Draculan kosto(1972)

 Alkuperäinen nimi: Dracula A.D 1972

Ohjaaja: Alan Gibson

Käsikirjoitus: Don Houghton

Pääosissa: Christopher Lee, Peter Cushing, Stephanie Beacham, Christopher Neame, Caroline Munro

Nyt arvostelussa legendaarisen Hammer-lafkan 6. Dracula-leffa, joka sai virallisen  ensiesityksensä maamme valkokankaalla tänään  elokuva-arkiston kesäkauden startatessa tänään.

 Kuten monien muiden  kauhu ja jännityselokuvien tapaan tämäkin kiellettiin maassamme tuoreeltaan ns ”mielenterveydelle vahingollisena”  mikä näin 50 vuotta myöhemmin  pistää mietityttämään, että, mitäköhän Vetin(Valtion elokuvatarkastamo) tyypit olivat pössytelleet päätöksiä tehdessään  ja tuskin kenelläkään Vetin tarkastajista ollut lääkärin tutkintoa, elikkä ”asiantuntijat” ovat olleet jo vauhdissa ennen somea ja koronaa  ja sekin pistää mietityttämään, että olivatko 50 vuotta sitten ihmiset noin säikkyjä, kun kaikki vähänkään  pelottavat elokuvat ja ohjelmat piti kieltää ja nykyään tehdään paljon rankempaa  viihdettä, josta kukaan ei pahoita mieltään Suomessa, sillä  olemme olleet sensuurivapaa maa jo 21 vuotta ja eipä tähänkään menessä ole uutisoitu, että joku olisi seonnut nähtyään liian jännän leffan tai tv-ohjelman, joten  kiitos siitä, että Vet pisti lapun  luukulle 2011 ja 10 vuotta sitten olemme saaneet itse ottaa kantaa kuvaohjelmien ikärajoihin, mutta nyt kuitenkin itse asiaan:

1872 Dracula ja Van Helsingin ottavat yhteen ja molemmat saavat surmansa ja joku ystävällinen ohikulkija käy korjaamassa kreivin tuhkat talteen(jota ei edes leffassa selitetä)

100 vuotta myöhemmin Lontoossa hippiporukka  piinaa hienostoväen juhlia musisoimalla ja kamera keskittyy  kuvaamaan noin 5 minuuttia bändin musisointia ja tämmöinen potuttaa suuresti allekirjoittanutta, sillä useammassakin ei musikaalissa tapahtuu näin ja tämähän piti olla kauhuelokuva, eikö niin?

Onneksi poliisit tulevat paikalle ja hipit liukenevat läheiseen yökerhoon suunnittelemaan  seuraavaa tempausta ja niinpä hipit hiipivät purkutuomion alla olevaan kirkkoon harjoittamaan pentagrammisia puuhia, kunnes puolelle porukasta menee pupu pöksyyn ja  paikalle jäänyt nokkelasti nimetty Johnny Alucard manaa kreivin vahingossa  maisemiin ja niinpä kreivi päättää ottaa kohteekseen  hippiporukkaan kuuluvan  Jessican, joka sattuu oleman Van Helsingin pojantytär, joten Lorriver Van Helsingin(Cushing kaksoisroolissa) päättää hoitaa isänsä työn loppuun elikkä hoidella kreivin taas vaihteeksi”lopullisesti”

Yllättävän vähän tässä oli  Draculan edesottamuksia ja niitä olisi saanut olla enemmän, mutta muuten tämä menee näkemistäni Draculoista keskivertoa paremman puolelle ja kyllä tämän parissa viihtyi ja suuresti huvitti kohtaus, jossa Lorriver muodostaa paperille Alucardin kirjaimista Draculan, sillä  luulisi, että professorin koulutuksen saanut olisi päätellyt anagrammin ilman kirjoittamista paperille ja tyhmempikin  olisi tajunnut tuon anagrammin heti.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️  

Julma maa(1973)

 Alkuperäinen nimi: Badlands 

Ohjaus & Käsikirjoitus: Terrence Malick

Pääosissa: Martin Sheen, Sissy Spacek, Warren Oates

Nyt arvostelussa   49 vuoden aikana  vain 10 kokoillan elokuvaa ohjanneen ja kirjoittaneen tällä hetkellä 11.kokoillan elokuvaansa suunnittelevan nykyelokuvan  mysteerisimpiin hahmoihin(Wikipedian mukaan) lukeutuvan Malickin debyyttiohjaus, jonka olen nähnyt vain kerran 11 vuotta, mutta huomenna olen näkemässä  tämän pitkästä aikaan  huomenna Reginassa ja vieläpä 35MM-filmiltä.

Joten  sen kunniaksi arvostelu Julmasta Maasta, joka perustuu löyhästi 50-luvun Bonnien ja Clyden, elikkä Charles Starkweatherin  ja Caril Ann Fugaten  pakomatkaan, joka vaati 12 henkeä  vuosina 1957-58.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

 Eletään vuotta 1959, jolloin roskakuskina työskentelevä  köyhän miehen James Dean Kit tapaa Hollyn ja pari alkaa seukkaamaan, mutta Hollyn isä ei hyväksy suhdetta parin lievän ikäeron takia, joten pyssy puhuu Kitin puolesta ja niin nuoripari lähtee pakomatkalle, jonka välissä puskajusseillaan ja annetaan pyssyn puhua joka toiselle vastaantulijalle, mutta kuten tämmöisissä tarinoissa aina käy, niin ahneella on skeidainen loppu.

Pappa-Sheen uransa parhaimmassa  roolissa, kauniita, lähes maalauksia muistuttavia maisemia, vähäeleistä, runollista tarinankerrontaa ja haikeaa tunnelmaa,  Spacekin kertojaäänen ja Carl  Orffin  Gassenhauerin säestämänä ja 20 vuotta myöhemmin kertojaääni ja  Gassehauser päätyivät Tarantino omaelämänkerrallisimpaan  elokuvaan True Romanceen, joka allekirjoittaneen suosikkeihin lukeutuu.

Julma Maa on 70-luvun tyylikkäimpiä ja visuaalisesti kauneimpia elokuvia ja taidetta isolla T:ellä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Narc(2002)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Joe Carnahan

Pääosissa: Jason Patric, Ray Liotta, Busta Rhymes, Chi McBride

Nyt arvostelussa   hiljattain edesmenneen Ray Liottan muistoksi harvinaisen synkkä ja inhorealistinen Budy Cop-leffa 20 vuoden takaa. Sitten asiaan:

Detrotilainen huimausainekyttä Nick Tellis(Patric) joutuu hyllytetyksi vakavan virkavirheen takia, mutta pian häntä tarvitaan taas kaduille, kun eräs toinen poliisi huimausaineosastolta  on joutunut ammutuksi alikulkutunnelissa ja Nick alkaa tutkimaan keissiä kuolleen poliisin partnerin Henry Oakin(Liotta) kanssa, mutta tutkimusten edetessä käy ilmi, ettei Oakilla ei ole puhtaita jauhoja(tirsk) pussissaan.

Vaikka itse luokkittelisin epävirallisesti tämän Buddy Cop-leffaksi, niin sitä menoa kaipaavia saattaa odottaa karvas pettymys, sillä tässä ei esiiny kliseistä kyttäkaksikkoa, joista toinen tekee mitä huvittaa ja toinen taas toimii sääntöjen mukaan, eikä räjähdyksiä, räiskintää, vauhdikkaita takaa-ajokohtauksia tai läpän heittoa ole luvassa, vaan kuten alussa totesin, tästä leffasta on lysti kaukana, sillä poliisin työn karumpi puoli tulee esille rautalankaa vääntämättä ja elokuva tuokin mieleen vahvasti tarinaltaan vuotta aiemmin julkaistun Traning Dayn ja visuuallinen ilme puolestaan on velkaa Fincherin modernille klassikolle Se7en(1995)

Vaikka normaalisti en Jason Patricia ole noteeraanut hyvänä näyttelijänä, tässä vetää ihan kelpo rooliin, mutta Liotta puolestaan veti vielä kovemman roolisuorituksen ja Henry Oak olikin allekirjoittaneen mielestä Liottan roolisuorituksista Top-3-listalla 2. sijalla toisen Henryn(Mafiaveljien Henry Hillin) ja Cop Landin(1997) Gary Figgisin ohella.

Krediittiä myöskin  hyvin taltioiduista Detroitin törkyisistä maisemista sekä Nicolas Winding Regnin hovisäveltäjän Cliff Martinezin soundtrackistä,höhö.

Narc edustaa samana vuonna julkaistun Dark Bluen ohella  kyttäleffaa realistisimmasta ja karummasta päästä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Top Gun: Maverick(2022)

 Ohjaaja: Joseph Kosinski

Käsikirjoitus: Christopher McQuarrie, Eric Warren Singer, Justin Marks, Peter Craig

Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glenn Powell, Ed Harris, Val Kilmer

Nyt arvostelussa legendaarisen kasarin militarismiklassikon kauan odotetu jatko-osa ja todellakin kauan, sillä saimme odottaa tätä 36 vuotta, joten samalla tämä rikkoi ennätyksen kasarin klasikoiden jatko-osien sarjassa ohittaen 5 vuota sitten julkaistun Blade Runner 2049:n vuodella.

Joka tapauksessa vihdoin ja viimein pääsimme tämän  näkemään ja hyvä niin, muttsa nyt kuitenkin itse asiaan: 

Pete ”Maverick” Mitchell on lopettanut hävittäjälentäjän  uransa vuosia sitten ja elättää itseään testilentäjänä, kunnes käsky käy jälleen kerran, kun vanha pilottikollega Iceman pyytää Mverickia kouluttamaan 12 nuorta pilottia ja valitsemaan heistä 6 parasta hoitamaan missiota, jonka päämääränä on tuhota anonyymin rosvovaltion salainen  uraanijemma.

Missiosta  ja pilottien mentoroinnista ei tule helppoa Maverickillw, sillä yksi heistä on  edesmenneen ”Siipimiehen” Goosen poika, Bradley ” Rooster” Bradshaw, joka pitää edelleen Maverickiä syypäänää isänsä kuolemaan, vaikka kyseessä olikin onnettomuus.

Mentoroinnin ohella Maverick naurattaa nais(olettuja) tälläkin kertaa ja tällä kertaa vuorossa on baaria pyörittävä yh-äiti Penny ja sen lisäksi Maverickin tapaa yllättävän tutun vuosien takaa, jonka henkillölisyyttä en viitsi arvostelussa spoilata ja tähän myös päättyvät juonipaljastukset.

Leffan alettua kylmät väreet iskivät allekirjoittaneeseen, kun ekasta tuttu introteksti Top GunSnthemen säestämän pärähti valkokankaalle, kuten myöskin Don Simpson/Jerry Bruckheimer Prouction-teksti sekä ekasta tutu otos lentotukialuksesta auringonlaskusta Kenny Logginsin Highway to the Danger Zonen säestämänä.

 Ihan hieno alustus leffalle, vaikka tuolla ilmeisesti yriteltiin kalastella nostalgiggoja ja kasarilla lapsuutensa vietyäneitä teattereihin ja vaikka en itse kuulu kumpaankan ryhmään, niin silti palasin muistoissani kesään 2010, jolloin näin ekan TG:een töllöstä ekaa kertaa.

Vaikka tämä ei vetänyt ekalle TG:eelle,  onnistui se silti olemaan viihdyttävä,vauhdikas ja paikoittain jopa liikuttava(en muuten vitsaille) militarismirymistely, joka on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimpia leffoja ja joka tulee ehdotyomasti kokea valkokaankalta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Special(2006)

 Ohjaaja:  Hal  Haberman & Jeremy Passmore

Käsikirjoitus: Hal Halberman & Jeremy Passmore

Pääosissa: Michael Rapaport, Paul Blackthorne, Josh Peck

Nyt arvostelussa hieman erikoisempi supersankarointi, joka tuli bongattua Watchmojon 10 realistisintä surpersankarielokuvaa-videon kautta. Siten asiaan:

Sarjakuvia fanittava pysäköintivalvoja Les Franken ottaa osaa lääketieteliseen experimenttiin, jossa kokeiltavana olevat siniset taikapillereiden(ei niiden tunnettujen) vaikutuksesta alkaa leijumaan ja kävelemään seinien läpi ja niinpä pysäköintivalvojamme päättää ryhtyä supersankariksi ja saa peräänsä hämärät lääkefirman pukuveljekset,

Sivuosien legenda Michael Rapaport vetää tässä uransa parhaimman ja harvoista pääosistaan eri hyvin ja veikkaan, että 3 vuotta  myöhemin julkaistu Defendor on otanut tästä inspiraatiota.

Special on keskivertoa parempi ja erikoisempi realistisempi supersankarointi, jollaisia toivoisi olevan enemmän ja jonka kohokohdat ovat Rapaportin mainio roolisuoritus sekä lyhyt ja ytimekäs kesto viime vuosien perinteisempiin spektaakkelimaisiin supersankarointeihin verrattuna.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Raivoisa ajojahti(1981)

 Alkuperäinen nimi: Southern Comfort

Ohjaaja: Walter Hill

Käsikirjoitus:  Walter Hill, David Giler & Michael Kane

Pääosissa: Powers Boothe, Keith Carradine, Fred Ward, Peter Coyote, T. K. Carter, Brion James, Sonny Landham

Nyt arvostelussa viikko sitten edesmenneen Fred Wardin muistoksi yksi kasarin tunnetuimpia äksöneitä, puikoissa  kukapa mukaan, kuin itse Valtteri Mäki. Sitten asiaan:

Joukko kansalliskaartin sotilaita ovat harjoituksia Louisianan rämeillä ja eksyttyään he löytävät metsästäjien mökin ja työnettyään kanootit kapeat vesille ilman asianomistajien lupaa, ryhmän johtaja Poole(Coyote) joutuu ammutuksi, kun eräs ryhmän jäsenistä pelottelee  paikallisia ampumalla ilmaan pari laukausta,  joten kaartilaiset ovat kaulaa myöten nesteessä, sillä he ovat eksyksissä vieraassa  ympäristössä vihaisten Cajunien ympäröimänä,  heillä on aseissaan vain räkäpäitä ja Cajuneilla  kovia ammuksia.

Valtteri Mäki luo jälleen kerran kuviin tunnelmaa ja kovaa menoa ja tällä kertaa mukaan on jopa heitetty Vietnam-skenaarioita, kun  isoilla pyssyillä aseistautuneet vailla taistelukokemusta olevat jermut kohtaavat alkuperäisväestön, joilla on kotikenttäetu  sekä  lievää ylivoimaa sisällissodan perua olevista kivääreistä huolimatta ja  puolet kaartilaisista kohtelee Cajuneita tarpeettoman ikävästi, kuten USAn joukot Vietnamissa, mutta onneksi Carradinen ja Boothen roolihahmot ovat tilanteen tasalla ja  osaavat käyttäytyä sivistyneemmin  ja heillä onkin muihin kaartilaisiin verrattuna paremmat eräjormailutaidot.

Raivoisa ajojahti tarjoaa kovaa menoa ja jännitystä tuttuun Valtteri Mäki-tyyliin  yhdistettynä  Vietnam-skenaarioihin, jotka 41 vuotta leffan ilmestymisen  jälkeen eivät  ole enää ajankohtaisia, mutta ne unohtamalla tästä saa oikein viihdyttävän kasarin äksönin,  kauhuvivahteilla höystettynä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️  

Tulessa syntynyt(1984)

 Alkuperäinen nimi: Firestarter

Ohjaaja: Mark L. Lester

Käsikirjoitus:  Stanley Mann( Stephen Kingin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Drew Barrymore, David Keith, Freddie Jones, Martin Sheen, George C. Scott, Moses Gunn, Art Carney, Louise Fletcher, Heather Locklear, Antonio Fargas

Nyt arvostelussa  aliarvostettu Stephen King-filmatisointi, joka sai ensi-iltansa tasan 29 vuotta sitten ja ylihuomenna on ensi-illassa remake tästä, joten arvostelu juhlistaa myös sitäkin, vaikka normaalisti allekirjoittanut ei välitä remakeista tai rebooteista, mutta nyt asiaan:

Isä-poika tien päällä-tarinoita on lukemattomia, mutta nyt kliseinen asetelma on käännetty toisinpäin ja vaihteeksi isä ja tytär ovat tien päällä.

Andrew ja Charleen ”Charlie” McGee ovat tarinan  päähenkilöt ja he vaikuttavat päältäpäin katsottuna tavalliselta isältä ja tyttäreltä, paitsi että molemmilla on telepaattisia piileviä kykyjä, jotka ovat perua 60-luvun New Age-huuhaailuista  peräisin, jossa Andrew tapasi tulevan vaimonsa Vickyn ja sitä kautta telepaattiset kyvyt ovat siirtyneet jälkipolville, mutta elokuvan alkaessa Vicky on jo kuollut ”Virastona” tunnetun hallituksen lafkan agenttien toimesta ja nyt edellä mainitut agentit jahtaavat isää ja tytärtä, koska Charleen omaa kyvyn sytyttää asioita ja ihmisiä  palamaan ajatuksen voimalla ja tätä kykyä ”Virasto” haluaa hyödyntää  sodankäynnissä.

Kuten alussa totesin, tämä on lievästi aliarvostettu teos Stephen King-filmatisointien joukossa,  allekirjoittaneelle tuntemattomista syistä ja seikoista johtuen, mutta itse kyllä pidin tästä, lähinnä sen takia, että musiikeista vastasi allekirjoittaneen suosikkeihini  kuuluva Tangerine Dream ja tunnetusti TD ääniraidalla tekee elokuvasta kuin elokuvasta katsomisen arvoisen.

Ja ylihuomenna tämä tosiaankin saa remaken, joka yllättävää kyllä kiinnostaa allekirjoittanutta ja sekin lähinnä musiikin osuudelta, sillä sen musiikeista itse John Carpenter, jolle tarjottiin nyt arvostelussa olevaa alkuperäistä versiota ohjattavaksi ja remake tulee olemaan samalla ensimmäinen elokuva, johon Carpenter on säveltänyt musiikit, muttei ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut itse elokuvaa

Ja Puusepästä  puheen olleen tässä  alkuperäisessä versiossa vilahtaa pienissä sivuosissa  peräti 2 Michael Myersiä näytellyttä elikkä Dick Warlock ja George P. Wilbur, näin pienenä faktana mainittakon.

Joka alkuperäinen Firestarter on lievästi aliarvostettu teos Stephen King-filmatisointien joukossa ja katsomisen arvoinen teos, jos kieli poskessa tehty kasarihuttu ja Tangerine Dreamin musiikki kolahtavat.

Arvosana🔥🔥🔥🔥🔥

The Northman(2022)

 Ohjaaja: Robert Eggers

Käsikirjoitus: Sjón & Robert Eggers

Pääosissa: Alex Skarsgård, Nicole Kidman, Anya Taylor-Joy, Willem Dafoe, Ethan Hawke, Björk, Claes Bang

Nyt arvostelussa Robert Eggersin 3.elokuva, joka niin ikään sijoittuu myös menneisyyteen. Sitten asiaan:

895 JKR viikinkien kuningas Aurvandill Soturikorppi palaa sotaretkeltä, mutta mutta päättä päivänsä veljensä  Fjölnirin miekan kautta ja sitten Fjölnir anastaa kruunun ja kuningatar Gudurin, mutta kuninkaan poika Amleth ottaa hatkat  ja vuosia myöhemmin Amleth päättää kostaa isänsä kuoleman tekeytymällä  pakkoilmaistyövoiman ammattilaiseksi   ja matkustamalla Islantiin, jonne Fjölnir on  joutunut pakenemaan jouduttuaan itse vallankaappauksen  kohteeksi.

Vaikka tämä onkin jo toinen filmatisoin Amleth-tarusta  Christan Balen  tähdittämän Valtikka veressä(Prince of Jutland, 1993) jota allekirjoittanut ei ole nähnyt, mutta siitä  Eggers osoittaa jälleen, että ennen 1900-lukuun sijoittuvat elokuvat länkkärien  ohella  voivat näinkin tyylikkäittä ja eeppisiä katselukokemuksia.

Pohjan(oletettu)mies on jälleen kerran  taattua Eggersiä koko rahan edestä ja odotan jälleen kerran ja odotan mielenkiinnolla, mitä hän ohjaa  seuraavaksi, ehkä jo pidemmän aikaan suunnitelmissa  olleen 3. filmatisoinnin Nosferatusta, vaikka voikin olla, että joku muu saa sen ohjattavaksi, mutta siitä huolimatta Eggers onkin noussut Refnin, Nolanin ja Snyderin   ohella allekirjoittaneen kirjoissa  00-luvun parhaimpien ohjaajien kastiin, vaikka onkin tehnyt vasta 3.elokuvaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Dead Heat(1988)

 Ohjaaja: Mark Goldblatt

Käsikirjoitus: Terry Black

Pääosissa: Treat Williams, Joe Piscopo, Darren McGavin, Vincent Price, Robert Picardo, Mel Stewart, Lindsay Frost, Clare Kirkconnell, Keye Luke

Nyt arvostelussa legendaarisen NWP( New World Pictures) studion tuottama vähän erilainen zombeillu, jonka ensi-illasta on tänään kulunut  tasan 24 vuotta. Sitten asiaan.

Mustiin nahkanaamioihin ja Uzeilla aseistautuneet korstot ryöstävät kultasepänliikkeen  ja ottavat kaikki läsnäolevat panttivangeiksi keskellä kirkasta päivää, ja tilannetta lähtevät selvittämään kliseinen kyttäpari Roger Mortis ja Doug Bigelow

Kaikesta räiskimisestä huolimatta korstot eivät ota kuollakseen, joten Roger lainaa komisarion Dodge St. Regisiä ja jyrää korstot ja siinä samalla kultasepänliikkeen ketoon.

Kuultuaan haukut ylikomisariolta Roger ja Doug jatkavat tutkimuksiaan ja jäljet johtavat hämärän labran jäljille, jossa Dougin kimppuun hyökkää ihme örkki ja tappelun tuoksinnassa Roger päätyy johonkin  ihme kammioon  ja vaihtaa hiippakuntaa.

Jotta elokuva ei jäisi liian lyhyeksi, Roger herätetään henkiin jollain ihme härvelillä, mutta Roger onkin muuttunut Zombiksi ja tutkimusten edetessä paljastuu, että kultasepänliikeen ryöstöllä ja zombeilla on yhteys, jotka johtavat lääkäreiden salaseuran jäljille.

Ihan nokkelasti tässä oli  yhdistetty Buddy Cop-meininki  ja Zombit keskenään, vaikka elävä kyttä-kuollut kyttä-teemasta olisi saanut paljon enemmän irti, mutta siitä huolimatta Dead Heat on keskivertoa parempi ja viihdyttävämpi kasarin B-luokan huttua,  jonka parissa 86 minuuttia kuluu rattoisasti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️