Stone Cold(1991)

 Tunnetaan myös nimellä: Syntynyt vaaralliseksi

 Ohjaaja: Craig R. Baxley

Käsikirjoitus: Walter Doniger

Pääosissa: Brian Bosworth, Lace Henriksen, William Forsythe, Sam McMurray, Arabella  Holzbog

Nyt arvostelussa ohjaaja/stuntman Craig R. Baxleyn( Musta enkeli, Action Jackson-Ässä hihassa) ohjaama ysäriäksönin vähemmän tunnettu, mutta silti  Action-Aficionadojen noteeraama kulttiklassikko, jonka pääosassa rymistelee Seattle Seahawksin ex-tukimies ja  yhden  hitin ihme(elikkä tämän)Brian ”The Boz” Bosworth ja allekirjoittaneella  oli kunnia nähdä tämä toistamiseen viime yönä Orionissa osana   NV-festareiden traditionaalista koko yön kestävää leffamaratoonia.

Nyt kuitenkin asiaan: 

Leffan sankari Joe Huff on tyypillinen leffakyttä, elikkä semmoinen joka säästää veronmaksajien rahoja ja aiheuttaa harmia isokenkäisille pieksemällä tai ampumalla  roistot ja näin tapahtuu jo heti leffan alussa, kun Joe marssii muina mies(oletettuina) lähikauppaan keskelle ryöstöä.

Joe joutuu tietenkin jäähylle, kunnes FBI ilmestyy ovelle ja kiristää Joen mukaan undecover-hommaan, jonka tarkoituksena olisi soluttautua mootoripyörä-aficionadojen porukkaan ja estää näiden  suunnitelman hyökätä korkeimman oikeuden istuntoon, vapauttaa yksi teikäläinen ja pyyhkäistä  isokenkäiset pois maailmankartalta.

Vaikka tämä onkin tehty ysärin puolella, niin meno on silti yllättävän kasaria Bosworthin hillittömän kampauksen ohella,  sillä käsiaseet ovat niin tehokkaita, että äijät lentävät yhdestä osumasta useiden metrien päähän ja usein myös ikkunan läpi, prätkät ja muut ajoneuvot räjähtävät yhdestä törmäyksestä tai luodista ja poliitisen epäkorrektiuden multihuipentumana  pappi täräytetään haulikolla ikkunasta läpi kesken ristiäisten elikkä  tämmöinen elokuva ei menisi nykystandardien mukaan sensuurin lävitse.

Brian Bosworth, josta kaavailtiin seuraava suurta äksönsankaria rymistelee pääosassa ihan mallikkaasti  ja Henriksen ja Forsythe yrmyilevät  hyvin taustalla moottoripyörä-aficionadoina.

Bosworthin    hillittömän kampauksen lisäksi pisteen iin päälle myös ansaitsee myös leffan alussa nähtävä  astetta  erikoisempi lemmikki, elikkä Varaani, jolle Bosworth yrittää tyrkyttää niin ikään astetta erikoisempaa Smoothieta, jonka pääasiallisina aineksina ovat  Appelsiinimehua, 3 Snickers-patukkaa, 3 kuorimatonta   kananmunaa, 2 banaania ja tippa Tabascoa.

Stone Cold on ysäriäksöniä  huikeammasta päästä ja esimerkki elokuvasta, jollaista ei nykypäivänä tehtäisi, koska valitettavasti elämme yhä mielensäpahoittajien ja Cancelistien kulta-aikaa ja itseään ei voi kutsua Action-Aficionadoksi, jos ei ole nähnyt tätä vähintään kerran.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Hurrikaani(1980)

 Alkuperäinen nimi: The Final Countdown

Tunnetaan myös nimellä: U.S.S Nimitz- Lost in The Pacific 

Ohjaaja: Don Taylor

Käsikirjoitus: Peter Powell, Thomas Hunter, David Ambrose, Gerry Davis

Pääosissa: Kirk Douglas, Martin Sheen, Charles Durning, Katherine Ross, James Farentino Ron O’ Neal, Lloyd Kaufman,  Richard Liberty, Peter Douglas

Nyt arvostelussa vaihteeksi ”selkeämpää” 80-luvun scifiä, joka  toimi ilmeisesti inspiraationa 4 vuotta myöhemmin julkaistulle, tosielämän urbaanista legendasta, Philadelphia-kokeesta kertovan  leffan Tuhon kuilu ja mitä ilmeisemmin  Europe on  napannut hittibiisinsä tittelin tämän leffan alkuperäisestä tittelistä. 

Sitten asiaan:

Legendaarinen lentotukialus Nimitz on purjehtimassa Tyynellä valtamerellä, kunnes jännä pyörremyrsky ilmestyy maisemiin ja kuten 4 vuotta myöhemmin julkaistussa Tuhon kuilussa seilorit joutuivat 40-luvulta 80- luvulle, niin tässä puolestaan  tapahtuu toistepäin, elikkä 80-luvun seilorit ja muut pintaliitäjät joutuvat Pearl Harborin, tunteja ennen   hyökkäystä ja sitten seilorit ja muut pintaliitäjät himmailevat, että pitäisikö rikkoa aikamatkustuksen sääntö nro 1 elikkä sekaantua historian kulkuun ja estämällä hyökkäys Pearl Harboriin, jota ei ole vielä tapahtunut, mutta josta he tietävät jo etukäteen.

Mielenkiintoisesta tarinasta huolimatta leffa ei ota aiheestaan kaikkea irti , sillä  Nimitzin kalustolla olisi pystynyt  tykittämään Japanin laivaston pois maisemista ja lämpöhakuisilla ohjuksilla Zerot pois ilmatilasta, mutta sen sijaan vain leffan aikana pyyhkäistään vain 1 Zero pois ilmatilasta, mutta sepä jääkin leffan harvoiksi toimintakohtaukseksi, sillä suurin osa leffasta himmailaan aikaparadoksin rikkomista, ja sitä miten se voi vaikuttaa menneisyyteen ja tulevaisuuteen  ja kaiken lisäksi mäntämoottorisena lentokoneena Zero ei todellisuudessa pystyisi ottamaan osumaa  lämpöhakuisesta ohjuksesta, joten olisi luullut, että 12,5  miljoonan dollarin budjetilla olisi ollut varaa palkata joku ex-lentäjä laivastosta tekniseksi neuvonantajaksi korjaamaan näinkin räikeä moka.

Onneksi sentään legendaariset Hollywood-faijat Kirk Douglas ja Martin Sheen tekivät kelpo jälkeä pääosissa ja  paikkasivat näin ollen paikoittain tylsähköä tarinaa.

Hurrikaani on keskivertoa parempi 80-luvun scifistely, joka  mielenkiintoisesta tarinasta huolimatta sortuu likaan himmailuun aikaparadokseista, vaikka  hieman hiottuna käsikirjoitus ja 12,5 miljoonan budjetti olisivat  tarjonneet mahdollisuuden  kunnon tykittelyyn ja historian uudelleen kirjoittamiseen, mutta kyllä klassisen scifin ystäville tämä on ihan katsomisen arvoinen teos  ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita samasta aiheesta kaipaaville suositellen arvostelussa mainittua Tuhon kuilua.

Arvosana🌪🌪🌪🌪

Woyzeck(1979)

 Ohjaaja: Werner Herzog

Käsikirjoitus: Werner Herzog( Georg Büchnerin näytelmän pohjalta)

Pääosissa: Klaus Kinski, Eva Mattes, Wolfgang Reichmann, Willy Semmelrogge

Nyt arvostelussa 3 ja omalla kohdallani 4 Herzog /Kinski-leffa. Sitten asiaan:

Taas ollaan vaihteeksi 1800-luvulla, jossa päähenkilö, sotilas nimeltään Woyzeck joutuu kiusatuksi 3  erin tahon suunnalta: Kapteenin, lääkärin ja vaimon, kunnes Woyzeck saa tarpeekseen ja pistää tuulemaan.

Lyhyt ja ytimekäs tarina siitä, mihin jatkuva kiusaaminen lopulta johtaa ja jälleen kerran Kinski  täyttää ruudun sellaisella intensiivisellä roolisuorituksella, niin että oksat pois ja sitä rataa.

Vaikka jäinkin kaipaamaan Popol Vuhin soundtrackiä, niin siitä huolimatta tämä oli jälleen kerran taattua  laatua ala Herzog / Kinski.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Valuva taivas(1982)

 Alkuperäinen nimi: Liquid Sky

Ohjaaja: Slava Tsukerman

Käsikirjoitus: Slava Tsukerman, Nina V. Kerova, Anne Carlisle

Pääosissa: Anne Carlisle,  Paula E. Sheppard, Susan Doukas

Nyt arvostelussa  tänä vuonna 40 vuotta täyttävä kulttiklassikko, joka edustaa Ken Russellin Muutostilojen ohella 80-luvun hämärintä scifiä ja on jäänyt samana vuonna julkaistujen scifi-klassikoiden  Blade Runnerin, The Thingin ja E.T:een varjoon, mikä on sääli, sillä kuitenkin kyseessä  villi ja värikäs taidetrippi outoilun  ystäville. Sitten asiaan:

New Yorkin hyvin hämärät  ja jatkuvasti aineissa olevat malli ja punk-piirit saavat yllätysvieraita ulkoisesta avaruudesta, kun Ufo laskeutuu pilvenpiirtäjän katolle ja tällä kertaa oliot ovat tulleet hakemaan elokuvan tittelissä mainittua ”Valuvaa taivasta” (slangitermi Hepolle), mutta oliot päättävät vaihtaa aineita, sillä mallien punkkarien boom shakalakatessa  aivoista irtoaa Feromoneja,  joka on hepoa stydimpää ainetta, joten eräs tutkija kiinnostuu asiasta, kun ”finaalissa” olevat  mallit ja punkkarit tekevät Seppäset kesken boom shakalakailun, ja tästä oudosta ilmiöstä saa oman osansa eräs  nais(oletettu)punkkari, josta tulee ilmiön myötä juhlien keskipiste.

Trippailevasta kuvastosta ja  aiheesta huolimatta pysyin kärryillä leffan juonesta ja 40 vuotta vanhaksi elokuvaksi  tämä  näytti edelleen visuaalisesti hienolta, mutta ainoa asia mitä en leffasta ymmärtänyt, oli se, että miten tämä muka oli komedia(merkitty genreksi Scifin ohella) sillä en nauranut kertaakaan tai sitten en ymmärtänyt elokuvan hienovaraista”huumoria”

Valuva taivas on sarjassamme niitä elokuvia, jotka on tehty niin aineissa, että katsojatkin menevät kontekstista pöllyyn ja mikään maineensa veroinen  mestariteos tämä ei ole, mutta silti erinomainen elokuva sarjassamme hämärät scifi-elokuvat  ja suositeltavaa katsottavaa, jos scifi ja omituiset  taide-elokuvat kolahtavat.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

X(2022)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Brittany Snow, Scott Mescudi, James Gaylyn, Martin Henderson, Jenna Ortega,  Stephen Ure, Owen Campbell

Kuluvan vuoden Elokuun 20.päivä jo legendaksi nousut A24-lafka viettää 10-vuotissynttäreitään ja kuluvan vuoden 25.päivä Maaliskuuta A24 pukkasi ulos 115.kokoillan elokuvansa, Everything Everywhere All  at Once, jonka Suomen ensi-illasta ei ole tätä arvostelua kirjoittaessa mitään hajua, mutta sen sijaa arvostelussa tällä kertaa  toinen tuore A24-leffa, lyhyesti ja ytimekkäästi nimetty X.

Sitten asiaan:

X alkaa otoksella autiosta maatilasta, josta on tullut rikospaikka, jota paikallinen sheriffin on tutkimassa ja sillä välin kun sheriffi miettii, kuka tai mikä on tehnyt maatilasta rikospaikan, lähtee tarina käyntiin takaumana  kerrottuna.

Eletään vuotta 1979, jolloin kolmen X:n elokuvia( Enkä kyse ole Vin Diesel-elokuvasta) oli mahdollista  nähdä elokuvateattereissa, päättää sekalainen 6 epelin  porukka  Texasista ottaa aiheesta ilon irti ja lähtevät maatilalle kuvaamaan omaa kolmen  X:n elokuvaansa, ”Farmarin tyttäret”(joka sattumalta on  myös tosielämän kolmen X:n elokuva, jota tähditti  muuan Spalding Gray)

Maatilan omistaa molempien maailmansotien veteraani Howard Pearl-vaimoineen ja kuvausryhmän  johtaja Wayne, joka on vuokrannut maatilalla sijaitsevan mökin  on puolestaan selittänyt Howardille, että hän ja porukat ovat vain mökkeilemässä.

Yön tullen vanhan pariskunnan vieraanvaraisuus muuttuu vähemmän vieraanvaraisemmaksi ja pian porukalla  on edessään  ikimuistoinen yö maaseudulla.

X on  tyylikäs ja verinen kunnianosoitus   70-luvun kauhuklassikoille, etenkin Texas Chainsaw Masscarelle ja samalla tämä oli myös  aikaa oikeasti hyvä ja jännittävä kauhuelokuva, unohtamatta toki muutamia huumorin hetkiä alkupuolella ja krediittiä soundtrackillä soivista  ikivihreistä.

Lopppukevennyksenä mainittakoon, että Ti West kuvasi samaan aikaan tämän kanssa vuoteen sijoittuvan  1918 etko-osan, joka tätä arvostelua kirjoittaessa kulkee nimellä Pearl, jonka pitäisi saada ensi-iltansa vielä tämän vuoden puolella.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Tommy(1975)

 Ohjaaja: Ken Russell

Käsikirjoitus:  Pete Townshend & Ken Russell 

Pääosissa: Roger Daltrey,  Ann-Margaret, Oliver Reed,  Jack Nicholson, Elton John, Tina Turner, Eric Clapton, Pete Townshend, Keith Moon, John Entwistle, Robert Powell

Legendaarinen Ken Russell iskee jälleen kerran ja vyöryttää katsojien verkkokalvoille tällä(kin) kertaa villiä kuvastoa ja aineissa väännettyä tarinantynkää, jonka pohjamateriaalina on toiminut  Maailman terveysjärjestön rokkaavan kaiman rock-ooppera Tommy(1969)

Sitten asiaan:

Päähenkilö Tommy putkahtaa maailmaan mahdollisemman huonona ajankohtana  elikkä 2. maailmansodan  keskelle ja Tommyn isän oletetaan olevan MIA(Missing In Action), joten mamma ottaa kuvioihin uuden kundin, mutta sotavankina ollut isä palaa kuvioihin, mutta uusi kundi, Frank tekee selvää jälkeä isästä ja Tommy todistaa jutun peilin kautta, joten traumaa pukkaa kehiin ja vanhemmat toteavat, että Tommy ei muka nähnyt mitään tai kuulut mitään ja kieltävät poikaa puhumasta asiasta kenellekkään, joten hänen oletetaan  yleisesti olevan kuuro, sokea ja mykkä ja sitten  Tommy   ja joutuu ilkeän sedän ja serkun huostaan, kunnes kerrassaan  uskomattomien flipperin pelaamisen taitojen myötä Tommystä tulee nuorisolaisten uusi Messias.

Melko hapokkaista   lähtökohdista  on  aikamme suurin rock-ooppera   saanut alkuunsa ja kyllä sitä ollaan oltu niin  aineissa tätä(kin) leffaa tehdessä, niin että katsojatkin menevät kontekstista pöllyyn, mutta  Russellin elokuvat ovat ihan omaa laatuaan, joten ei tälle voi alle 4 tähteä antaa.

Tähän menessä 3 näkemästäni Russellin elokuvista tämä oli 2.paras Muutostilojen jälkeen ja  2. paras näkemäni musikaali Phantom of the Paradisen jälkeen.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

  

Uudet Barbaarit(1983)

 Alkuperäinen nimi: I nuovi barbari

Tunnetaan myös nimillä:  The New Barbarians, Warriors of the Wasteland

Ohjaaja: Enzo C. Castellari

Käsikirjoitus: Enzo C. Castellari & Tito Carpi

Pääosissa:  Giancarlo Prete, Fred Williamson, George  Eastman,  Anna Kanakis, Ennio Girolami

Legendaarinen Castellari iskee jälleen kerran ylikuumentuneen mielikuvituksensa kanssa ja tällä kertaa arvostelussa Bronx-elokuvien välissä valmistunut Uudet Barbaarit(miten niin muka uudet?) joka Italian filmiteollisuuden  perinteitä kunnioittaen on napannut tarinansa mistäpä muualtakaan kuin pari vuotta aikasemmin julkaisusta Mad Max 2:sesta ja kuten samana vuonna julkaistun Sergio Martinon  2019: After the Fall of New York, on tämäkin napannut vuosiluvun mistäpä muualtakaan kun Blade Runnerista.

Mutta nyt itse asiaan:

Ydintuho on tehnyt tulevaisuudesta selvää jälkeä vaihtoehtoisessa vuodessa 2019( Kyllä joillakin on ollut villi käsitys tulevaisuudesta 80-luvulla)  jossa häikäilemätön, valkoisiin kypäriin ja olkatoppauksin pukeutuneet ”Temppeliritareiksi” itseään kutsuvat rosvojoukko piinaa hiekkakuopassa asuvien selviytyjien  arkea, kunnes harvinaisen  pliisu sankari Scorpion ja räjähtävillä nuolenkärjillä jaja juosipyssyllä aseistautunut svengaava funkveli Nadir saapuvat paikalle ja sitten luvassa on räjähdyksiä, golfkärryn nopeudella  kulkevia  kotona kasattuja autoja, joista suurin osa on jostain käsittämättömästä syystä koristeltu muovisilla kuplakuvuilla.

Ja koska  elokuvan sankari Scorpion on aikaansaamaton ja epäkarismaattinen päähenkilö jopa Italialaisen B-luokan elokuvan  normistandardien mittapuuhun  verrattuna, joten suurin osa toiminnasta jää svengaavan  funkveli Nadrin vastuulle, mitä hiekkakuopassa asuvien naisten pokaamiselta kerkeää, mutta leffan suurimasta bodycountista vastaa kuitenkin Fulcin The  House  by the Cemeteryn Bob elikkä Giovanni Frezza  ja miten? No ylläri pylläri ritsalla!

Uudet Barbaarit on taattua Castellaria ja Italialaista B-luokan elokuvaa parhaimillaan/pahimmillan (riippuu toki katsojasta) mutta itse pidin tästä paljon, kuten muistakin B-luokan Italo-elokuvista, sillä tässäkin  käppäistä ja järjetöntä rip-offlailua säestää  Italian B-luokan elokuvien perinnettä kunnioittaen törkeän kova soundtrack, josta vastaa ei senkän vähäpätöisempi nimi kuin Goblin-yhtyeestä tuttu  Claudio Simonetti, niin on taas vaihteeksi katseluelämys taattu.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Seizure(1974)

 Ohjaaja: Oliver Stone

Käsikirjoitus: Oliver Stone & Edward Mann

Pääosissa: Jonathan Frid, Troy Donahue, Richard Cox, Mary Woronov, Martine Beswick, Hervé  Villechaize 

Nyt arvostelussa legendaarisen Oliver Stonen 1.koko illan elokuva. Sitten asiaan:

Kauhukirjailija   Edmund Blackstone näkee painajaista, jossa hän viettää viikonloppua mökillään perheensä ja ystäviensä kanssa, kunnes hänen kirjoittamansa  hahmot Spider, Queen of Evil ja Jackal heräävät henkiin ja tekevät viikonlopusta yhtä tuskaa Edumundille ja hänen läheisilleen.

Kuten viime  vuonna arvostelemani Stonen 2. kokoillan elokuva The Hand, niin ei tämäkään ole Stonea tyypillisimmästä päästä ja onhan tämäkin sangen outo elokuva, ottaen  myös huomion sen, minkälaisia Stonen elokuvat Salvadorista(1986) lähtien ovat olleet.

Joka tapauksessa kaikessa outoudessaan onnistui tämä olevan mainio ja paikoittain aika vinksahtanut tarina faktan ja fiktion sekoittumisesta keskenään.

Vaikka Seizure ei vedä vertoja Oliver Stonen myöhemmälle tuotannolle eikä sisällä ohjaajan tavaramerkiksi  muodostunutta kritiikkiä Amerikkalaista yhteiskuntaa  ja maan lähihistoriaa kohtaan, onnistui se silti olemaan kelpo   teos  Stonen 1. kokoillan elokuvaksi ja onhan aina  vänkää katsella nykyisiä ja entisiä kuuluisuuksia uransa alkutaipaleella.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Vapauden verinen laulu(1972)

 Alkuperäinen nimi: Boxcar Bertha

Ohjaaja: Martin Scorsese

Käsikirjoitus: John William & Joyce Hooper Corrington( Ben L. Reitmanin kirjan Sister of the Road pohjalta)

Pääosissa: David Carradine, Barbara Hershey, Barry Primus, Bernie Casey, John Carradine, Harry Northup, Victor Argo, Martin Scorsese

Legendaarinen B-luokan elokuvien tuottaja/ohjaaja/näyttelijä ja Scorsesen ja lukemattomien muiden legendojen mentorina toiminut legendaarinen Roger Corman täytti tänään 96 vuotta, joten sen kunniaksi arvostelussa Scorsesen lievästi aliarvostettu, 2.kokoillan elokuva, jonka taustalta löytyvät semmoiset kovat tekijät kuten Richard Mathesonin Olen legenda-kirjan vuotta aiemmin 2.filmatisoinnin  The Omega Manin kynäilleet  John William & Joyce Hooper Corrington ja tuottajana  legendaarinen AIP-studio(Rolling Thunder,1977) niin voidaan jo puhua melkoisen aliarvostetusta ja pimentoon jääneestä helmestä. 

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Menetettyään isänsä lento-onnettomuudessa Bertha lähtee kiertämään pitikin ja maita ja mantuja, kunnes tapaa AY-liikkeen johtajan, Big Bill Shellyn, johon Bertha ihastuu ja lopulta Bertha, Big Bill,  uhkapeluri Rake Brown ja Berthan  isän mekaanikkona työskennellyt Von Morton lähtevät kiertämään  pitkin maita ja mantuja ja ryöstämään junia, koska rautatieyhtiön johtoporras sortaa rautatieläisiä ja vastustaa työntekijöiden unionia ja koska on lama, niin enemmistö pitää Big Billiä ja junarosvoja sankareina, jotka näyttävät kaapin paikan  työläisiä sortavalle  rautatieyhtiölle.

Vaikka De Niro ei vielä tässä vaiheessa ollut iso nimi eikä Scorsesen yhteistyökumppani, Vapauden verinen laulu on siitä huolimatta yllättävän hyvä ja David Carradine veti mainion roolin pääosassa ja triviana mainittakoon, että Carradineä harkittiin Taksikuskin pääosan, joten veikkaan, että Carradine olisi vetänyt Travis Bicklen roolin hyvin, vaikkakin Taksikuskia  onkin hyvin  vaikea kuvitella ilman De Niroa ja mitä ilmeisemmin  Tarantino on poiminut Carradinen ja Bill-nimen tästä elokuvasta  Kill Billiin.

Vapauden verinen laulu  on tyylikäs, viihdyttävä ja liikuttava kuvaus lama-ajan ihmiskohtaloista ja hyvin onnistunut teos Scorsesen 2. kokoillan elokuvaksi, joka kaipaisi enemmän mainintoja Scorsesen filmiografiasta puhuttaessa.

Arvosana🚂🚂🚂🚂🚂