivertoa parempi kasarislasheri.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Dolls(1987)

 Ohjaaja: Stuart Gordon

Käsikirjoitus: Ed Naha

Pääosissa: Stephen Lee, Ian Patrick Williams, Carolyn Purdy Gordon, Carrie Lorraine, Guy Rolfe, Hillary Mason, Bunty Bailey, Cassie Stuart

Maaliskuussa edesmennyt Stuart Gordon tunnettiin parhaiten H.P. Lovecraftin tarinoiden siirtämisestä valkokankaille, mutta hän ohjasi myös muunkinlaisia kauhuleffoja, joista tänään Orionissa osana NV-festareita esitetty Dolls edustaa.

Bower niminen perhe on ajelemassa maaseudulla, kunnes matka katkeaa auton jäädessä kiinni mutaan. David-isän (Williams) suorittamaan kiroilukollaasin jälkeen kaiken lisäksi alkaa satamaan ja salamoimaan ja ilkeä äitipuoli  Rosemary ( Carolyn Purdy Gordon) heittää tyttären Judyn(Carrie Lorraine) nallen metsään.

Perhe saapuu kartanolle,  jossa on epäilyttävän paljon nukkeja. Bowerit livahtavat tallin kautta kartanoon

 ja aluksi haulikkopitoisen vastaanoton jälkeen kartonossa asuava  Hartwick niminen pariskunta ( Rolfe & Mason) päättävät antaa Bowerien yöpyä kartanossa.

Myöhemmin kartanoon saapuu lisää väkeä, tällä kertaa punkkarinaiset Isabel  & Enid(Bailey & Stuart) sekä kiintiökoomikko Ralph( Stephen Lee) Yöllä alkaa sattumaan ja tapahtumaan, kun nuket heräävät henkiin ja alkavat riehumaan.

Vaikka Dolls ei tarjoile järjetöntä lätistelyä, kuten Gordonin  Lovecraft-filminnökset, Dolls keskittyy enemmän tunnelmointiin ja paikoittain tämä oli aika jännä, muttei myöskään huumoria ole unohdettu tälläkään kertaa, mainittakoon esimerkkinä Ralphin slapstick-henkiset kaatuillut ja törmäillyt sekä David, joka yrittää saada vaimoaan vaakamaboilemaan, vaikka tämä onkin hetki sitten joutunut nukkejen murhaamaksi eikä David kiinnitä mitään huomiota siihen, että  Rosemary ei hengitä ja peitto värjäytyy punaiseksi verestä.

Joka tapauksessa Dolls on keskivertoa parempi ja viihdyttävämpi kasarihorrori Gordonilta,  joka lyhyestä 77 minuutin kestostaan huolimatta onnistuu kohtuulisesti tarjoamaan jännitystä ja huumoria.

Ja lukijoille tiedoksi, rakas kulinaristien ottaa myös ylihuomenna osaa NV-festareille, jolloin luvassa on jälleen kerran yksi kesäleiriviiltelyleffa The Final Teror(1983, joka luonnollisesti tulee olemaan seuraavan bloggitekstini aihe.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Lonkerot(1977)

 Alkuperäinen nimi: Tentacoli

Tunnetaan myös nimellä: Tentacles

Ohjaus: Ovidio G.Assonoitis ( nimellä Oliver Hellman)

Käsikirjoitus: Steven W. Carabatsos,  Tito Capri, Jerome Max

Pääosissa: Bo Hopkins, John Huston, Shelley Winters, Henry Fonda, Claude Akins 

Arvostelun alkuun täytyy todeta, että vaikka leffan nimi onkin Lonkerot, niin siitä huolimatta tässä ei juoda Lonkeroita tai nähdä lonkero-olioita häröilemässä vaan kyseessä on  jälleen kerran  Italian & USA:n yhteisproductiona valmistunut räikeä rip-offaus, joka rippoffaa räikeästi Tappajahaita, mutta tästä ei tietääkseni nostettu plagiointisyytöksiä, toisin kuin Enzo G. Castellarin   leffasta The Last Jaws(1981)

Ohjaajana hääräilee jälleen kerran Ovidio G. Assonitis ( älyttömällä peitenimellä jälleen kerran) elikkä kyseessä on sama herra, joka   tuotti ja käsikirjoitti tässä blogissa Toukokuussa arvostellun hapoissa väännetyn oloisen Omen-ripoff The Visitorin(1979) ja ohjasi suurimman osan James Cameronin surkuhupaisan debyyttielokuvan Piraija 2:sen elikkä ”laatua” on jälleen odotettavissa.

Solana Beachillä, Kaliforniassa jengiä on alkanut katoamaan hämärästi ja aina veden lähettyvillä ja kaiken

 lisäksi viellä luuttomina, joten sheriffi Robards epäilee, että vainajat ovat imeytyneet rakenteilla olevaan vedenalaiseen tunneliin.

Toimittaja Ned Turner (John Huston) on asiasta toista mieltä ja epäilee että  korruptoituneen oloisen herra Whiteheadin (Henry Fonda) tunneliprojekti on suututtanut jonkun meren asukkaan ja lopulta käy ilmi että tunnelin rakentamisesta hoodeileen on suututtanut  mustekalan, joka purkaa tunnelista aiheutuvaa pahaa mieltä  hyökkäämällä rehellisten veronmaksajien kimppuun.

Ja koska jostain syystä  John Huston & Henry Fonda katoavat elokuvasta noin puolessa välissä( en kyllä ihmettele miksi)  joten loppuosa leffasta  keskittyy mustekalan riehumiseen lasten purjehduskilpailussa ja tämäkin osuus on vedetty ylidramaatiseksi  heittämällä sekaan pysäytyskuvia  purjehtioista ja välillä rannalla olevasta yleisöstä ja tämäkin huipentuu vielä ylidramaatisemmaksi   Brian De Palma- henkisellä  pitkällä kamera-ajolla onnettomuuspaikalta.

 Varoitus:Seuraava kappale sisältää spoilereita (Skippaa, jos et halua tietää loppuratkaisua)

Lopulta sukeltaja Will Gleason (Bo Hopkins) lähtee  parin kaverinsa kanssa hoitelemaan mustekalan ja tämä osuus on vedetty Tappajahaita paremmaksi, sillä mukana on myös 2 miekkavalasta nimeltään Summer & Winter , jotka lopulta hoitavat homman kotiin paremmin kuin elokuvan päähenkilöt.

Elikkä tämmöinen ”laatuleffa” Lonkerot on mutta kyllä tästä sai hyvät naurut ja kuten aina näissä b-luokan italoleffoissa sattuu olemaan, musiikkipuoli on jälleen kerran kunnossa ja tällä kertaa musiikeista vastasi Stilvio Cipriani, jonka soundtrack sai loppupuolella jopa Morriconemaisia vivahteita.

Vaikka Lonkerot onkin hävytön Tappajahai-ripoff, onnistuu se silti viihdyttämään surkuhupaisuudellaan ja tasokkaan soundtrackin takia tämä kannattaa myös katsos, jos italodisco  ja syntikkapopitukset kolahtaa kovaa.

Arvosana🐙🐙🐙🐙

Rattiraivo(2020)

 Alkuperäinen nimi: Unhinged

Ohjaus: Derrick Borte

Käsikirjoitus: Carl Ellsworth

Pääosissa: Russell Crowe, Caren Pistorius, Gabriel Bateman, Jimmi Simpson

Nyt arvostelussa ensimmäinen tänä vuonna teatterissa nähty uusi elokuva, jonka kävin katsomassa Cinamonissa, joka ei sitten ollutkaan niin kamala paikka, kuten ketjuteatterit tuppaavat olemaan.

Ja nyt itse asiaan: Elokuva alkaa päräyttävästi, kun hiljattain vaimostaan eronnut Tom Cooper ( Crowe) rikkoo lähestymiskieltoa, vasaroi ex-vaimonsa & uuden aviomiehen mullan alle ja sytyttää talon palamaan.

Sitten seuraavana päivänä Cooper  jatkaa riehumistaan & tällä kertaa kohteeksi joutuvat yh-äiti Rachel ( Pistorius & hänen läheisensä.

Vähän kyllä ihmetyttää, miksi tämä on  haukuttu yleisellä tasolla lyttyyn, sillä, olihan tämä aika jännä & pelottavan ajankohtainen kuvaus USA:n nykytilanteesta.

Vaikka muutama kohtaus & juonenkäänne oli  ennalta arvattavissa, jännitys säilyi hyvin loppuun asti, nii  että käteni olivat hiestä & nachoista märät.

Crowe veti hyvää settiä pääosassa, mutta  Cooper olisi voinnut olla vieläkin sekopäisempi roisto, jos Nicolas Cage olisi ottanut roolin vastaan, vaikka Crowe veti tämän roolin hyvin.

Krediittiä myöskin osuvasta biisivalinnasta lopputekstien taustamusiikiksi, joka siis oli  Keep Shelly In Athensin cover -versio  ex- suosikkibiisistäni elikkä BÖCin Don’t fear The Reaperistä.

Rattiraivo on toistaiseksi tämän elokuvavuoden   toistaiseksi toiseksi paras elokuva sekä jännä & ja pelottavan ajankohtainen  kuvaus USA:n nykytilanteesta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Starman(1984)

Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus: Dean Riesner, Bruce A. Evans & Raynold Gideon

Pääosissa: Jeff Bridges, Karen Allen, Charles Martin Smith, Richard Jaeckel


Nyt arvostelussa Puusepän oma versio E.T:eestä, jonka oli ilmeisesti tarkoitus ilahduttaa niitä katsojia, jotka pari vuotta aiemmin pahoittivat mielensä The Thingin takia, koska The Thing  sai ensi-iltansa pari viikkoa E.T:een jälkeen, sillä katsojat & kriitikot olivat ihastuneet E.T:een  nimikko-olioon, joten  elokuva pahasta & väkivaltaisesta avaruusoliosta samaan aikaan valkokankailla ei tullut kuuloonkaan, joten samasta syystä myös Blade Runner otettiin  nihkeästi vastaan  sen ilmestyttyä.

Nyt kuitenkin itse asiaan: Vuonna 1977  Voyager 2 havaitsee maan ulkopuolista elämään, mikä puolestaan johtaa siihen, että ufo tekee pakkolaskun  Wisconsiin, jossa hiljattain leskeksi jäännyt Jenny (Karen Allen)  saa vieraakseen elokuvan nimessä mainitun tähtimiehen, joka  ottaa Jenny edesmenneen aviomiehen Scottin (Jeff Bridges) hahmon.

Sitten Karen & tähtimies lähtevät road tripille Arizonan meteoriittikraaterille 3  päivän kuluttua, jolloin porukat tulevat hakemaan tähtimiehen kotiin. Kaiken lisäksi perässä seuraavat hallituksen tyypit, jotka haluavat kliseisesti kaapata tähtimiehen   Area 51:seen ilmeisesti.

Vaikka Starman ei   sorru plagioimaan liikaa Spielbergin  yli-imelästä ”mestariteoksesta”  onnistuu se
olemaan esikuvaansa paljon parempi ja viihdyttävämpi teos.


Starman on jälleen kerran yksi mestariteos puusepältä ja suositeltavaa katsottavaa niille, jotka  eivät pidä E.T:eestä, mutta haluavat nähdä elokuvan ystävällisen avaruusolion vierailusta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Liekehtivä torni(1974)

Alkuperäinen nimi: The  Towering Inferno

Ohjaus: Irwin Allen & John Guillermin

Käsikirjoitus: Stirling  Silliphant( kirjojen The Glass Inferno & The Tower pohjalta)

Pääosissa: Steve McQueen, Paul Newman, William Holden, Richard Chamberlain, Robert Vaughn , Robert Wagner, O.J. Simpson, Felton Perry,  Fred Astaire,  Faye Dunaway, Jennifer Jones, Maureen McGovern,  Susan Flannery, Susan Blakely  Gregory Sierra, Dabney Coleman, Jack Collins, Norman Burton,  Sheila Allen


Nyt arvostelussa 70- luvun eeppisin ja kallein elokuva, joka sai ensi-iltansa vajaa kuukausi tasan 2 vuotta sitten arvostelemani Earthquaken jälkeen. Molemmat olivat myös aikansa eeppisiä ja kalleimpia elokuvia täynnä aikansa A-luokan naamoja ja  toinen elokuvia yhdistävä tekijä on John Williamsin musiikki. Mutta nyt itse asiaan:


San Franciscossa juhiltaan uuden 138. kerroksisen pilvenpiirtäjän avajaisia, mutta avajaiset muuttuvat Disco Infernoksi, viallisten sähköjohtojen sanoessaan itsensä irti. Sitten sekalainen hahmogalleria  huutaa & riehuu 3 tunnin ajan elikkä 70-luvulle tyypillistä disasterdraamaa siis.

Vaikka katsoja saakin jännittää päähenkilöiden puolesta, niin mukaan mahtuu myös tahatonta huumoria, kun Susan Flannery putoaa ikkunasta, elikkä Ron Moss ei ole ainoa Kaunarit-stara, jonka ura on alkanut  näinkin värikkäissä merkeissä.


 Jos ei edelleenkään Michael Bay-shaicce nappaa, niin siinä tapauksessa tapauksessa Liekehtivä  torni on  parempi vaihtoehto sille. LT on 70-luvun disasterdraamojen mestariteos, joka lievästä ylipituudesta huolimatta on  edes jokaisen leffaharrastajan nähtävä edes  kerran  ja olihan tässä myös tärkeä viesti siitä, että kannattaa    olla tarkkana siitä, että kenet palkkaa hoitamaan sähköasennuksia.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

John Carpenterin Vampyyrit(1998)

Alkuperäinen nimi: Vampires

Tunnetaan myös nimellä: John Carpenter’s Vampires


Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus: Don Jakoby(John Steaklyn kirjan Vampire$ pohjalta)


Pääosissa: James Woods, Daniel Baldwin,  Sheryl Lee, Tim Guinee, Maximilian Schell, Thomas Ian  Griffith, Mark Boone Junior, Gregory Sierra

Nyt arvostelussa puusepän paljon haukutun ysärikauden paras elokuva:

Texasin & Mexicon nurkilla sattuu & tapahtuu, kun Vatikaanin sponsoroima vampyyrinmetsästäjä Jack Crow  (James Woods)porukoineen etsii mestarivampyyri Jan Valekia (Griffith), mutta hänen sijastaan Crow porukoineen  löytävätkin Valekin pesä, joka pistetään matalax aika altayksikön.

Sitten vampyyrinmetsästäjät juhlivat onnistunutta lahtausta motellissa viinan & iloluontoisten naisten parissa, kunnes Valek porukoineen saapuvat kuokkavierailemaan ja pistävät  bilettäjät halki, poikki & pinoon.

Verilöylystä selviytyvät  ainoastaan hengissä Crow, Montoya(Baldwin) & iloluontoinen nainen  Katrina ( Sheryl ” Laura Palmer” Lee)  jota Valek on purrut ja näin ollen Katrina  näkee kaiken mitä Valek näkee Laura Marsin silmät-tyyliin.

Tavattuaan rahoittajansa Kardinaali Alban( Schell) ja otettua väkisin mukaan uuden papin Isä Guiteaun(Tim Guinee) sankarimme lähtevät metsästämään Valekia, joka havittelee muinaista ristiä, jonka avulla vampyyrit voisivat aiheuttaa yleistä pahennusta 24/7.


James Woods kovanaamailee yllättävän hyvin, vaikka tämä onkin Woodsin ainoa rooli toimintasankaria & 

triviana  mainittakoon, että pääosan olivat ehdolla mm Kurt Russell, Clint Eastwood, Al Pacino, Joe Pesci, Tommy Lee Jones, R. Lee Ermey, Danny Glover & jopa Dolph Lundgren, kun Peter Jackson, Sam Raimi, Ron Underwood & Russell Mulcahy suunnittelivat ohjaavansa tämän vuonna 1992, mutta kuten kappaleen alussa totesin  kyllä Woods hoiti homman kotiin tyylillä, vaikka  myös Kurt Russell  olisi myöskin ollut nappivalinta  tähän elokuvaan

Vaikka  porukkaa pistetään urakalla halki, poikki & pinoon( krediittiä jälleen kerran KNB-porukalle) niin myös huumorin kukkanen kukkii elokuvassa, kun Jack pieksee Isä Guiteaun ja tämän jälkeen kysyy häneltä hyvin ”henkilökohtaisen” kysymyksen, joka naurattaa jokaisella katsomiskerralla.

Sitten perinteinen yhteenveto elokuvasta:

John Carpenterin Vampyyrit on puusepän paras 90-luvun elokuva ja yksi parhaimpia ei Draculasta kertovia vampyyrielokuvia.


Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️