Ohjaaja: Alejandro Jodorowsky
Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky, Claudio Argento, Roberto Leoni
Pääosissa: Alex Jodorowsky, Blanca Guerra, Guy Stockwell, Thelma Tixou, Sabrina Dennison Adan Jodorowsky, Teo Jodorowsky
Nyt arvostelussa outoilun mestarin toinen outoilun riemujuhlaa täynnä oleva trippi elokuvan muodossa ja kuten viime vuonna virallisen ensi-iltansa meillä saanut Holy Mountain, tämäkin saatin vasta 35 vuotta ilmestymisensä jälkeen viralliseen ensi-iltaan meillä.
Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:
Leffa alkaa epäilyttävän paljon Alan Parker Birdy-elokuvasta otetulta kohtauksella, jossa Aatamin asussa oleva päähenkilö istuu huoneen nurkassa lintumaisessa asennossa ja tätä seuraava pitkä POV-otos lentävän haukasta kaupungin yllä vahvistaa, sen että Jodo on mitä ilmeisemmin nähnyt Birdyn, kun löi kuviin heti ensimmäisillä minuuteilla 2 viittausta kyseisen leffan.
Päähenkilö Fenix on joutunut lataamolle, koska on lapsena todistanut olleessaan töissä sirkuksessa vanhempiensa kanssa rakkaan elefantin kuoleman, isän syrjähypyn tatuoidun nais(oletetun) kanssa ja sitä seuranneen tragedian, jossa äiti yllätti isän puuhista, kaatoi isän haaroille happoa, minkä seurauksena isä amputoi äidin kädet ja päätti lähteä veitsen kautta.
Sitten Fenix onnistuu livahtamaan lataamolta köyden ja avoimen ikkunan kautta, elikkä eipä näköjään Meksikossa turvallisuus-asiat ole kohdillaan myöskään lataamoissa ja niin Fenix päätyy vertikaalisesti rajoittuneen ystävänsä yhdellä L-kirjaimella kirjoitetun Aladinin kanssa auttamaan äitiänsä esityksissä, joissa Fenix toimii äitinsä käsi-stunttina, jonka seurauksena äiti alkaa hallita Fenix tekemisiä ja ajatuksia Norma Bates-tyyliin ja tilannetta ei helpota se, että parittajaksi ryhtynyt tatuoitu nais(oletettu) saa veitsestä ja sirkuksessa aikoinaan Fenixin kanssa esiintynyt kuuromykkä Alma ilmestyy maisemiin.
Elikkä melkoisen tripin Jodo on tälläkin kertaa pukannut ylikuumentuneen mielikuvituksensa sopukoista ja Jodon tavaramerkiksi muodostuneen outoilun ja symboliikan lisäksi sekaan heitetään myös Giallo-viboja värimaailman ja verllä roiskimisen myötä, mistä kiitos kuuluu leffan tuottajana toimineelle ja yhtenä käsikirjoittajana toimineelle Darion Claudio-veljelle.
Jylhää ja trippaileeva menoa taustoittaa myöhemmin Richard Stanleyn klassikoista Hardware ja Dust Devilistä tuttu Simon Boswell, jonka urkkuvoittoinen soundtrack luo jylhää tunnelmaa huuruiseen menoon ja erityisesti allekirjoittaneen mieleen jäi Maniacin huuruista finaalia muistuttava kohtaus, jossa useat valkoisiksi maalatut ja morsianhuntuun pukeutuneet Eevan asussa olevat nais(oletetut) vainajat nousevat haudoistaan piirittämään päähenkilöä.
Santa Sangre on tyypillistä Jodoa taas vaihteeksi, mutta Pyhään vuoreen verrattuna ehkä hieman ”selkeämpi” teos, jossa yhdistyvät Jodolle tyypillisen outoilu ja symboliikka yhdistettynä Giallo-viboihin ja Psyko-henkiseen sairaskertomukseen.
Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti