Vampyyrin suudelma(1989)

 Alkuperäinen nimi: Vampire’s Kiss

Ohjaaja: Robert Bierman

Käsikirjoitus: Joseph Minion

Pääosissa: Nicolas Cage, Maria Conchita Alonso, Jennifer Beals, Kasi Lemmons,  Elizabeth Ashley,  Bob Lujan

Nyt arvostelussa lievästi yliarvostettu ja  lähinnä meemien  ja Amerikan Psykon   henkisenä edeltäjänä toimimisen takia. klassikon  ansainnut maineen ansainnut kasarin kauhukomedia.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

New Yorkissa vaikuttava kirjallisuusagentti Peter Loew kokee kovia, kun eräiden treffien kolmospesän tapahtumat keskeytyvät, kun Lepakko lentää avoimesta ikkunasta sisään ja Cockblockkaa Peterin saamaapuuhat.

Seuraavana iltana Peter lähtee taas radalle ja tällä kertaa Peter pääsee kolmospesälle, mutta tällä kertaa kolmospesällä saadaan  muutakin, kun tämänkertainen  hoito, Rachel puree Peteriä niskasta ja seuraavien viikkojen aikana Peter alkaa huomata itsessään outoja muutoksia ja kuvittelee muuttuneensa Vampyyriksi, mutta onko kaikki lopulta faktaa vai fiktiota?

Kuten alussa totesin, niin on vaikeaa olla huomaamatta, että Bret Easton   Ellisin kiistanalainen mestariteos, joka ilmestyi 2 vuotta tämän leffan jälkeen, on ottanut vahvasti inspiraatiota tästä, erityisesti tapahtumien sijoittumisen Ison Omenan juppipiireihin ja päähenkilön horjuvan henkisen hyvinvoinnin osalta ja eräässä haastattelussa Christian Bale totesi, että Cagen roolisuoritus toimi inspiraationa hänelle Patrick Batemanin roolia varten  ja mitä ilmeisemmin tämä toimi menolippuna Cagen Dracula-roolille viime vuoden Renfield-leffaan.

AP:n lisäksi Romeron Zombi-trilogian varjoon jäännyt Martin(1977) on puolestaan toiminut  tämän henkisenä edeltäjänä, sillä molemmissa päähenkilö kuvittelee olevansa Vampyyri, vaikkakin  molemmissa teoksissa  Vampyyrimyytit kliseinen verenhimoa  lukuunottamatta loistavat poissaolollaan ja molemmat teokset jättävät katsojien päätettäväksi päähenkilöidensä taustat ja mielentilat.

Vaikka tämä onkin komedia, niin jostain syystä allekirjoittanutta ei naurattanut, joten lieneekö syy, että näin tämän Norjaksi tekstitettynä 35MM-filmiltä, joten vitsit eivät avautuneet  tai sitten, että leffan huumori  oli vanhentunut 35 vuodessa.

Lievästi yliarvostettu ja meemien  ja AP:n henkisenä edeltäjänä toimimisen osalta  ”klassikon” statuksen ansainnut keskiverto kasarin kauhukomedia, joka olisi kaivannut räväkämpää otetta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️