007 No Time to Die(2021)

Tunnetaan myös nimellä: Bond 25

Ohjaaja: Cary Joji Fukunaga

Käsikirjoitus: Cary Joji Fukunaga, Robert Wade, Neal Purvis, Phoebe  Waller-Bridge(Ian  Flemingin luomien hahmojen pohjalta)

Pääosissa: Daniel Craig, Rami Malek, Léa Seydoux, Lashana Lyncy, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris,  Jeffrey Wright, Ana De Armas, Christpoh Waltz, David Dencik, Rory Kinnear, 

Nyt vihdoin ja viimeinen pääsimme näkemään 25. Jaska Bönden, joka on samalla Craigin 5 ja viimeinen Bönde. Arvostelu saattaa sisältä pieniä spoilereita liittyen aiempiin elokuviin Spectre ja Casino Royale. 

Sitten asiaan:

Viimeiset 6 vuotta Bond on viettänyt eläkepäiviä edellisessä elokuvassa tapaamansa  Madeleine Swannin(Seydoux) kanssa, kunnes vieraillessaan edesmenneen rakkaansa Vesper Lyndin haudalla,  jossa Bond joutuu kissansilittäjämiehen vankilasta käsin järjestämään väijytykseen, joten Bondin ja Madeleinen tiet erkanevat ja Bond lähtee Jamaikalle.

Sitten Lontoossa sijaitsevaan viruksia käsittelevään laboratorioon hyökätään  ja sieltä viedään 

tiede(oletettu)mies ja  Heracles-nimellä kulkeva virus, joka voi aiheuttaa suurta tuhoa väärissä käsissä, joten sekä MI6 että CIA alkavat jäljittämään  virusta ja   Bond joutuu mukaan virusjahtiin, kun Felix Leiter

ilmestyy kuvioihin ja pyytä Bondia mukaan keikalle Kuubaan ja mukaan kuvioihin änkeää MI6:n uusi agentti nimeltään Lomi, joka on samalla uusi 007.

Sitten käy ilmi, että kaiken takana on roisto nimeltään Safin(Malek) jolla on omat suunnitelmansa viruksen käyttöä varten ja kaiken lisäksi  Safin liittyy jotenkin Madeleinen traumaattiseen menneisyyteen

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja yleistä lätinää leffasta.

Täytyy kyllä myöntää että tällä kertaa odotus palkittiin, kirjaimellisesti ja kyllä tämä oli jälleen kerran täyttä Jaska  Böndeä alusta  loppuun ja kriitikkojen  hehkuttamat  viimeiset puoli tuntia olivat franchisen dramaattisimmat sitten HMSP:een ja todellakin näkemisen arvoiset.

Laajalti  hardcore 007-fanien keskuudessa etukäteen  kauhisteltu  Afro-Brittiläinen nainen uuden 007:an roolissa oli jälleen kerran  yksi naurettava esimerkki hardcore-fanien ylireagoimisesta  ja minun mielestäni tuo oli  mainio uudistus ja Lashana Lynch veti roolinsa mainiosti, kuten myöskin Ana De Armas, jonka rooli jäi valitettava lyhyeksi , sillä hänen roolihahmonsa toilailuja olisi mielellään katsonut enemmän ja

mainittakoon loppuun, että  Malekin esittämä Safin oli allekirjoittanern mielestä paras Bond-roisto sitten 007 ja lupa tappaa(1989) Franz Sanchezin ja krediittiä myös siitä, että Aston Martinit olivat jälleen kerran hyvin edustettuna ja peräti 3 auton voimin.

NTTD on hieno ja eeppinen päätös Cragin seikkailuille Jaska Böndenä ja allekirjoittaneen kirjoissa tämä oli paras Craigin Böndeistä ja  yksi tämän elokuvavuoden kohokohtia ja jännityksellä odotan, että kenestä tulee seuraava Jaska Bönde.

Arvosana🤵🏻🤵🏻🤵🏻🤵🏻🤵🏻

 

Bronxin asfalttosoturit(1982)

Alkuperäinen nimi: 1990: I guerrieri del Bronx

 Tunnetaan myös nimillä:  1990: Bronx Warriors 1990: The Bronx Warriors,  Bronx Warriors

Ohjaaja: Enzo G Castellari

Käsikirjoitus: Enzo G Castellari,  Elisa Briganti & Dardano Sacchetti

Pääosissa: Mark Gregory,  Stefania Girolami Goodwin,  Fred Williamson, George Eastman, Vic Morrow, Christopher Connelly

Legendaarinen Castellari iskee jälleen kerran ja vyöryttää jälleen kerran ruudulle ylikuumentuneen mielikuvituksensa hengentuotoksia, elikkä Italian filmiteollisuuden perinteitä kunnioittaen räikeän rip-off-leffan Hollywoodin klassikoista ja nimestä voi päätellä, että rip-offailun kohteena ovat tällä kertaa Valtteri Mäen legendaarinen jengimättö The Warriors,(1979) aikaansa edellä  ollut ja viime vuonna todellisuudeksi muuttunut Puuseppä-klassikko Pako New Yorkista(1981)sekä tietysti  Mad Maxit(1979,1981) joita Castellari räikeästi rip-offailli myös samana vuonna Asfalttisoturien  kanssa  julkaistussa” klassikossa” Uudet Barbaarit.

Bronxin asfalttisoturit onkin jännä leffa, sillä käsikirjoitusta ovat olleet kirjoittamassa useista Fulcin filmistä tutut Briganti & Sachetti ja keskisissä rooleissa rymyävät legendaariset Williamson, Eastman ja Morrow, joten nyt voidaan puhua  erittäin”laadukkaasta” leffasta. Sitten asiaan:

Eletään tulevaisuutta(1990)  jolloin Bronxista  on tullut ei kenenkään maata, jota hallitsevat jengiläiset, tunnetuimpana Raiders ja jännä juttu, että oletetussa vuodessa  1990 maailma on säästynyt ydin ja muilta katastrofeilta ja  ja lentävät autot, laserpyssyt ja muut futuristiset härvelit loistavat poissaolollaan, joten hatun nosto Castellarille, kun ylikuumentuneesta mielikuvituksestaan huolimatta  leffan tulevaisuusvisiot ovat tällä kertaa pysyneet realismin puitteissa.

Bronxissa kytee jengisodan kipinä, kun Raidersien jäsen löytyy rannalta seivästettynä, jonka jälkeen käydään epämääräisen rumpalin säestämä dramaattinen keskustelu kilpailevan Tigers-jengin kanssa ja sitten  riemu repeää, kun paikalle pöllähtää se pakollinen(oletettu) daami Ann, johon Ridersien johtaja, Manowarin Eric Adamsin vaatekaapilla käynyt Trash(on siinäkin taas nimi!) ihastuu, mutta Ann onkin suuren asefirman Manhattan Corporationin tuleva perijätär, joten välttääkseen   negatiivista huomiota uutisissa, isäukko lähettää palkkasoturi Hammerin noutamaan hänet ja samalla pistämään stopin jengien toiminnalle, mutta siten jengisota syttyy, kun Ann siepataan Rollerballista(1975) repäistyn   Zombies-jengin toimesta, joten Trash kumppaneineen joutuu liittoutumaan Tigersien kanssa.

Ja kuten Warrorsissa, tähänkin leffaan mahtui  mukaan jos jonkin näköistä jengiä, joista jäivät parhaiten mieleen sutenöörikuteisiin ja museoautoilla liikkuva Tigers sekä Kellopeliappelsiinistä(1971) repäisty  knallijengi, jonka knallit olivat metallista tehdyt ja kaiken lisäksi jengin taistelukoreografiat olivat yhdistetty tanssiin, puhumattakaan lopussa nähtävistä  mustaan nahkaan ja kypäriin pukeutuneista   ja liekinheittimillä aseistautuneista ratsupoliiseista.

Kuntosalilta(ihan oikeasti)  löydetty pääosan esittäjä Mark Gregory ei ollut B-luokan leffan mittapuuhun ja erääseen kuuluisaan Itävaltalaiseen verrattuna kovinkaan uskottava toimintasankarina, mutta sen sijaan sivuosien legendat elikkä Williamson, Eastman ja Morrow vetivät yllättävän ”pätevät” roolit ja jälkimmäisen  teennäinen  pahisnauru  toi leffaan  lisää viihdarvoja.

Bronxin Asfalttisoturit on jälleen kerran yksi uberviihdyttävä  rip-off-leffa Italiasta ja kuten aina näissä B-luokan italohutuissa, on tässäkin jälleen  kerran  törkeän kova soundtrack, säveltäjänä  Walter Rizzati(The House by the Cemetery,1981) ja tämän jälkeen voikin suositella jatkokatsottavaksi arvostelun alussa mainittua, niinikään Williamsonin ja Eastmanin tähdittämää Uusia Barbaareita, joka on myöskin hyvä esimerkki  Castellarin ylikuumentuneesta mielikuvituksesta sekä Italian filmiteollisuden häikäilemättömästä Holywoodin klassikoiden rip-offailusta

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Dyyni(2021)

 Ohjaaja: Denis Villeneuve

Käsikirjoitus: Denis Villeneuve, Eric Roth &  Jon Spaihts( Frank Herbertin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Javier Bardem,  Stellan Skarsgård, Zendaya, Charlotte Rampling, Chang Cheng, Sharon Duncan-Brewster, Stephen Mckinley Henderson David Dastmalchian,  Babs Olusanmokun

Nyt vihdoin ja viimeinen pääsimme näkemään vuosikymmenen puhutuimman scifi-spektaakkelin melkein vuoden myöhässä, mutta kuukauden ennen Amerikan ensi-iltaa.

Vaikka olenkin arvostelut 3 vuotta sitten enemmistön lyttyyn haukkumaan, mutta vankan kulttistauksen ja pienen fanikunnan ympärilleen keränneen  aiemman filmatisoinnin(1984) joten en ala vertailemaan filmatisointeja keskenään ja nyt asian ytimeen:

Tarina on sama kuin ennenkin elikkä kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 10 191 avaruushipit, joita edustavat  Atreidesit ja Harkkonet käyvät taistelua siitä, kuka saa omakseen Arrakisin aavikkoplaneetalla kasvavan taianomaisen ”rohdon” joka laajentaa näkemyksiä ja kaikkea muuta mukavaa.

Siinä juoni lyhyesti ja ytimekkäästi selostettuna ja nyt yleistä lätinää leffasta:

Nyt sitten on molemmat Dyynit katsottuna ja vaikka edustan pientä vähemmistöä, joka fanittaa Lynchin filmatisointia, sanotaan,  lyhyesti, että tämä oli tarinalta hieman ”selkeämpi”  ja visuaalisesti hienoa katsottavaa ja mitään huonoa sanottavaa en keksi tästä, paitsi että tämä päättyi jännään paikkaan, joten

olisikin suotavaa, että jatkoa tulisi, vaikka Villeneuve on empinyt jatkon tekemisestä  johtuen WB:een korona-ajan politiikasta  tuoda  leffat nähtäväksi teattereihin  sekä suoratoistoon katsottavaksi samaan aikaan, mutta allekirjoittaneen  mielestä näin eeppinen ja huikea tarina ansaitsee tulla kerrotuksi kokonaan  valkokankaalla , joten pidetään peukkuja pystyssä, että jatkoa on tulossa.

Ambiguootisen lopun lisäksi, en edelleenkään lämmennyt Zimmerin soundtrackille, jonka maailmanmusiikkiviboja veivattiin kuulovaurioon asti, vaikka leffassa liikuttiin Lähi-Itä fiiliksissä, joten musapuolella tämä häviää alkuperäisen Toton ja Brian Enon soundtrackille, joten olisi erittäin jännää ja eeppistä, jos Villeneuve päättäisi  pyytää Cliff Martinezin säveltämään musat johonkin tulevaan projektiinsa, sillä Martinez on 2000-luvun säveltäjistä ainoa vakavasti otettava ja  Martinezin kasariviboja huokuva äänimaailma sopisi täydellisesti Villeneuven luomiin visuaalisesti hienoihin kuviin kuin skumppaukko Kisahalliin.

Joka tapauksessa  Dyyni vuosimallia 2021 on BR 2049:n tapaan  komean näköistä ja kuuloista scifistelyä ja toistaiseksi tämän vuoden paras leffa, sillä tänä vuona on vielä tulossa muutama muu kova leffa, joten titteli saattaa vielä vaihtua, mutta toistaiseksi tällä mielipiteellä mennään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Voyagers(2021)

 Ohjaus & käsikirjoitus: Neil Burger

Pääosissa: Colin Farrell, Lilly-Rose Depp, Tye Sheridan, Fionn Whitehead, Chanté Adams,  Isaac Hempstead-Wright, Quintessa Swindell, Viveik Klara, Archie Renaux

Nyt arvostelussa tyylikäs ja valtavirrasta poikkeava tuore scifistely, joka jäi meillä vailla teatterikierrosta(😢) ja jonka on ohjannut ja kirjoittanut erinomaisen Limitlessin(2011)  ohjannut Neil Burger. Sitten asiaan:

Ei niin kaukaisessa lähitulevaisuudessa(2063) maapallo on retuperällä karkaavan kasvihuoneilmiön takia, joten jonkinsortin kolonisaatiota ollaan junailemassa ulkoavaruuteen ja tätä varten jonkinsortin tiede(oletettu)mies Richard( Colin Farrell) on toiminut sijaisisänä 30 lapselle, joiden olisi tarkoitus lähteä avaruuteen, hankkia jälkikasvua keinotekoisin menetelmin ja siten kouluttaa tuleva sukupolvi kolonisaatiota varten.

10 vuotta myöhemmin  lapset ovat varttuneet jonne-ikäisiksi, joten kolonisaatio-projekti voidaan aloittaa, mutta projekti kokee ikävän takaiskun, kun myös aluksen kipparina toiminut Richard saa surmansa ”onnettomuudessa” korjatessaan alusta, joten Jonnet ja Jonnat joutuvat äänestämään uuden kipparin, mutta kaikki eivät ole tyytyväisiä lopputulokseen, joten pian meno  aluksella alkaa muistuttamaan William Goldingin romaania Kärpästen herra(1954) ja sen filmatisointeja(1963, 1990),johon monet kriitikot ovat tätä verranneet ja lieneekö sattumaa, että ensimmäinen puolisko elokuvasta sijoittuu nimenomaan 109 vuotta romaanin julkaisun jälkeen ja 100 vuotta  1.filmatisoinnin jälkeen?

Joka tapauksessa Voyagers kulkee omia polkujaan ja on muutenkin tyylikäs ja  visuaalisesti hieno, vaikka julisteen lupailemaa Refn-henkistä värien käyttöä ei koko leffan aikana nähty ja jälleen kerran saa ihmetellä maamme elokuvateatterien ohjelmistoista päättävien tahojen tapaa jättää tyylikkäät, visuaalisesti hienot leffat pois ohjelmistosta suuren yleisön tavoittamattomiin, sillä kesällä teatterien auetessa pitkän tauon jälkeen pk-seudulla olisi tällekin löytynyt sopiva paikka kesän ensi-iltojen joukossa, sillä tänä kesänä ei valkokankailla nähty juuri muita spektaakkeleita kuin yhdet Marvel ja DC-leffat ja isolta kankaalta Voyagers olisi nimenomaan päässyt kunnolla oikeuksiinsa, vaikka 33 tuuman töllötin on myöskin ihan jepa   härveli leffojen tapittamiseen.

Ei mikään mestariteos, mutta katsomisen arvoinen, jos scifi ja valtavirrasta poikkeavat ja visuaalisesti hienot leffat kolahtaa.

 Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Reminiscence(2021)

 Ohjaus & käsikirjoitus: Lisa Joy

Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe  Newton, Cliff Curtis, Brett Cullen

Eletään lähitulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on peittänyt suurimmaksi osaksi veden alle ja Miamissa, jonne leffa sijoittuu on päivisin niin kuuma, että ihimiset liikkuvat vain öisin ja rikkaat lesoilevat, koska asuvat kuivalla maalla

Leffan sankari, sotaveteraani ja nykyinen yksityisetsivä  Nick Bannister pyörittää kollegansa Emilyn(Newton)kanssa  hieman erilaista etsivätoimistoa, jossa asiakkaat pääsevät fiilistelemään muistojensa kanssa kellumalla suolavedellä täytetyssä tankissa piuhat päässä ja muistot heijastuvat 3D-formaatissa nähtäväksi.

Sitten Nick saa asiakkaakseen yökerholaulaja Mae( Ferguson) joka on hukannut avaimet, mutta avaimet ovat pieni huolenaihe siihen verrattuna, kun Nick rakastuu   ja rupeaa pakkomielteiseksi, kun Mae katoaa.

Ihmettelen suuresti, miksi kriitikot haukkuivat tämän lyttyyn, sillä  olihan tämä erinomainen ja  visuaalisesti hieno noirin ja scifin yhdistelmä Blade Runnerin tyyliin.

Kuten aiemmin sanottu, jo pelkästään hienosti lavastetun veden alle jääneen Miamin takia tämä oli katsomisen arvoinen ja Jackman veti kelpo roolin pääosassa, vaikka Russell Crowe olisi myöskin sopinut kovaksi  keitetyn yksityisetsivän rooliin mainiosti ja oli myöskin eeppistä nähdä Wolverine ja Thomas Wayne samassa leffassa, vaikka Cullenin rooli jäi aika pieneksi eikä ollut yhtä muistettava suoritus kuin Thomas Waynen rooli Jokerin sooloelokuvassa(2019)

Ei mikään mestariteos, mutta silti katsomisen arvoinen leffa, jos film noirit ja scifi kolahtavat kovaa.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Kalman hääyö(1970)

 Alkuperäinen nimi: IL rosso segno della fonia

Tunnetaan myös nimillä: An Axe for the Honeymoon, Blood  Brides, Hatchet for the Honeymoon 

Ohjaaja: Mario Bava

Käsikirjoitus: Mario Bava & Santiago Moncada

Pääosissa: Stephen Forsyth, Dagmar Lassander, Laura Betti, Jesus Puente

Nyt vaihteeksi arvostelussa allekirjoittaneen suosikkigenrenä elikkä Gialloa. Sitten asiaan:

Leffa alkaa päräyttävästi, kun häämatkalla oleva aviopari saa lihakirveestä junassa ja keissi liittyy jotenkin  puutarhuri-miljonääri-playboy  John Harringtoniin, jota vaivaa traumaattinen kokemus lapsuudesta, joka ilmenee päänsisäisenä monologina ja mallinukkekokoelmana, joka tuo vahvasti mieleen 10 vuotta myöhemmin julkaistun Slasher-klassikko Maniacin, joten lieneekö Lustig ottanut inspiraatiota tästä?

Sitten tapahtuu lisää lihakirveellä tehtyjä murhia ja John rakastuu Heleniin, jonka hän on palkannut malliksi muotibisneksiinsä ja poliisi on alkanut epäillä, että John on murhaaja, joten poliisi värvää Helenin  peiteoperaation, jota selviäisi, että onko John murhaaja vai ei.

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja  nyt yhteenveto leffasta:

Kalman hääyö on  jälleen kerran yksi loistava ja tyylikäs Giallo Bavalta, joka oli visuaalisesti hieno, värejä käytettiin jälleen hyvin ja krediittiä Sante Maria Romitellin tunnelmallisesta soundtrackistä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Alaston lounas(1991)

 Ohjaus: David Cronenberg

Käsikirjoitus: David Cronenberg( William S. Burroughsin kirjan pohjalta)

Pääosissa: Peter Weller, Ian Holm, Roy Scheider,  Nicholas Campbell, Julian Sands, Judy Davis

Nyt arvostelussa elokuva,  joka ei esittelyjä kaipaa ja jonka tittelissä  on  Nelson Muntzin legendaarisen sitaatin mukaan kaksi lausetta väärin. Sitten asiaan:

Eletään fiftaria isossa omenassa, jossa exterminaattori Bill Lee(kirjailija Burroughsin alter-ego) huomaa erällä keikalla myrkyn olevan  salaperäisesti vähissä ja sitten Bill saa selville, että hänen vaimonsa Joan on varastanut myrkkyä, koska sillä saa vintin sumeaksi. Sitten poliisi pidättää Billin epäiltynä myrkkyjen luvattomasta hallussapidosta, mutta asemalla  Bill tapaa puhuvan ötökän, joka kertoo, että  Joan ei ole hänen vaimonsa eikä myöskään ihminen sekä mystisestä paikasta nimeltään Interzone, jonne Bill joutuu pakenemaan Joanin saatua napin otsaan ” Wilhelm Tell-ohjelmanumeron” seurauksena.

Juonipaljastukset päättyvät tähän. Nyt yleistä lätinää ilmaan spoilereita

Parhaiten Robicopin roolista tunnettu  Weller  vetää  kelpo roolisuorituksen pääosassa ja tapansa mukaan Cronenberg on loihtinut  jälleen kerran vastaa vääntävää ja ” mieltäylentävää” kuvastoa ja tämä tarjosi niin paljon hämärää meininkiä, että taitaapi olla Cronenbergin hämärin leffa ja olisin hyvinkin voinut  kuvitella toisen kuuluisan Davidin elikkä Lynchin   olleen parempi vaihtoehto tämän ohjaajaksi, sillä  sekavalta tarinalta ja oudolta kuvastoltaan  tämä muistutti enemmän Lynchin kuin Cronenbergin leffaa, joten lienee uusintakatselu ja mahdollisesti Burroughsin kirja lukeminen paikoillaan, jota allekirjoittanut  pääsisi jotenkin  tarinasta jyvälle.

Joka tapauksessa Alaston lounas on jälleen kerran yksi loistava, omaperäinen ja ”mieltäylentävä” leffa Cronenbergiltä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️