Hairspray(1988)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: John Waters

Pääosissa: Ricki Lake, Divine, Sonny Bono, Debbie Harry,  Jerry Stiller,  Colleen Fitzpatrick, Michael St. Gerard, Mink Stole , Ruth Brown Shawn Thompson,  Clayton Prince , John Waters,  Ric Ocasek, Pia Zadora.

Nyt arvostelussa John Watersin 1.ns ”kaupallisempi” elokuva, joka tunnetaan paremmpin Broadway-musikaalina ja vuoden 2007  filmatisointina, jota allekirjoittanut ei ole nähnyt, mutta ei tämä originaalikan hassumpi ole.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään vuotta 1962 Baltimoressa, jossa  Corny Collinsin tanssi-aiheinen tv-ohjelma on suosittu paikallisen nuorison keskuudessa ja monen mutkan kautta kehopositiivinen  pissis Tracy Turnblad pääsee mukaan ohjelmaan ja nousee paikalliseksi kuuluisuudeksi ja päätyy ajamaan afroamerikkalaisten oikeuksia päästä mukaan tanssimaan Cornyn ohjelmaan, mutta show’n ex-tähden Amber  Von Tusslen vanhemmat Franklin ja Velma yrittävät pistää kapulpoita Tracyn rattaisiin.

Vaikka tämä olikin Watersin 1.ns ”kaupallinen ”  elokuva  runsasti kaikenlaista mauttomuuksia viljelevien aiempiin elokuviin verrattuna, niin sitä huolimatta yleinen sekoilu ja   polittnen epäkorrektius on vahvasti esillä tässäkin mm kohtauksessa, jossa   valkoisen ylläluokan äiti lähtee ”pelastamaan” tytärtään  afroamerikkalisesta lähiöstä kauhistellen samalla  lähiön menoa ja pisteenä iin pälle Watersin esittämä  myssytohtori yrittää hypnotisoida tyttö(oletetun)  tapaulemaan valkoisia.

Hiussuihke on keskivertoa hauskempi kasarin komedia täynnä  60-luvun nostalgiaa, yleisen sekoilun ja  omituisten  kampausten riemujuhlaa. 

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Santa Sangre(1989)

 Ohjaaja: Alejandro Jodorowsky

Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky, Claudio Argento, Roberto Leoni

Pääosissa: Alex Jodorowsky, Blanca Guerra, Guy Stockwell, Thelma Tixou, Sabrina Dennison Adan Jodorowsky, Teo Jodorowsky

Nyt arvostelussa outoilun mestarin toinen outoilun  riemujuhlaa täynnä oleva trippi elokuvan muodossa  ja kuten viime vuonna virallisen ensi-iltansa meillä saanut Holy Mountain, tämäkin saatin vasta 35 vuotta ilmestymisensä jälkeen viralliseen ensi-iltaan meillä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Leffa alkaa epäilyttävän paljon Alan Parker Birdy-elokuvasta otetulta  kohtauksella, jossa Aatamin asussa oleva päähenkilö istuu  huoneen nurkassa lintumaisessa asennossa ja tätä seuraava pitkä POV-otos lentävän haukasta  kaupungin yllä vahvistaa, sen että Jodo on mitä ilmeisemmin nähnyt Birdyn, kun  löi kuviin heti ensimmäisillä minuuteilla 2 viittausta kyseisen leffan.

Päähenkilö Fenix on joutunut lataamolle, koska on lapsena  todistanut olleessaan töissä  sirkuksessa vanhempiensa kanssa   rakkaan elefantin kuoleman, isän syrjähypyn tatuoidun nais(oletetun) kanssa ja sitä seuranneen tragedian, jossa äiti yllätti isän puuhista, kaatoi isän haaroille happoa, minkä seurauksena isä amputoi äidin kädet ja päätti lähteä veitsen kautta.

Sitten Fenix onnistuu livahtamaan lataamolta köyden ja avoimen  ikkunan kautta, elikkä eipä  näköjään  Meksikossa  turvallisuus-asiat ole kohdillaan myöskään lataamoissa ja niin Fenix päätyy vertikaalisesti rajoittuneen ystävänsä yhdellä L-kirjaimella kirjoitetun   Aladinin   kanssa auttamaan äitiänsä esityksissä, joissa Fenix toimii  äitinsä käsi-stunttina, jonka seurauksena äiti alkaa hallita Fenix tekemisiä ja ajatuksia  Norma Bates-tyyliin  ja tilannetta ei helpota se, että  parittajaksi ryhtynyt tatuoitu nais(oletettu) saa veitsestä ja sirkuksessa aikoinaan  Fenixin   kanssa esiintynyt kuuromykkä Alma ilmestyy maisemiin.

Elikkä melkoisen tripin Jodo on tälläkin kertaa pukannut ylikuumentuneen mielikuvituksensa sopukoista ja Jodon tavaramerkiksi muodostuneen outoilun ja symboliikan lisäksi sekaan heitetään myös Giallo-viboja  värimaailman ja verllä roiskimisen myötä, mistä kiitos kuuluu leffan tuottajana toimineelle  ja yhtenä käsikirjoittajana toimineelle Darion Claudio-veljelle.

Jylhää ja trippaileeva menoa taustoittaa  myöhemmin Richard Stanleyn klassikoista Hardware ja Dust Devilistä  tuttu Simon Boswell, jonka urkkuvoittoinen soundtrack luo jylhää tunnelmaa huuruiseen menoon ja erityisesti allekirjoittaneen mieleen jäi Maniacin huuruista finaalia muistuttava kohtaus, jossa useat valkoisiksi maalatut ja morsianhuntuun pukeutuneet Eevan asussa olevat nais(oletetut) vainajat nousevat haudoistaan piirittämään päähenkilöä.

 

Santa Sangre on  tyypillistä Jodoa taas vaihteeksi, mutta Pyhään vuoreen  verrattuna ehkä hieman ”selkeämpi” teos, jossa yhdistyvät Jodolle tyypillisen outoilu ja symboliikka yhdistettynä  Giallo-viboihin ja Psyko-henkiseen sairaskertomukseen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Love Lies Bleeding(2024)

 Ohjaaja: Rose Glass

Käsikirjoitus: Rose Glass & Weronika Tofilska

Pääosissa: Kristen Stewart, Katy O’Brien, Ed Harris, Dave Franco, Jena Malone Anna, Baryshnikov

Nyt arvostelussa legendaarisen A24-lafkaan uusin tuotanto, joka  1/2 Coenin veljesten Drive Away Dollsin ohella on  jo toinen lähihistorian sijoittuva rikostarina nais(oletetuilla) päähenkilöillä.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään vuotta 1989 Texasissa, jossa neljän kirjaimen pariskunta, kuntosalin WC:n puhtaanapitovastasva Louise ja bodari  Jackie joutuvat Louisen gangsteri-isän Lou Sr:n maalitauluiksi, kun JJ, Louisen  siskon aviomies pieksee Bethin sairaalakuntoon ja Jackie tapettua JJ:n ja Louisen autettua ruumiin hävityksessä.

Stewart ja O’Brien vetivät mainiot pääosat ja krediittiä erittäin onnistuneesti lavastetusta aikakaudesta Clint Mansellin Cliff Martinez-henkistä sykkivää syntikkapimputteluja myöten.

Jälleen kerran taattua A24-laatua edustava LLB on  visuaalisesti hieno, jännittävä ja paikoittain aika surrealistinen Neo-Noir, jossa yhdistyvät draama, musta komedia ja jopa Body Horroria puolelle mennään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Taikurit(1977)

 Alkuperäinen nimi: Wizards

Ohjaus & Käsikirjoitus: Ralph Bakshi

Pääosissa: Bob Holt, Richard Romanus, David Proval, Jesse Welles, Mark Hamill, Steve Gravers

Nyt arvostelussa aikuisille suunnatun  animaation  ja rotoskoopauksen pioneerinä tunnetun Bakshin hyvin happoisissa fiiliksissä väännetyn oloinen fantasiaa, natseja ja post-apokalyptistä kuvastoa yhdistelevä animaatio.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Ydintuhon jälkeisessä wastelandissä  velhoveljekset Avatar ja Blackwolf taistelevat keskenään wastelandin herruudesta ja Blackwolf aikoo voittaa herruuden itselleen, aivopesemällä örkit löytämänsä projektorin ja natsipropagandan avulla, joten luvassa on hyvin happoista meininkiä, kun rotoskooptatut tankit, tykit, Messerschmitt BF-109:t, Stukat ja Junkers  Ju-52:t  vyöryvät  örkkien seuraksi valkokankaalle.

Hapoissa väännetyn tarinan ohella krediittiä myöskin tarinaa taustoittavista seepian  värisistä piiroksista, jotka ovat Marvelin Ihmissusi yössä-sarjakuvan piirtäjän Mike Ploogin  käsialaa ja oli  samalla Bakshi rikkoi myös rajoja tässä, sillä  tässä kertojaäänenä kuultiin legendaarista  Susan Tyrrelliä ja tämä taitaa olla Julman maan ja True Romancen ohella niitä harvoja elokuvia, joissa  on nais(oletettu) kertojaääni.

Taikurit on hyvin happoisista lähtökohdista huolimatta oikein eeppinen ja viihdyttävä animaatio ja 4 vuotta myöhemmin ilmestyneen Heavy Metallin jälkeen 2. paras allekirjoittaneen  näkemistä animaatioista.

Arvoasana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Vampyyrin suudelma(1989)

 Alkuperäinen nimi: Vampire’s Kiss

Ohjaaja: Robert Bierman

Käsikirjoitus: Joseph Minion

Pääosissa: Nicolas Cage, Maria Conchita Alonso, Jennifer Beals, Kasi Lemmons,  Elizabeth Ashley,  Bob Lujan

Nyt arvostelussa lievästi yliarvostettu ja  lähinnä meemien  ja Amerikan Psykon   henkisenä edeltäjänä toimimisen takia. klassikon  ansainnut maineen ansainnut kasarin kauhukomedia.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

New Yorkissa vaikuttava kirjallisuusagentti Peter Loew kokee kovia, kun eräiden treffien kolmospesän tapahtumat keskeytyvät, kun Lepakko lentää avoimesta ikkunasta sisään ja Cockblockkaa Peterin saamaapuuhat.

Seuraavana iltana Peter lähtee taas radalle ja tällä kertaa Peter pääsee kolmospesälle, mutta tällä kertaa kolmospesällä saadaan  muutakin, kun tämänkertainen  hoito, Rachel puree Peteriä niskasta ja seuraavien viikkojen aikana Peter alkaa huomata itsessään outoja muutoksia ja kuvittelee muuttuneensa Vampyyriksi, mutta onko kaikki lopulta faktaa vai fiktiota?

Kuten alussa totesin, niin on vaikeaa olla huomaamatta, että Bret Easton   Ellisin kiistanalainen mestariteos, joka ilmestyi 2 vuotta tämän leffan jälkeen, on ottanut vahvasti inspiraatiota tästä, erityisesti tapahtumien sijoittumisen Ison Omenan juppipiireihin ja päähenkilön horjuvan henkisen hyvinvoinnin osalta ja eräässä haastattelussa Christian Bale totesi, että Cagen roolisuoritus toimi inspiraationa hänelle Patrick Batemanin roolia varten  ja mitä ilmeisemmin tämä toimi menolippuna Cagen Dracula-roolille viime vuoden Renfield-leffaan.

AP:n lisäksi Romeron Zombi-trilogian varjoon jäännyt Martin(1977) on puolestaan toiminut  tämän henkisenä edeltäjänä, sillä molemmissa päähenkilö kuvittelee olevansa Vampyyri, vaikkakin  molemmissa teoksissa  Vampyyrimyytit kliseinen verenhimoa  lukuunottamatta loistavat poissaolollaan ja molemmat teokset jättävät katsojien päätettäväksi päähenkilöidensä taustat ja mielentilat.

Vaikka tämä onkin komedia, niin jostain syystä allekirjoittanutta ei naurattanut, joten lieneekö syy, että näin tämän Norjaksi tekstitettynä 35MM-filmiltä, joten vitsit eivät avautuneet  tai sitten, että leffan huumori  oli vanhentunut 35 vuodessa.

Lievästi yliarvostettu ja meemien  ja AP:n henkisenä edeltäjänä toimimisen osalta  ”klassikon” statuksen ansainnut keskiverto kasarin kauhukomedia, joka olisi kaivannut räväkämpää otetta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️

Mestarinuuskija(1968)

 Alkuperäinen nimi: Lady in Cement

Ohjaaja: Gordon Douglas

Käsikirjoitus: Jack Guss( Marvin H. Albertin novellin pohjalta)

Pääosissa: Frank Sinatra, Raquel Welch, Richard Conte, Dan Blocker

Miamissa operoiva yksityisetsivä Tony Rome seikkailee jälleen, tällä kertaa  selvitetään merenpohjasta löytyneen sementtikenkiin pukeutuneen nais(oletetun) keissiä, joka paljastuu  odettua laajemmaksi, kuin miltä alunperin näytti.

Vaikka edellinen osa ei ollutkan komedia, vaikka naurattai allekirjoittanutta Sinatran nokkelien one-linerien takia, niin jostain kumman syystä tästä jatko-osasta päätettiin tehdä täysi komedia, mikä on hieman ristiriitainen ratkaisu, sillä jo edellinen osakin oli jo komedia, ainakin nykyvinkkelistä katsottuna siis.

Joka tapauksessa Lady in Cement on letkeää ja viihdyttävää menoa, vaikkei ylläkän edellisen osan tasolle ja krediittiä legendaarisen Hugo Monten**ron  aikakaudelle tyypillistä svengaavasta soundtrackistä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Yksityisetsivä Tony Rome(1967)

 Alkuperäinen nimi: Tony Rome

Ohjaaja: Gordon Douglas

Käsikirjoitus: Richard L. Breen(Marvin Albertin novellin Miami Mayhem pohjalta)

Pääosissa: Frank Sinatra, Jill St. John, Simon Oakland, Gena Rowlands, Sue Lyon, Lloyd Bochner, Richard Conte

Sinatra Sinatroi taas vaihteeksi, tällä kertaa Miamissa operoivana yksityisetsivä Tony Romena, joka saa tehtäväksi viedä hotellista sammuneenna löytyneen nais(oletetun) nimeltään Diana vanhempiensa luokse, jotka edustavat kaupungin eliitiin kermaa ja joilla ei ole varaa menettää mainettaan tytärensä viinanhuuruisen illanvieton takia.

 Juttu paisuu laajempaan mittakaavaan, kun  Tony löytää asuntoveneensä myllättynä gangstereiden toimesta, jotka etsivät Dianan rintakorua ja gangstat sentään ovat herrasmiehiä, kun kysyvät Tonyltä, että haluaako hän vintin pimeäksi iskulla takaraivoon revolverin kahvasta vai kloroformilla.

 Ja juttu paisuu entistä laajempaan mittakaavaan, kun Tonyn ex-kollega  Ralph Turpin löytyy ammuttana Tonyn vastaanotolta ja Dianan perhekuvioista paljastuu yllättävä twisti.

Siinä välissä Tony Sinatroi, elikkä dokaa, iskee nais(oletettuja) ja leipoo jengiä lättyyn, mistä  nykyään joku saattaisi pahoitta mielensä, joten jos ahdistuu helposti ”poliittisesti epäkorrektista” 1900-luvun voihteestä, niin tämä(kin) kannattaa jättää väliin.

Vaikka  tätä ei ollut alunperin tarkoitettu komediaksi, niin alkekirjoittanutta nauratti lähes  koko leffan ajan, sillä Tony heitti niin nokkelia ja huvittavia one-linereitä, joista siteerata, mainittakoon esim ”Ollaanpa sitä niin sosiaalityönkeijää”, ”Nappaan pari valokuvaa Koti ja Puutarha-lehteen” ja ” Ette te ole Perhe. Olette joukko ihmisiä, jotka asuva samassa ositteessa” päätyivät allekirjoittaneen sanavarastoon.

Tony Rome tarjoaa eri viihdyttävä ja siteerattavan 60-luvun Neo-Noirin, jossa aurinko paistaa ja ”poliitsesti epäkorrekti” meininki rehottaa niin, että mielesäpahoittajia hirvittää”

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Birdy(1984)

 Ohjaaja: Alan Parker

Käsikirjoitus: Sandy Kroopf & Jack Behr(William Whartonin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Matthew Modine, Nicolas Cage, Bruno Kirby, John Harkins, Marshall Bell, Karen Young

Nyt arvostelussa legendaarisen Alan Parkerin(Keskiyön Pikajuna, Angel Heart) 40 vuoden takainen  liikuttava ja koskettava draama ystävyydestä, post-traumaattisesta stressihöiriöstä ja tietenkin elokuva tittelin mukaan linnuista.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Kaverukset Al  ja Birdy(oikea nimeä ei  tarinassa mainita) päätyvät sotimaan Vietnamiin(kirjassa 2.maailmansotaan)jossa Al haavoittuu fyysisesti ja Birdy henkisesti vajoten katatoniseen tilaan ja lempinimensä mukaan Birdy kuvittelee olevansa lintu.

Modine ja Cage vetivät hyvät pääosat ja krediittiä tunnelmaa kohottavasta soundtrackistä, josta vastasi legendaarinen Peter Gabriel ja vaikka soundtrackillä syylistyttiin ”Hornerismiin” elikkä  omien sävellysten kierrättämiseen James Horner-tyyliin, niin silti oli eeppistä kuulla leffassa  pieni pätkä Family Snapshotista, joka kuuluu allekirjoittaneen suosikkeihin PG:n tuotannosta.

Birdy on liikuttava ja koskettava kasarin draama, jonka tunnelmaa ainostaan laimentaa puskista tuleva naurettava loppuhuipennus.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Operaatio Atomisukellusvene(1961)

 Alkuperäinen nimi: Voyage to the Bottom of the Sea

Ohjaaja: Irwin Allen

Käsikirjoitus: Irwin Allen & Charles Bennett

Pääosissa: Walter Pidgeon,  Peter Lorre, Frankie Avalon, Michael  Ansara, Robert Sterling, Joan Fontaine, Barbara Eden

Nyt arvostelussa legendaarisen Irwin Allenin varhaistuotantoa oleva scifi-hifistely, joka poiki 4 kautta tehdyn samannimisen tv-sarja ja jonka  visuaalista puolta ilmettä leffan tuottanut 20th Century Fox kierrätti aiemmin arvostelemissani Fantastisessa Matkassa ja  Seikkailu syvyydessä, jota niin ikään Walter Pidgeon  tähditti.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Aikansa huipputeknologiaa edustava sukellusvene Seaview on neitsytmatkalla  P tai E-navalla, kunnes Post-Apokalyptinen ilmastonmuutos iskee ja värjää taivaan punaiseksi, joten sukellusveneen on pelastettava maailma menemällä Mariaanien haudalle laukaisemaan ohjus, joka jostain kumman syystä muka palauttaisi ilmaston normaaliin päiväjärjestykseen.

Matka ei ole helppo, sillä miehistö kohtaa Post-Apokalyptisen  ilmastonmuutoksen lisäksi lonkeropornoilua sekä vastusta operaatiolle sekä YK:n että veneessä olevan  sabotöörin osalta.

Ikäisekseen elokuvaksi näyttää visuaalisesti edelleen hyvältä, erityisesti BR2049-henkisen oranssien maisemien osalta, jotka toivat tähän paikoittain kunnon Nightmare Fuel- meininkiä muuten hupaisaan leffaan.

Operaatio Atomisukellusvene  on vaihteeksi hieman erilaista Irwin Allenia, muuta muuten keskivertoa parempi ja viihdyttävämpi 60-luvun scifi-hifistely.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Kesä 42(1971)

 Alkuperäinen nimi: Summer of ’42

Ohjaaja: Robert Mulligan

Käsikirjoitus: Herman Raucher

Pääosissa: Gary Grimes, Jennifer O’ Neill, Jerry Houser, Oliver Conant

Nyt arvostelussa kesän alkamisen kunniaksi kesäelokuvien  klassikko,  jota Stanley Kubrick  fanitti ja jota Tarantino pitää yhtenä parhaista 70-luvun elokuvista.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään kesää 1942 Nantucket Islandilla, jossa kaverukset Hermie(leffan käsikirjoittaja)  Oscy ja Benjie tekevät tyypillisiä teinijuttuja, kunnes Hermie bongaa Dorothyn, juuri naimisiin menneen naapurin rouvan, jonka aviomies on  ulkomailla sotimassa.

Hermien ja Dorothyn välille syttyy orastava ystävyys, joka myöhemmin saa” Rouva Robinson-viboja” Dorothyn jäätyä leskeksi.

Rouva Robinson-tyylisen romanssin takia  tästä saatettaisiin pahoittaa mieli nykyään, mutta allekirjoittanut, joka on tottunut 1900-luvun ”poliittisesti epäkorrektiin” populaarikulttuuriin  ei vähästä hätkähtänyt, ja ennen kaikkea Hermien ja Dorothyn romanssi kuvataan enemmän haikeana kuin törkynä, vaikka julkisesti tämän mielipiteen sanomisesta joutuisi canceloiduksi ja pahimmassa tapauksessa lynkatuksi.

Haikeaa tunnelmaa  kohottaa vielä legendaarisen Michel Legrandin säveltävämä soundtrack, jonka main theme, The Summer Knows nousi pop-standardiksi Frank Sintara, Johnny Mathisin, Andy Williamsin ja monien muiden esittämänä.

Nykyvinkkelistä katsottuna arveluttavasta päähenkilöiden romanssista huolimatta Kesä 42 on koskettava, liikuttava ja lämminhenkinen 70-luvun draama parhaimillaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️