From Hell(2001)

 Tunnetaan myös nimellä: Viiltäjä( TV-esityksissä käytetty nimi)

Ohjaaja: Albert & Allen Hughes

Käsikirjoitus: Rafael Yglesias & Terry Hayes( Alan Mooren & Eddie Campbellin sarjakuvan pohjalta)

Pääosissa: Johnny Depp, Heather Graham, Ian Holm,  Ian Richardson, Robbie Coltrane, Jason Flemyng

Viiltäjä-Jack lienee suurimalle osalle lukijoista tuttu, joten suoraan asiaan:

Eletään vuotta 1888 Lontoossa(Leffa itse asiassa kuvattu suurimmaksi osaksi Prahassa) jossa erityisesti Whitechaplen asukkailla menee kurjasti, etenkin yön naisilla, joita alkaa löytymään  kanaviillokkia muistuttavassa olomuodossa. 

Murhia alkavat tutkimaan poliisit   Peter Godley( Coltrane) ja jatkuvasti ooppiumpöllyssä oleva Frederick Abeberline(Depp) 

Murhien  lisääntyessä ja huomattuaan viiltäjän   rituaaliset modus operandit, Abberline alkaa epäilemään, että viiltäjä ei ole rahan perään ja on ilmeisesti lääketieteen taitaja, mutta kuka viiltäjä on miehiään ja mitkä ovat hänen motiivinsa?

Tätä sitten jahkaillaan reilut 2 tuntia ja loppu lyö Abberlinen sekä katsojat ällikällä.

Hyvin löyhästi legendaarisen Alan Mooren( Watchmen, V niin kuin verikosto & Herrasmiesliiga) ja Eddie Campbellin  16-osaiseen Helvetistä-sarjakuva melodraamaan perustuva From Hell pui Viiltäjä-Jackin mysteeriä toisesta näkökulmasta antaen viiltäjälle kasvot sekä motiivit( joita en ala tässä sen tarkemmin spekuloimaan), mutta  Mooren huikea ja mystinen visio on vesitetty ja muutettu  lukemattomia kertoja nähdyksi kuka sen teki-murhamysteeriksi.

From Hellin parasta antia on visuaalinen puoli ja  1800-luvun Lontoo(Praha)  on upeasti ja yksityiskohtaisesti lavastettu ja krediittiä ansaitsee myös näyttelypuoli, etenkin pääosaa vetävä Depp tekee tässä erinomaisen roolisuorituksen ooppiumpöllyssä huitelevana Abberlinennä, mutta Heather Graham ei oikein vakuuttanut allekirjoittanutta Mary Kellyn roolissa, sillä Graham on paljon parempi komedioissa(Austin Powers & Kauhea Kankkunen)  ja  fiktiivinen Mary Kelly on harvinaisen siisti yön nainen, sillä häntä ei nähdä kertaakaan leffan aikana harjoittamassa ammattiaan.

Joka tapauksessa From Hell on yksi parhaimpia sarjakuva-filmatisointeja supersankarigenren ulkopuolella, mutta visuaalinen puoli paikkasi  Mooren vision vesittämisestä aiehutunutta mielipahaa, joten sen takia suosittelen lukeman alkuperäisen sarjakuvan ennen leffan katsomista, niin aukeaa tämäkin paremmin.

Arvosana🎩🎩🎩🎩🎩 

Ihmissusi Lontoossa(1981)

 Alkuperäinen nimi: An American Werewolf in London

Ohjaus & käsikirjoitus: John Landis

Pääosissa: David Naughton, Griffin Dunne, Jenny Agutter, John Woodvine, Frank Oz, Brian Glover, David Schofield

Nyt arvostelussa kasarin hukkapätkistä se Oscarilla palkittu. Sitten asiaan:

Amerikkalaiset kaverukset  David Kessler &  Jack Goodman reissaavat sumuisessa Englannissa ja piipahtavat paikallisessa pubissa, jonka pahaenteisen nimen (Slaughtered Lamb) pitäisi jo alkaa hälyttämään  kelloja,  David & Jack viis veisaavat kyläläisten jutuista ja pian tajuttoman iso hukka repii Jackin kilon palasiksi ympäri sumuisia nummia ja haavoittaa Davidiä.

Sitten David herää   sairaalassa ja nähtyään painajaisia natsiörkeistä ja itsestään jahtaamassa jänistä metsässä ja zomieksi muuttuneen  Jackin yllättävät ilmestymiset ja toisin kuin sankarimme, katsojat ovat jo tietoisia nämä kohtaukset nähtyään, mitä tuleman pitää.

Perinteisen hukkailun lisäksi mukaan on ängetty väkisin väännetty  romanssi Davidin  ja häntä hoitavan Florence Nightingale-syndromaa potevan hoitsun  Alexin( Jenny Agutter) välillä ja zombeja, jotka ovat Davidin hukka alter egon uhreja.

Kuten olen jo muutama vuosi sitten blogissa todennut kasari ja etenkin  vuosi 1981 oli hukkaleffojen kulta-aikaa ja edellämainituista leffoista tälle irtosi  historian ensimmäinen Oscar parhaista tehosteista, mutta siitä voi olla montaa  mieltä, sillä elokuvan hukkaefektit eivät ole enää ajan tasalla, sillä jostain kumman syystä legendaarisen muodonmuutoskohtauksen ja 5,8$ budjetin perusteella odotin näkeväni hieman tasokasta  menoa, mutta sen sijaan saimmekin nähdä epäilyttävän paljon täytettyä ahmaa, muistuttavan ns”ihmissuden” hyppäävän  kuvan  reunasta uhriensa kimppuun.

Erikoistehosteista sen sijaan ajan tasalla ovat edelleen edellämainittu  muodonmuutos ja mädäntynyt Jack, jonka kaulasta roikkuvasta härpäkettä on vaikea olla tuijottamatta, mutta jos olisin ollut itse vuonna-82  jakamassa Oscareita, niin olisin kyllä antanut palkinnon tehosteista Ulvonnalle, jonka tehosteet ovat vieläkin ajan tasalla

Paikoittain kökköjen tehosteiden lisäksi näyttelijät eivät oikein vaikuta ja olisin kyllä toivonut näkemään hieman  tunnetumpaa porukkaa tässä ja loppukin olisi voitu kirjoitta vähän paremmin.

Vioistaan huolimatta Ihmissusi Lontoossa on jännittävä ja viihdyttävä kauhukomedia, vaikka olisikin kaivannut hieman rosoisempaa otetta ja erikoistehosteita, joiden vuoksi allekirjoittaneen rankingissa se menee 3 sijalle aiemmin samana vuonna julkaistujen Ulvonnan ja Wolfenin jälkeen, mutta on kuitenkin jokin sortin yleissivistykseen kuuluva klassikko siitä huolimatta.

Lisäksi tälle väännettiin ala-arvoinen ja epävirallinen jatko-osa Ihmissusi Pariisissa(1997), jota en tosiaankaan  suosittele katsomaan, paitsi jos haluatte nauraa itsenne tärviölle  CGI hukkien, jotka näyttävät epäilyttävän paljon syöpäpotilas gorilloilta.

Tämä sen sijaan on  yleissivistykseen kuuluva klassikko.

Arvosana🐺🐺🐺🐺🐺

Näkymättömän miehen muistelmat(1992)

 Ohjaaja: John Carpenter

Käsikirjoitus: Dana Olsen,  H. F Saint, Robert Collector & William Goldman

Pääosissa: Chevy Chase, Daryl Hannah, Sam Neill, Stephen Tobolowsky, Michael McKean, Paul Perri

Puuseppää pukkaa jälleen kerran Kulinaristin saitille. Sitten asiaan:

Valkokaulusmies Nick Holloway( Chevy Chase) eksyy väärään paikka väärään aikaan ja muuttuu näkymättömäksi. Sitten Nick joutuu pakomatkalle hiljattain tapaamansa  tv-tuottajan Alice Monroen(Daryl Hannah) kanssa, kun arveluttava CIA-agentti   Dave Jenkins(Sam Neill) alkaa jahtaamaan  Nickiä, koska CIA on kiinnostunut  värväämään näkymättömän miehen agentiksi.

Näkymättömän miehen muistelmat edustaa puusepän filmiografiassa komediaa, mikä on harvinaista, koska suurin osa puusepän elokuvista on ollut kauhua, toimintaa tai scifiä ja debyyttiteos Pimeä tähti(1974) on Näkymättömän miehen muistelmien ohella toinen  komedia puusepän filmiografiassa.

Chevy Chase vetää pääosan ihan mallikkaasti, vaikkei ole tässä hauskimmillaan, mutta parantamisen varaa olisi ollut ja olisi tämä voinnut olla hauskempi, jos alkuperäinen ohjaajakandidaatti Ivan Reitman olisi saanut mahdollisuuden ohjata tämän, sillä puuseppä on parhaimillaan kauhun, toiminnan ja scifin puikoissa.

Näkymättömän miehen muistelmat edustaa puuseppää köyhimmästä päästä, mutta onnistuu tarjoamaan muutamat naurut.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

The Crow(1994)

 Ohjaaja: Alex Proyas 

Käsikirjoitus:  David J. Schow  & John Shirley( James O Barrin sarjakuvan pohjalta)

Pääosissa: Brandon Lee, Michael Wincott, Ernie Hudson, David Patrick Kelly, Michael Massee,  Tony Todd, Laurence Mason, Jon Polito, Marco Rodriguez,  Bill Raymond, Angel David, Bai Ling, Rochelle Davis,  Anna Levine, Sofia Shinas 

Vaikka itse en noteeraa ystävänpäivää, niin siitä huolimatta ja sen kunniaksi tarjoan lukijoilleni arvostelun yhdestä ysärin parhaimmista rakkaustarinoista True Romancen(1993) ohella.

Detroitissa sattuu ja tapahtuu, Halloweeniä edeltävän Paholaisen yönä Top Dollarin(Wincott) johtama jengi hyökkää kitaristi Eric Dravenin(Lee) ja hänen  tulevan morsiamensa Shellyn((Shinas) kämpille ja molemmat vaihtavat hiippakuntaa.

Vuotta myöhemmin Varis laskeutuu Ericin haudalle ja Eric on taas elävien kirjoissa ja hän aikoo tehdä lopun Top Dollarin jengistä ja Eric on  todella  pahalla päällä ja kuolematon, kunhan varis pysyy elävien kirjoissa.

Ericin yllättävää paluuta elävien kirjoihin  ja Detroitin jengikiintiön nollaamista  aiheuttaman ihmetyksen jakavat myös katsojien lisäksi Ericin ja Shellyn murhia tutkinut komisario Albrecht(Hudson)  ja narkkarimammasta   kärsivä Sarah(Davis)

The Crow tullaan aina muistamaan elokuvana, jonka kuvauksissa Brandon Lee vaihtoi hiippakuntaa ase-vastaavan spedeilyn takia, mutta  kyseessä paljon muustakin kuin  yhdestä valitettavasta 

kuolintapauksessta elokuvaa tehdessä  ja yhdestä nuorena hiippakuntaa vaihtaneesta  legendasta, mutta ennen kaikkea allekirjoittaneen mielestä The Crow’n pistäisi myös jäädä historian kirjoihin yhtenä ensimmäisistä sarjakuva-filmatisoineista ja ennenkaikkea  aikaansa edellä olleesta huikean hienosta ja synkästä yleisilmeestä, joka vielä 27 vuotta myöhemmin  säväyttää vieläkin.

Vaikka Brandon kerkesi filmaamaan vain muutaman kohtauksen ja loput tehtiin sijaisnäyttelijöiden ja sen ajan CGI-efektien turvin, on hyvin vaikeaa ottaa kantaa roolisuoritukseen ja mitenkä olisi ollut tämänkin leffan laita, jos Leen sijasta pääosassa olisi nähty Johnny Depp, Christian Slater, tai River Phoenix, joten jälkeenpäin katsottuna 2/ 3 kävi järjetön munkki, kun eivät ottaneet roolia vastaan ja ovat elävien kirjoissa edelleen.

Allekirjoittaneen on turha lähteä spekuloimaan Leen roolisuoritusta  (joka inspiroi Heath Ledgerin Jokeria ainakin maskeerauksen, hiustyylin ja kohtauksen, jossa Jokeri kuokkavierailee Gotham Cityn Mafian kokouksessa) joka jäi   traagisen hiippakunnan vaihtamisen, sijaisten  ja CGI-efektien alle, näyttelijöistä pääsevät erityisesti loistamaan rosvoroolien vakiokasvot  Michael Wincott ja David Patrick  Kelly, vaikkakin heidän hahmonsa ovat vaihtaneet hierarkiaa jengissä sarjakuvaan  nähden(Sarjakuvassa T-Bird oli jengin pomo ja Top Dollar pienempi tekijä)

The Crow on tyylikäs, synkkä ja koskettava tarina kostosta ja rajat ylittävästä rakkaudesta ja samalla myöskin parhaimpia sarjakuva-filmatisointeja  ja  yksin ysärin parhaimpia leffoja ja Jane Sibberyn  It can’t all the the timen pärähtäessäsoiman lopputekstien rullatessa ruutun oli allekirjoittaneella melkein  tippa linsissä.

Suosittelen myöskin lukemaan tähän perustuvan sarjakuvan, vaikka se poikkeaa jonkin verran tästä, olemalla enemmän tunnelmaan kuin toimintaan keskittyvä teos.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kosto rajan takaa(1986)

 Alkuperäinen nimi: The Wraith

Ohjaus & käsikirjoitus: Mike Marvin

Pääosissa: Charlie Sheen, Sherilyn Fenn, Nick Cassavetes, Randy Quaid, Clint Howard

Nyt arvostelussa vaihteeksi harvinainen kulttiklassikko kasarilta, jonka olen nähnyt 6 vuotta sitten Netflixistä tai Viaplaystä. Nyt kuitenkin  itse asiaan:

Jossain päin Arizonaa sijaitsevassa kaupungissa autoileva nuorisiojengi riehuu ja jengi uhreilta lähtee auto sekä henki ja Sheriffi Loomis(Randy Quaid)  on voimaton jengin edessä, koska ketään ei ole saatu kiinni itse teossa.

Jengin viimeisimmän tempauksen jälkeen kaupunkiin saapuu salaperäinen heebo nimeltään Jake(Charlie Sheen) joka pokaa  Kerin(Sherilyn Fenn)  johon myös jengin johtaja Packard ( Nick Cassavetes)on iskenyt silmänsä.

Kolmiodraamaa tulee vielä sekoittamaan vielä salaperäisempi mustiin pukeutunut kypäräheebo Dodge M4S-konseptiauton kera  haastamaan  Packardin  ja hänen jengissä kisaileman, viimeiseen hengenvetoon asti.

Mitä ilmeisemmin The Crow’n (1994)  inspiraationa(Jotkut ainakin näin väittävät) toiminut The Wraith on jälleen kerran lievästi aliarvostettu ubercool ja viihdyttävä kulttiklassikko ajalta, jolloin kunnon elokuvia tehtiin ja Charlie Sheen tunnettiin paremmin elokuvista kuin  sekoiluista  ja  kuten kaikissa kasarielokuvisa, tässäkin  on törkeän kova soundtrack, mainittakoon esim Tim Feehanin Where’s the fire ja Lionin Never surrender.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Keskiyön lihajuna(2008)

 Alkuperäinen nimi: The Midnight Meat Train

Ohjaaja: Ryuhei Kitamura

Käsikirjoitus: Jeff Buhler(Clive Barkerin novellin pohjalta)

Pääosissa: Bradley Cooper, Vinnie Jones, Leslie Bibb, Brooke Shields, Roger Bart, Tony Curram, Ted Raimi, Quinton ”Rampage” Jackson

Kuten olen aiemmissa arvosteluissani todennut, viimeiset hyvät kauhuelokuvat tehtiin 90-luvulla, jonka jälkeen olemme saanneet kärsiä 21  vuotta genren aallonpohjasta, joka on pelkkää huutamista goreilua tai klassikoiden päivittämistä jonnesukupolvea varten, mutta onneksi mukaan mahtuu jotain yksittäisi helmiäkin, kuten arvostelussa oleva, hupaisasti nimetty, mutta ei ollenkaan hupaisa Keskiyön lihajuna(Titteli aiehutti pientä repeilyä, kun näin tämä ekaa kertaa Nelosella Joulukuussa 2014) jonka kynäillyt legendaarinen Clive Barker(Hellraiser, Candyman) Ja nyt itse asiaan.

Leon Kauffman( Bradley Cooper) on Nykissä vaikuttava valokuvaaja, jonka otokset herättävät kiinnostusta taidepiireissä ja tämän myötä Leon päättää  matkustaa öisin metrossa, sillä viime aikoina  yölinjalla  junassa on tapahtunut murhia.

Niinpä Leon sitten kohtaakin salaperäisen heebon(Vinnie Jones) joka on vastuussa murhista, mutta alettua tutkimaan  tarkemmin miehen taustoja, Leon saan selville enemmän kuin oli alunperin tarkoitus.

Kuten aiemmin totesin, viimeisen 21 vuoden aikana on tehty paljon ala-arvoisia kauhuelokuvia, mutta tämä on niitä harvoja helmiä, mistä krediitti kuuluu tyylikkästi kuvatuille ja jännittäville metro-osuuksille, joissa tunnelma on katossa , mutta ruman CGI-veren käyttö murhissa sukkasi, sillä olisin toivonut näkeväni kunnon käsintehtyä  old school-lätistelyä, mutta siitä huolimatta klassiseen Barker-tyyliin murhat ovat kaikessa epämielyttävyydessään riemastuttavan rujoja ja graafisia.

Vinnie Jones vetää hyvän roolin metromurhaajana, mutta Bradley Cooperin tilalla olisi voinnut olla joku muu, sillä olemmehan tottuneet näkemään Cooperin yleensä komedioissa tai Rocket-Pesukarhun äänenä.

Alunperin Candymanin jatko-osaksi kaavailtu(Oikea jatko-osa tulossa ilmeisesti tänä vuonna) Keskiyön lihajuna on taattua Barkeria jälleen kerran, eli täynnä riemastuttavan epämielyttävää goreilua ja omituisia otuksia, mutta samalla se on myös jälleen kerran yksi  ajankohtainen teos julkisen liikenteen vaaroista.

Arvosana🚇🚇🚇🚇🚇

Candyman(1992)

 Ohjaaja: Bernard Rose

Käsikirjoitus: Bernard Rose(Clive Barkerin novellin The Forbidden pohjalta)

Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Kasi Lemmons, Xander Berkley

Nyt arvostelussa legendaarisen Clive ”Hellraiser” Barkerin kynäilemä kauhutarina gettoutumisesta ja monikulttuurisuudesta.

Urbaaneja legendoja tutkiva Helen Lyle( Virginia Madsen) alkaa tutkimaan Chicagon slummeissa lähtöisin  Candymanin legendaa, jonka mukaan  Candyman tulee ja karkin sijaan Candyman antaa koukusta, jos sanoo  hänen nimensä 5 kertaa peilin edessä.

Pian alkaa tapahtumaan outoja ja jengiä lakoamaan,  ja Helenille  selviää, että hänkin on samassa koukusta.

Candyman on  Jacob’s Ladderin(1990) ja Event Horizonin(1997) ohella viimeisiä hyviä kauhuleffoja, ennen kuin genre meni  piloille gornoilun ja klassikoiden turhien uudelleen filmatisointien myötä.

Candymanin parhaimpia puolia on sen synkkä tunnelma, säännöllisin  väliajoin tapahtuvat lätistelyt  ja Phillip Glassin(Koyaanisqatsi)  tunnelmallinen soundtrack, mutta suurin krediitti menee kuitenkin nimikkomörkköä  esittävälle Tony Toddille, joka rikkoi tällä roolilla kauhuelokuvien totutun kaavan olemalla ensimmäinen Afroamerikkalainen kauhuelokuvan tappajan roolissa, mistä tietenkin ysärin kukkahatut vetivät rasismikortin, vaikka asia onkin päinvastoin, sillä Candymaniä edeltäneet veitsenheiluttelijat eivät ottaneet uhreikseen pelkästään valkoista keskiluokan väkeä, mutta ihme kun siitä taas ei vedetty korttia esiin ja  kyllä tässä sivutaan rasismia nimikkohahmon taustatarinaan liittyen

 Kauhuelokuvien totutun kaavan rikkomisen ohella Tony Todd vetää roolinsa hyvin, mutta mitenköhän asian laita olisi ollut, jos Eddie Murphy olisi saannut roolin, vaikkakin hän veti kelpo roolin Maximilian-nimisenä Vampyyrinä  Wes Cravenin  jännittävässä ja viihdyttävässä Vampyyri-iloittelussa Brooklynin Vampyyri(1995) 

Joka tapauksessa Candyman on tyylikäs, jännittävä ja viimeisiä kunnon kauhuelokuvia, jossa lätistelyn lisäksi kantaaottavaa sanomaan rasismista, gettoutumisesta ja monikulttuurisuudesta ja todennäköisesti tänä vuonna tämä on saamassa Halloweenin(2018)  tapaan ns”oikean” jatko-osan, joka pyyhkii  aiemmat ”jatko-osat”(1995, 1999) jatkumosta ja  Tony Todd  on ilmeisesti mukana   pienessä  roolissa ja tuottajana  ja käsikirjoittajana toimii Jordan Peele (Get Out, Us) elikkä kyseessä on yksi tämän vuoden kovimmista oletetuista ensi-illoista.

Arvosasana🍬🍬🍬🍬🍬

Etsivä J.L(1968)

 Alkuperäinen nimi: The Detective

Ohjaaja: Gordon Douglas

Käsikirjoitus:  Abby Mann( Roderick Thorpin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Frank Sinatra, Lee Remick, Jaqueline Bisset, Tony Musante, Lloyd Bochner, Robert Duvall, Sugar Ray Robinson, Tom Atkins,  Ralph Meeker, Jack Klugman, Joe Santos, George Plimpton

Kaikki tietävät Die Hardin, Jouluelokuvien klassikon ja sen sankarin John McClanen, mutta harva tietää sen, että McClane esiintyi jo 20 vuotta aiemmin nimellä Joe Leland nyt arvostelussa olevassa Etsivä J. L:ssä, joka niin ikään perustuu Thorpin kirjan.

Joe Leland(Frank Sinatra) on nykiläinen poliisi, joka saa kaapattuja pilvenpiirtäjiä, ja lentokenttiin verrattuna huomattavasti pienemmän keissin, nimittäin vaikutusvaltaisen perheen Village People-pojan murhan, joka onkin  sitten huomattavasti  suurempi juttu, mitä Leland osasi odottaa.

Vaikka tämä onkin epävirallinen etko-osa Die Hardille, saattavat kovimmat DH-fanit pettyä, sillä tässä ei paljon toimintaa  ole, paitsi  silloin kun vanha sinisilmä pieksee jonkun, olipa kyseessä sitten rikkolliset tai muut poliisit elikkä varsin  ”esimerkillinen”  esimies kyseessä ja koska elokuva on tehty vapaamielisellä 60-luvulla, niin totta kai sankarimme, jota kollegat ovat hypettävät  ”parhaaksi etsiväksi” sotkee rikospaikan täydellisesti talloen  merkittäviä todisteita ja kähmimällä joka paikka ja lähes jokaisen nenille hyppivän tyypin pieksännän lisäksi vanha sinisilmä dokaa virantoimituksessa ja pyörittä useampaa naista kerralla avioliitosta huolimatta, joten tälläisen elokuvan tekeminen ei tulisi nykyään kuuloonkaan, koska elämme mielensäpahoittajien ja kukkahattujen kulta-aika.

Vanhan sinisilmän lisäksi sivuosat on miehitetty aikakautensa kovimilaa nimillä, mainittakon Argenton debyyttiä Kuoleman lintua(1970) tähdittänyt Tony Musante sekä nyrkkeilyn väli ja keskisarjan 5-kertainen voittaja Sugar Ray Robinson  ja krediittiä myöskin Jerry Goldsmithin soundtrackistä.

Vaikka Etsivä J.L ei vedä vertoja Die Hardille, on se siitä huolimatta  omalle aikakautensa  tyypillinen, mutta tyylikäs ja viihdyttävä Neo-Noir-elokuva.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kuristava kauhu(1981)

 Alkuperäinen nimi: The Hand

Ohjaaja: Oliver Stone

Käsikirjoitus: Oliver Stone( Marc Brandellin novellin The Lizard’s Tail pohjalta)

Pääosissa: Michael Caine, Bruce McGill, Andrea Marcovicci, Pat Corley, Mara Hobel, Charles Flesicher, Rosemary Murphy,  Viveca Lindfors, Annie McEnroe, Oliver Stone

Nyt arvostelussa Amerikan yhteiskunnan ja lähihistorian kriitikkona  tunnetun Stonen 2. kokoillan elokuva, jota on hyvin vaikea uskoa Stonen elokuvaksi, koska siinä ei harrastetta myöhemmin  tavaramerkiksi muodostunutta edellämainittua kritiikkiä. Nyt kuitenkin itse asiaan:

 Michael Caine on tällä kertaa Jon Lansdale( Viittaus kirjailija Joe R. Lansdaleen?) arvostettu sarjakuvapiirtäjä, jolla pyyhkii hyvin, kunnes eräs auto-onnettomuus vie häneltä piirtohandun ja Lansdalella ei enää sen jälkeen pyyhi hyvin ja kaiken lisäksi piirtohandukin on yhä kateissa, kunnes handu alkaa vipeltämään pitkin maita ja mantuja kuristaen henkilöitä, joiden kanssa Lansdalella on ollut syystä tai toisesta erimielisyyksiä.

Vaikka porukkaa kuristavasta irtohandusta kuulostaa aika absurdilta tarinalta jopa Stonen kaltaisen huippuohjaajan 2. kokoillan elokuvan aiheeksi, on siitä huolimatta Kuristava kauhu 40 vuotta vanhaksi  elokuvaksi  paikoittain jännä, josta krediittiä legendaarisen  Carlo Rambaldin( Verenpunainen kauhu, -76 King Kong, E.T) tekemille handuille, joita valmistettiin elokuvaa varten ainakin 30kpl, koska jokaisessa kohtauksessa piti olla aina erilainen handu eli on siinä ollut kättä kerrakseen.

Ihan kädetön elokuva Kuristava kauhu ei ole, sillä Stonen ohjaus on toimivaa, vaikka tämä olikin hänen 2. kokoillan elokuva tätä edeltäneen  Seizuren(1974) ohella  ja samalla tämä myös oli yksi James Hornerin

 ensimmäisiä  sävellyksiä, jotka luovat jälleen kerran kuviin tunnelma.

Kuristava kauhu on oikein mainio, jännä ja viihdyttävä kasarikauhuilu, jota on  vielä 40  vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen vaikea uskoa olevan  Stonen kädenjälkeä  (tirsk) ottaen huomioon sen, mitä tämän jälkeen Stone ohjasi, mutta on sitä vieläkin  oudompia teoksia nykyisten ja entisten kuuluisuuksien urien alkutaipaleilla nähty elokuvan historian aikana.

Arvosana✋🏻✋🏻✋🏻✋🏻✋🏻

Aenigma(1987)

 Alkuperäinen nimi: Ænigma

Ohjaus & käsikirjoitus: Lucio Fulci

Pääosissa: Jared Martin,  Lara Naszinsky,  Ulli Reinthaler

Jälleen kerran Fukcia pukkaa Kulinaristin saitille. Sitten asiaan:

Tyttökoulussa sattuu ja tapahtuu, kun koulun suosituimmat oppilaat järjestävät pilan koulun  hierarkian alimmassa kastissa olevalle oppilaalle, mutta pila menee pahasti pieleen, kun varteenotettava uhri juoksee auton alle, mutta hiippakunnan vaihtamisen sijaan vaipuu koomaan ja pian sen jälkeen alkaa oppilaita kuolemaan hämärissä olosuhteissa.

Rankan, mutta hienon Viiltäjän(1982) jälkeen Fulcin uran viimeisten elokuvien taso laski todella alas, mutta Ænigma onnistuu olemaan kuitenkin olemaan outo ja viihdyttävä italokauhu, joka Stephen Kingin mestariteoksen Carrien  pöllityn tarinan  ja jo ylikäytetyksi locaatioksi Suspirian(1977) ja Phenomenan(1985) myötä muuttunut tyttökoulu tarjoaa oikein mainiot puitteet kauhuilulle, jossa pisteenä iin päälle vielä  genren elokuvaan tyystin sopimattomasta kasaripop-kipaleesta, Douglas Meakinin laulamasta Head   Over Heelsistä, jonka olisin olettanut kuulevani jossain teinileffassa(Mikä onkin ainoa Hollywoodin keksimä genre, mistä Italialaiset eivät ole vääntäneet surkuhupaisia ripoff-viritelmiään) enkä suinkaan Fulcin ohjaamassa elokuvassa.

Ænigma ei kuuluu Fulcin parhaimpiin elokuviin, mutta se on  tarpeeksi  outo ja viihdyttävä noustakseen keskivertoa paremmaksi Fulcin filmiografiassa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Viiltäjä(1982)

 Alkuperäinen nimi: Lo squartatore di New York

Tunnetaan myös nimellä: The New York Ripper

Ohjaaja: Lucio Fulci

Käsikirjoitus: Lucio Fulci, Dardano Sacchetti, Gianfranco Clerici &  Vincenzo Mannino

Pääosissa:  Jack Hedley, Paolo Malco, Howard Ross,  Andrea Occhipinti, Almanta Suska

Nyt blogini 4-vuotisjuhlan ja 260.arvostelun kunniaksi arvostelussa Fulcin kiistanalaisin ja viimeinen mestariteos.

New Yorkissa riehuu Aku Ankka-äänellä puhuva  naisia viiltelevä mielipuoli, jota komisario Williams(Hedley) jäljittää ja avukseen Williams pyytää myssytohtori Davisiltä(Malco) laatimaan psykologisen profiilin mielipuolisesta kvaakuttajasta.

Fulci heittää tutut Giallo-juonikuviot Ö-mappiin ja on tehnyt elokuvan sankareista arveluttavia hahmoja, joten näemme murhien tutkimusten ja goreilun ohella komisario Williamsin Yön naisen  vakioasiakkaana ja myssytohori puolestaan on kiinnostunut LGBT-erootiikasta, joten tässä elokuvassa ei ole yhtään hahmoa, johon katsoja voisi samaistua, kun sankareilla on  viroistaan huolimatta arveluttavat vapaa-ajan aktiviteetit, joten jäljelle jäävät pahvisiksi kirjoitetut uhrit ja kvaakuttaja,  joten katsoja on  pihalla kuin lumiukko, siitä kenen puolella pitäisi olla tätä katsoessa.

Ja vielä muutama sana leffan goreilusta. Vaikka  TNYR ei ole niin hurja  ainakaan maineeseensa verrattuna ja goreilua  on vain muutama kohtauksen verran, niin siitä huolimatta ne ovat edelleen aika tylyä katsottavaa, vaikka tämän jälkeen onkin tullut vielä väkivaltaisempia leffoja, joten kukkahatuille, feministeille, heikkohermoisille ja perheen pieninmille tämä ei ole sopivaa katsottavaa.

Rankka, mutta hieno Giallo ala Lucio Fulci.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Psychic(1977)

 Alkuperäinen nimi: Sette note in nero

Tunnetaan myös nimillä: Murder to the Tune of Seven Black Notes,  Seven Notes in Black, Death Tolls Seven Times

Ohjaaja: Lucio Fulci

Käsikirjoitus:  Lucio Fulci,  Dardano Sacchetti & Roberto Gianviti

Pääosissa: Jennifer O Neil. Gabrielle Ferzetti, Marc Porel,  Gianni Garko, Ida Galli

Fulcia pukkaa jälleen Kulinaristin saitille ja nyt suoraan asiaan:

1959 Doverissa eräs nainen päättää päivänsä hyppäämällä legendaarisilta valkoisilta kallioilta alas ja tämä  puolestaan johtaa siihen, että naisen tytär saa tästä näyn oikein rapakon toiselle puolelle asti.

Sitten tarinassa siirrytään   vuosia eteenpäin, jossa prologin tyttö on varttunut naiseksi ja tarina lähtee käyntiin, kun päähenkilömme Virginian aviomies Francesco (Gianni Garko) lähtee työmatkalle ja sillä välin  Virginia  saa jälleen kerran puistattavan näyn, tällä kertaa anonyymistä henkilöstä, joka on muurattu seinän sisään ja lopulta Virginia päättää selvittää seinään muuratun tyypin mysteerin kohtalokkain seurauksin.

Vuosi 1977 oli merkittävä Italialaiselle kauhulle, sillä tuolloin yliluonnolliset aiheet alkoivat ilmestyä elokuviin, joista ensimmäinen oli tietysti Argenton mestariteos Suspiria ja sitä seurasivat The Psychic ja Argenton ja Fulcin  elokuvia vahvasti inspiroineen legendaarisen Mario Bavan viimeiseksi jäännyt elokuva Shock.

Vaikka The Psychic  keskittyy enemmän mysteeriin, kuin Fulcille tyypillistä goreiluun, jota on tällä kertaa  vaihteeksi hillitysti, niin siitä huolimatta  tunnelma pysyy tästä huolimatta yllättävän hyvin kasassa, mistä kiitos kuuluu Fulcin hovisäveltäjä  Fabio Frizzin osittain  säveltämään musiikkiin (ilmeisesti myös Tarantinon tykkäämään)  joka luo tunnelmaa kuviin jälleen kerran.

The Psychic on jälleen kerran yksi  loistava leffa Fulcilta, vaikkakin lievästi aliarvostettu herran gorepitoisimpiin elokuviin verrattuna , on se  silti tyylikäs ja tiivistunnelmainen murhamysteeri, jossa riittää tunnelmaa ja yllättäviä juonenkänteitä muille jaettavaksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Insider-Sisäpiirissä(1999)

 Ohjaaja: Michael  Mann

Käsikirjoitus: Michael Mann, Marie Brenner & Eric Roth

Pääosissa: Al Pacino, Russell Crowe, Christopher Plummer, Michael Gambon, Phillip Baker Hall, Diane Venora, Debi Mazar, Gina Gershon, Rip Torn,  Bruce McGill, Roger Bart

Michael Manniä pukkaa jälleen kerran Kulinaristin  saitille. Pidemmittä puheitta suoraan asiaan:

Osittain tositapahtumiin perustuva leffa kertoo 60 Minutes-ohjelman reportteri Lowell Bergmanista(Pacino) joka pääsee  vuosisadan skandaalin jäljille, kun hän saa anonyymin  lähetyksen tupakka-yhtiön  asiakirjoja ja vietyään paperit FDA:an tutkittavaksi ja tapaa sitä kautta hiljattain potkut saaneen  toisen tupakka-yhtiön tutkijasta  Jeffrey Wigandin(Crowe), joka aluksi kieltäytyy auttamasta Bergmania skandaalin tutkimisessa, mutta lopulta Bergman  saa taivuteltua Wingandin ja niin he rupeavat tekemään reportaasia, jossa paljastettiin tupakka-yhtiöiden korruptio ja vehkeily savukkeiden laittomasta virittelystä.

Jälleen kerran Mann hallitsee tiiviin tunnelman ja tarinankerronan vaihteeksi ilmaan yhtään ruumista tai kovaäänistä ammuskelua, mutta tavaramerkeiksi muodostuneet öiset kaupunkimaisemat ja vakiokuvaaja Dante Spinottin tyylikäs kuvaus(etenkin nerokas luoti postilaatikossa-otos) paikkaavat hyvin toiminnan puutetta.

Jälleen kerran yksi loistava, tyylikäs ja jännittävä rikostarina ala Michael Mann.

Arvosana🚬🚬🚬🚬🚬