Tappajat(1964)

 Alkuperäinen nimi: The Killers

Ohjaaja: Don Siegel

Käsikirjoitus: Gene L. Coon( Ernest Hemingwayn tarinan pohjalta)

Pääosissa: Lee Marvin, Clu Gulager, Angie Dickinson, John Cassavetes, Ronald Reagan, Norman Fell Claude Akins

Nyt arvostelussa  tasan 60 vuotta sitten ensi-iltansa saanut  Neo-Noir-klassikko, jonka ohjasi legendaarinen Don Siegel, jonka CV:stä mainittakoon  50-luvun scifi-elokuvan aatelia edustava  Varastetut ihmiset(1956), 5 Clint Eastwood-elokuvan ja osittain Helsingissä kuvatun Bronson-rymistelyn Puhelin(1977)

 Tarina siis on jo filmattu aiemmin 18 vuotta aiemmin ja tämä jäi Ronald Reaganin viimeiseksi rooliksi ennen siirtymistä poliitikan pariin.

Juoni lyhyesti ja ytimekkäästi:

Palkkatappajat  Charlie ja Lee hoitelevat heti leffan alussa kilpa-aja Johnny Northin, mutta saavat myöhemmin selville, että Johnny oli  sekaantunut isoon kupruun ja pian Charlie ja Lee joutuvat napit vastakkain gangsteripomo Jack Browningin kanssa.

Vaikka tämä onkin tehty 1964, elikkä Haysin koodin vielä olessa voimassa, niin siitä huolimatta tämä ei kelvannut NBC:n tv-elokuvaksi, koska pitivät tätä ”liian väkivaltaisena”, joten tästä tulikin sitten Universalin käsissä teatterielokuva, mutta silti takakannessa komeileva K18-leima tuntuu hieman yläkanttiin vedetyltä, sillä väkivalta on aikakaudelle  tyypillistä pyssypaukuttelua, nyrkkitappeluita ja räikeänpunaista tekoverta, elikkä samaa osastoa mitä joka kesä näytetään saman aikakauden Jaska Böndeissä, joten lienee tarpeellista  MEKU:lle palautetta asian tiimoilta.

Lee Marvin oli jälleen kerran äijä paikallaan ja Reagan veti myöskin hyvä roolin, vaikka tämä onkin ainoa roolisuoritus, jonka olen  häneltä nähnyt  ja veikkaan, että aikalaisyleisöllä on mennyt popparit väärään kurkkuun, kun näkivät sankarin rooleista paremmin tunnetun Reaganin  gangsterina,  vähän samaan tyylin kuin  amerikkalainen yleisö reagoi 4 vuotta myöhemmin  Henry Fondan rooliin  Huulihappukostajassa.

Vaikka musiikit eivät jäänet tästä erityisemmin mieleen, niin täytyy silti mainita, että niistä vastaa muuan John Williams, jolle tämän leffan soundtrack oli 9.sävellystyö.

Tappajat vuosimallia 1964 voittaa aiemman filmatisoinnin 100-0, vaikka ei sekään huono ole ja milloin Holywood oppii, että äänenvaimennin ei toimi revolverissa, kuten tässä(kin) leffassa  esitetään.

Arvosana⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️