Dust Devil(1992)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Richard Stanley

Pääosissa: Robert John Burke, Chelsea Field, Zakes Mokae, Wiliam Hootkins, Rufus Swart, John Matshikza 

Nyt arvostelussa Stanleyn, 2. kokoillan elokuvan ja tämän jälkeen Stanley  ei tehnyt elokuvia, lyhärit ja dokumentit poislukien  27 vuoteen, sillä surullisenkuuluisa Tohtori Moreaun saari-filmatisointi(1996)  jäi häneen osaltaan lyhyeksi New Line Cineman annettua kenkää kesken projektin ja vaihdettua Stanley John Frankenheimeriin, mutta nyt DD:n pariin:

Namibiassa sattuu ja tapahtuu, kun mystinen, yliluonnollisia voimia omaava sarjamurhaaja Dust Devil on jättänyt  jälkeensä 2 ruumista ja poliisii on päässyyt jälijille, joten DD päätyy liftaamaan ja päätty väkivaltaista aviomiestä pakenevan Wendyn kyytiin.

DD on taattuaa Stanleytä, elikkä  huippuunsa asti hiouttua visuaalisuuttua ja Simon Boswellin tunnelmallista soundtrackiä myöten ja mielenkiintoisesti on  Stanley yhdistellyt kauhu ja länkkärikuvastoa keskenään, etenkin,kun DD:en. fitti  tuo vahvasti mieleen Huuliharppukostajasta tutun Cheyennen ja hänen jengissä vastaavan pukukoodin.

Yhden kerran  RoboCop-yrittäjä RJB vetää mainiosti roolinsa DD:eenä, vaikkakin olisi voinnut hyvinkin kuvitella Rutger Hauerin Dust Deviliksi, sillä  allekirjoittaneen silmiin Liftarin(1986) John Ryderissä ja Dust  Devilin nimikkohahmossa on samanlaista karua  olemusta, joten en ihmettele yhtään, ettei Stanley olisi Liftaria katsonut etsiessään  inspiraation lähteitä Dust Deviliä kirjoittaessa.

Arvostelu kirjoitettu 108 minuutin pituisen Final Cut-version pohjalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Mark 13-Tarkoitettu tappamaan(1990)

 Alkuperäinen nimi: Hardware

Ohjaaja: Richard Stanley

Käsikirjoitus: Richard Stanley( Kevin Ó Neillin ja Steve McManusin sarjakuvan SHOK! pohjalta)

Pääosissa: Dylan McDermott, Stacey Travis, William Hootkins, Iggy Pop, Lemmy Kilmister, John Lynch.

Nyt arvostelussa legendaarisen Richard Stanleyn debyyttiohjaus. Sitten asiaan:

Jossain epämääräisessä tulevaisuudessa, jossa maa ja taivas ovat punaisia(siis väriltään, ei poliittiselta kannaltaan)  ex-sotilas   Moses ”Hard Mo” Baxter saa haltuunsa  aavikolta löytyneen robotin pään, jonka Moses päättää antaa joululahjaksi  tyttöystävälleen Jillille, joka  harrastaa taideteosten väsäämistä romusta, erityisesti metallista.

Mutta robotin  pää ei olekaan  peräisin tavallisesta robotista, vaan M.A.R.K 13:sta,  armeijan kehittelemä taistelurobottista  ja koska vihollista on puutetta, niin M. A. R. K 13 päättää ottaa kohteekseen Jillin ja muut talon asukkaat.

Hardware iski jo heti ensimmäisten minuuttien aikana   allekirjoittaneen tärykalvoille, sillä alussa nähtävä punainen wasteland, jossa maa on taivasta myöten punainen teki säväyksen allekirjoittaneeseen, kuten myöskin nuhjuinen kaupunki ja kerrostalo, jonne   loput leffasta sijoittuvat ja Simon Boswellin soundtrack loi kuviin tunnelmaa, mistä myöskin krediittiä.

Yllättävää kyllä, leffan parhaimman roolisuorituksen vetää leffan nimikkorobotti, joka  Stop Motion-tekniikalla toteutettuna on lystikäs ilmestys ja McDermott ei ollut kovinkaan vakuuttava pääosassa ja hänen tilallaan olisin mielelläni nähnyt esim Michael Biehnin,  Stephen Langin tai Ron Perlamanin, sillä noista tyypeistä löytyy enemmän karskia karismaa Cyberpunk-sankariksi, toisin kuin McDermottista, joka sentään veti pätevään roolin 3 vuotta myöhemmin Clintin sidekickinä Tulilinjalla-leffassa.

Hardware on visuaalisesti  tyylikäs ja jännittävä Cyberpunk-mättö ja ikävää, että Stanley ohjaajan ura katkesi 3 elokuvan jälkeen ikävän skandaalin merkeissä, sillä olisin mielelläni nähnyt häneltä lisää elokuvia ja nykyohjaajista vain Refn ja Villeneuve yltävät Stanleyn  tasolle visuaalisuden ja musiikin käytön   osalta. 

Arvosana🤖🤖🤖🤖🤖  

Titane(2021)

 Ohjaaja: Julia Ducournau

Käsikirjoitus: Julia Ducournau, Jaques Akchoti,  Simonetta Greggio

Pääosissa: Agathe Rousselle, Vincent Lindon, Garance Marillier, Lais Salameh

Nyt arvostelussa viime vuonna Cannesin festareiden pääpalkinnon, Kultaisen Palmun voittanut ja meillä jo viime vuoden NV-festareilla ensi-illassa ollut ja  nyt laajemman  teatterikierroksen viime Perjantaina saanut Titane, jonka on ohjannut ja osittain kirjoittanut 6 vuotta sitten yleisöä järkyttäneen Raw-elokuvan mastermind, Julia Ducournau. Sitten asiaan:

Päähenkilö   Alexia joutuu lapsena auto-onnettomuuteen  ja  onnettomuudessa Alexian murtunut kupoli paikataan massiivisella  titaanilevyllä, mistä elokuvan nimi on peräisin ja  josta jää muistoksi niin ikään massiivinen arpi oikean korvan yläpuolelle.

Vuosi myöhemmin Alexia tienaa elantonsa tanssimalla autonäyttelyissä autojen vieressä. Sitten erään työpäivän jälkeen yli-innokas fani seuraa Alexiaa tämän autolle nimmarin toivossa, mutta nimmarin lisäksi fani saa metallisen hiuspiikin korvasta läpi vietyään  fanituksen liian överiksi suutelemalla väkisin idoliaan.

Koska Alexia on saanut lapsuudessa tällin kupoliin , hän  on liittynyt  siihen surullisen kuuluisaan kerhoon, sillä tunnetusti moni kuuluisa sarjamurhaajaa on saanut lapsuudessaan tällin kupoliin, seikka, jolla  rikollisten ajatusmaailmaa tutkivat  asiantuntijat  ovat selittäneet ihmisen taipumuksen henkirikosten toteuttamiseen.

 Tökittyyään lisää korvia  hiuspiikillä sekä yhden  tuolilla suoritetun lävistyksen(luitte aivan oikein, tuolilla!)  jälkeen Alexian kasvot päätyvät etsintäkuulutuksin ympäri kaupunkia , Alexia tekee itselleen erittäin kivuliaan metamorfoosin, jossa  lavuaarin reunalla on osuutta asiaan, Alexia tekeytyy pojaksi ja päätyy ikääntyneen palohenkilön(ei saa sanoa enää palomies) Vincentin luokse asumaan, sillä Vincent kuvittelee, että Alexia on hänen vuosia aiemmin kadonnut poika ja samalla Alexia liittyy palokuntaan ja samalla hän odottaa lasta, jonka isästä ei ole mitään tietoa.

Melko kipeistä lähtökohdista tämäkin on väännetty, mutta onneksi kipeydessä ei mennä kesän toisen  ”mielenylentäjän ” elikkä The Sadnessin tai  Ducournaun edellisen leffan, Raw(jota allekirjoittanut ei todellakaan aio koskaan katsoa, koska en halua menettää ruokahalua/yöunia)vaan Titane on selvästi ottanut vaikutteita Cronenbergiltä, erityisesti Crashistä(1996)  jossa myöskin  autot ja teltan pystyttävä kuvasto ovat vahvasti läsnä ja Alexian kivulias  metamorfoosi ja raskaus taas tuovat mieleen Kärpäsen(1986)

Titane on kipeästä tarinasta huolimatta tyylikäs, jännittävä  ja dramaattinen Body Horroria ja psykologista draamaa yhdistelevä teos, joka lukeutuu tämän vuosikymmen parhaimpiin teoksiin ja Ducournau osoittaa  jälleen kerran, että  nais(oletetut) osaavat myöskin tehdä  elävää kuvaa ja vielä todella tyylikästä ja omaperäistä sellaista ja varauksella( toivottavasti luvassa ei liian kipeää meininkiä) odotan, mitä Ducornau seuraa loihtii valkokankaalle,

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

Nope(2022)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Michael Wincott, Keith David,  Steven Yeun,  Brandon Perea, Donna  Mills, Barbie Ferreria, Terry Notary

Nyt arvostelussa 5 vuodessa ja vasta 3 kokoillan elokuvalla  nykyohjaajien kärkikastiin nousseen Peelen uusin elokuva, Nope. Sitten asiaan:

Agua Dulcen laaksossa, Kaliforniassa sattuu ja tapahtuu kummia, kun sähkö katkeilevat ja ihmisiä on kadonnut hämärissä olosuhteissa, joten orvoiksi jääneet ja hevosia elokuviin ja televisioon kouluttavat sisarukset OJ(Otis Junior) ja Emerald rupeavat tutkimaan tapausta ja saavat apua elektronikkakauppiaalta Angelilta ja omalaatuiselta elokuvakuvaajalta Antlers Holstilta ja pian käykin ilmi, että ”Farkkutakiksi” kutsuttu muukalainen on sähkökatkojen ja katoamisten takana.

Peelee osuu jälleen kerran ytimeen ja Nope onkin mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa yhdistyvät scifi, kauhu, draama ja paikoittain   Peelen taustan koomikkona huomioon ottaen  myös komedia nokkelien ja tilannetajuisten hupaisten sitaattien  muodossa ja enpä olisi uskonut, että leffan parhaimman roolin vetäneen  Wincottin suusta kuultaisiin leffan hauskimmat sitaatit  ja myöskin Kaluuya ja Palmer vetivät myöskin hyvät roolit ja läpät.

Vaikka Peelen leffoista Us(2019) on vielä näkemättä, niin allekirjoittaneen kirjoissa tämä on toistaiseksi  Peelen paras leffa ja jo tässä vaiheessa uraansa  kokoillan elokuvan parissa allekirjoittaneen kirjoissa on Peele on jo nousut nykyohjaajien kärkikastiin Refnin, Nolanin, Snyderin ja Eggersin ohella ja odotan mielenkiinnolla mitä Peelee seuraavaksi tuo valkokankaille.

Ja valkokankaasta  puheen ollen, Nope on sarjassamme niitä elokuvia, jotka pitää ehdottomasti  kokea valkokankaalta, sillä    tämä on kokonaan kuvattu IMAX-kameralla ja jälki on sen mukaista, kun AD:n  hienot ja karut maisemat pääsevät oikeuksiinsa ja tämä onkin muuten 1.kauhuelokuva, joka on kuvattu IMAX-formaaatissa, joten on se ihme ja kumma ,jos  Nope ei  pääse ensi vuoden Oscar-gaalaan ehdokkaaksi parhaasta kuvauksesta  tai jopa vuoden parhaasta elokuvasta, sillä sitä  se nimittäin on.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Viimeinen Horisontti(1997)

 Alkuperäinen nimi: Event Horizon

Ohjaaja: Paul W. S. Anderson

Käsikirjoitus: Philip  Eisner

Pääosissa: Laurence Fishburne, Sam Neill, Kathleen Quinlan, Joely Richardson, Jason Isaacs, Sean Pertwee, Richard T. Jones, Jack Noseworthy 

Nyt arvostelussa lievästi aliarvostettu ysärin  scifi/kauhuklassikko, jonka ensi-illasta on tänään kulunut tasan 25 vuotta. Sitten asiaan:

Ei niin kaukaisessa lähitulevaisuudessa(2047) Kapteeni Millerin( FIshburne) johtama erikoisjoukko lähtee etsimään 7  vuotta aiemmin kadonnutta Event Horizon-alusta.

Alus löytyy, mutta miehistö on tehnyt Seppäset ja näyttää siltä, että alus on käynyt jossain todella kaukaisessa ja pelottavassa paikassa ja paikan päällä on ei ole kaikki kohdillaan.

EH on  sinänsä jännä leffa, että se alkaa perinteisenä scifi-seikkailuna, mutta mitä pidemälle päästää, niin aletaan olla lähempänä Hellraiser-viboja, joka muuten on toiminut tälle inspiraationa Alienin(1979) ja Hohdon(1980) ohella , mutta onneksi räikeään plagiarismiin ei sorruta ja tarina rullaa mallikkaasti pitkin omia polkujaan.

Tähän väliin tärkeänä nippelitietona mainittakoon, että alunperin tämän piti olla 40 minuuttia pidempi, mutta levitykseen päätyi saksittu versio, sillä testiyleisö ja leffan tuottaneen Paramountin isokenkäiset pitivät alkuperäistä versiota ”liian brutaalina”, joten ikävä kyllä ohjaajan versiota ei tästä  koskaan tulla  julkaisemaan kadonneiden 40 minuutin   sijainnin ja lopullisen kohtalon ollessa yhä hämärän peitossa, mutta sentään  näistä ”liian brutaaleina” pidetyistä 40 puuttuvasta minuutista voi nähdä välähdyksinä tässä lopullisessa versiossa ja aikansa  ja Hollywood-väkivallan mittapuuhun ja ennen vuosituhannen alkua, jolloin kauhugenre  muuttui pelkäksi vastenmieliseksi mättämiseksi vailla kunnon käsikirjoitusta, on EH ollut jo 25 vuotta sitten aikaa hurjaa settiä aikalaisyleisölle, mutta nykyään tämä ei  ole niin säväyttävä, johtuen nimenomaan kauhugenren muodonmuutoksesta vuosituhannen vaihteessa.

Sen sijaan leffan visuaalinen puoli säväyttää edelleen 25 vuotta myöhemmin ja  scifi-kuvastoa ja goottilaista arkkitehtuuria  yhdistelevä  avaruusaluksen sisustus säväyttää edelleen ja Michael Kamenin(Tappava Ase, Die Hard) ja Prodigal-yhtyeen kasariviboja henkivä konemusiikki luo kuviin tunnelmaa.

EH on lievästi aliarvostettu,  jännittävä ja Hollywood-elokuvaksi  yllättävän gore, huolimatta puuttuvasta  kadonneesta 40 minuutista huolimatta ja edustaa ysärin scifiä parhaimmillaan.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️ 

1492: Paratiisin valloitus(1992)

 Alkuperäinen nimi: 1492: Conquest of Paradise

Ohjaaja: Ridley Scott

Käsikirjoitus: Roselyne Bosch

Pääosissa: Gérard Depardieu, Armand Assante,  Arnold Vosloo, Sigourney Weaver, Michael Wincott, Mark Margolis Frank Langella, Fernando Rey,  Kevin Dunn

Nyt arvostelussa  Kolumbuksen   1. löytöretken 530-vuotispäivän kunnaksi Ridley Scottin näkemys aiheesta, sillä 30 vuotta sitten julkaistiin myös 2 muutkin Kolumbus-leffa, jotka ovat jääneet tämän leffan varjoon.

Leffa siis kertoo  2 tunnissa ja 34 minuutissa Kolumbuksen seikkailuista ” uuden maailman” löytämisestä aina yhteenottoon Adrián De  Moxican ja Espanjan hovin kanssa.

Depardieu ei ollut tässä parhaimmillaan, joten ihmettelen suuresti, ettei ketään muita harkittu pääosaan, sillä esim Liam Neeson olisi ollut pätevämpi valinta tähän rooliin ja Neeson työskenteli Scottin kanssa 13 vuotta myöhemmin toisessa historiallisessa spektaakkelissa, Kingdom of Heavenissä.

Näyttelijöistä parhaiten onnistui Wincott, jonka tulkinta Moxicsta ei vältämättä ole historiallisesti tarka, mutta ainakin mieleenpainuva  kuitenkin, vaikka peruukkiosaston  mokan takia Moxica näyttää enemmän alkuperäisamerikkalaiselta kuin espanjalaiselta.

Mutta muuten puvutus ja lavastus ovat kohdillaan ja komean paketin kruunaa Toukokuussa hiippakuntaa vaihtaneen Vangeliksen soundtrack, josta erityisesti ns ”main theme” Conquest of Paradise jää soimman pitkäksi aikaan pähään soimaan leffan päätyttä.

Historiallisesta tarkkudesta allekirjoittaneella ei ole harmainta aavistustakaan ja Depardieun pliisua tulkintaa Kolumbuksesta huolimatta 1492 on näyttävä ja eeppinen spektakkeeli, joka on Ridley Scotin parhaimistoa Blade Runnerin(1982)  ja Black Rainin(1989) ohella, mutta ihan liian aliarvostettu teos Scottin filmiografiassa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️