Kuiskaus pimeässä(2011)

Ohjaaja: Sean Branney

Käsikirjoitus: Sean Branney & Andrew Leman(H.P. Lovecraftin novellin pohjalta)

Pääosissa: Sean Branney, Andrew Leman, Barry Lynch, Connor Timms, Stephen Blackehart

Lovecraftia pukkaa jälleen kerran Kulinaristin saitille. Sitten asiaan:

Vermontissa joet tulvivat ja samalla löytyy epämääräisen näköisiä ruumita, jotka ulkonäöltään jotain ihmisen ja eläimen väliltä.

Miskatonicin yliopiston professori alkaa tutkimaan tapausta tarkemmin ja jäljet johtavat paikallisen erakon 

Henry Akeleyn ja  Plutosta kotoisin olevien Mi-go nimisten olioiden vuorilla sijaitsevaan siirtokuntaan..

Harrastelijoiden tekemäksi ja Lovecraft-filmatisoiniksi  Kuiskaus pimeässä on hyvin kunnianhimoinen projekti, sillä sen tuotanto aloitettiin ja traileri julkaistiin 2006 ja käsikirjoituksen ja lopulta elokuva tuli ulos 10 vuotta sitten ja vaikka tekijät ovat ottaneet vapauksia Lovecraftin tekstiin nähden lisäämällä enemmän tapahtumia, on  siitä huolimatta oikein erinomainen ja tyylikäs elokuva ja krediittiä täytyy myös antaa elokuvan visuaalisesta ilmeestä ja mustavalkoisuudesta, joka toi vahvasti mieleen 30-luvun klassikot ja nimeomaan niiden tunnelmaa on tässä yritetty hakea, lukuunottamatta kökösti CGI:in turvin luoduilla  Mi-go olioilla, joiden olisin toivonut olleen Stop Motion-tekniikalla tehtyjä.

Kuiskaus pimeässä on jälleen kerran taattua H.P. Lovecraftia ja hyvä esimerkki siitä, kyllä kengännauhabudetilla saa jo tehtyä oikein mainioita leffoja.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Panssarijunalla helvettiin(1977)

 Alkuperäinen nimi:  Quel maledetto treno blindato

Tunnetaan myös nimellä: The Inglorious Bastards

Ohjaaja: Enzo G. Castellari

Käsikirjoitus, Franco Marotta,  Laura Toscano, Romano Migliorni, Sandro Continenza,  Sergio Griec

Pääosissa:  Bo Svenson, Fred Williamson,  Ian Bannen,  Jackie Basehart, Michael Pergolani, Peter Hooten

Nyt arvostelussa legendaarinen italo-korkkarileffa, elikkä niin sanotun Macaroni Combat-genren   avainteoksia, joka englannin kielisen tittelinsä puolesta toimi inspiraationa Tarantinon Gunther-metsästysleffalle Kunniattomat Paskiaiset(2009) Siten asian:

Eletään vuotta 1944 Ranskassa, jossa jenkkiarmeijan pohjasakka on matkalla vankilaan, mutta Guntherien hyökätessä jengi ottaa hatkat ja monen mutkan he  päätyvät suorittamaan salaista missiota, jonka  tarkoituksena on kaapata V2-ohjuksia kuskaava juna paikallisten partisaanien avustuksella.

Elikkä luvassa on epäilyttävän paljon 10 vuotta aiemmin julkaistua Likaista tusinaa liiankin paljon muistuttavaa WW2-rymistelyä(tällä kertaa Castellari välttyi plagiointisyytöksiltä) ja vaikka  tällä kertaa mukana  onkin epäloogisuuksia(afroamerikkalainen valkoisten pataljoonassa ja armeijan standareihin kuulumattomat hiustyylit ja viikset) niin se  ei menoa haittaa, kun  Aviatoreita lähes koko ajan päässä pitävä Svenson  ja aina yhtä cool Williamson tykittävät Gunthereitä ketoon ja Williamson tekee sen vielä tyylillä ampuen yhdellä kädellä MP-40:sellä(MG-42 tai  Browning M1919 olisi ollut vielä coolimpi) ja pössytelleen samalla sikaria, joten  jälleen kerran  cooliduen rajat ylitettyä ja koko paketin kruuna vielä pienestä budjetista johtuva vekkuli pienoismallien räjäyttely, joka takaa elokuvaan kuin elokuvaan viihdearvojen lisäyksen.

Panssarijunalla helvettiin on historiallisesti epätarkka, mutta erittäin viihdyttävä WW2-rymistely, josta ei vauhtia, vaarallisia tilanteita ja huumoria puutu.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Musta kissa(1981)

 Alkuperäinen nimi: Il gatto nero

Ohjaaja: Lucio Fulci

Käsikirjoitus: Lucio Fulci & Biagio Proietti

Pääosissa: Patric Magee, Mimsy Farmer, Al Cliver, David Warbeck, Dagmar Lassander

Nyt arvostelussa jälleen kerran Fulcia. Sitten asiaan:

Englannin maaseudulla sijaitsevassa kylässä asuva vanha professori  Robert Miles( Magee) piina kyläläisiä yliluonnollisilla voimillaan, joihin kuuluvat mm eläinten kanssa kommunikointi, joten proffa laittaa kissansa listimään vihamiehensä ja koska poliisilla ei ole mitään hajua syyllisestä tai johtolankoja,  joten amerikkalainen valokuvaaja Jill (Farmer) pääsee  jäljille proffan hämäräpuuhista.

Musta kissa on hieman erilainen elokuva Fulcilta, sillä  Fulcille tyypillistä goreilua ei ole lainkaan lukuunottamatta muutamia kohtia, joissa kissa raapii muutamia sivuhahmoja ja tarina keskittyy enemmän tunnelmaan luomiseen, toisin tällä kertaa hyvin laimein lopputuloksin, sillä  kissasta ei ole ainesta  aiheuttamaan kauhua ja käsikirjoitus tökkii pahasti useammassa  kohdassa.

Musta kissa on köyhin näkemäni elokuva Fulcilta, joka olisi kaivannut enemmän jännistystä ja verta, mutta tunnelmaa sentään kohottavat Brian De Palman hovisäveltäjän Pino Donaggion soundtrack ja tyylikkäästi kuvatut alkutekstit, joissa kissa seikkailee pitkin kattoja.

Loppuun mainittakoon triviana, että tarina perustuu hyvin vapaasti Edgar Alan Poen samannimiseen novelliin  ja tästä on tehty aiemmin hyvin vapaasti perustuva Italo-filmatisointi, nimittäin Sergio Martinon Your  Vice is  a Locked Room and Only I Have The Key(1972) joka on tätä elokuvaa huomattavasti parempi.

Arvosana😼😼😼

Kauhun Yö 2(1988)

 Alkuperäinen nimi: Fright Night Part 2

Ohjaaja: Tommy Lee Wallace

Käsikirjoitus: Tommy Lee Wallace & Tim Metcalfe 

Pääosissa: William Ragsdale, Roddy McDowall, Traci Lind, Julie Carmen, Jon Gries, Brian Thompson

Nyt arvostelussa mainion kasarivampyyrileffan vähemmän tunnettu jatko-osa. Sitten asiaan:

On kulunut 3 vuotta siitä, kun  Charley Brewster ja Peter Vincent laittoivat stopin gigolovampyyri Jerry Danridgen verenkeräysoperaatiolle. 3 vuotta myöhemmin Charley on löytänyt uuden heilan Alexin( Traci Lind ja käy säännöllisesti myssytohtorin puheilla, ettei enää uskoisi vampyyrien olemassaoloon.

Eräänä iltana Charley vierailee Peterin luona ja törmää lähtiessään salaperäiseen muijaan nimeltään Regine(Julie Carnen) ja kuinka ollakaan, Regine ja hänen kaverinsa Louie ja Bozworth( Jon Gries & Brian Thompson) ovat vampyyrejä ja kaiken lisäksi Regine on edesmenneen Jerryn sisko,  joka kaiken lisäksi kaappaa itselleen pääosan Peterin showsta ja Peter joutuu latamolle.

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja nyt yleistä lätinää leffasta:

Vaikka tämä onkin lievästi aliarvostettu ja väitetty olevan toistoa ekasta osasta, niin siitä huolimatta tämä on mainettaan parempi leffa, joka ei kuitenkaan vedä ykköselle vertoja, mutta voittaa  tämä sentään Collin Farrellin tähdittämän ykkösen  remaken(2011)  puisevan jatko-osan(2013) ja  näyttelijäpuolella Ragsdale & McDowall säheltävät tuttuun tyylin, mutta leffan parhaimman roolin veti   Julie Carmen pääpahiksena, vaikkei ylläkään Chris Sarandonin tasolle, mutta suoriutui silti ihan jepasti roolistaan, kuten myös Gries & Thompson, jotka  vastaavat myöskin leffan huumoripuolesta Ragsdalen & McDowallin ohella 

Krediittiä jälleen ykkösen musiikeista vastanneen Terminator- säveltäjä  Brad Fiedlin soundtackistä, joka jälleen kerran luo kuviin tunnelmaa.

FN Part 2 ei vedä vertoja ykköselle, mutta on silti mainio ja viihdyttävä kasarkauhukomedia täynnä käsintehtyjen efektien ja maskeerausten riemujuhlaa.

Arvosana🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️🧛🏻‍♂️

Wonder Woman 1984(2020)

 Tunnetaan myös nimellä: WW84

Ohjaaja: Patty Jenkins

Käsikirjoitus:  Patty Jenkins, Geoff Johns & David Callaham

Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Pedro Pascal, Kristen Wiig,  Robin Wright, Connie Nielsen, Lynda Carter

Nyt arvostelussa 4 vuoden takaisen DC-filmatisoinin jatko-osa, joka jäi meillä teattereissa esittämättä ja julkaistiin suoraan  striimaukseen ja lätylle ja joka sai murska-arviot yleisöltä sekä kriitikoilta.

Seuraava kappale sisältää spoilereita edelliseen osaan liittyen, joten jos ette ole nähneet sitä, niin siirtykääpä suoraan arvostelun pariin.

 1918 Steve Trevor(Chris Pine) uhrasi itsensä pelastaakseen  maailman tuholta  ja Diana Price vannoi suojelevansa maailmaa Ihmenaisena.

Spoilerivaara on ohi ja nyt itse asiaan:

66 vuotta myöhemmin Diana asuu Washingtonissa ja rikosten torjumisen ohella hän työskentelee Smithsonian-museossa konversaattorina ja saa uudeksi työkaveriksi hieman nörtähtävän ja kömpelön Barbara Minervan(Kristen Wiig)  joka haluaisi olla yhtä cool Diana.

Sitten puhuvasta taikalaatikosta tuttu öljypohatta Maxwell Lord(Pedro Pascal) saapuu vierailulle museoon ja myöhemmin varastaa kiven, jonka avulla voi toteuttaa  toiveita ja kuten arvata saattaa, Maxillä ei ole hyvät mielessä kiven taikavoimiin liittyen.

Sitten jostain järjettömästä syystä  Steve Trevor  pala kuolleista ja ihmeteltyään 80-luvun muotia teknologiaa Diana ja Steve joutuvat jälleen kerran pelastamaan maailman, kun Max sekoaa taikakiven tuomasta vallasta.

Näin jälkikäteen katsottuna ihmetyttää, miksi yleisö ja kriitikot  eivät polkivat tämän alimpaan maanrakoon, sillä ainakin allekirjoittaneen mielestä tämä oli  ekaa osaa vauhdikkaampi ja viihdyttävämpi ja krediittiä täytyy antaa myös hienosti lavastetusta 80-luvasta, joka vetää vertoja viralliseen DC-jatkumoon kuulumattomien elokuvien Joker(2019) ja Watchmen(2009) vastaaville visioile, mutta WW84 olisi  kaivannut lievästi yliarvostetun Zimmerin sävellyksien sijasta soundtrackille kunnon kasarisoundtrackin  ala Tangerine Dream, Giorgio Moroder Vangelis, Goblin ja Kraftwerk.

DCEU:n 10.elokuva(jos Justice Leagun Snyder Cut lasketaan mukaan) WW84 on  ekaa osaa viihdyttävämpi ja vauhdikkaampi  viihdepläjäys ja muistaaka katsoa lopputekstit, sillä sielä on luvassa yllättävä vieraileva tähti.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hopealuoti(1985)

 Ohjaaja:  Daniel Attias

Käsikirjoitus: Stephen King( Kirjoittamansa novellin Ihmissuden vuosi pohjalta)

Pääosissa: Corey Haim, Gary Busey, Everett McGill, Terry O Quinn, Bill Smitrovich, Lawrence Tierney

Nyt arvostelussa kultaisen  kasarin  5.hukkapätkä, joka perustuu itsensä Stephen Kingin novelliin. Sitten asiaan:

Traker’s  Millsin kaupungissa, Mainen osavaltiossa on tapahtunut pidemmän  aikaan raakoja surmia, jotka jostain syystä osuvat aina täydenkuun aikaan , joten  sheriffi ja kaupunkilaiset epäilevät mielipuolen olevan irti, joten turhautuneet  kaupunkilaiset aikovat napata epelin itse sheriffin  ja pastorin vastalauseista huolimatta.

 Sitten itsenäisyyspäivänä elokuvan päähenkilö,  Marty Coslaw( On siinäkin taas sukunimi, kuulostaa ihan kaalisalaatilta) on  ampumassa raketteja, kunnes yksi raketti lentää harhaan ja aiheuttaa silmävamman eräälle ohikulkijalle, joka paljastuukin lopulta surmista vastuussa olleeksi mielipuoleksi, joka ei olekaan  ihminen ja sattuu olemaan vielä kaiken lisäksi eräs hyvinkin arvostettu kaupungin asukas.

Vaikka kyseessä onkin Stephen Kingin kirjoittama ja Paramountin tuottama leffa, leffan budjetti oli  7 miljoonaa dollaria ja  vaisu budjetti tulee esiin  todella surkuhupaisasti, kun elokuvan susi vaikuttaa tulleen suoraan Jim Hensonin pajalta, eikä sitä paljoa näy, vasta kuin lopussa, lukemattomista 30-50-luvun kauhuleffoista tuttu tunnelmanluoja sumukone on ahkerassa käytössä ja 7 miljoonan budjetin pihistelyssä on menty niinkin pihiksi, että leffan hukka listii suurimman osan uhreistaan  pesäpallomailalla, eli tämä saattaa hyvinki olla naurettavin King-filmatisointi seuraavana  vuonna ilmestyneen Maximum Overdriven kanssa.

Surkuhupaisasta meiningistä ja pienestä budjetista huolimatta oikein mainio hukkapätkä, jos ei ota tätä vakavissaan ja krediittiä Gary Buseyn hupaisasta sivuroolista Martyn viinanmenevänä Red-enona.

Arvosana🐺🐺🐺🐺🐺

Sudet tulevat(1984)

 Alkuperäinen nimi: The Company of Wolves

Ohjaaja: Neil Jordan

Käsikirjoitus:  Neil Jordan( Angela Carterin novellikokoelman The Bloody Chamberin novellin The Company of Wolves pohjalta)

Pääosissa: Sarah Patterson, Angela Lansbury, David Warner, Stephen Rea, Terence Stamp

Nyt arvostelussa kultaisen kasarin  4. hukkapätkä, jonka ohjaaja  tunnetaan paremmin vampyyrielokuvien Veren Vangit(1994) ja Byzantium(2012) ohjaajana. Sitten asiaan:

Leffan päähenkilö Rosaleen(Sarah Patterson) viettää paljon vapaa-aikaansa isoäitinsä( Angela Lansbury) luona kuuntelemassa tarinoita muijista, joka rakastuvat jätkiin, joilla on YK:oot ja sitten muijat tekevät seppäset metsiin täydenkuun aikana. 

Sitten  Rosaleen huomaa ollessaan metsässä kävelyllä, että susipopulaatio on  kasvanut huomattavan epämääräisen suureksi, joten ovatko isoäidin kertomat tarinat muuttumassa todeksi?

Vaikka pidänkin suuresti Jordanin 10 vuotta myöhemmin ohjaamasta Veren Vangeista, niin sitä huolimatta Sudet tulevat onnistuu paremmin luomaan  tunnelmaa upean  lavastuksen, George Fentonin tunnelmaa kohottavan soundtrackin ja maskeerausten, jotka vetävät melkein 3 vuotta aiemmin ilmestyneiden Ulvonnan ja Ihmissusi Lontoossa maskeerauksille.

Joka tapauksessa Sudet tulevat on  tyylikäs, outo ja jännittävä fantasia/kauhutarina(enemmänkin kylläkin fantasia) risteytettynä Punahilkka ja ihmissusiteeman ympärille.

Arvosana🐺🐺🐺🐺🐺

The Driller Killer(1979)

 Ohjaaja: Abel Ferrara

Käsikirjoitus: Abel Ferrara & Nicholas St. John

Pääosissa: Abel Ferrara, Baybi Day, Carolyn  Marz

Nyt arvostelussa legendaarisen Abel Ferran aikoinaan naurettavista syistä aikoinaan briteissä esityskieltoon joutunut debyyttiohjaus. Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Reno Miller( Ferrara itse, toisin kreditoitu pseudonyymillä Jimmy Laine) on taitelija, jonka alakertaan muuttaa The Roosters niminen punkbändi, joka kaiken lisäksi treenaa 24/7 ja Renon valituksista vuokraisännälle  huolimatta mökä sen kun jatkuu ja Renolla alkaa flippaamaan kupollissa jonka seurauksena taiteilijamme lähtee riehumaan kaduille poran kansan poraamaan puliukkoihin ja kodittomiin  uusia reikiä.

Driller Killer siis joutui ilmestyessään briteissä vuosiksi pannaan ja pahamaineiselle 72 elokuvaa sisältäneelle Video Nasties-listalle, jossa oli lähinnä kulttiklassikoiksi muodostuneita  b-luokan kauhuleffoja, sekä Driller Killerin lisäksi listalle päätyivät myös Argenton taiteellisia visioita sisältävät Inferno ja Tenebre, mutta myöhemmin DK ja muut lista elokuvat on nykyään briteissä julkaistu enemmän tai vähemmän saksittuina.

DK on jälleen kerran niitä elokuvia, joiden aiheuttamaa kohua  on vaikea ymmärtää, varsinkin, kun  ”pahamaineiset” driller killeröinit ovat lähinnä tahatonta komikkaa kuin pelkoa herättäviä ja olihan tämä myöskin samalla opettavainen tarina kerrostalossa asumisesta ja sen  aiheuttamista lieveilmiöistä Roman Polanskin mestariteosten Inhon(1965)  Rosemaryn painajainen(1968) ja Vuokralainen(1976) inspiroimana.

Paikoittaisesta lievästä sekavuudesta huolimatta DK ei yllä Ferraran myöhempien elokuvien tasolle, mutta on silti erinomainen, viihdyttävä ja outo taide-elokuvaa ja slasheriä yhdistelevä sekamelska.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Paha Poliisi(1992)

 Alkuperäinen nimi: Bad Lieutenant

Ohjaaja: Abel Ferrara

Käsikirjoitus: Abel Ferrara & Zoe Lund

Pääosissa: Harvey Keitel, Victor Argo, Paul Caldéron, Zoe Lun, Paul Hipp, Frankie Thorne

Nyt arvostelussa pahan mielen elokuvien numero uno ja Abel Ferraran mestariteos.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

 Harvey Keitelin esittämä New Yorkilainen nimetön poliisi ei ole poliisi parhaimmasta päästää: hän imppaa, ryyppää, varastaa todisteita rikospaikoilta, lyö vetoa futispeleistä ja käyttää yön naisten palveluja, vaikka onkin ukkomies ja kahden lapsen isä.

Sitten kirkossa tapahtuu julma  nunnaan kohdistuva teko, jota antisankarimme rupeaa selvittämään  ja sen lisäksi , että  hän aikoo napata syylliset, hän aikoo myös palauttaa kauan sitten kadonneen uskonsa takaisin, mistä ei tietenkään seuraa hyvää ja  jälleen kerran ahneella on skeidainen loppu.

Keitel vetää uransa parhaimman  roolin ja on se törkeää, ettei tätäkään tai muita Ferraran elokuvia ole huomioitu  Oscareilla ja muilla pokaaleilla, koska ilmeisesti Ferraran tuotanto on De Palman  tuotannon ohella muka liian ”kontroversaalia” matskua palkittavksi. 

Itse olen asiasta eri mieltä, sillä Ferrara kuvaa varsin realistisesti  elokuvissaan vanhaa kunnon likaviemäri-New Yorkia(Aikakausi, jolloin rikostilastot olivat huipussa, eikä Giuliani ollut vielä pormestarina) lähes yhtä hyvin kuin Scorsese Taksikuskissa ja vaikka Ferraran elokuvat eivät häikäise budjetillaan, on  ja silti onnistut haalimaan elokuviinsa a-luokan tähtiä ja itse olisin antanut parhaan miespääosan Oscarin Keitelille, kuten myös monelle muullekin hyvälle roolisuoritukselle ja leffalle, jotka ovat olleet yleisö ja arvostelumenestyksiä mutta eivät ole ”tietyistä syistä” kiinnittäneet elokuva-aktemian huomiota.

Joka tapauksessa Paha Poliisi on rankka, tyly, iloton ja ripaiseva kertomus muustakin kuin yhdestä arveluttavasta virkavallan edustajasta ja huumoriakin löytyy hieman, kun auton radio saa  luodista antisankarimme toimesta😄📻

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️