Paholaiset(1971)

 Alkuperäinen nimi: The Devils

Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Ken Russell( Aldous Huxleyn kirjan  The Devils of Loudun ja John Whitingin näytelmän The Devils Pohjalta)

Pääosissa: Vanessa Redgrave, Oliver Reed, Dudley Sutton,  Max Adrian, Gemma Jones

Nyt arvostelussa ylikuumentuneesta mielikuvituksestaan  ja  visuaalisesta räikeästä tyylistään tunnetun legendaarisen Russellin kohuttu ja kiistanalaisin mestariteos, joka ilmestyessään aiheutti suuremman kohun kuin samana vuonna julkaistut Kellopeliappellsini(jota muuten Russellille tarjottiin alunperin ohjattavaksi) Olkikoirat ja Likainen Harry.

Meillä puolestaan elokuva joutui esityskieltoon 2  kertaa esityskieltoon ilmestyessään ja toistamisen 1985 ”mielenterveydelle vahingollisena” teoksena.

 Useat maat, joissa katolisuus on valtauskonto, seurasivat meidän esimerkkiä kieltämällä elokuvan kokonaan ja Britit, Jenkit ja Ranskalaiset puolestaan  saksivat elokuvaa ja Ranska meni kaksinaismoraalissa  niinkin pitkälle, että  elokuvan saksimisesta  ja korkeimman  mahdollisimman ikärajan asettamisesta huolimatta useat teatterit pistivät auloihin  kylttejä varoittamaan elokuvan ”häiritsevästä ” sisällöstä ja suivaantuneena mestariteoksensa kohdistuvasta kritiikistä johtuen Russell löi elokuvakriitikko Alexander Walkeria päähän Walkerin kirjoitamalla arvostelusta Paholaisista BBC:n Tonight-keskusteluohjelman suorassa lähetyksessä.

Onko Paholaiset aiheuttamansa kohun veroinen ja niin häiritsevä elokuva, että monet ovat sanoneet sen olevan mahdoton  katsoa loppuun asti, vaikka pituutta elokuvalla onkin  reilut 111min? No ei tod ole.

Paholaiset siis perustuu löyhästi tositapahtumiin ranskalaisen ruton runteleman Lounduin kaupungin nunnaluostarissa tapahtuneesta riivaustapauksesta, jossa väitetysti vanha Vihtahousu  olisi junaillut nunnat käymään ylikierroksilla ja tämän seurauksena paikallinen pappi Urbain Grandier päätyi roviolle.

Tarina siis keskittyy nunnien ylikierroksilla käymisen ohella Sisar Jeannen  epätoivoiseen ajatuksen tasolla pyörivään  rakkauteen Urbainia kohtaan.

Voin kyllä hyvin ymmärtää,  51 vuotta että tämä on jakanut mielipiteitä, mikä on silti outoa, sillä Jesus Franco teki samoihin aikoihin  läjäpäin, vieläkin graafisempia ja vailla taiteellisia  arvoja  tekeleitä samaan aiheeseen liittyen mutta  51 vuotta myöhemmin tämä ei hetkauta katsojia samaan tyyliin, sillä kirkkoon suhtautuminen ja instituutioiden kritisoiminen taiteen,  huumorin ja sarkasmin keinoin   on muuttunut radikaalisti 2000-luvulla, sillä stand up-koomikot, tv/elokuvakäsikirjoittajat ja jopa tavalliset kansalaiset somessa heittävät rankkaa tekstiä milloin minkäkin tapetilla olevan  ajankohtaiseen aiheeseen liittyen.

Vaikka  elokuvan genreksi onkin mainittu kauhu, niin siitä huolimatta ylikierroksella käyvät nunnat  eivät aiheuttaneet allekirjoittaneessa pelkoa, vaan itse luokittelisin tämän  vinksahtaneeksi draamaksi Jodorowskyn ja Lynchin elokuvien tyyliin

Russellin tyyliin elokuva oli hyvin ohjattu ja visuaalisesti hieno ja Redgrave ja Reed vetivät erinomaiset roolit pääosissa.

Vaikka Paholaiset ei ole pahamaineisuutensa ja kiistanalaisen maineensa veroinen teos, onnistuu se silti  olemaan  katsomisen arvoinen  kulttiklassikko  ja  kapuamaan 70-luvun parhaimman 10 elokuvan joukkoon ja vaikka monet tätä pitävät Russellin mestariteoksena, allekirjoittaneen kirjoissa Russellin   mestariteos on edelleen Muutostiloja, mutta  allekirjoittaneen kirjoissa Paholaiset sijoittuu Russellin teosten  sijalle 4, Tommyn jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Let’s Scare Jessica to Death(1971)

 Ohjaaja: John D. Hancock

Käsikirjoitus: John D. Hancock, Lee Kalcheim, Sheridan Le Fanu

Pääosissa: Zohra Lampert, Barton Heyman,  Kevin O’ Connor, Mariclare Costello, Gretchen Corbett, Alan Manson

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi yksi kultaisen 70-luvun kauhuklassikoita, jotka ilmestyessään kiellettiin meillä ”mielenterveydelle vahingollisina”, vaikka isomman  budjetin väkivaltamättöt pääsivät meillä usein leikkaamattomina esitettäväksi, kun puolestaan tämmöiset  hienovaraiset, lähes verettömät ja tunnelmointiin  keskittyvät  kauhuelokuvat kiellettiin, joten näin jälkikäteen katsottuna maamme elokuvasensuuri 50 vuotta sitten oli kaksinaismoralismin huipentuma, mutta onneksi tämä klassikko sai vihdoin ja viimein  virallisen Suomen ensi-iltansa Arkiston aloittaessa talvikautensa tänään.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Ruumisautolla cruisaileva  New Yorkilainen hippitrio, Jessica,   Duncan ja Woody  ovat ostaneet vanhan puutalon  Connecticutista ja asettuessaan uuteen kotiinsa he törmäävät entiseen ”asukkaaseen”, Emilyyn, joka on majailut talossa pidemmän aikaan, mutta Emilyn ei tarvitse etsiä uutta, kotia, sillä Jessica ja Duncan päättävät antaa hänen jäädä asumaan heidän kanssaan.

Idyllinen maaseudun taika kokee kovan kolauksen, sillä juuri lataamosta ehdonalaiseen päässyt Jessica alkaa kuulemaan   ääniä päänsä sisältä ja maisemiin ilmestyy myös mystinen mykkä blondi, joka ilmestyy tuijottamaan Jessicaa, kaikkialle, missä hän liikkuukin ja tunnelmaa eivät myöskään kevennä uuden kotikylän kuumottavat  setämiehet, paikallisen antiikkikauppiaan  murha sekä talon synkkä menneisyys.

Let’s Scare Jessica to Death on piristävää  vaihtelua  yhtä huutoa ja goreilua olevaan nykykauhuun, sillä pienillä  visuaalisilla kikkailuilla, äänillä ja musiikilla  on saatu luotua yllättävän   painostava ja kuumottava tunnelmaa ja tämä onkin harvoja ja valittuja  kauhuelokuvia, jotka ovat puistattaneet allekirjoittanutta aikuisten oikeesti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tapaus Wilson(1966)

 Alkuperäinen nimi: Seconds

Ohjaaja: John Frankenheimer

Käsikirjoitus: Lewis John Carlino(David Elyn novellin pohjalta)

Pääosissa: John Randolph, Rock Hudson, Murray Hamilton, Jeff Corey, Karl Swenson, Will Geer, Richard Anderson, Salome  Jens

Nyt arvostelussa 60-luvun MF-elokuvien tyylikkäin, creepyin ja hämärin teos, joka on creepympi kuin lievästi yliarvostettu Helvetilliset(Carnival of Soul, 1962) ja hämärämpi kuin Avaruusseikkailu.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

New Yorkilaisella Pankkiiri Arthur  Hamiltonilla pyyhkii hyvin, kunnes joku häirikkö soittelee hänelle keskellä yötä ja selittää olevansa edesmennyt koulutoveri.

Häiriköllä on tarjous, josta voisi kieltäytyä, mutta Arthur kuitenkin  päättää tarttua siihen ja erinäisten hämärien vihjeiden ja johtolankojen myötä Arthur päätyy jännälle klinikalle, jossa tarjous valkenee: Tiettyä rahasummaa vastaan Arthur saa toisen tilaisuuden aloitta elämänsä uudelleen uudella nimellä ja naamalla.

Kirurgisen toimenpiteen jälkeen Arthur on Tony Wilson (Tästä leffan nimi siis  tulee)  Rock Hudsonin näköinen taidemaalari Kaliforniasta, mutta pian iskeekin ostajan jälkikatumus, kun uusi nimi, naama, elämä ja ura eivät vastaakaan pankkiirimme ennakko-odotuksia.

Kuten alussa totesin, tämä on paljon creepympi kuin 4 vuotta aikasemmin ilmestynyt lievästi yliarvostettu Helvetilliset, sillä Seconds on myös niin ikään kuvattu mustavalkoisena ja painajaismaista ja kaaosmaista tunnelmaa kohottavat jatkuvasti heiluva kamera ja lähes kokonaan päähenkilön näkökulmasta etenevä tarina, joka Maniacin remaken(2012) tavoin pakottaa katsojan mukaan päähenkilön koettelemukseen ja tunnelmaa säestää legendaarisen  Jerry Goldsmithin  melankolinen musiikki, joka luo viimeisen silauksen kuviin.

Tapaus Wilson edustaa MF-elokuvien aatelia ja lukeutuu klassisen scifin 1951-89) parhaimmistoon, mutta mistään kevyestä avaruushömpästä ole kyse, vaan elokuvaa edustaa niin sanottua ”Arthouse scifiä”, johon lukeutuvat mm Avaruusseikkailun ohella allekirjoittaneen  kirjoissa 10 parhaan Scifi-elokuvan joukossa olevat Mies Toisesta maailmasta(1976) ja Muutostiloja(1980)

Loppuun mainittakoon triviana, että eräs toinen Wilson, Beach Boysin  Brian Wilson eksyi pöllyissä ja stressiin vaivaamana teatteriin näkemään tämän ja järkyttyi niin pahasti, että  epäili leffan olevan Phil Spectorin junailema hyökkäys hänen henkistä hyvinvointiaan  vastaan ja  seuraavan kerran Wilson uskaltautui  menemään  elokuviin 16 vuotta myöhemmin katsomaan E.T:n

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Maailma vuonna 2022(1973)

 Alkuperäinen nimi: Soylent Green

Ohjaaja: Richard Fleischer

Käsikirjoitus: Stanley R. Greenberg( Harry Harrisonin kirjan Make Room! Make Room! pohjalta)

Pääosissa: Charlton Heston, Edward G. Robinson, Leigh Taylor-Young, Chuck Connors, Brock Peters, Joseph Cotten, Mike Henry, Stephen Young, Lincoln Kilpatrick,  Whitt Bissell,  Dick Van Patten, Roy Jenson, Leonard Stone  Paula Kelly

Nyt arvostelussa Hestonin ns ”scifi-trilogian” 3 ja viimeinen osa, joka esittelee nyrjähtäneen ja paikkaansa pitämättömän kuvauksen  tästä vuodesta, jota on enää jäljellä kuukausi  ja 5 päivää.

Oletetussa tässä vuodessa New York on kirjaimellisesti hell hole, sillä maailma on kuvattu vihreän filtterin läpi suodatettuna ja autoista ja muodista päättelen oletetussa tässä vuodessa   ollaan  jämähdetty 70-luvulle.

Oletetun  tämän vuoden  pahin ongelma on se, että ihmisiä on vain liikaa ja ihmiset joutuvat asumaan rappukäytävissä, kirkoissa ja Brasilia-tyylisissä hökkeleissä ja jokapäiväiset mellakat ovat arkea, koska elintarvikkeista on pulaa ja ainoa saatavilla oleva elintarvike on Soylent-firman valmistama Soylent Green, jonka saatavuutta säännöstellään  kohtuuttomasti kuponkeja vastaan.

Päähenkilö Robert Thorne, etsivä NYPD:n 14. piiristä saa tutkittavakseen  William R. Simonson-nimisen miljonäärin murhaa, jota  muu laitos yleisesti ottaen pitää mönkään menneenä ryöstönä, mutta Thorne huomaa, että asiassa ei ole kaikki kohdillaan, sillä mitään ei ole viety, murtautumisesta ei näy jälkiä, hälyttimet  eivät pelittäneet  ja  ja Simonsonin henkivartija Tab kertoo olleensa rikoksen tapahtuessa shoppailemassa Simonsonin ”jalkavaimon” Shirlin kanssa.

Vaikka Thorn onkin rehellinen ja työlleen omistautunut  kyttä, hän päättää virka-asemansa turvin ottaa ilon irti Simonsonin kämpästä ja sen irtaimistosta  ennen seuraavan asukkaan muuttamista, etenkin”jalkavaimosta”, joten luvassa on  luvassa on kiusallisia kohtauksia, kun Setämies-Heston vehtaa puolta nuoremman nais(oletetun)  kanssa ja näitä kohtauksia säestää epäilyttävän paljon kolmen  X:n elokuvien soundtrackejä muistuttava musiikki, joten  olisivat voineet jättää Hestonin setämies-seikkailut sikseen ja kirjoittaa enemmän Hestonin ydinosaamista, elikkä NRA:n ilosanoman levittämistä, jota tässä on yllättävän vähän, sillä Thorne levittää mielummin rystysvoileivän  ilosanomaa, milloin kenellekin  ja joskus ilman pätevää syytä.

 Tutkimusten  edetessä Thorn ja hänen kämppis Sol tulevat siihen päätökseen, että kyseessä oli salamurha, koska Simonson työskenteli Soylentille ja Thornin ottaessa asian  puheeksi, pomo käskee jättämään keissin sikseen ja pian myös Thornin henki on uhattuna ja pian Thornille selviää synkkä salaisuus liittyen Soylent Greenin alkuperään liittyen.

Olipa erityisen hupaisaa nähdä tämä eilen Arkiston esittämänä ja huipaisaa oli nähdä tämä erityisesti juuri nimenomaan   tänä vuonna ja Arkisto teki 3 vuotta sitten vastaavanlaisen tempauksen kun näyttivät  BR:n alkuperäisen version Harrison Fordin kertojaäänellä ja erilaisella lopulla ja täytyy myöntää, että  BR ja tämä eivät kumpikaan osuneet oikeaan vuosien 2019 ja tämän vuoden esittämisessä, joten saa  sitten nähdä, että onnistuiko BR 2049 ennustamaan oikein  sen kuvaaman vuoden tapahtumat ja maailman yleisilmeen.

Soylent Green taas vaihteeksi taattua 70-luvun  scifiä, josta on lysti kaukana ja  tämä on allekirjoittaneen kirjoissa Hestonin ns ”scifi-trilogian” 2. paras osa Omega Manin jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kirottujen kaupunki(1995)

 Alkuperäinen nimi: Village of the Damned

Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus:  Stirling Silliphant,  Larry Sulkis, (David Himmelstein,  Wolf Rilla, Ronald Kinnoch, Steven Siebert  (John Wynhamin kirjan The Midwich Cuckoos pohjalta ) 

Pääosissa: Christopher Reeve, Kirstie Alley, Linda Kozlowski, Mark Hamill,  Michel Paré, Peter Jason, Meredith Salenger, Pippa Pearthree

Nyt arvostelussa puusepän keskiverto Hollywood-filmatisointi 60-luvun brittikauhun klassikosta(jota en ole nähnyt) joka on inspiroinut myöhempiä ilkeä muksu-genren klassikoita kuten Espanjalaista Island of Damend(1976 ja tietenkin Stephen Kingin tekstiin pohjautuvaa Children of the Cornia(1984), mutta nyt   menkäämme suoraan asiaan:

Midwich-nimisessä pikkukaupungissa sattuu ja tapahtuu, kun hämärä ”voima” iskee asukkaat tainnoksiin ja herättyään osa nais(oletetuista) huomaa tulleensa raskaaksi ja pian maailmaan  putkahtaa epäilyttävän paljon Leslie Nielsenin näköisiä muksuja, jotka ovat tavallista viisaampia ja varttuvat epäilyttävän nopeasti.

Pian muksut varttuvat asetta rajumpaan  uhma-ikään,  lääkärit Alan Chaffee ja Susan Verner himmailevat, miten saada uhma-ikäiset muksut kuriin.

Leslie Nielsenin opetuslapsista ei juuri kauhua tai  tahatonta huumoria irtoa lainkaan ja muutenkin elokuva olisi ollut huomattavasti selkeämpi ja jännittävämpi, jos puuseppä olisi saanut kirjoittaa käsikirjoituksen itse, sillä 6 käsikirjoittajan kynäilemästä sekamelskasta ei ota selkoa vanha Erkkikään.

Ei tod ollut puusepän parhaimpia leffoja, mutta ihan jees kuitenkin, lähinnä sen takia, että oli jännää nähdä Teräsmies ja Luke Skywalker/Jokeri samassa leffassa ja tämä jäi Reeven viimeksi elokuvaksi ennen surullisenkuuluisaa hevostelu-onnetomuutta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Kolme tietä kauhuun(1993)

 Alkuperäinen nimi: Body Bags

Ohjaus: John Carpenter & Tobe Hooper

Käsikirjoitus: Billy Brown & Dan Angel

Pääosissa: John Carpenter, Alex Datcher, Robert Carradine, Sam Raimi,  Peter Jason, David Naughton, Wes Craven,  George Buck Flower, Stacy Keach, Sheena Easton, David Warner, Deborah Harry Gregory Nicotero, Mark Hamill, Twiggy, John Agar, Roger Corman, Charles Napier, Tom Arnold Tobe Hooper

Nyt arvostelussa 2 kauhugenren legendan ohjaama Showtime-kanavalle tehty kauhuantologia Creepshow’n ja tv-sarja Kauha Kryptasta(1989-96) hengessä ja puusepällä on isoin osuus tässä, sillä hän ohjannut 2 ekaa episodia, säveltänyt, tuottanut ja vielä rooli tarinankertojana.

” Bensa-asema”

Opiskielijamuidu Anne ottaa yövuoron bensa-asemalta, jossa käy kaikenlaista hiipparia, joista yksi on murhaaja, mutta kuka?

”Hiukset”

Kaljuuntumisesta ahdistunut setämies Richard päättää kokeilla telkkarissa mainostettua hiustököttiä , jolla on yllättäviä sivuvaikutuksia

”Silmä”

Baseball-tähti Brent Matthews menettää oikean silmänsä auto-onnetyomuudessa, mutta saa yllättävän nopeasti uuden tilalle, mutta uusi silmä on peräisin teloitetulta sarjamurhaajalta  ja tämän seurauksena Brent näkee saman, mitä silmä edesmennyt omistaja näki eläessään ja Brent sekoaa totaalisesti.

2 puusepän ohjaamaa episodia ovat aika perushuttua, mutta Hooperin ohjaama viimeinen episodi oli trion paras ja enpä olisi uskonut, Hamill vetäisi noinkin hurja roolisuorituksen, jonka rinnalla  Batman TAS:in Jokerikin jää kakkoseksi.

Joka tapauksessa keskivertoa  parempi  ja viihdyttävämpi kauhuantologia, jonka sivuosissa vilahti monta legendaa Cormanista Craveniin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Yövieraat(1986)

 Alkuperäinen nimi: Gothic

Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus: Stephen Volk( Lordi Byronin ja Percy Bysshe Shelleyn tarinan pohjalta)

Pääosissa: Gabriel Byrne, Julian Sands, Natasha Richardson, Timothy Spall, Myriam Cyr 

Nyt arvostelussa legendaarisen Ken Russellin hieman  väritetty näkemys Mary Shelleyn vierailusta Lordi Byronin huvilalla Genevenjärven rannalla kesällä 1816.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Mary Shelly ja hänen aviomiehensä Percy ovat siis matkustaneet Genevenjärven rannalle Lordi Byronin huvilalle kirjoittamaan tarinaa, mutta inspiraation ollessa hukassa seurue, johon lukeutuvat myös Maryn sisarpuoli Claire Clairmont ja tohtori  John William Polidori alkavat inspiraation ollessa hakusessa  irstailemaan kunnes huvilalla alkaa tapahtumaan outoja, jänniä ja pelottavia asioita.

Elikkä hyvin tyypillistä Russellia taas vaihteeksi, elikkä luvassa on, elikkä  irstailua, kettuillua instituutiolle(kirkolle) visuaalista kikkailua, viittauksia klassiseen taiteeseen ja käärmeitä.

Myös Russellin tuotannolle tyypillinen   ja paikoittain hyvin järjetön tarinankerronta on vahvasti läsnä tässäkin, mutta visuaalisen  toteutuksen osalta tämä pääsi paikoittain loistamaan, etenkin mieleenpainuvilla kohtauksilla, kuten 5 ovea sisältävästä huoneesta, joista  ovi yksi johti  ulos sekä mystisesti maitokonttoreihin ilmestyvästä silmäparista ja huvilla loi mainiot  puitteet elokuvan tapahtumille.

Näyttelijäntyö tässä on nimekkäistä  nimistä huolimatta  aikamoista haahuilua, mikä johtunee Russellin ”värikkäistä” työskentelymetodeista ja leffan  käsikirjoituksesta, mutta siitä huolimatta parhaimman roolin veti Julian Sands Percyn roolissa, sillä  yllättävän hyvin osasi eläytyä hysteerisen kirjailijan osaan.

Pienissä sivuosissa piipahtivat Bond ja Die Hard-pahiksina  tunnettu Andreas Wisniewski ja  elämänkertaelokuvista  tunnettu ohjaaja Dexter Fletcher( Eddie The Eagle, Bohemian Rhapsody, Rocketman)

Yövieraat  tarjoaa  villin  ja värikkään näkemyksen 2 kauhukirjallisuuden klassikon synnystä(Frankenstein ja Polidorin Vampyyri) ja näkemistäni Russellin elokuvista tämä menee 4.sijalle Miljardin dollarin aivojen jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️