The Holy Mountain(1973)

Alkuperäinen nimi: La Montana Sagrada 

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Alejandro Jodorowsky

Pääosissa: Alejandro Jodorowsky,  Horacio Salinas, Zamira Saunders

Nyt arvostelussa outoilun mestarina tunnetun Jodorowskyn tunnetuin teos, jonka allekirjoittanut näki jo Toukokuussa Eerikinkadulla, mutta arvostelu tule vasta nyt, koska leffan ensi-illasta on kulunut tänään tasan 50 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi( Jos sellaista tässä edes on olemassa)

Jeesuksen näköinen tyyppi lähtee mystiselle matkalle, jossa tapahtuu kaikkea eri outoa  ja matkaa huipentuu tittelissä mainitulle pyhälle vuorelle, jossa 4. seinä rikotaan kenties 1.kerran elävän kuvan historiassa.

Elikkä noihin sanoihin voi leffan ”juonen” tiivistää, sillä leffaa on vaikea uskoa todeksi, ellei katso sitä itse alusta loppuun asti ja 2 huonon leffan jälkeen olin tuomitsemassa Jodon hämäräksi tekotaiteen tekijäksi, mutta Holy Mountain onnistui paikoittain naurattamaan ääneen.

Eri oudosta ja paikoittain hyvin hämmentävästä menosta ja kuvastosta huolimatta, Holy Mountain onnistu olemaan paikoittain hauska ja melkoinen trippi, vaikka katsoisi tätä selvinpäin, sillä sen verran tämän leffan kontekstista menee pöllyyn.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Blackberry(2023)

 Ohjaaja: Matt Johnson

Käsikirjoitus: Matt Johnson & Matthew Miller(kirjan Losing The Signal pohjalta)

Pääosissa: Jay Baruchel, Glenn Howerton,  Matt Johnson, Rich Sommer, Michael Ironside,  Cary Elwes, Saul Rubinek

Nyt arvostelussa niin ikään viime viikolla NV-festivaaleilla  nähty tositapahtumiin  perustuva  leffa  älyluurien pioneerin,  Blackberryn  noususta ja tuhosta, kerrottuna samaan omaperäiseen tyyliin, elikkä yhdistelen todellisten tapahtumien  sekaan myös komediaa, kuten 10-luvun hitit Wolf of Wall Street(2013) War Dogs ja Masterminds(2016) I, Tonya(2017) ja  Vice(2019)

Blackberry-luurien historia  alkaa vuodesta 1996 Kanadan Waterloosta, jossa vaikuttavan RIM(Research In Motion) lafkan  pomot   Mike Lazardis ja Doug  Frakin saavat vieraakseen  NHL-joukkueen omistajuudesta haaveilevan Jim Balsillen, jolle Mike ja Doug aikovat esitellä Blackberryn prototyypiin, ”PocketLinkin ” jonka Jim haukkuu alkuun lyttyyn, mutta siitä huolimatta päättää ruveta yhteistyöhön ja näin olleen Blackberry sai alkunsa.

Sitten tarinassa siirrytään vuosiin 2003-07, jolloin   Blackberry on jo iso hitti, Mike ja Doug miljonäärejä ja Jim haaveilee  yhä NHL-joukkueen omistamista ja sitten kuvioihin änkeää mukaan  Carl Yankowski,  Palm Inc:n perustaja/toimitusjohtaja, jonka vihamielisen yrityskaappauksen  myötä Blackberryn myynti romahti, viranomaiset aikoivat tutkia Blackberryn toimintaa, Jim ei pääsyt NHL-joukkueen  omistajaksi ja lopulta eräs kuuluisa omenan kuvalla varustetut älyluurit ja tabletit syrjäyttivät Blackberryn  ja muut kämmentietokoneet.

Kuten alussa totesin, niin Blackberry ei tosiaankaan ole tylsä   ja jaaritteleva  historiikki, vaan homma vedetään alusta loppuun asti täysin överiksi ja erityisesti pidin siitä, miten tähän oli ujutettu  mukaan paljon pop-kulttuuriin liittyviä viittauksia, elokuva-aiheisista julisteista t-paitoihin ja näkyi  tässä klippi myös Puusepän klassikosta Pahan  kehä(1988) ja  ennen tätä leffaa en huomannut Rody Piperin esittämän Nadan ja Duke Nukem-franchisen päähenkilön  yhdennäköisyyksiä, kuten  eräs sivuhenkilö tässä elokuvassa totesi.

Blackberry on keskivertoa parempi ja hauskempi tositapahtumiin perustuva dramedia älyluurien historiasta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Suitable Flesh(2023)

 Ohjaaja: Joe Lynch

Käsikirjoitus: Dennis Paoli( H.P. Lovecraftin novellin The Thing  on the Doorstep pohjalta)

Pääosissa: Heather Graham, Barbara Crampton, Bruce Davison,  Judah Lewis, Jonathon Schaech

Nyt arvostelussa tuore H.P. Lovercraft-filmatisointi, joka tuli nähtyä osana NV-festivaaleja ja samalla jo 4. Lovecraft-filmatisointi, jota tähdittää Barbara Crampton.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tapahtumapaikkana on taas vaihteeksi  Re-Animatorista tuttu Miskatonicin yliopisto Arkhamin kaupungissa, jossa tällä kertaa ollaan taas vaihteeksi outoilun ja lätistelyn parissa, kun potilaansa murhasta syytetty ex-myssytohtori Elizabeth Derby kertoo takautumien kautta ystävälleen ja kollegalleen, tohtori  Daniella Uptonille, kuinka päätyi murhaamaan potilaansa, Asa Waiten.

Tällä kertaa outoilun aiheena on kehostapoistumiskokemukset ja koska kyseessä on Lovecraft-tarina, niin eipä tässäkään  ole unohdettu lätistelyä ja mustaa huumoria ja  old school-lätistelyn ystävien iloksi efektit on tehty perinteitä kunnioittaen  käsin.

Olipa yllättävää nähdä Heather Graham tämän tyylisessä  B-luokan tuotannossa, mutta siitä huolimatta veti kelpo roolin ja olipa yllättävää myös nähdä pitkästä aikaan legendaarinen Bruce Davison pitkästä aikaan valkokankaalla.

Suitable Flesh on taas vaihteeksi yksi verinen ja viihdyttävä  Lovecraft-filmatisointi, josta ei lätistelyä ja mustaa huumoria puutu.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Unissakävelijät(1992)

 Alkuperäinen nimi: Sleepwalkers

Ohjaaja: Mick Garris

Käsikirjoitus: Stephen King

Pääosissa: Mädchen Amick, Brian Krause,  Alice Krige,  Lyman Ward, Cindy Pickett, Ron Perlman, Jim Haynie, Dan Martin Glenn Shadix 

Nyt arvostelussa  taas vaihteeksi Stephen King-filmatisointi, joka tuli nähtyä 35MM-filmiltä, osana NV-festareita.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Indianassa sattuu ja tapahtuu, kun  kaupunkiin muuttaneet poika ja äiti, Charles ja  Mary paljastuvat ns ”unissakävelijöiksi” , eräänlaisiksi vampyyreja muistuttaviksi olennoiksi, jotka klassisten vampyyrien sijaan imevät veren sijasta elinvoimaa, erityisesti neitsyiden ja klassisista vampyyreistä poiketen heidän peilikuvansa näkyvät, paljastaen toisin todellisen ulkomuodon, joka muistuttaa  karvatonta ihmisen ja kissan  välistä sekasikiötä  ja liikkuessaan ihmisten ilmoilla, he naamioituvat  ihmisiksi  ja muita ”unissakävelijöiden” kykyjä on mm muuttaa itsensä ja esineitä näkymättömäksi ja ainoa heikkoutena ovat kissat ja niiden raapaisut

Tarinan keskiössä Charles ja Mary ovat juuri paenneet Hitchcockin Linnuista tutusta Bodega Bayn kaupungista jättäen jälkeensä useita kuolleita kissoja ja yhden ihmisen ja muuttaneet Indianaan, jossa Charles saa tehtäväkseen vietellä elokuvateatterissa työskentelevän  ja samalla luokalla olevan   Tanya Robetsonin ( Viittaus Bond-tyttö Tanya Robertsiin?)viedäkseen häneltä elinvoimat  ja siirtää ne itselleen ja äidilleen.

Eräänä päivänä Charles ja Tanya lähtevät hautausmaalle hinkkamaan( hautakiviä siis), jossa Charles paljastaa  todellisen luonteessa, josta  Tanya selviää nipin napin ehjin nahoin ja sitten luvassa on verta, ruumita ja  muuta jännää.

Vaikka Stephen King tuskin kirjoitti tätä komediaksi, niin siitä huolimatta allekirjoittaneella ja muulla yleisöllä oli eri hauskaa ja nauru raikasi useaan otteeseen leffan aikana, etenkin edellä mainitussa hautausmaa-osiossa, jossa päähenkilöiden hyvin vihjaileva keskustelu ” hinkkaamisesta”  nauratti, kuten myös V-sanan runsas käyttö dialogissa ja legendaarinen maissintähkällä selkäänpuukotus  kirvoittivat   myöskin  nauruja.

Ja kun kyseessä on Stephen King-filmatisointi, niin oli tässä taas mukana maininta Castle Rockista, useista muista Kingin tarinoista tutusta paikkakunnasta  ja Kingin ”cameo-roolin ”ohella sivuosissa piipahtivat  John Landis, Joe Dante, Tobe Hooper, Clive Barker ja Mark Hamill.

Unissakävelijät on Hopealuodin(1985) ja Maximum Overdriven(1986) ohella sarjassamme hauskimpia Stephen King-filmatisointeja ja sarjassamme niitä elokuvia, jotka ovat niin huonoja, että ovat oikeasti hyviä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Last Voyage of the Demeter(2023)

 Tunnetaan myös nimellä: Dracula: Voyage of  the Demeter

Ohjaaja:Andre Øverdal

Käsikirjoitus: Braci Schut Jr &  Zak Olkewicz( Bram Stokerin novellin Dracula 7. luvun pohjalta)

Pääosissa: Corey Hawkins, Liam Cunningham, David Dastmalchian, Javier Botet, Aisling Franciosi

Nyt arvostelussa tämä vuoden 2 Dracula-filmatisointi, joka meillä syystä tai toisesta ei saanut virallista  ensi-iltaa, mutta onneksi nyt parhaillaan käynnissä olevat NV-festarit tekivät vuoden urotyön ja ottivat tämän esitettäväksi.

Juoni lyhyesti ja ytimekkästi:

Kuten tittelistä voi päätellä, leffa ei kerro taas vaihteeksi  koko tarinaa, vaan tarinan keskiössä on  tarinan 7.luku ” The Captain’s Log”, joka kertoo Demeter-laivasta, jonka kyydissä Kreivi saapui Englantiin aiheuttamaan yleistä pahennusta.

Elokuva alkaa siitä, kuinka Demeter löydetään autiona ja karille ajaneena  rannikolta ja siitä sitten edetään takautumien ja kapteeni  Elliotin voice overin säestämänä  siitä, miten laiva pääsi autioitumaan ja ajamaan karille.

Ja koska tämä on Dracula-elokuva, niin oletetusti hän on leffan varsinainen tähti, vaikka katsojana olikin koko ajan miehistön puolella, mutta voi veljet miten brutaali Kreivi oli tällä kertaa ja aiempiin filmatisointeihin nähden Kreivi pääsi mättäämään tällä kertaa oikein urakalla ja myös aiempiin filmatisointeihin verrattuna veren määrässä ei tällä kertaa säästelty ja varoituksen sanana eläinrakkaille, että kannattaa jättää leffa väliin, sillä Demterin lastina oleva karja  ei säästy Kreivin verenhimolta, mutta onneksi karjaan kohdistuvat hyökkäykset nähdään off-screeninä.

Itse myös pidin paljon siitä, että Kreivistä ei ollut tässä tehty aiempien filmatisointien mustaan pukuun ja viittaan pukeutunutta keikaria, vaan kunnon kammotus, jossa yhdistyivät  klassinen ” Orlok-look” ja steroideja popsinut lepakko ja muutenkin Javier Botet teki mainion suorituksen Kreivinä.

Lisäksi myös pidin leffan lopusta, joka jätettiin sopivasti auki mahdollista jatkoa varten.

The Last Voyage of the Demeter on paras Dracula-filmatisointi sitten Coppolan Draculan ja yksi tämän vuoden parhaimpia elokuvia,  vaikka virallinen ensi-ilta jäikin meiltä näkemättä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alice, Sweet Alice(1976)

 Tunnetaan myös nimellä: Communion

Ohjaaja: Alfred Sole

Käsikirjoitus: Alfred Sole & Rosemary Ritvo

Pääosissa:  Linda Miller, Mildred Clinton Paula Sheppard, Niles McMaster, Brooke Shields

Nyt arvostelussa vähemmän tunnettu 70-luvun Slasher-elokuva, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 47 vuotta.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Eletään vuotta 1961 New Jerseyn puolella, jossa  yh-äiti  Catherine vie tyttärensä Alicen ja Karenin(Brooke Shields debyyttiroolissaan) kirkkoon, jossa Karen  ensimmäiselle ehtoolliselle, joka päättyy  ikävästi, kun naamariin ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut hiippari kuristaa Karenin kirkon poikkilaivassa.

Pian sadetakkiin pukeutunut  hiippari jatkaa tihutöitä talossa, jossa Catherine ja Alice asuvat ja  tappaja löytyykin yllättävän läheltä, kuin kukaan osasi arvata.

Alice, Sweet Alice on keskivertoa parempi  ja paikoittain jännä varhais-slasher, jossa elementtejä mm Hitchcockin tuotannosta ja aiemmin arvostelemastani Kauhukierteestä, sillä tässäkin sadetakki on keskeisessä osassa leffan puvustusta. 

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

The Entity-Tuntematon voima(1982)

 Ohjaaja: Sidney J. Furie

Käsikirjoitus: Frank De Felitta

Pääosissa: Barbara Hershey, Ron Silver, Alex Rocco, David  Labiosa, George Coe, Margaret Blye,  Jaqueline Brookes, Michael Allridge, Allan Rich

Nyt arvostelussa vuoden 1982 toinen  vähemmän tunnettu ja pelottavampi Poltergeist-elokuva, joka perustuu oletettavasti tositapahtumiin vuodelta 1974 ja joka Martin Scorsesen mielestä on yksi pelottavimpia kauhuelokuvia, joita on tehty.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

L. A.ssa asuva 3 lapsen yh-äiti Carla Moran joutuu kotonaan jatkuvasti setämiespoltergeistin  uhriksi ja  sama meno jatkuu myös Carlan ajaessa autoa ja vierailessaan ystävättären luonna, joten Carla hakeutuu psykologi tri Sneidermanin puheille, joka pitää Carlaa mieltään hervottomana ja vain siksi, että Carlalla on ollut rankka  menneisyys, sisältäen mm leskeksi jäämisen.

”Entitynä” tunnetu setämiespoltergeist jatkaa Carlan piinaamista ja tällä kertaa paranormaalille aktiivisuudelle löytyy silminnäkijöitäkin, joten kirjakaupassa sattumalta tapaamiensa paranormaalien ilmöiden opiskelijoiden avulla Carla päättää saada näkymättömän setämiehen loppullisesti nalkkiin.

Arvostelun alussa mainittu  Scorsesesen statementti pitää paikkaansa, sillä The Entity on paikoittain kuumottavaa katsottavaa, sillä ajatus näkymättömästä setämiehestä piinaamassa yh-äitiä on jo paperille kirjoitettuna kuumottava, joten ei ihme, että Jane Fonda, Jill Clayburgh, Bette Midler ja Sally Field kieltäytyivät pääosasta.

 The Entityn  tunnelmaa ei edes kevennä Painajainen Elm Streetillä-säveltäjän Charles Bersteinin luoma epäilyttävän paljon epävireisen  sähkökitaran ja metallisten roskapönttöjen hakkamisen risteytykseltä kuullostava soundtrack, joka soi kaikissa kohtauksissa, jossa Entity hyökkää Carlan kimppuun ja  60-luvun Batman-sarjasta tutut vinot kuvakulmat loivat myöskin kuumottavan fiiliksen  tähän.

The Entity on taas  vaihteeksi yksi loistava ja paikoittain  aikuisten oikeasti kuumottava  ja unohdettu helmi 80-luvun kauhuelokuvien joukossa ja mitä ilmeisemmin Poltergeist olisi näyttänyt tältä, jos Tobe Hooper olisi saanut julkaistan oman versionsa siitä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

The Void(2016)

Ohjaus & Käsikirjoitus: Steven Kotanski &  Jeremy  Gillespie

Pääosissa: Aaron Poole, Art Hindle, Kenneth Welsh,  Daniel Fathers, Kathleen Munroe, Ellen Wong

Nyt arvostelussa yksi viime vuosikymmenen tyylikkäimpiä ja omaperäisiä  kauhuelokuvia, joka on tyylikäs ja joukkorahoituksella kasaan kootun  vaatimattoman 82,510$ budjettiin nähden varsin ammattimaisesti toteutettu  hatunnosto  H.P. Lovercraftille  ja kasarin kauhulle.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Sekalainen joukko ihmisiä jää loukkuun sairaalaan, kun  epäilyttävän paljon Kolmen K:n kerhoa muistuttava mystinen lakanajengi, joiden huppua koristaa musta kolmio ja samalla sairaalasta paljastuu karmiva salaisuus, joka ei ole tästä ulottuvuudesta peräisin ja luvassa on lonkero-olioita, lätistelyä ja muuta mukavaa.

Leffan synopsiksen perusteella leffa  kuulostaa  kunnon  Lovecraft-meiningiltä, vaikka ei perustu mihinkään H.P:n tekstiin ja vaikutteita on myös otettu sellaisista kasarin kauhun klassikoista, kuten The The Thing , Helllraiser ja The Beyond.

Kuten  saman vuoden  kohuttu  The Neon Demon, niin tämäkään ei ollut tarinaltaan helposti avautuvimmasta päästä, mutta visuaalisen puolen,  kasaria henkivän syntikkasoundtrackin ja vaatimattoman 82,510$  budjettiin  nähden hulppeasti käsin  tehdyt hirviöt ja verimössöt pitivät mielenkiintoa yllä lyhyen ja napakan 84minuutin keston ajan, joten tässäkin  tapauksessa  tekijöille suotakoon anteeksi tarinan kryptisyys.

The Void on eri tyylikäs ja jännä hatunnosto Lovecraftille ja kasarin kauhulle ja taas vaihteeksi hyvä esimerkki siitä, että pienelläkin budjetilla voi saada taattua laatua aikaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Performance(1970)

Tunnetaan myös nimellä: Notting Hill Klo 11:17

Ohjaus: Donald Cammel & Nicolas Roeg

Käsikirjoitus: Donald Cammell

Pääosissa: James Fox, Mick Jagger, Anita Pallenberg,  Michéle Breton 

Nyt arvostelussa legendaarisen Roegin1.ohjaustyö, jonka hän ohjasi osittain myös niin ikään legendaarisen Donald Cammellin kanssa, jonka kynästä leffan käsikirjoitus myös on.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Lontoolainen gangsteri Chas töpeksii erään velanperintäkeikan ja joutuu pakenemaan ja  päätyy kuuluisan muusikon ja kahden hippi nais(oletetun) luo asumaan ja siellä meno menee lopulta niin huuruiseksi, ettei vanha Erkkikään ota asiasta selkoa.

Vaikka Performance julkaistiin vuonna  1970, itse asiassa  leffa valmistui 2 vuotta aiemmin mm Ken Russellin Polttavan hurmion ja Lisztomanian tuottaneen Goodtimes Entrprises-lafkan toimesta, mutta WB, joka elokuvan levityksestä vastasi päätti päästä leffan ulos vasta 2 vuotta myöhemmin, koska johtoporrasta ei miellyttänyt  leffan huuruinen kuvasto eikä leffa ilmestyessään saanut hyvää vastaanottoa yleisöltä ja kriitikoilta taika tuonut ka-zingiä WB:n  lompsaan, mutta nykyään leffa  on kulttiklassikko, oletettavasti sen takia, että tämä oli  Jaggerin 2.rooli kuukautta aiemmin ensi-iltansa saaneen ja Australiassa kuvatun Ned Kelly-leffan jälkeen.

Mitä puolestaan tulee leffan huuruiseen tarinaan, niin sitä se nimitäin aikuisten oikeesti on, sillä  kuvauksissa  oltiin oikeasti aineissa, tarkemmin ottaen  DMT:n vaikutuksen alaisena  Roegin tavaramerkiksi muodustunet visuaaliset kikkailut ja leikkaukset olivat oletettavasti niin sekavia, että peräti 4 leikkaajaa joutui editoimaan Roegin kuvaamaa materiaalia ja  James Fox piti tämän jälkeen  10 vuoden näyttelemisestä, koska kuvaukset ja pössyttely kävivät liian rankaksi.

Huuruisesta meiningistä huolimatta Performance on  erinomainen ja astetta erikoisempi  taide-elokuva  ja ihan katsomisen arvoinen, jos sattuu tykkäämään   Roegin  visuaalisesta kikkailusta ja huuruisesta menosta, josta ei ota selkoa edes vanha Erkkikään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Walkabout-Erämaan vangit(1971)

 Alkuperäinen nimi: Walkabout

Ohjaaja: Nicolas Roeg

Käsikirjoitus: Edward Bond( James Vance Marshallin novellin pohjalta)

Pääosissa: Jenny Agutter,  Luc  Roeg, David Gulpilil,  John Meillon

Taas vaihteeksi arvostelussa Roegia.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Australialaiset anonyymit sisko ja veli lähtevät  anonyymin isänsä kanssa erämaahan, jossa sitten isä sekoaa, alkaa ammuskelemaan ja lopulta ampuu isänsä.

Orvoksi jääneet sisko ja veli kohtaavat anonyymin  Aboriginaalin , joka  niin ikään vaeltaa erämaassa, mutta ihan toisesta syystä, joka puolestaan liittyy aikuistumisriittiin.

Kommunikatiovaikeuksien ja ennakkoluulojen jälkeen sisko ja veli ystävystyvät Aboriginaalin kanssa, joka lupaa viedä heidät  sivistyksen pariin.

Kuten laitoitte merkille, niin kaikki päähenkilöt  omat  nimettömiä, joten lieneekö  Walter  Hill  nähnyt tämän, sillä niin ikään 7 vuotta myöhemmin ilmestyneen The Driverin päähenkilöt ovat myös nimettömiä.

Kuten muutkin Roegin elokuvat, tarina ei välttämättä avaudu  helposti 1.katsomisen jälkeen, mutta muuten leffa on visuaalisesti hieno ja  11 Jaska Böndeä säveltäneen John Barryn  musiikki luo taas vaihteeksi kuviin tunnelmaa.

Hieno leffa kertakaikkiaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Kauhunkierre(1973)

 Alkuperäinen nimi: Don’t  Look Now

Ohjaaja: Nicolas Roeg

Käsikirjoitus: Allan Scott & Chris Bryant(Daphne du Maurierin novellin pohjalta)

Pääosissa: Donald Sutherland, Julie Christie, Hilary Mason

Nyt arvostelussa legendaarisen Roegin  3.kokoillan  elokuva ja yksi vuoden 1973 3 tunnetun kauhuklassikotrion tyylikkäin ja taiteilisin elokuva:

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Pariskunta John  ja Laura Baxter menettävät tyttärensä Christinen onnettomuudessa ja sen jälkeen he matkustavat  Venetsiaan, jossa suremisen ohella John kunnostaa työkseen paikallista kirkkoa.

Venetsiassa alkaa sattumaan ja tapahtumaan kummia, kun  punaisen sadetakkiin pukeutunut hiippari ilmestyy maisemiin ja jutun tekee jännäksi se seikka, että heidän tyttärellään oli samanlainen takki yllään onnettomuuden  tapahtuessa ja paikallinen ennustaja aisti myöskin samaisen hahmon läsnäolon.

Roeg osoitti jo 3.kokoillan elokuvassaan handlaavansa visuaalisen kikkailun jalon taidon, etenkin kohtauksessa, jossa Baxterit vaakamaboilevat ja kohtauksen sekaan leikataan pätkiä heistä pukeutumassa juhlia varten ja urbaanin legendan mukaan kohtaus ei ollut simuloitu, sillä pääosapari seukkasi IRL kuvausten aikoihin, joten nykyvinkkelistä katsottuna joku saattaisi pahoittaa tästäkin mielensä, kun kerran edelleen elämme mielenpahoituksen ja Cancel-kulttuurin kulta-aikaa, valitettavasti.

Roegille tyypillisen visuaalisen kikkailun ohella myös punainen värin  käyttö keskeisenä teemana ja tarinan kannalta tärkeänä pointtina pääse hyvin esille   ja musiikkipuoli ansaitsee myös krediittiä, sillä leffan tunnelmallisesta scoresta vastasi  kukapa mukaan kuin  myöhemmin Brian De Palman hovisäveltäjänä myöhemmin mainetta kerännyt Pino Donaggio, jonka  1.sävellystyö oli tämän leffan soundtrack.

Vuoden 1973 3 keskeisestä kauhuklassikosta tämä nousee 1.sijalle uniikin tarinan  ja tunnelman osalta ja siitä, että leffan loppuratkaisuun viitataan Alan Mooren Rämeen Olento-saagan 1.osassa ja nähdyistä Roegin elokuvista tämä menee 2 sijalle The Man Who Fell to Earth:in jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️