Meet The Feebles(1989)

 Ohjaaja: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Peter Jackson,  Stephen Sinclair, Fran Walsh,  Danny Mulheron

Pääosissa: Brian Sergent, Danny Mulheron, Mark Wright, Peter Vere-Jones, Stuart Devine

Maamme elokuvaharrastajia jo vuodesta 1957 viihdyttänyt ja yleissivistänyt Suomen elokuva-arkisto juhlisti tänään Jacksonin 60-vuotissynttäreitä 3 elokuvan voimin ja tekivätpä samalla kulttuuriteon kun esittivät 2.kokoillan ohjauksen  29 vuoteen maamme valkokankailla. Sitten asiaan:

Epäilyttävän paljon Muppeteilta näyttävien turrien ja Morris Minoreiden kansoittaman kaupungin suosituin tv-ohjelma on revyy-show nimeltään Meet The Feebles, jossa lähes kaikkia eläinlajeja edustavat turrit laulavat ja tanssivat, mutta kulissien takana meno on kaikkea muuta kuin söpöilyä, sillä nämä turrit dokaavat, ovat aineissa, kiroilevat  ja tekevät kaikkea muuta ”mieltäylentävää” eli sellaista mitä  ei tapahtunut Muppetien kulisseissa , mutta 98% todennäköisesti tapahtuisi ihmisten tähdittämän viihteen kulisseissa.

Koska meno  on jälleen kerran taatyua Jackson-laatua, elikkä harvinaisen sairasta  ja absurdia, olisi vaikea kuvitella tämmöistä ihmisten tähdittämänä ja joka tapauksessa turrit tekevä tunnetusti kaikesta kauheuksista edes jonkin verran siedettäviä ja semmoiset värikkäät persoonat, kuten suruun kakkuja ahmiva virtahepo, aikuisviihdettä kuvaava rotta, Wc-pöntössä tabloidilehteä toimittava kärpänen ja  huumeriippuvainen Vietnam-veteraani sammakko toimivat paljon paremmin turreina, sillä vaikeita asioita on myös helpompi  käsitellä lystikkäiden ja värikkäiden  nukkejen avulla.

MTF on jälleen kerran taattua Jackson-laatua, elikkä sairaan hauskaa huumoria  ja absurdeja tapahtumia ja hahmoja ja olihan aika osuva ja satiirinen kuvaus showbisneksen kulissien takaisesta raadollisesta arjesta  ja tämä  oli aika päräyttävä kokemus 35MM-filmiltä  ja isolta kankaalta nähtynä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Last Night in Soho(2021)

 Ohjaaja: Edgar Wright

Käsikirjoitus: Edgar Wright & Krysty Wilson-Cairns

Pääosissa: Thomasin McKenzie, Anya Taylor-Joy, Matt Smith, Terence Stamp, Diana Rigg, Rita Tushingham

Tänään tuli nähtyä Lasipalatsin  Bio  Rexissä legendaarisen Edgar Wrightin 7. kokoillan elokuva oikein ennakkonäytöksessä, osana NV-festareiden 4 elokuvan minifestareita. Sitten asiaan:

Elokuvan sankaritar  Eloise  ”Ellie” Turner, joka fanittaa 60-lukua, pääsee opiskelemaan  muotialaa London College of Fashioniin, mutta paikka täytä Eloisen mielikuvia, sillä muut asuntolan tytöt esittävät alkuun olevansa Eloisen kavereita, muta tilaisuuden tullen pubin vessassa puhuvat hänestä pahaa selän takana, joten Eloise päättää muuttaa ja vuokraa yksiön tavalliselta mummolta vaikuttavalta neiti Collinsilta(. Diana Rigg viimeiseksi jääneessä roolissaan) ja jostain kumman syystä Eloise kuuntelee keskellä yötä LP-levyiltä 60-luvun hittejä ja päätyy joka yö svengaavalle 60-luvulle, jossa hänestä tulee yökerholaulaja nimeltään Sandie.

Ja koska kyseessä on aikamatkailuun keskittyvä tarina, on tähänkin ahdettu mukaan klassinen klisee, että menneisyydessä vierailulla voi olla vaikutuksia nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, mutta tällä kertaa sääntö vahvistaa poikkeuksen  ja nykyhetki menee päin prinkkalaa ilman  sekoilua menneisyydessä ja öisten aikamatkojen seurauksena Eloise alkaa näkemään kummituksia, murhan ja kaikkea muuta mukavaa.

Enpä olisi ikinä uskonut, että kepeistä komedioista ja tyylikkäästä  Keikkakuski-homagen Baby Driver(2017) ohjannut ja kirjoittanut Wright tekisi jotain näinkin visuaalisesti tyylikästä ja vakavasti otettavaa settiä.

Siitä huolimatta olihan tämä kerrassaan loistava elokuva, vaikka ensinäkemältä ei uskoisi Wrightin ohjaukseksi ja parhaiten Aatu-komediasta Jojo Rabbit ja  M Night Shylamanin lomaparatiisikahuilussa Oldissa loistanut McKenzie vetää tässäki  mainion roolisuorituksen ja toivottavasti hän ei  jämähdä teinitähdeksi, vaan tekisi erinomaisia roolisuorituksia myös jatkossakin.

Joka tapauksessa Last Night in Soho on jälleen kerran loistava ja omaperäinen elokuva Wrightiltä ja tämän vuoden parhaimmistoa ja elokuvan visuaalisesta puolesta, etenkin Suspria-henkisestä värienkäytöstä ja soundtrackistä krediittiä.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Halloween Kills(2021)

 Ohjaus: David Gordon Green

Käsikirjoitus: David Gordon Green, Danny McBride, Scott Teems

Pääosissa: Jamie Lee Curtis,  Judy Greer, Andi Matichack, James  Jude Courtney, Nick Castle, Will Patton, Anthony Michael Hall,  Robert Longstreet, Kyle Richards, Charles Cyphers,  Nancy Stephens, Omar Dorsey 

Nyt arvostelussa 3 vuoden takaisen ns ”oikean” Halloween 2:sen jatko-osa.

(Arvostelu sisältää juonipaljastuksia 2 edelliseen osaan liittyen)

Leffa alkaa siitä, kun konstaapeli Hawkins(Will Patton) makaa maassa haavoittuneena ja muistelee Halloween-iltaa 40 vuoden takaa, jolloin hänellä olisi ollut mahdollisuus listiä Michael Myers ja pelastaa kollegansa henki, mutta niin ei käynytkään joten Myers, jonka näimme edellisessä osassa jäävän loukkuun Laurie Stroden  palavaan taloon raivaa tiensä ulos ja kiittää taloa sammuttamaan  tulleita palomiehiä listimällä  heidät  omalla kalustollaan. 

Myers siis kiertää listimässä ihmisiä mitä luovin metodein mm keittiön loisteputkilampulla ja Blade Runnerista tutulla peukut silmiin-tempulla ja sillä välin Laurie makaa sairaalaassa haavoittuneena ja ykkösosasta tutut Tommy Wallace( Ykkösosassa esiintynyt pikkupoika, jota Laurie oli vahtimassa)  ja    40 vuotta aiemmin sheriffinä toiminut ja nykyään  sairaalan vartijana työskentelevä  Leigh Brackett(Charles Cyphers) kokoavat kaupungin asukkaista   lynnkausjoukon, joka aikoo hoidella Myersin lopullisesti.

Olihan tämä edellistä osaa huomattavasti jännempi  ja verisempi, taitaa muuten olla franchisen  gorepitoisin leffa( jos ei lasketa  Rob Zombien kamalaa remakea ja sen jatko-osaa) 

Joka tapauksessa yksi tämä parhaimpia leffoja ja odotan kyllä innolla, miten tämäkin franchise saadaan päätökseen ensi vuonna ja loppuu  mainittakoon, että leffan aiheuttamat palomies ja  sateenkaari-kohut olivat liioiteltua, sillä Myers listi myös 3 vähemmistön  edustajaa, joten nyt se on sitten ilmeisesti myös rasisti, vaikka Haddonfield sijaitseekin Illinoisin osavaltiossa.

Arvosana🎃🎃🎃🎃🎃

Braindead-Aivokuollut(1992)

 Tunnetaan myös nimellä: Dead Alive

Ohjaaja: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Peter Jackson, Fran Walsh, Stephen Sinclair

Pääosissa:  Timothy Balme Elizabeth Moody, Diana Penalver, Ian Watkin

Nyt arvostelussa Peter Jacksonin mestariteos, joka on  ysärin verisin, ällöin ja hauskin elokuva. Sitten asiaan:

Eletään vuotta 1957 pienessä kylässä U-Seelannissa, jossa äitinsä Veran   ja  Les-setänsä alistama  aikamiespoika  Lionel Gosgrovesta, jonka romanssi lähikaupan kassan Paquitan kanssa ontuu Lionelin äidin takia, joka ei katso orastavaa romanssia hyvällä ja eräänä päivänä Lionel ja Paquita menevät eläintarhaan, jonne Vera tietysti seuraa heitä, mutta hiljattain Sumatralta tuotu Rotta-Apina puree Veraa, joka muuttuu zombieksi ja pian onkin kylässä sellaiset verikekkerit, että Bad Taste jää kakkoseksi ja johon verrattuna Fulcin verikekkerit vaikuttavat mummojen iltapäiväkahveilta ja tällä kertaa näemme mm karate-papin, zombie-taaperon sekä erittäin luovia keinoja zombien listimiseen puutarhavajan antimilla

Braindead on splattereiden kiistaton kuningas ja Peter Jacksonin paras elokuva, joka  tarjoaa 250 tekoverilitran edestä lätistelyä, huumoria ja muuten  yleisesti ottaen enemmän tai vähemmän sairasta menoa 97 minuutin verran.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

 

Bad Taste(1987)

 Ohjaaja: Peter Jackson

Käsikirjoitus: Peter Jackson, Ken Hammon, Tony Hiles

Pääosissa: Peter Jackson,  Peter O’ Herne, Mike  Minett, Craig Smith,  Doug Wren,  Terry Potter

Halloweenin kunniaksi ja Peter Jacksonin 60-vuotissynttärien  kunniaksi elokuva-arkisto järjestää 3 elokuvan näytöksen 35MM-filmiltä, jossa nähdään tämä, zombi-iloittelu Braindead ja  allekirjoittaneen kohdalla vielä ennennäkemätön Meet The Feebles, mutta nyt BT:een pariin:

U-Seelantilainen  75 asukkaan kansoittama Kaihoro( ilmeisesti U-Seelannin vastine eräälle kuuluisalle pikkukaupungille Pensylvaniassa)  on autioitunut, nimittäin siksi, että  galaksienvälisen pikaruokaketjun omistajat ovat tulleet etsimään uutta raaka-ainetta tuoteisiinsa, mutta eihän tämmöinen peli vetele, joten galaksienvälinen  pikaruokaketju saa vertaisensa vastustajan AIDS:sta( Astro  Investigation & Defence Service) hallituksen anti ufo iskuryhmän, joten luvassa on litratolkulla verta, aivoja(todellisuudessa grillamatonta kanaa) sekä hyvän ja huonon maun huumoria.

Näin lystikkäissä tunnelmissa alkoi  siis U-Seelannin kuuluisimman ohjaajan ura kohti Hollywoodia ja  BT on   jälleen kerran yksi hyvä esimerkki  siitä, siitä että elokuvien tekemiseen  ei tarvita aina miljoonia, vaan pullonpalautusrahoilla, vilkkaalla mielikuvituksella, kotikutoisten efektien, 8 ja 16MM-filmillä ja harrastelijanäyttelijöiden voimin saadaan ihmeitä taattua viihdettä  kehiin.

Arvosana🍔🍔🍔🍔🍔

Beyond the Black Rainbow(2010)

 Ohjaus & käsikirjoitus: Panos Cosmatos

Pääosissa:Eva Allan, Marilyn Norry, Michael Rogers,  Rondel Reynoldson, Scott Hylands

Nyt arvostelussa  tyylikkään, mutta lievästi sekavan Cageplaatio Mandy(2018) ohjanneen Cosmatosin vielä tyylikkäämpi ja hämmentävämpi debyyttiohjaus. Sitten asiaan:

Eletään taas vuotta 1983 ja jossain keskellä korpea sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa, jossa epäilyttävä New Age-puoskari pitää vankina tyttöä, jolla telekineettisiä voimia.

Siinä  leffan juoni muutamaan lauseeseen tiivistettynä, sillä ohjaajan tuntien meno on hyvin hyvin hämmentävää, mutta visuaallisella puolella  rokataan ja kybällä ja Cosmatos on selvästi katsonut  leffoja Bavan Gialloista Ken Russellin Muutostiloihin ja niiden visuaalista ilmettä, mikä korvaa hyvin hyvin sekavan tarinan aiheuttamia aukkoja, kuten myöskin kasaria henkivä ääniraita synteettisaattoreineen.

Beyond the Black Rainbow edustaa Neon Demonin ja  Guadagninon Suspiria-remaken(2018) ohella viime vuosikymmen hämmentävintä elokuvataidetta parhaimillaan tai pahimmillaan, riippuen tietty katsojasta, mutta komeiden kuvien ja ääniraidan takia tämä on katsomisen arvoinen, jos taide-elokuvat tai kasariestetiikka kolahtaa kovaa.

Arvosana🌈🌈🌈🌈

McCabe & Mrs. Miller(1971)

 Ohjaaja: Robert Altman

Käsikirjoitus: Robert Altman: Edmund Naughtonin kirjan McCabe pohjalta)

Pääosissa:  Warren Beatty, Julie Christie, Rene Auberjonois, ,Michael Murphy, Keith Carradine, William Devane, Shelly Duvall

Nyt arvostelussa legendaarisen Altmanin hieman erilainen länkkäri, joka tuli nähtyä viime viikonloppuna toista kertaa 35MM-filmiltä Kino Reginassa, jossa leffa pääsi paremmin oikeuksiinsa ja sitten asiaan:

Eletään vuotta 1902, jolloin villi länsi veteli viimeisiään ja jossain Kanadan nurkilla pelimies McCabe saapuu hökkelikylään, jonne McCabe aikoo pistää kapakan pystyyn.

Sitten paikalle saapuu rouva Miller, joka aikoo pistää pystyyn ”iloluontoisen talon ja pyytää McCabea liikekumppaniksi.

Bisnes kukoistaa, kunnes pari bisnesmiestä saapuu paikalle ostaakseen McCaben ja rouva Millerin bisneksen, mutta McCabe ei myy ja sillä tulee olemaan kohtalokkaat seuraukset.

Tämä olikin hieman erilainen länkkäri, kuten alussa totesin ja ihan pelkästään siksi, että sijoittuu 1900-luvulle ja talvisiin maisemiin ja muista länkkäreistä poiketen, räsikintää on yllättävän vähän, sillä tämä onkin hidastempoinen taide-länkkäri, jossa ihmiset puhuvat enemmän kuin kuudesti laukeavat ja leffan talviset maisemat pääsivät  hyvin esiin valkokankaalta ja 35MM-filmiltä nähtynä, mistä kuuluu kiitos legendaariselle Vilmos Zsigmondille(Kauriinmetsästäjä, Blow Out jne...)

Zsigmondin kuvauksen lisäksi myös musiikki ansaitsee kehuja ja musiikista vastasi ei  senkään vähäpätöisempi herra kuin itse Leonard Cohen ja jännä juttu, että jostain kumman syystä leffan suomentaja oli päättynyt myös tekstittää Cohenin biisit, vaikka musikaali tämä  ei ollut ja normaalisti taustamusiikkeja ei ole tapana tekstittää, joten 50 vuotta sitten suomentajat ovat olleet maistissa maailmalla tai sitten ottaneet työnsä niin kirjaimellisesti, että laulut pitää suomentaa, olipa sitten kyseessä musikaali tai ei.

Joka tapauksessa McCabe & Mrs. Miller on jälleen kerran yksi loistava leffa Altmanilta ja yksi parhaimpia  länkkäreitä, mutta perinteistä  länkkäriä kaipaavat saattavat pettyä vähäisen räiskinnän takia, mutta hidastempoisten taide-leffojen ystäville tämä saattaa toimia paremmin.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️

Candyman(2021)

 Ohjaaja: Nia DaCosta

Käsikirjoitus: Nia DaCosta, Jordan Peele, Bernard Rose,, Clive Barker, Win Rosenfeld

Pääosissa:  Yahya Abdul-Mateen II, Brian King, ,Kyle Kaminsky,  Colman Domingo,  Nathan Stewart-Jarrett,  Carl Clemons-Hopkins, Teyonah Parris,  Michael Hargrove, Vanessa Williams, Tony Todd

Nyt arvostelussa kauan odotettu ns ”oikea” jatko-osa legendaariselle ysärikahulle, joka nimestään huolimatta ei siis ole remake, vaan jatko-osa, joka pyyhki aiemmat ”jatko-osat pois jatkumista, samaan tyyliin, kuten 3 vuoden takainen Halloween, joka saa ensi Perjantaina jatko-osan ensi-iltaan. 

Nyt kuitenkin Karkkimiehen pariin:

Lystikkäästi nurinkuristen Universalin ja MGM:n logojen alkutekstien sekä osuvan biisin (Sammy Davis Juniorin Candy Manin) säestämänä alkava Karkkimiehen jatko-osa sijoittuu  ykkösosasta tuttuun  Chicagon Cabrini Green-lähiöön, jonne Karkkimies saapuu taas jakamaan karkin sijasta oikeaa koukkuaan, kun taitelija Anthony kertoo ystävilleen tiivistettynä ykkösosan tapahtumat ja päättää valita tulevien taideteostensa aiheeksi Karkkimiehen legendan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän ja nyt yleistä lätinää leffasta:

Siinä missä ykkösosan tarina kertoi tarinan valkoisesta näkökulmasta, joten olikin ilmiselvä, että jatko-osa kerrotaan Afroamerikkaisesta näkökulmasta, sillä nyt katsojille aukeaa tarkemmin Cabrini Green-lähiön

 historia( mikä muuten oli oikea lähiö Chicagossa vuosina 1942-2011) ja nyt myös Karkkimiehen historia, jota valaistiin vähän ykkösosassa, pääse nyt laajemmin esille ja vaikka tällä kertaa Karkkimiestä näyttelee Michael Hargrove, on sentään faneja ajateltu, ja tähän on saatu mukaan pieneen rooliin alkuperäinen Karkkimies, elikkä Tony Todd sekä Virginia Madsen, jonka ääntä kuullaan nauhalta yhdessä kohtauksessa.

Joka tapauksessa Karkkimies vuosimallia 2021 on erittäin onnistunut, tyylikäs ja jännä jatko-osa ysärin lauhuklassikolle  ja krediittiä lystikkäiden alkutekstien lisäksi varjoteatteri-tekniikan käyttämisestä parissa kohtauksessa.

Arvosana🍬🍬🍬🍬🍬