Vaihe IV(1974)

 Alkuperäinen nimi: Phase IV

Ohjaaja: Saul Bass

Käsikirjoitus: Mayo Simon

Pääosissa: Nigel Davenport, Michael Murphy, Lynne Frederick

Nyt arvostelussa taas vaihteeksi klassista  70-luvun scifiä, ohjaajanaan paremmin mm Hitchcockin klassikoiden alkuteksteistä vastannut Saul Bass, jonka ainoaksi ohjaustyöksi tämä jäi. Sitten asiaan:

Mystinen  astronominen ilmiö iskee Arizonaan, jonka seurauksena sinne ilmestyy Avaruusseikkailu 2001:stä  tuttuja monoliittejä, joita saapuvat tutkimaan kryptologi Ernest ja biologi James, jotka ensitöikseen räjäyttävät monoliitit pois rumentamasta maisemia, mikä saa monoliitit rakentaneet huippuälykkäät muurahaiset raivostumaan ja tuhoamaan läheisen maatilan, jonka asukkaista jää ainoastaan henkiin  Kendra, joka asui maatilalla isovanhempiensa kanssa.

Ernest ja James päättävät ottaa Kendran luokseen asumaan laboratorioon ja pian huippuälykkäät muurahaiset piirittävät laboratorion ja  taistelussa muurahaisia vastaan  käytetään  kaikkea mahdollista  kemiallisen ja biologisen sodankäynnin välillä.

Elokuva etenee päiväkirjan tyyliin jaettuihin vaiheisiin ja elokuvan tittelin mukainen ”Vaihe 4” huipentuu joko hyvin tai huonosti, mitä en tässä arvostelussa paljasta , mutta sen mainittakoon, että eilen näkemäni 35MM-filmikopion kylkiäisenä Arkisto esitti  sinireiskalta elokuvan alkuperäisen lopetuksen, jonka elokuvan tuottaja Paramount leikkasi pois, joko pitääkseen elokuvan kompaktin 84 minuutin pituisena tai sitten, että  4 minuutin  alkuperäinen lopetus,, jossa Saul Bassin kädenjälki näkyy hyvin vahvasti  ja jonka kuvasto toi paikoittain vahvasti mieleen Ken Russellin tuotannon olisi kuvannut   tarkemmin  huippuälykkäiden muurahaisten hallitsemaa maailmaa, oli mahdollisesti liikaa herkkähipiäiselle 70-luvun yleisölle, mene ja tiedä.

Itse kyllä pidin enemmän tuosta alkuperäisestä lopusta, sillä valmiiseen elokuvaan päättynyt loppuhuipennus oli liian laimea ja jätti tarinan pahasti auki ja tuo leikkaamon lattialle päättynyt  alkuperäinen lopetus oli yksi mieleenpainuvimpia poistettuja kohtauksia, joita  olen vähään aikaan nähnyt.

Vaihe IV tarjoaa jälleen  kerran mielenkiintoisen ja paikoittain trippailevaa kuvastoa tarjoileva  70-luvun scifi-klassikon.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Noita(1972)

 Alkuperäinen nimi: Hungry Wives

Tunnetaan myös nimillä: Jack’s Wive, Season of the Witch

Ohjaus & Käsikirjoitus: George A. Romero

Pääosissa: Jan White, Ann Muffly, Raymond Laine,  Bill Thunhurst, Joedda McClain

Nyt arvostelussa legendaarisen Romeron 3.kokoillan elokuva, joka ikävästi jäännyt herran Zombie-trilogian ja muiden töiden varjoon, sillä kyseessä on näppärä ja tarinaltaan paikoittain mielenkiintoinen psykologinen kauhutarina noitapiiristä 70-luvun omakotitalolähiössä vaikuttavien kotirouvien keskuudessa.

Kotirouva Joan Mitchell näkee toistuvia painajaisia kotiinsa tunkeutuvasta naamioituneesta hiippareista ja kun myssytohtori ei löydä pätevää selitystä painajaisille päättää Joan laittaa elämän risaiseksi ja ottaa osaa kotirouvien  okkultismi-iltaan.

Aviomiehen  ollessa poissa pitkällä työmatkalla ja tyttären karattua kotoa, Joan perehtyy noituuteen tarkemmin ja aloittaa Rouva Robinson-henkisen  suhteen tyttärensä poikaystävän kanssa.

Romero osaa jälleen luoda kuviin tunnelmaa pienillä jutuilla, kuten vinksahtaneilla syntikkamusiikeilla ja runsailla heiluvilla POV-otoksilla Romero onnistuu luomaan paikoittain epämukavan ja painostavan fiiliksen leffaan.

Jan White  veti mainion roolin pääosassa ja parhaiten Elävien kuolleiden yön hautausmaan zombiena tunnetuksi tullut Bill Hinzman vilahti melko keskeisessä roolissa päähenkilön painajaisissa ensiintyvänä naamioituna hiipparina.

Noita on  lievästi  aliarvostettu ja  teos Romeron filmiografiassa, sillä kyseessä on näppä pienimutoinen psykologinen kauhutarina, jossa paikoittain mielenkiintoinen tarina ja tunnelmaa kohottavaa tunnelmaa  useiden heiluvien  POV-otosten ja vinksahtaneen syntikkamusiikin  voimin.

Jos aletaan speukloimaan tarkemmin tämän elokuvan ansioita kauhuelokuvien  historiassa, niin tämä toi noituuden nykyaikaan 5 vuotta ennen Suspiriaa ja musiikkipiireille tämä puolestaan esitteli Donovanin hitin, joka sattuu myös olemaan yksi tämän elokuvan vaihtoehtoisista titteleistä ja eilen näkemäni Arkiston esittämä 35MM-kopio kulki juuri tuolla nimellä.

Jälkeenpäin  voi  myös todeta, että olisi kyllä ollut erittäin mielenkiintoista, jos Romero olisi uransa aika tehnyt muista klassisista hirviöistä (Ihmissudet, Aaveet ja Muumiot)omat modernit näkemyksensä, kun kerran upgreidasi Zombit, Vampyyrit ja tässä tapauksessa Noidat nyky-yleisölle tutuiksi.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Avatar: The Way of Water(2022)

 Ohjaaja: James Cameron

Käsikirjoitus: James Cameron, Rick Jaffa, Amanda Silver, , Josh Friedman, Shane Salerno

Pääosissa: Sam Worthington, Stephen Lang, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Kate Winslet, Cliff Curtis, Edie Falco, C.C.H Pounder, Giovanni Ribisi, Jemaine Clement , Jack Champion

Na’vit, nuo Kissan , Apinan   ja  X-Menin Mystikon väliseltä risteytykseltä näyttävät Smurffien steroideja popsineet sukulaiset palasivat eilen 13 vuoden tauon jälkeen valkokankaille 10 vuotta tuottoisimman  elokuvan titteliä  hallinneen scifi-spektaakkelin kauan odotetussa jatko-osassa.

Varoituksen sanana etukäteen, että arvostelu sisältää spoileria  edelliseen osaan liittyen.

Vuonna 2154 merijalkaväen sotilas Jake Sully saapui Pandora-nimiselle planeetalle riistämään luonnonvaroja ja sortamaan alkuperäisväestöä, mutta huomasi planeetan sen asukkaat hyviksi tyypiksi ja näin ollen liittyi Na’vien puolelle taistelemaan kolonialismiä vastaan.

Vuosikymmen myöhemmin  Jake on perustanut perheen ja elämä pyyhki hyvin, kunnes ekan osan pääpahis, Eversti Quadrich, joka kuoli ekassa osassa on  hommannut itselleen ja joukoilleen Avatar-kehot ja näin ollen Pandora kokee taas kolonialismin riemujuhlaa ja Na’vit joutuvat pakenemaan merelle, jossa asuvat  na’vien alalaji,  Metkayinat, jotka erottaa merensinisestä värityksestä, sinisistä silmistä, afrokampauksista ja neljästä sormesta.

Saman heimon  alalajit eivät tule  tietenkään tule toimeen alkuun keskenään, mutta Quatrichin ilmestyessä maisemiin, molemmat heimot joutuvat yhdistämään voimansa.

Siinä missä ensimmäinen  Avatar toimi uranuurtajana 2000-luvun 3D-elokuville, pistää puolestaan jatko-osan kaikilla osa-alueilla suuremmin , paremmin, näyttävämmin ja eeppisemmin   3 tunnin ja 12 minuutin pituudellaan ja 250 000 000$ budjetin turvin, joten vanhalla Jaskalla on tällä kertaa ollut, millä mällätä ja se näkyy ja kuuluu erityisesti hienoissa vedenalaisissa kohtauksissa, joiden rinnalla 4 vuoden takaisen Aquamanin vedenalaiset hetket kalpenevat kevyesti ja siksi onkin erityisen tärkeää kokea Avatar: The Way of Water valkokaankaalta, sillä  leffa pääsee kaikilla osa-alueilla oikeuksiinsa.

Avatar: The Way of Water on eri onnistunut jatko-osa ensimmäiselle osalle ja kirkkaasti tämän vuoden parhaimpia ja näyttävimpiä elokuvia, jotka tulee ehdottomasti kokea valkokankaalta, myöskin sen takia, sillä jos lipputuloja ei kerry tarpeeksi, vanha Jaska saattaa joutua sossun luukulle, mutta siitä huolimatta tälle on tulossa peräti 3 jatko-osaa, joiden ensi-illat on suunniteltu  vuosille 2024,26 ja 28, joten kiirettä vanhalla Jaskalla pukkaa, vaikka tämä floppaisi lippuluukuilla.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Night of the Blind Terror(1972)

 Alkuperäinen nimi: La Noche  del terror ciego

Tunnetaan myös nimellä: Tombs of the Blind Dead

Ohjaus & Käsikirjoitus Amando de Ossorio

Pääosissa: César Burner, José Thelman,  Lone Fleming, María Elena Aprón, Rufino Inglés, Helen Harp

Nyt arvostelussa vaihteeksi harvinaisempaa Espanjais-Portugalilaista kauhua kultaiselta 70-luvulta, aiheenaan temppeliritari-zombiet, mikä kuulostaa paperille kirjoitettuna moneen kertaan nähdyltä tusinakauhulta, mutta kyseessä onkin tusinakauhua jännittävämpää ja creepympää matskua.

Leffa starttaa vauhdikkaasti, kun creepyn munkkiluostarimuusikin säestämänä ja epäilyttävän paljon Kolmen K:n kaapuja muistuttaviin vetimiin ja logonaan keltaista  Ankh-ristiä punaisella taustalla käyttävät temppeliritarit uhraavat neitsyen, mistä sitten siirrytään nykyhetkeen, jossa oudosti nimetyt espanjalaiset(tai portugalilaiset)   Betty, Virginia ja Roger päättävät lähteä retkelle, mutta nähtyään  flashbackin hänen ja Bettyn välisestä ” kokeilusta” yhdistettynä Bettyn ja Rogerin välisestä jatkuvasta flirttailusta saavat Virginian hyppäämään junasta kesken matkan ja jatkamaan määränpäähän apostolinkyydillä.

Virginian päätyy muinaisen  linnan raunioille ja päättää leiriytyä yöksi sinne, mutta luvaton leiriytyminen päättyy ikävästi, kun  sokeiksi zombieksi muuttuneet temppeliritarit nousevat haudoistaan.

Pian Betty ja Roger saavat kuulla poliisilta Virginian  karusta kohtalosta, mutta he suhtautuvat hyvin skeptisesti poliisin teoriaan villieläimen hyökkäyksestä, joten, Betty ja Roger alkavat tutkia asiaa tarkemmin ja sillä välin Virginia palaa elävien kirjoihin zombiena ja surmaa epäilyttävän paljon nuorta Martin Scorsesea muistuttavan patologin.

Betty ja Roger tapaavat  köyhän mies(oletetun)  Professori Tuhatkaunon, joka epäilee, että hänen salakuljettajana elantonsa tienaava poika, Pedro olisi sekaantunut asiaan.

Betty ja Roger perehtyvät  tarkemmin   Temppeliritarien edesottamuksiin , joihin kuului neitsyiden uhraaminen ja näiden veren juominen ikuisen elämän saamiseksi, mutta lopulta Temppeliritarit jäivät lopulta kiinni teoistaan ja  pelkkä naurun jatkoksi  joutuminen ei riittänyt, vaan vielä varmuuden  vuoksi Korppien  annettiin kääntää heiltä silmät, jotta heidän sielunsa eivät näkisi vaeltaa pitkin maita ja mantuja.

Betty ja Roger tapaavat Pedron, joka vannoo syyttömyyttään Virginian kuolemaan, joten Betty, Roger, Pedro ja Pedron tyttöystävä Maria lähtevät raunioille ja kohtaavat luisevan hyvävelikerhon ennalta-arvattavissa olevin juonenkääntein.

Kuten alussa totesin, niin mistään mukapelottavasta tusinakauhusta ei ole kyse, vaan tämä  onnistuu  paikoittain oikeasti pelottamaan, mistä kiitos kuuluu Temppiliritareille, jotka muistuttavat olemukseltaan klassisia zombeja, verenhimoa, hevosilla ratsastamista ja luodinkestävyyttä  lukuunottamatta  ja klassista zombieista poiketen  nämä veikot paikantavat uhrinsa kuuloaistin avulla, joten pelkkä paikallaan  oleminen ei pelasta, sillä jo sydämenlyönnit johtavat luisevan hyvävelikerhon  uhriensa jäljille.

50 vuotta vanhaksi elokuvaksi tämä oli yllättävän gore ja jännä ja nytpä selvisi tämän leffan myötä, että mistä lukuisista Hollywood-kauhuista tuttu klisee ”vaikeasti avautuvat oven salvat” on lähtöisin.

3 jatko-osaa poikinut ja mitä ilmeisemmin Fulcin zombeja ja LOTR:in Nazguleja(ulkonäön osalta) inspiroinut Night of the Blind Terror tarjoaa  erittäin onnistuneen ja paikoittain oikeasti creepyn eurokauhuilun kultaiselta 70-luvulta.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Polttava hurmio(1974)

 Alkuperäinen nimi: Mahler

Ohjaus & Käsikirjoitus: Ken Russell

Pääosissa: Robert Powell, Georgiana Hale, Lee Montague

Nyt arvostelussa legendaarisen Ken Russellin klassisen musiikin säveltäjiä käsittelevän ”trilogia” 2.osa, käsittelyssä tällä kertaa Gustav Mahler, jota näyttelee tätä seuranneessa Tommyssa päähenkilön isää näytellyt Robert Powell.

Russell kertoo Mahlerin tarinan omaan persoonalliseen  tyylinsä, kun leffa alkaa kohtauksella, jossa Mahlerin mökki järvenrannalla roihahtaa liekkeihin, joku nais(oletettu) kuoriutuu kotelosta kuin hyönteinen konsanaan ja  Mahlerin kasvot  ilmestyvät salaperäisesti kallioon ja  pisteenä I:n päälle  Russellin tuotannolle tyypillinen hyvän ja huonon maun rajamailla poukkoileva kuvasto rinnastaa Mahlerin  Natseihin, mikä on varmaan suututtanut Mahlerin peri ja fanikuntaa, mutta muuten aika omaperäinen  ja ankronisminen  neronleimaus  Russellilta sillä Mahler vaihtoi jo hiippakuntaa 1911.

Robert Powell veti mainion rooliin pääosissa ja Russellin tyylin leffa oli hyvin ohjattu ja visuaalisesti hieno  vaikka kitsch ja camp-kuvastoa käytettiin  hillitymmin, niin tästä huolimatta lukuisat hienot otokset metsistä ja järvistä olivat upeaa katsottavaa.

Erinomainen ja joskin hieman rauhallisempi ja ja hillitympi  elokuva Russelilta, mutta siitä huolimatta katsomisen arvoinen lukuisten henkeäsalpaavien maisemaotosten takia. 

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️

Lisztomania(1975)

 Ohjaus & Käsikirjoitus: Ken Russell

Pääosissa: Roger Daltrey, Paul Nicholas, Ringo Starr, Fiona Lewis, Rick Wakeman

Nyt arvostelussa 9 kuukautta sitten arvostelemani Tommyn kanssa samana vuonna ilmestynyt toinen Ken Russellin ja Roger Daltreyn ylikuumentuneen mielikuvituksen sopukoista peräisin oleva  musikaali, jonka tekemiseen oletettavasti kului enemmän huimausaineita kuin Tommyn tekemiseen, sillä tässä mennään jopa sitäkin  psykedeelisimpiin ja räikeämpiin sfääreihin, ettei, moista ole voitu kirjoittaa selvin päin. 

Joka tapauksessa leffan juoni(hyvin hatara ja pöllyissä väännetty) kertoo väritetyn  kertomuksen 1800-luvulla vaikuttaneesta   unkarilaisesta säveltäjästä nimeltään Franz Liszt, jonka tekemiset elokuvassa  keskittyvät musisoinnin ohella naisseikkailuihin ja monenlaisiin psykedeelisiin kommelluksiin, johon sisältyy kaikea vänkää  konekiväärin ja kitaran yhdistelmällä aseistautuneesta Natsi- Frankenstein hirviöstä ufoon, joka ampuu lasersäteitä  kaikissa  sateenkaaren väreissä.

Musisoinnin ohella Daltrey  osoittaa  jälleen kerran olevansa myös taidokas  näyttelijä ja Russell  läväyttää verkkokalvoille taas sellaista kuvastoa, jonka myötä katsojatkin menevät taas vaihteeksi kontekstista pöllyyn ja parhaiten Yes-yhteen  kosketinsoittajana tunnetuksi  ja elokuvassa pienen roolin heittävä Rick Wakeman on  vääntänyt mainiot uudet sovitukset Lisztin sävellyksistä, jotka tuskin Lisztin peri ja fanikuntaa tuskin miellytti, mutta ainakin suureena syntikkamuusikin ystävänä itse pidin leffan musiikeista, erityisesti kappaleista Orpheus song ja Funerailles, jossa Daltrey pääsee ääneen.

Lisztomania on jälleen kerran taattua Russellia, elikkä pöllyissä väännettyä tarinantynkää, josta ei ota selkoa vanha Erkkikään sekä  hyvän ja huonon maun rajamailla poukkoilevaa   symbolikkaa  vilisevää kuvastoa  ja tämä oli jopa Tommyä parempi teos ja nähdyistä Russellin elokuvista tämä menneen 2.sijalle Muutostilojen keikkuessa edelleen ykkösenä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️