Huuliharppukostaja(1968)

Alkuperäinen nimi: C'era una volta il West

Tunnetaan myös nimellä: Once upon a time in the West

Ohjaus: Sergio Leone

Käsikirjoitus: Sergio Leone ja  Sergio Donati ( Dario Argentonja Bernardo Bertoluccin tarinan pohjalta)

Pääosissa: Charles Bronson, Claudia Cardinale, Henry Fonda, Jason Robards,  Gabrielle Ferzetti, Frank Wolff, Keenan Wynn, Woody Strode, Jack Elam, Al Mulock, Paollo Stoppa, Lionel Stander

Spagettiwesterniä pukkaa taas täällä Leffakulinaristissa. Nyt arvostelussa spagettiwestern-genren isän Sergio Leonen yksi mestariteoksista, jonka myötä alkoi Spagettiwesternfanitukseni kun leffa tuli ulos Neloselta  6.11.2010


Elokuvan keskiössä on rautatien rakennusprojekti  ja 4 päähenkilöä, joista kukin on omalta taholtaan mukana  siihen liittyen tavalla tai toisella.

Leskeksi jäänyt Jill McBain ( Claudia Cardinale joutuu taistelemaan edesmenneen miehensä Brettin (Frank Wolff) maapläntistä, johon rautatiekiho Morton (Gabrielle Ferzetti) haluaa laajentaa rautatiensä.

Tarinan varsinainen konna on kuitenkin Frank ( Henry Fonda) joka on  Mortonin kätyri ja on myös vastuussa  McBainin perheen murhasta.  Jill ei kuintenkaa aio luopua maapläntistä,  joten 2 pyssysankaria päättävät yksissä tumin auttaa leskiparkaa pitämään maastaan kiinni.

 Molemmilla pyssysankareilla on sattumalta myös jotain Frankiä vastaan. Cheyenne (Jason Robards) on Frankin takia etsintäkuulutettu McBainin perheen murhasta ja Harmonica( Charles Bronson) on mukana henkilökohtaisten asioiden takia messissä.

Toisin kuin Leonen Dollaritrilogia, Huuliharppukostaja on dramaattisempi, eeppisempi, hidastempoisempi ja sisältä paljon viittauksia jenkkiwesterneihin.

Elokuvan hidastempoisuus voi olla nykykatsojille yhtä kidutusta ja muistan itsekin, kuinka ensimmäisellä katsomiskerralla 8 vuotta sitten tuli vilkuiltua kelloa usein ja ihmettelin pyssyttelyn vähyyttä elokuvassa. Lieneeköhän pitkästymisen syynä ollut se, että ensimmäinen katsomani  Bronson-elokuva oli Väkivallan vihollinen(1974) joka  on tapahtumarikkaampi teos ja  joka puolestaan tuli ulos Neloselta 16.7.2010

Paljoon nostalgisia muistoja siis  liitty Bronsonin seikkailuihin, mutta nyt takaisin Huuliharpoukostajan  pariin.

 Vasta myöhemmillä katselukerroilla olen tajunnut elokuvan hidastempoisuuden  ja  nykyään pidänkin sitä yhtenä parhaimista elokuvista, joita olen  nähnyt.

Pisteenä iin päälle jälleen kerran Ennio Morriconen upeat musiikit, joissa westerneille epätyypilliseti kuulaan sähkökitaraa.

Mestariteos.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Suuri hiljaisuus(1968)

Alkuperäinen nimi:  Il grande silenzio

Tunnetaan myös nimellä: The graet silence

Ohjaus ja käsikirjoitus: Sergio Corbucci

Pääosissa: Jean -Louis Trintignant, Klaus Kinski, Frank Wolff, Vonetta McGee, Mario Brega, Luigi Pistilli

Olen aina tykkänytt enemmän spagettiwesterneistä kuin jenkkiwesterneistä, vaikka toki jenkkiwesterneihin lukeutuu muutama hieno teos.  Erityisesti spagettiwesternien tyly meininki ja hienot musiikit, joista useimat ovat Ennio Morriconen säveltäviä vetoavat meikäläiseen kybällä.

Nyt arvostelussa oleva Suuri hiljaisuus on  Leffakulinaristin ensimmäinen westernarvostelu.

Vuonna 1898  Snow Hill nimisessä pikkukaupungissa on harvinaisen kova talvi, joka ajaa asukkaat mellakoimaan ja rötöstelemään. Kaupungin johtoporras päättää puuttua asiaan säätämällä lain, jonka mukaan kuka vain voi etsintäkuuluttaa kenet tahansa. Tilanne ristäyy käsistä, kun oikeat rikolliset ovat uudesta laista ilon irti ja esittävät palkkionmetsästäjiä rötöstelläkseen laillisesti.

Sitten kaupunkiin saapuu mykkä pyssysankari Silence (Jean-Louis Trintignant)  joka saa leskeksi jäänneeltä Paulinelta (Vonetta McGee) hoidella palkkionmetsästäjä Loco (Klaus Kinski) joka ampui Paulinen aviomiehen

Muista westerneistä. poiketen Suuri hiljaisuus sijoittuu talvisiin maisemiin ja mitä ilmeisemmin tämä on inspiroinut Tarantinon westernejä Django unchained (2012) ja The hateful eight(2015)

Suuresta hiljaisuudesta löytyy myös yhteiskuntakriittikiä, mikä on myöskin poikkeuksellista westerneille. Pisteenä iin päälle tylyä ja armotonta meininkiä täydentävä kennenpä muunkaan kuin itse Ennio Morriconen melankolinen musiikki, joka sopii hyvin elokuvan tylyn ja armottomasn kuvastoon.


Tyly, armoton ja yhteiskuntakriittikiä sisältävä kerrassaan loistava spagettiwestern.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Band of the hand-Armoton käsi(1986)

Ohjaus:Paul Michael Glaser

Käsikirjoitus: Leo Garen ja Jack Baran

Pääosissa: Stephen Lang, Michael Carmine,  John Cameron Mitchell, Lauren Holly, James Remar, Laurence Fishburne, Bill Smitrovich, Jim Zubiena

Vuosi 1986 oli  tapahtumarikas  Michael Mannille. Miami Vice pöyri ruudussa ja keräsi paljon katsojia. Myös toinen Michael Mannin tuottama tv-sarja Murharyhmä (Crime story) starttasi myöskin samana vuonna.

 Elokuvapuolella Michael Manniltä ilmestyi 2 elokuvaa. Suosikkikeihini kuuluva Manhunter sekä vähemmän tunnettu  nyt arvostelussa oleva Band of the hand, jonka Mann tuotti ja ohjaajan pallilla hääräsi  Arskan kumipukumätön Running manin(1987) ohjastellut Starskyn ja Hutchin alkuperäinen Starsky elikkä Paul Michael Glaser.

Band of the hand kertoo ryhmästä nuorisorikollisia, jotka jäävät kiinni ja saavat valittavakseen 2 vaihtoehtoa: Vankila tai kuntoutusohjelma. Jengi valittsee jälkimmäisen vaihtoehdon ja heidät lähetetään  Floridan suo-alueille, jossa  Vietnam-veteraani Joe ( Stephen Lang)  opettaa jengin sopeutumaan takaisin yhteiskuntaan.

Maalattuaan slummihökkelin Joe ja jengi joutuvst napit vastakkain paikallisen gangsteripomo Nestorin ( James Remar) ja tämän henchmanin Creamin (Laurence Fishburne) kanssa.

Vaikka Michael Mann olikin vain tämän elokuvan tuottaja, silti Miami Vice-vaikutteet näkyvät hyvin vahvasti tässä.

Stephen Lang, tuo rikollisen aliarvostettu sivuosien vakiokasvo veti hyvän roolin pääosassa ja pisteenä iin pälle Manhunterin musiikeista vastanneiden Michel Rubinin, The Redsin ja Shirekbackin  värittämästä soundtrackistä, unohtamatta tietenkään Mr.Misterin Broken Wingsiä, jota käytetään erittäin hienosti elokuvassa.

Suositeltavaa katsottavaa Michael Mann-faneille ja  kasarifiilistelyjen ystäville.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Matkalla Peridtioniin(2002)

Alkuperäinen nimi: Road to Perdition

Ohjaus: Sam Mendes

Käsikirjoitus: David Self (Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin sarjakuvan pohjalta)

Pääosissa: Tom Hanks, Paul Newman, Daniel Craig, Jude Law, Jennifer Jason Leigh, Stanely Tucci, Dylan Baker, Cirán Hinds Tyler Hoechlin, Liam Aiken


Nyt arvostelussa oleva Road to Perdition tuli minulla aluperin tutuksi alkuperäisen vähemmän tunnetun sarjakuvaversion kautta Helmikuussa 2011, kun olin hiihtolomalla Vierumäellä ja käydessäni samalla reisulla Heinolassa paikalliselta kirpputorilta poimin edelämainitun sarjakuvan 4 eurolla mukaani

 Alunperin ostin sen gangsteriteeman ja Richard Piers Raynerin upean mustavalkokuvituksen takia, mutta luettuani sen, tajusin kyyseessä olevan normi gansteritarinaa syvällisempi teos, ja  pari kuukkautta myöhemmin näin elokuvan ensimmäistä kertaa ja  olen sen jälkeen katsonutkin sen useaan otteeseen.

Elokuva siis sijoittu kieltolain vuosiin, jolloin Al Capone hallitsi Chicagoa Lexington-hotellista käsin.
 Tarinan keskiössä on Tom Hanksin tulkitsema  irlantilainen Michael Ó Sullivan, joka  työskentelee velkojenperijänä irlantilaiselle Rooneyn jengille.

Eräänä iltana Michael lähtee pomonsa John Rooneyn ( Paul Newman) pojan Connorin ( Daniel Craig) kanssa  viinavarastolle. Michaelin vanhin poika Michael jr( Tyler Hoechlin) livahtaa salaa mukaaan varastolle päätyy todistamaan verilöylyä.

Michael jr lupaa olla kertomatta tapahtuneesta kenellekkään, mutta Rooneyn jengi on asiasta eri mieltä. Michael sr lähtetään tapettavaksi yökerhoon, mutta hän selviää siitä, mutta sillä välin Connor menee Ó Sulivanien kotiin ja ampuu hänen vaimonsa Annien (Jennifer Jason Leigh) ja epähuomiossa nuoremman pojan Peterin (Liam  Aiken)  luulessaan  häntä Michael junioriksi.

Sitten isä ja poika lähtevät kostoretkelle.

Tämä oli melko uskollinen alkuperäiselle sarjakuvalle, toisin sarjakuva oli tätä hieman väkivaltaisempi ja siinä myöskiin nähtiin Elliot Ness ja Al Capone, joita ei elokuvassa nähdä.




Omasta mielestäni parhaimat elokuvat tehtiin 60-80-luvuilla ja 90-luvulta eteenpäin elokuvien laatu on mennyt huonompaan suuntaan ja vain muutamia hyviä elokuvia on siitä lähtien ilmestynyt ja viimeisen 18 vuoden aikana koko Hollywood on ollut täyttä tuubaaa, lukuunottamatta muutamia mestariteoksia, kuten Road to Perdition.

Elokuvaa katsoessa tuntuu siltä kun katsoisi jotain 60-70-luvun Hollywoodin kultakauden mestariteosta. Kiitos tästä kuuluu legendaariselle  kolminkertaiselle Oscar-voittaja Conrad L Hallille, jonka taltioimia mestariteoksia ovat mm Oscar-palkitut ja niin ikään myös Paul Newmanin tähdittämät mestariteokset Cool hand Luke(1967) ja  Butch Cassidy and the Sundance Kid(1969




Road to Perdition oli myöskin eräänlainen joutsenlaulu vanhanaikaisille Hollywood-spektaakkeleille.
Tämä jäi nimittäin Conrad L Hallin viimeiseksi kuvaustyöksi hänen kuoltuaan Tammikuussa 2003 76-vuotiaana ja tämä myös oli Paul Newmanin viimeisiä roolisuorituksia hänen kuoltuaan 26. Syyskuuta 10 vuota sitten.


Conrard L Hallin upean kamerantyöskentelyn lisäksi elokuva kuulosta ja näyttää upealta ja parhaiten kohtuksista jäi mieleen visuaalisesti upea shootout kaatosaateen piiskaamalla kadulla.

Road to Perdition on on yksi viimeisen 18 vuoden aikana ilmestyneiden elokuvien  mestariteoksia, jonka ainoana kompastustuskivenä oli Tom Hanks pääosassa, sillä häntä on hyvin vaikeaa kuvitella gangsteriksi saati irlantilaiseksi, eikä sekään pelastanut yhtään tilannetta, vaikka Tomppa pistikin porukkaa kylmäksi Saving Private Ryanissa aikasemmin. Ehkä  Liam Neeson tai Pierce Brosnan olisivat hoittaneet roolin paremmin, molemmat kun ovat syntyperäisiä irlantilaisia.

Kuitenkin kerrassaan loistava  elokuva kuitenkin ja suosittelen lukemaan myös arvostelussa mainitun sarjakuvan sekä sen jatko-osat Matkalla Kadotukseen ja Paluu Kadotukseen. Kaikki 3 sarjakuvaa on julkaistu suomeksi ja niitä kannatta etsiä divareista.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Texasin moottorisahamurhat(1974)

Alkuperäinen nimi: The Texas chainsaw massacre

Ohjaus:Tobe Hooper:

Käsikirjoitus: Tobe Hooper ja Kim Henkel

Pääosissa:  Marilyn Burns, Gunnar Hansen, Allen Danzinger, Edwin Neal, Paul A Partain, Jim Siedow

Viime Elokuussa kuollut Tobe Hooper oli niitä ohjaajia, joiden elokuvat ovat jättäneet jälkensä kauhugenreen. Näihin  ohjaajin kuuluvat myös edesmenneet George A Romero ja Wes Craven sekä edelleen kehissä olevat John Carpenter ja Dario Argento.

1974 Hooper ohjasi 3. elokukuvansa, josta tuli hänen uransa kuuluisin,joka myöskin joutui sensuurin uhriksi useissa maissa, myös meillä vuoteen 1996 asti. Se sai myös muutaman jatko-osan, remaken(2003) ja remaken etko-osan(2006) sekä toimi pioneeriteoksena Slasher-genrelle esitteli maailmalle Leatherface sekä uuden käyttöfunktion moottorisahalle.

Elokuva alkaa  tekstillä, jossa väitetään elokuvan perustuvan tositapahtumin  ja sen jälkeen näemme uutislähtyksen taustoittaman kollasin  aukikaivetuista haudoista ja ruumiinkappaleista. Tällä kohtauksella Hooper viittaa tosielämän sarjamurhaajan Ed Gein keissiin. Myöskin Alfred Hitcockin Psyko(1960) ja Uhrilampaat(1991) sekä TCM:n kanssaa samana vuonna ilmestynyt Deranged  saivat myöskin inspiraatiota edellä mainitun epelin edesottamuksista.

Tämän jälkeen elokuva lähtee kunnolla käyntiin, kun joukko teinejä ovat matkalla Texasin tsekkamaan omaisen hautojen stauksen kuultuaan uutiset. Matkalla he poimivat kyytin liftarin, joka alkaa ahdistelemaan(ei sexuaalisesti) porukan invaliidia pian liftarin saa monoa pakusta. Päästyän perille he löytävät talon, mutta ikävä kyllä talossa asuu Leatherface "perheineen" ja pian on pöytä katettu teineillä.

Kuten varmasti kaikki tietävät, elokuva aihettui ilmestyesssään valtavan kohun vain pelkästään nimensä takia, sillä kukkahatut päättelivät pelkästään elokuvan nimestä elokuvan sisältävän pelkästään goremättöä.

Tyhmien suomenkielisten ulkomaalaisten elokuvien nimipoliitikan takia minulta jäi kesällä 2010
katsomatta Yle2:selta Michael Mannin loistava Manhunter, joka kulkee suomessa kornilla ja halvalta B-luokan murhamysteeriltä kalskahtavalta Psykopaatin jäljillä-tittelillä, koska Michael Mann luuli Red Dragon-nimisen elokuvan kuulostavan kung-fu-elokuvalta. Näin Manhunterin vasta 3 vuotta myöhemmin DVD:eeltä nähtyäni ensiksi telkkarista Brett Rattnerin kökkön, mutta paikoittain erinomaisen ja jännän remaken(2002) Mutta nyt takaisin TCM:n pariin.


Vaikka elokuva ei goremätön riemujuhlaa, silti elokuvasta löytyy väkivaltaa, mutta se näytettään offscreeninä, joten katsojille löytyisi ajateltava. Toisena tehokeinona Hooper käytti elokuvassa kuva ja äänimaailmaa, mikä luo paikoittain todella kuumottavaa tunnelmaa, mutta myös samana vuonna ilmestynyt Black Christmas on TCM:ää verrattuna vieläkin kuumottavampi teos.


Vaikka TCM  ei ole niin rankka elokuva, kun väitetty, on silti paikoittain jännä ja kuumottava teos ja Slasher-genren pioneeriteoksena se on ansainut paikkansa kauhuelokuvan historian yhtenä merkkiteoksena.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Henry Lee Lucas-sarjamurhaaja(1986)

Alkuperäinen nimi: Henry:Portrait of a serial killer

Ohjaus: John Mcnaughton

Käsikirjoitus: John Mcnaughton ja Richard Fire

Pääosissa: Michael Rooker, Tom Towles, Tracy Arnold

1980-luvulla eräs elokuvatuottaja latoi pöytään 10000$ kysyi John Mcnaughtonilta ohjaisiko hän kauhuelokuvan. Mcnaughton tarttui toimeen ja alunperin elokuvasta oli alunperin tarkoitus tehdä B-luokan kauhuelokuva tosielämän sarjamurhaaja Henry Lee Lucasista, mutta käsikirjoitusta työstäessä elokuvasta tulikin psykologisen trillerin ja mondo-dokumentin crossoveriksi.

Elokuva valmistui jo vuonna 1986, mutta Yhdysvaltojen elokuvakuvatarkastamo  MPAA leimasi elokuvan X-ikärajan, mikä siihen aikaan meinasi sitä, että elokuvaa olisi saannut esittää vain pornoelokuvateattereissa. Byrokratian takia elokuva sai virallisen ensi-iltansa 4 vuotta myöhemmin.

Elokuva siis  perustuu siis löyhästi Henry Lee Lucasin  ja hänen rikoskumppaninsa Ottis Toolen  edesottamuksiin. Lucas väittikin murhanneensa yli 3000 ihmistä vuosina 1975-83, mutta lopulta hänet  tuomittin 11 murhasta.


Kaverukset Henry ja  Otis  asuvat Chicagossa ja tekevät pätkätöitä. Omien pätkätöidensä oheela Henry kiertelee siellä sun täällä murhaamassa porukka.  Syytä murhille ei selitetä koko elokuvan aikana ja harhautaakseen viranomaisia Henry vaihtelee modus operandia vähentääksen epäilyjä sarjamurhaajasta. Sitten Otisin sisko Becky saapuu kaupunkiin ja muuttaa asumaan kaverusten kämppään. Sitten Henry ja Otis  pistävät  käyntiin murha-aallon kaupungilla.


Kuten jo aiemassa kappaleessa kirjoitin Michael Rookerin esittämän päähenkilön  tekemille murhille  ei kerrota selitystä koko elokuvan aikana, mikä luo elokuvaan hyvinkin ahdistavan ja synkän ilmapiirin ja tätä tehostavat myös 16mm-filmin  käyttö  kuvauksessa normaalin 35mm-filmin sijaan sekä elokuvahistorian  iskevin ja  järkyttävin alkukohtaus, jossa montaasin rullatessa esitellään päähenkilön tuoreltaan taaksejättämää raatokollaasia, jota ei ainakan helpota taustalla kaikuvien viimeisten hetkien äänet.

Michael Rooker tekee hieno  roolisuorituksen Henrynä,  kuten myöskin Tom Towles komppasi  hyvin Otisin roolissa taustalla.

Henry: Portrait of a serial killer on  ahdistava, synkkä ja lohduton kuvaus psykoopatiin  elämästä ja teoista enkä missään nimessä suosittele tätä heikkohermoisille katsojille.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️